Breathe, Move and Make a Sound

Inner rap

2011-07-09T14:20:00.022+03:00

10.00

– Good morning Premdipa!

– Umph.

– Remember what day it is today? The day you start working again!

– Really. (In mock surprise)

– You said so yourself yesterday. You have two big stories to write plus, quote-unquote, “one million other things to do” before flying to Holland on Friday.

– Can I please eat my breakfast in peace?

– Sure.

11.20

– Hey girl!

– Hi.

– What’s happening?

– Uuh, I got lost again watching telly and surfing. It’s so difficult to get started.

– Take one step at the time. What could the first step look like?

– I have to go through an interview recording. It's a 2,5-hour-long medical interview and it will take forever to process it.

– Do you need to transcribe it?

– No, I just listen to it and fill in gaps in my notes.

– That’s not so bad, is it?

– Well it is because I don’t want to do it!

– Who’s talking now?

– Little Virpi, aged 5.

– Who else is there?

– Premdipa, 39, is also there but she’s bored with all this shit. She’s busy planning escape routes. She’s daydreaming about India again: getting overwhelmed by the beauty of silence, disappearing in her body in dance parties, wearing maroon robes without underwear, writing a bestseller in Dharamsala in a room overlooking the Himalayas, and re-uniting with her soulmate in USA. She’s also busy planning how to spend the millions she will get after the book is published. She’s not really here.

– Well bring her back.

– She doesn’t really want to come back.

– Just do it. Hey, remember the quote you came across the other day and found inspiring? The one from the Jedi master Yoda: “Do or do not. There is no try.”

(Deep sigh.)

– Okay I’ll get her.

12.30

– And…?

– This resistance is fucking frustrating! I keep forgetting what I’m doing. I took out the recorder, notebook, pens and markers but got lost again while looking for the headphones. And that’s over an hour ago!

– Hey, keep reminding yourself why you’re doing this.

(Stubborn silence.)

– You are doing this because you need money. You want the money because you want to return to Humaniversity and continue your programme there. I thought you said this was your priority. Is it?

– Yes.

– So, what are you going to do?

– I will press Play (grabbing the recorder).

– Good girl!

13.30

– How is it going?

– Suddenly I found myself writing down this inner dialogue and it started looking like a blog entry. And since I haven’t updated the blog in a long time I thought this is important, too. I’ve been anxious about not being able to write. At least I’m writing something now and that’s good. No?

– Hmph.

– Yeah I know… Any excuse to avoid doing what I need to do. Why do I torture myself like this?

– Hey cheer up! Don’t give up! As soon as you start with the medical article you will feel much better. You know that.

– I know. I only wish I could start things in good time. I hate the way I’m setting myself up with deadlines, building up a last-minute-panic. It will feel like dying again. I’m constantly beating myself up for not doing what I should do. I don’t have time for exercising, meditating, relaxing or meeting friends because I need to work. In reality, I don’t work. I’m just busy being anxious about it.

– Yeah that’s what you keep doing and that’s why I try to push you a little bit. I would like you to start doing things differently. I know you have a big no there. But there’s also a small yes. Keep looking for that yes. Tune in with that little yes and let it expand.

– Yes. I want to find that yes. And I will! I will not give up! Thanks for supporting me by the way. I really appreciate the way you don’t give up on me. Oh, Mum just shouted lunch is ready. She’s great. I’ll go and eat now. After food I’ll start with the article.

– I trust you. Remember you’re doing great. It will be okay.

– Thanks. I love you.

– I love you too.

Playing with Fire

2011-06-22T20:13:00.019+03:00

I want to stuff myself with sugar. Right now.

I drive to Helsinki to the yoga school. I'm eating a snack in the dressing room (one banana and a handful of walnuts and seeds), wondering why I don’t change. I get the answer a minute later when I stand up and walk out.

This is not irratic, I tell myself. I’m flying to Oslo tomorrow morning and have a million things to do. I have no time for yoga.

On my way to the parking lot I pass two supermarkets. Fuck fuck fuck! I start getting angry. I really want to walk in. I remember I’ve run out of deodorant and almost rush in but somewhere I know. If I walk into that shop now I will not be able to control myself.

Outside the City Centre I almost take a scenery route to Sipoo because it’s so beautiful but manage to catch myself there, as well. The scenery route leads to a big mall and I already saw myself walking along the shiny corridors. Stop bullshitting yourself Premdipa, I tell myself angrily. You don’t even like slow scenery routes because you want to drive fast and overtake everyone! Obediently, I turn to the motorway.

A couple of kilometres before home I pull to a petrol station. I turn off the engine and close my eyes for a moment. I feel uncomfortable. There’s something for me to see, what is it….? Oh my God, I almost fooled myself.

I activate the pump with a credit card in order to avoid stepping into the shop. For the first time, I see this game. This is the first time I don’t go inside to pay. I like to go in because I always buy something sweet. Always.

I arrive home, exhausted. It takes a lot of energy to fight the craving. Unless I’m alert every second I will loose the battle. At home I walk straight to the fridge.

– There’s nothing for me to eat, I complain.

– There’s some lentil soup and carrot burgers, mother suggests.

She has started cooking vegetarian, dairy-free and gluten-free meals.

– Yaiks they don’t help much I want sugar! I reply, irriteted.

– Have some fruit. There’s grapes, mum suggests.

– No they are too sour, I complain.

Mum walks to me, pondering.

– What could help you now? Maybe you could drink water to fill your stomach?

– It’s totally irrelevant whether my stomach is full or not, I snap at her.

I see I would like to react on mum and go for a childish tantrum. I want to dump all these uncomfortable feelings on her. I want to get angry because that would give me the perfect excuse to say fuck-it and act out. I could easily start stuffing myself with sugar now and it would be her fault.

Don’t go there, Premdipa, don’t go there, I warn myself and take a few deep breaths. I take some grapes and start chatting about something else, my voice soft again. That was close.

Mum and dad go to my brother’s to do some garden work. I’m alone in the house. I’m writing this using mum’s desk. Mum’s Magic Cupboard is less than one meter away.

There are no M&M’s left but there’s an unopened bag of crispy mint chocolate, one box of Marabou’s chocolates and half a bag of eucalyptus drops... Interesting. How do I know this? I haven’t had any sugar in a week but there’s also a box of sugarfree chewing gum in the cupboard. Every day I put my hand in, carefully avoiding touching the sweets and grab the gum instead.

I’m playing with fire.

I think I will talk to mum about The Cupboard. So far I haven’t because I haven’t seen a solution. Sometimes in the past mum got angry at me and tried to hide the bisquits and sweets but to be honest, it was quite pathetic. I can find anything hidden in this house in no time.

At the same time, I don’t want to become too busy with my mother and why she’s stashing ice-cream “for the kids” and bisquits and sweets “for guests”. It’s nothing to do with her. If I want to act out I always find a way. Even if the house was clean all I needed to do is walk out. There’s a corner shop only 20 steps away from the front door and the petrol station is open 24/7.

Before I started writing this I wanted to go to the supermarket and buy some nuts and seeds but became paranoid: Do I really need the nuts or is this just another game? Is this a set-up so that I can glide through the long isles in the supermarket, the ice-creams on my left and the bisquits on my right? Even if I don’t act out I like to play with the fire. It’s very entertaining and gives me an adrenaline hit.

Big sigh.

This food story is endless. Actually, I feel a little bit embarrassed now. I know how it works: as long as I keep myself busy with food and sugar I don’t have space to look at anything else. Such as feelings.

La la la la la I don’t want to go there…

I’m flying to Norway for five days tomorrow and have a million things to do. I’m too busy to feel.

Taking steps

2011-06-18T13:51:00.016+03:00

– Good morning Premdipa!

– Good morning.

– How are you?

– I’m okay, thanks.

– What have you been up to?

– Well I’ve spent some time with mum. Yesterday we visited my brother. It was great, I was really juiced up after hanging out with my goddaughter, chatting with my sister-in-law and sharing with my brother. And I’ve been connecting with friends a lot via skype and facebook.

– But…?

– But what?

– Do I hear a but there?

– Well yeah, maybe.

– What’s up?

– I don’t know. I just feel restless somehow. I don’t know what it is.

– But sweetheart, you do know what it is. Just look.

Sighing

– Okay then.

Looking, a bit irritated.

– I suppose I’m disappointed with myself.

– Because…?

– I feel I’m just floating around, I’m not taking responsibility of myself and of my life. I’ve taken a step back and I'm just waiting. Actually, I'm lazy. I’m not doing anything.

– What is it that you should be doing?

– Well I’m avoiding work. On Friday I didn’t start until 1 pm and finished at 4 pm because couldn’t reach anyone anymore. I have to wait until Monday. I should start writing an article but have other plans for the weekend. And then I have a book to write but I’m avoiding even thinking about it. It all makes me anxious.

– You said you don’t take responsibility. How would it look like if you took responsibility right now?

– I’m sure this will sound stupid…

– It’s okay. Go ahead.

– Well my room is a mess and I feel guilty about it. I arrived over a week ago but haven’t unpacked yet. Or to be precise, the bags are empty but the stuff is lying on the sofa and the floor. Plus the stuff I had stored here - there are piles of books and papers, skiing outfits, thermal underwear and bits and bobs all over the place. Plus the collection of over 30 magazines I’ve accumulated in one week, plus unopened mail from the last 12 months. I have to leap from the door to the bed because there’s no free floor space. Every time I see it I feel guilty but don’t do anything about it.

– Why did you say it’s stupid?

– Because I feel it’s something so mundane and insignificant. And embarrassing.

– But you know it's not true, right?

– Yeah, it’s not insignificant. It’s a big thing for me. If I want to take responsibility this is where I need to start. Somewhere close. How can I even think of being responsible with the “big things” such as work and relationships if I’m not able to fold a couple of shirts!

– What if you forgot about the work for now. What if you folded those shirts? How would that feel like?

– I suppose I could try.

– Try?

– Okay, I’ll do it!

– What exactly are you going to do?

– I will sort out the mess in my room. Then I will pick up Jaana and her daughter and we’ll drive to a sannyasin party in Karjalohja, around 100 km from Helsinki. Pragita and Sudeva will arrange a breathing day tomorrow. I will go and have fun! There’s no need to feel guilty. I will enjoy myself fully!

– Wow sounds great!

– Yeah it does, doesn’t it! See you on Sunday evening!

– See you, have fun!

Feelings

2011-06-16T22:05:00.007+03:00

Last night, at 11 pm I was stretching in front of the TV. Suddenly I’m standing in the kitchen, hand on the freezer door handle. Fuck! I start to panic. How did this happen? How did I end up here?

I open the door, pick up a chocolate cone, slip it under my shirt and smuggle it to my room. I hide the ice-cream under a cushion and walk out of the room again. Father is sitting in the living room, concentrated in his papers with the tv shouting loud in the background. I can hear mother move in the bedroom. I’m standing in the hall, heart hammering and blood gushing in the veins. I walk back to my room.

I can still take it back. I hold the ice-cream in my hands. You can still put it back. This is the point where you can take responsibility and put it back. I’m still not sure. You will feel like shit tomorrow when people will find out… That’s it, I’m pissed off now! Fuck you, nobody will know because I’m not going to tell anyone! In a few seconds, the ice-cream is gone.

I feel helpless. I watch in panic how my body walks to the freezer again, picking up another cone.

I don’t get it! I’ve had such a good day! I started working again despite of the resistance, getting organised, doing research and setting up interviews. I went for one hour jog in the forest, enjoying to the max. I even did Our Sacred Earth Meditation, dancing and shaking away. And now this!

It’s too late to regret. I pick up the third ice-cream, then the fourth. When mum goes to the bathroom I stand outside the door, listening. The water is running. She’s washing her face. Surely she will dry her face and put some moisturiser on, I calculate. I have at least 30 seconds. I leap to mum’s cupboard, fill my pockets with M&M’s in horror because of the loud noise, and walk away again. 10 seconds.

I feel super sharp, awake and alive. I’ve got everything under control. I know exactly where everyone is and what they are doing. I can’t believe they are so blind. Don’t they feel how thick and electric the air is? A part of me is judging my parents. Wake up! You must know, you must see and hear! It’s in the middle of the night and your junkie daughter is sneaking around, going to the freezer every 5 minutes, rattling the wrapping papers. I know it’s unfair to judge them but I’m missing my HAPI family. By now, someone would have asked: “Are you okay, Premdipa?” They would know from the way I walk or stand, or from the look in my eyes that something’s off. They would smell it. And call it.

I’m sitting on my bed, back towards the closed door, reading a book and eating ice-cream. Just the way I used to do when I was a child. The only difference is that back then, I would have hidden the book inside a biology or physics book. Back then, I wasn’t aware of what I was doing. Now I know exactly what I’m doing but I do it anyway.

I’m on sugar high and don’t sleep well. I wake up feeling guilty. The inside of my mouth is coated with the stale, slimy aftertaste of sugar and dairy.

I switch on the computer and my heart jumps - there’s a message from Him. Yesterday, I mentioned to my mother casually that I had sent him an e-mail saying hello. He had replied, saying hello, adding that he’s removed my name from his skype contacts. He needs to protect himself, too. Mum looked at me for a moment and said: “And it pisses you off, doesn’t it?” Casually I answered: “Yes” and smiled.

Now he’s dropping me a short line, commenting my blog. I start crying. I’m sad but also relieved because finally the tears come. Finally I allow myself to feel.

Now I know why I acted out yesterday and what I tried to supress with all that ice-cream. I had received his e-mail and had pretended I didn’t care. Obviously, I do care.

I make myself a healthy breakfast and start the day with a telephone interview. Funnily enough, the topic is Psychology of Eating. I Drive to Helsinki to Shanti for an Essential Motion class, followed by a Sound Healing session. Some retail therapy. Evening jog in the magical Sipoo forests.

Breathe, move and make a sound. Keep feeling. Everything will be okay.

Maximum Exposure

2011-06-14T21:49:00.017+03:00

Yesterday, I was ashamed. I was stuffing myself with food and sugar and was thinking: "If someone at Humaniversity finds out I fucked it up as soon as I reached the other shore I will DIE!"

I imagined two therapists standing in the corridor outside Four Seasons dining hall. One would say: "Did you hear about Premdipa?" The other would sigh deeply. End of discussion.

Just the thought of it made me squirm in anxiety. Noooooo! I don't want anyone to know!

Well, as soon as I became aware of the shame I knew exactly what to do. I needed to expose myself. I can't do it in a Student Sharing or Darshan any more as I'm used to but there's always Facebook. Hey look, this is me! I'm also this!

As soon as the entry was published something in me relaxed. It takes so much energy to hide a secret. Only a couple of minutes later one of the Humaniversity therapists sends a message: "Reading your blog. How are you?" At the same time, a student brother from Sweden reaches out: "Sorry to hear that but remember you are amazing! Remember I love you very much!" The next morning I had several encouraging e-mails waiting in the Inbox.

I experienced once again how shame can only exist in the dark. As soon as I share it and bring it to the light it simply evaporates. The "most shameful secret" is suddenly nothing but a fact. A piece of information. When the guilt and shame drop, there's actually a lot of space to choose what I want to do. I see the urge to eat but I choose not to.

I've had a beautiful day today. In the morning I bumped into an old school mate I haven't seen in years. I first ignored her thinking: "It's too early to be social" but then remembered I want to change my life. I want to start doing things in a different way. I turned back, smiled and started a conversation. It was nice!

I had a deep session with a homeopath I've been working with for years, and visited a friend at her yoga school. We agreed I will start leading weekly AUM Meditations in August. It's the largest yoga school in Scandinavia with beautiful premises in Central Helsinki. How exciting, can't wait!

Later I had lunch with a Finnish sister from the Encounter Training peer group, and to my big surprise met another Finnish sannyasin in the restaurant - a girl I met in Pune almost two years ago.

In the evening had an open and honest sharing with my mother. Seems like I'm riding a good wave again.

Aaah, I love being with people! I feel loved and cared for. I'm not alone any more, even if it might feel like it when I occasionally trip over and land in a black hole.

I'm so grateful for all my friends. I love you!

Junkie Behaviour

2011-06-13T22:50:00.020+03:00

I returned to Finland on Friday evening. It took me less than 24 hours to relapse. It started with sugarfree chocolate I found in mum's cupboard. (What was I doing in mum's cupboard anyway?) I got excited - yippee sugarfree lactose-free chocolate, that's tailor-made for me! I started reading the ingredients list but by the time my eyes caught "milk fat" my cheeks were already full. Shit, I knew lactose-free doesn't mean milk-free but chose to ignore it for those few seconds it took me to rip off the paper and stuff the chocolate in my mouth. Now what? Should I spit it out or what? Quickly, I swallowed. Too late.

That was the fuck-it all addicts can recognise. Me deciding to look away for two seconds. What harm can it do if I eat a couple of pieces of milk chocolate? It was an accident anyway, wasn't it? Just relax, no harm done. My head was buzzing with excuses because somewhere I knew exactly what I was doing. For the last 7 months I've been on milk-free, wheat-free, glutein-free, soya-free and sugar-free diet and now I broke it.

After finishing the sugarfree chocolate it took me 15 seconds to get back to mum's cupboard. I started with Peanut M&M's and moved on to Brunberg's liqorice, then to Fruit & Nut Toblerone and Haribo's Matador Mix. Next, I raided the freezer. (Okay let's be honest here: I had scanned the freezers already earlier as I knew exactly where what was - the hazelnut and chocolate cones, pear sticks and vanilla tubs.) Aaah, binging feels so safe and familiar. I'm on my sixth ice-cream but it still feels like I'm starving. My belly is deep like a bottomless well and I love the way the cool ice-cream is caressing my body from the inside, slowly sliding to the depths.

I started binging on Saturday afternoon and haven't stopped since. Today I drove to Helsinki and found myself sitting at McDonald's attacking a McFeast Meal. I've been vegetarian for years now and can't remember the last time I ate meat. This self-sabotage is really getting out of hands.

A part of me is watching all this in amusement - this is my 5-year old going crazy! Yes, Premdipa is a 39-year-old woman full of awareness and determination, especially after participating in a residential addiction programme for the last 5 months. But it's Little Virpi running the show. The 5-year-old in me is grinning in excitement: what a pleasure to break the rules and go off-track. Fuck off everybody I do what I want ha ha ha catch me if you can! No-one can stop me!

I'm watching all this. It feels like I have no control but I'm too experienced now to fool myself. I want to say "I can't stop it" but "I don't want to stop it" is more accurate. Okay, I'm acting out now but I'm patient. I'm waiting for "It's enough now" and then I will stop.

What else? Oh yeah, I fell in love a couple of weeks ago. Today I broke up via e-mail. I love him but can't deal with a relationship at the moment.

I'm writing these words as if I was writing a shopping list. I don't feel anything. I suppose somewhere under a thick layer of ice-cream my heart is broken.

I'm numb. Blessed sugar.

Pitkästä aikaa

2010-01-03T03:38:00.017+02:00

Tästä mitään tule. Kello on 2.50 yöllä ja nousin jo toisen kerran sängystä. En ole pitkään aikaan kärsinyt univaikeuksista enkä muistanutkaan, miten tylsää ja turhauttavaa tämä on. Nukahdin viime yönä vasta puoli viiden maissa, mutta pakotin itseni aamulla ylös. Oikein keräsin väsymystä pitkin päivää ja valmistauduin tyytyväisenä hyviin yöuniin. Nukahdinkin kymmeneltä, mutta heräsin puolilta öin. Skannasin jääkaapin ja söin äidin viimeiset joulusuklaat. Surffailin pari tuntia ja palasin sänkyyn, mutta ei. Tästä mitään tule.

Kirjoitan tätä sähköpostipohjalle. Olisi liian juhlallista avata uutta tekstidokumenttia, nimetä se päivämäärän mukaan ja tallentaa kansioon nimeltä Blogi. Siihen kansioon ei ole ilmestynyt puoleen vuoteen yhtään kirjoitusta. Tiedän, että sähköpostin Luonnokset-kansiossa on pari merkintää, ja olen säilönyt joitain meilejä ja chattikeskusteluja. Myös päiväkirjassa on joitain merkintöjä. Kai niiden on ollut tarkoitus päätyä blogiin. Kai silläkin on jokin tarkoitus, ettei niin ole tapahtunut.

En nyt jaksa kirjoittaa siitä, miksi en ole päivittänyt blogiani. Kun Anu syksyllä huhuili kommenttiosiossa ja kyseli kuulumisia, taisin vastata että tapahtuu niin paljon etten ehdi / halua kirjoittaa. Täytyy elää ja kokea. Muutama päivä sitten juttelin ystävän kanssa samasta aiheesta ja totesin, että arkikokemukseni alkaa olla niin kaukana lukijan arkikokemuksesta (tai siitä millaiseksi sen kuvittelen), etten uskalla kertoa siitä. Pelkään, ettei minua ymmärretä. Pelkään, että minut tuomitaan. En tiedä kumpaa pelkään enemmän: sitä että joku alkaisi suoraan kommentoida ja arvostella, vai sitä että joku hymähtelisi vain itsekseen: "Tuo reppana on päästään sekaisin." Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on kauheampi. Joku tuomitsisi, enkä edes tietäisi siitä.

No, tämä kaikki tietysti kertoo vain siitä, että olen itse hämmentynyt ja epävarma. Jos tiedän mitä koen ja tunnen, mikään ei voi horjuttaa totuuttani, eikä minulla ole minkäänlaista tarvetta selittää itseäni. Majority of one, yhden naisen enemmistö riittää.

Samalla tiedän, että hämmennyksen ja epävarmuuden aika lähestyy loppuaan. Minussa on valtavasti voimaa ja energiaa, ja alan ihan kohta suunnata sitä myös ulospäin. En tiedä milloin tai millä tavalla, mutta jotenkin minä alan taas kommunikoida tästä, mitä minussa tapahtuu. Olisi kiva, jos se tarkoittaisi blogin herättämistä henkiin.

Jään katsomaan edellistä lausetta. Olisi kiva kenelle?

Näköjään sittenkin kirjoitin jotain siitä, miksen ole päivittänyt blogiani. En kyllä usko, että tämäkään kirjoitus päätyy blogiin asti. Tai ehkä päätyykin. Ehkä tämä on uusi alku. Tällainen ihan tavallinen ja vaatimaton. Ei tajunnanräjäyttävää megapäivitystä, jossa antaisin tyhjentävän selvityksen seikkailuistani rakkauden ihmemaassa kuuden viime kuukauden aikana.

En ole edes muistanut kertoa, missä olen. Olen joululomalla Suomessa, Sipoossa. Lähden ylihuomenna takaisin Intiaan. Takaisin kotiin.

Pilkahduksia

2009-07-14T13:00:00.002+03:00

* Kävin juuri tervehtimäsä Saritaa, joka vetää Opening to the Heart -kurssin. Vau mikä nainen, vau mikä energia. Hän katsoi minua, ja minä katsoin takaisin. Hän näki minut, ja minä näin hänet. Tässä on kauniin ystävyyden alku.

* Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin julkaissut kolme viimeistä merkintää (mm. tämän jossa valitin, ettei Adim halua olla missään yhteydessä), Adim huhuili minua Gmailin chatissa. En huomannut, koska olin Cyber Caféssa ja läppäri äänettömällä. Adim oli saanut ikäviä uutisia ja olisi halunnut jutella.

Näin tämä maailma toimii energeettisesti. Kun takerrun Adimiin, jään jumittamaan johonkin painostavaan ja vaativaan energiaan ja Adim on kuin torjuva seinä. Kun rentoudun, päästän pakkomielteestä irti ja annan elämän virrata, jokin samea kirkastuu. Ja kun vielä myönnän blogissani, että taas minä pyöritän näitä samoja noloja kuvioita mielessäni – myönnän, vaikka olisin helposti voinut jättää sen yhden lauseen pois – uutta energiaa lähtee liikkeelle. Ja se uusi sai sellaisen muodon, että Adim siellä jossain kaukana näki Premdipan olevan online ja halusi jutella. Tämä sama kuviohan toistui myös Dharamsalassa keväällä. Heti kun päästin Adimista irti, elämä suorastaan työnsi hänet syliini.

* Valvoin viime yönä kolmeen kirjoitellen ja lueskellen. Kun toikkaroin silmät ristissä vessaan, löin pikkuvarpaan sängynjalkaan. Se on nyt ihan sininen ja turvonnut kuin prinssinnakki. Luulen, että se on murtunut. Mutta vaikka olisikin, what to do. Ei kai varpaita yleensä lastoiteta, eikö niiden anneta parantua itsestään?

* Törmäsin aamulla Aliceen ja sovimme, että teemme koordinaattorin hommat puoliksi niin kauan kuin hän on vielä täällä. Parisen viikkoa ilmeisesti. Hieno homma, sopii hyvin! Alice alkoi heti väsätä vuorolistaa. Lohkaisimme siinä pienen vitsinkin ja hihittelimme. Kyllä tämä tästä.

* Eilisessä Welcome Morning -ryhmässä, jossa olin kuunteluoppilaana, oli mukana eteläamerikkalainen perhe – vanhemmat ja kaksi alle 15-vuotiasta lasta. Illalla minua odotti Facebookissa viesti, Juan pyysi kaverikseen. Tänään minua odotti uusi meili. Olen kuulemma kaunis. Voi että tämä poika on suloinen. Mutta sen verran pelimies, että väittää profiilissaan olevansa 28-vuotias.

* Kaikki nämä pienet pilkahdukset saavat minut hymyilemään. On ihanaa olla minä, juuri täällä missä olen, tekemässä juuri näitä asioita mitä teen juuri näiden ihmisten kanssa.

Kiitos.

PS. Tuonne alemmas päivittyi myös yksi päiväkirjasta löytynyt merkintä:

10.7. Lasittuneita katseita

Uraputkessa

2009-07-13T19:58:00.002+03:00

Olen aamupäivän koulutuksessa. Kaikki Osho International Meditation Resortiin saapuvat ohjataan kolmen tunnin Welcome Morning -sessioon, jossa kerrotaan mikä paikka tämä oikein on ja mitä täällä tapahtuu, tehdään pikaversiot eri meditaatiotekniikoista, käydään läpi dress code ynnä muut säännöt. Minä osallistun kolmeen Welcome Morning -aamuun ensin avustajana ja jossain vaiheessa on ilmeisesti tarkoitus, että vedän nämä “orientoivat opinnot” itsenäisesti.

Iltapäivän vietän Inner Skills for Work & Life -kurssin “seminaarissa”, jossa kuunnellaan Oshon puhetta työnteosta ja jutellaan, miten olemme onnistuneet siirtämään viime viikolla opittuja tekniikoita käytännön työhön.

Neljältä, kun läpsytän Plazan poikki matkalla Kundalini-meditaatioon, Shola huikkaa minut toimistoon: minut on valittu avustajaksi kolmen päivän Opening to the Heart -kurssille, joka alkaa perjantaina.

Illalla pistäydyn kahvilassa tarkistamassa, mihin vuoroon tulen huomenna. Vidillä on uutisia: something came up, hän joutuu lähtemään ylihuomenna pois. Minä olen uusi koordinaattori, eli teen työvuorolistat ja vastaan siitä, että kaikki sujuu moitteettomasti. Mitä tahansa ongelmia ilmenee, minä selvitän.

Tajuan heti, että minun pitää kohdata tämä Alice-asia. Meillä ei oikein synkkaa, mutta olemme onnistuneet loistavasti väistämään konfliktit: kun minä olen töissä, hän on ollut kursseilla avustajana, ja kun hän on palannut töihin, minä olen ollut omilla kursseillani. Ja nyt minun pitäisi jotenkin ihmeellisesti koordinoida häntä.

– Tämä ei ole organisaatio vaan elävä organismi. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, me vain teemme yhdessä töitä, Vid luennoi, kun kerron hänelle huolestani.

– Ja jos jokin menee pieleen, sinä olet vastuussa, hän nauraa päälle.

Yeah right. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Korjaan: tämän piti näköjään mennä juuri näin.

Ihmeiden aika

2009-07-11T21:29:00.002+03:00

Mietin, mitäköhän Adim puuhailee siellä jossain kaukana, joten nostan Tarot-kortin. Lovers. Just joo. Otsa kurtussa sekoitan pakan ja levitän sängylle uuden viuhkan. Mitäköhän Premdipa puuhailee tänä iltana? Lovers. Heh heh. Lupaavaa!

Evening Meetingissä istun matollani ja katson isolle valkokankaalle heijastettua Oshoa. Osho kuuntelee raukein, keskittynein silmin, kun hänelle luetaan kysymys:

“Beloved Osho, quite often, in your most recent discourses, when you are telling your wildest and dirtiest jokes, I find myself unable to laugh. I find myself reacting. Some old feminist is freaking out in the back of my mind, seriously noting down the “maleness” and “coarseness” of your jokes. Am I just a repressed English prude, or are you up to something here? Beloved Master, please explain what is going on.”

Silmäni laajenevat ja selkärankani ojentuu suoraksi. Ei ole totta, tämähän on minun kysymykseni! Olen usein harmitellut samaa. Miksi Oshon vitsien pitää olla niin seksistisiä ja sovinistisia, ja miten minun pitäisi suhtautua niihin? En haluaisi pingottaa, mutta välillä en pysty edes hymyilemään, vaikka koko auditoriollinen valkokaapuisia meditoijia nauraa. Tämän vastauksen haluan kuulla!

Osho katsoo suoraan kameraan, suoraan kohti, ja aloittaa vastauksensa:

“Premdipa, I have never told a single joke in my whole life. What are you talking about? I am a serious man!“

Seuraa kaikkien aikojen hillittömin diskurssi. Asiaa uskonnoista, seksuaalisuudesta ja tabuista Oshon pettämättömällä huumorilla höystettynä. Osholla on huikea tarinankertojan lahja, ja tänään hän on liekeissä. Kuulijat ulvovat, ja mestari itsekin hykertelee partaansa. Säännöllisesti Osho kohdistaa sanansa suoraan kaimalleni, joka istui Buddha Grovella parikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin hän voisi puhua minulle.

“I am really sorry, Premdipa. You should learn a few of the really wildest and dirtiest jokes. I don’t know any – just for your sake, I have been working hard to find out what joke is dirty.”

“So, wherever Premdipa is sitting… when you all laugh and you see somebody is not laughing, do everything – poke them. At least let her giggle, if she cannot laugh.”

“Premdipa, don’t miss the opportunity this time. I have tried hard, because every joke seems to me so beautiful and has such a psychological significance, a profound philosophy behind it, that I was unable to find something dirty – seriously – for you. But I have made the effort. Whether I have succeeded or not… your laughter will prove it.”

Ja minä nauran, nauran ja nauran, niin että kyyneleet valuvat. Olen niin läsnä, niin elävä, niin nahoissani. Jotain murtuu ja vapautuu.

Kuplin edelleen, kun seison myöhemmin Plazalla odottaen Darkness Meditationin osallistujia. On lauantai-ilta ja minun “kelluva” työvuoroni avustajana. Vitsailen Kabirille, että tässä seisoo repressed Finnish prude, ja hän nappaa minut leikkisästi kainaloonsa. Aika pysähtyy, sulan. Humahdan johonkin uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuin Kabirin keho ei olisi kiinteä, vaan ihmeellisen läpikuultava. Ei vaan virtaava. Tuntuu kuin uppoaisin lyhyen halauksen aikana syvään veteen.

Meditaation jälkeen käyn Cyber Caféssa tarkistamassa Facebookin ja meilit. Lauantai on Plaza Party -ilta, ja seisoskelen hetken tanssilattian reunalla. Jos lähden nyt kämpille, jaksan aamulla nousta dynaamiseen. Potkaisen flip-flopit jalastani ja juoksen tanssijoiden sekaan.

Kohta Kabir tanssii vieressäni. Sitten tanssimme yhdessä. Koko illan. Olen vain etäisesti tietoinen muista ihmisistä ympärillämme. Hengitämme samaan tahtiin. Nauramme. Välillä revittelemme hulluja Bollywood-kuvioita, välillä keinumme hitaasti vain parin sentin etäisyydellä toisistamme. Olemme läpimärkiä hiestä.

Tunnen aivan konkreettisesti, miten minun ja Kabirin energiat sekoittuavat. En tiedä kuka tai mikä minua ohjaa, mutta tanssimme aivan kuin olisimme yksi. Välillä itsetietoisuus yrittää hiipiä mieleeni, apua mitä tässä oikein tapahtuu, mutta päästän irti, mieleni on kuin tyhjä ääretön avaruus. Kabirin keho on kuin virtaavaa vettä, ja minä antaudun virran vietäväksi.

Tämä on rakastelua tanssilattialla. Ei merkitseviä katseita, härnäämistä, lantioiden hieromista toisiaan vasten tai muuta muka-seksikästä kiemurtelua, vaan täydellistä rentoutumista ja antautumista. Hengittämistä, tuntemista ja aistimista.

Puolilta öin musiikki loppuu. Halaamme ja nauramme. Istumme pöytään appelsiinimehulle. Juttelemme. Pidämme kädestä. Suutelemme. En ole koskaan aiemmin suudellut näin. Kabirin ylähuuli koskettaa höyhenenkeveästi alahuultani ja jää siihen. Maistan suolan, aistin Kabirin ihon kuumuuden, suun pehmeyden. Kabir hengittää ulos, ja käännän päätäni millin murto-osan verran saadakseni siemaistua kostean hengityksen syvälle keuhkoihini. Tässä on jotain äärettömän intiimiä. Humahdan taas jonnekin. Aika pysähtyy.

Nyt olisi maailman luontevinta kävellä lyhyt matka minun huoneeseeni rakastelemaan, mutta mieleni tekee stopin. Tiedän heti, että tämä on taisto, jonka mieleni voittaa. Kuukautiset alkoivat tänään. Nyt ei ole oikea hetki.

Kävelen Kabirin kanssa skootteriparkkiin. Hitaasti ja vastahakoisesti irrottaudumme toisistamme ja toivotamme hyvät yöt. Astelen tien poikki, näytän yövartijalle kulkulupani ja kipuan huoneeseeni Tilopa-pyramidiin. Huuhtelen likoamassa olleen pikkupyykin ja ripustan sen kuivumaan. Laitan kolisevan ilmastoinnin päälle, korvatulpat korviin ja asetun sängylle lukemaan, taskulampun valossa.

Lasittuneita katseita

2009-07-10T19:35:00.001+03:00

Vähän melankolinen päivä. En jaksanut aamulla nousta dynaamiseen, vaan nukuin kahdeksaan. Silti olen todella väsynyt.

Aamuvuoro menee ihan mukavasti Vidin ja Shivan kanssa. Pääsen kello 12 ja palloilen ympäriinsä. Yhdeltä Ragaan thali-lounaalle Sholan kanssa, sitten taas kahvilaan hengailemaan. Näinkö nopeasti minusta tuli tyyppi, joka viettää myös vähäisen vapaa-aikansa työpaikalla?

Kun vihdoin saan itseäni niskasta kiinni ja lähden raahautumaan kämpille, joko nukkumaan tai tekemään töitä, Maneesh huutaa perääni. Tarjoutuu tekemään vyöhyketerapiahoidon, josta kieltäydyn kauniisti. Kun hän pyytää, että istuttaisiin jonnekin vähäksi aikaa juttelemaan, ajattelen että why not? Näyttikin uhkaavasti siltä, että joutuisin tarttumaan erään suomalaisen maajoukkuevalmentajan haastatteluun. Mikä tahansa distraction on tervetullut. What to do, jos maailmankaikkeus lähettää eteeni firttailevia miehiä, kai siihenkin joku syy on, että Maneesh osuu tielleni juuri tänään.

Tämä on sama mies, joka ensimmäisenä täälläolopäivänäni viuhtoi minulle kuin hyvälle ystävälle Plazan toiselta laidalta. Kävelin häntä kohti ihmetellen ääneen, ettemme ole tainneet tavata aiemmin, johon hän:

– Ihanaa nähdä after so many years!

– Tuota noin… minä tulin tänne ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa.

– Me olimme samalla maalauskurssilla.

– En ole koskaan ollut maalauskurssilla.

Maneesh vastaa tunteellisesti huokaisten:

– Time just flies, eh?

Hän iskee silmää ja kysyy seuraavaksi:

– Are you naughty?

Purskahdan nauruun, ja Maneesh jatkaa:

– You know, playful?

Kun vain jatkan nauruani, hän lisää tietävästi:

– Yes, I can see that you are.

Kun tämä maireasti hakkaileva intialainen huusi tänään perääni, ajattelin että mikä ettei. Ehkä tällainen lipevä ihailu on juuri se mitä tarvitsen juuri nyt. Istumme tupakka-alueelle. Maneesh tarjoaa savukkeen, minä otan. Poltin myös aamulla yhden. Kertoo jotain mielentilastani tänään.

Maneesh on niitä intialaisia, jotka tulevat Resortiin ennen kaikkea flirttailemaan länsimaalaisten naisten kanssa. Tänään miehen flirtti tuntuu tunkeilevalta ja se on kuorrutettu hattarahenkisyydellä. Hän puhuu pehmeällä äänellä, siteeraa Oshoa ja katsoo pitkään ja merkitsevästi silmiin.

Argh, miten minä kuvittelin että tämä playboy voisi jotenkin piristää minua. Olen aivan uuvuksissa, enkä jaksa keskittyä Maneeshin jorinoihin, mutta tuntuisi epäkohteliaalta yhtäkkiä häipyä. Tuijotan Maneeshia lasittunein silmin ja annan pojan puhua. Ynähdän tai hymyilen pienesti välillä.

Muistuu mieleen kohtaaminen Veltto Virtasen kanssa 1994. Haastattelin häntä opiskelijalehteen eduskunnan kahvilassa. Olin valvonut edellisen yön ja yritin silmät ristissä esittää kysymyksiäni. Huomasin nopeasti selviäväni helpommalla, kun en edes yritä katkaista kansanedustajan puhetulvaa. Lukitsin katseeni hänen silmiinsä, loihdin kiinnostunen pirteyden kasvoilleni ja annoin Virtasen puhua. Ja hän puhui, puhui ja puhui. Aivan kuin nuoren blondin (ihailevaksi tulkittu?) tuijotus olisi lietsonut häntä. Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja Virtanen soitti ja pyysi treffeille.

Toivottavasti Maneesh ei tulkitse lasittunutta katsettani samalla tavoin. Sensuuntaisia merkkejä on kyllä ilmassa. Myöhemmin, kun istun kahvilan tiskin takana iltavuorossa, hän käy jorisemassa jotain ja tupsahtaa sitten kahvilan takaovelle heittämään lentosuukon. Krooh. En jaksa edes hymyillä.

Vali vali

2009-07-08T20:00:00.002+03:00

Hi Darling,

Sinulla ei ole aavistustakaan miten paljon toivon, että olisit nyt täällä! Aikamoista tunnekuohua ilmassa, olen ollut kyynelten partaalla koko päivän. Inner Skills -kurssilla tapahtui jotain. Ei mitään dramaattista, kunhan vain kohtasin joitain ehdollistumiani. Tein Neelan, kurssin vetäjän kanssa erästä harjoitusta ja hän onnistui sohaisemaan kipeään kohtaan. Olen tietysti kiitollinen mahdollisuudesta katsoa, nähdä ja oppia, mutta en ole ihan varma, että Neela näki tilanteen oikein. Hän on vähän liian nopea minulle ja kun menen lukkoon, tuntuu kuin hän laittaisi sanoja suuhuni. Minä myötäilen ja nyökyttelen, koska Neela on mukava, englantilainen ja pukeutunut mustaan kaapuun.

Vasta myöhemmin aloin epäillä, ettei tilanne ehkä sittenkään mennyt niin kuin hän väitti ja nyt minua ahdistaa, kun en tullut ymmärretyksi. Ja mehän tiedämme jo, ettei Premdipa tykkää siitä ettei tule ymmärretyksi, koska silloin Premdipa tuntee itsensä torjutuksi and so on.

Nyt mietin, pitäisikö minun ottaa asia uudestaan esille huomisessa Inner Skills -workshopissa vai päästää irti. Tiedän ettet sinäkään pysty auttamaan koska en ole kertonut tarkemmin mistä on kyse, mutta olen aivan poikki enkä kerta kaikkiaan jaksa kerrata tätä sotkua uudestaan. Palaan myöhemmin asiaan, jos tämä vielä elää, kun palaat parin viikon kuluttua sähköpostin äärelle. Tosin luulen, että siihen mennessä olen kehitellyt aivan uusia tunnekuohuja ja konflikteja… Big sigh.

Jivan lähtee parin päivän päästä. Olen yrittänyt päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta tämä yksi jenkki parkkeeraa itsensä samaan pöytään aina kun näkee minut syömässä. Eilen kävelin Jivanin luokse ja sovimme päivällistreffit täksi illaksi. Sovimme, että molemmat ottavat Evening Meetingin jälkeen 7,5 minuutin suihkun ja kävelemme sitten yhdessä Zorbaan.

Evening Meetingin jälkeen Jivan sanoi, että hän on kauhean väsynyt eikä yhtään nälkäinen, joten voisimmeko perua. Minulla oli herkkä ja haavoittuva olo, joten olin vain helpottunut, ettei minun tarvinnut teeskennellä seurallista ja iloista, mutta hitto että Jivan on ärsyttävä. Näin palavasti hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Varsinkin kun törmäsin häneen puoli tuntia myöhemmin Zorban ovella kun olin itse jo lähdössä. Ei kuulemma saanut nukuttua koska on niin nälkäinen blah blah whatever. I'm not interested thank you very much.

Ai niin, minä ja Adim emme enää pidä yhteyttä. Skypetimme ja chattailimme muutaman kerran kun olin Suomessa, mutta viimeisellä kerralla aistin selvästi, ettei häntä huvittanut jutella. Hänen vastauksensa olivat hitaita ja epämääräisiä ja hän sanoi useaan kertaan “you must be very busy...”, aivan kuin vihjaillen, että voisin palata töiden pariin ja lopettaa hänen kanssaan chattailun. Päätin, etten aloita enää yhtään keskustelua, ja tässä on lopputulos. Adimia ei kiinnosta pätkääkään pitää yhteyttä. Ja minä rakastan häntä. Eikö olekin hilpeää?

Okay, tästä tuli tällainen ankea valituskirje, vaikka minun piti lähettää sinulle halaus ja suklaacroissant ja muutama masala khakra ja toivottaa ihanaa reissua.

Love to you Darling!

Premdipa

Pientä painetta

2009-07-06T10:00:00.002+03:00

Hiki pinnassa. Olen touhottanut koko aamun niin että sydän tykyttää. Huomenna alkavan Inner Skills for Work & Life -kurssin vetäjä pyysi minua avustajakseen, kuulemma koska näytin niin tehokkaalta kahvilan tiskin takana. Olen tänään tehnyt pari tuntia ylimääräistä työtä ryhmähuonetta valmistellen ja kurssimateriaaleja kopioiden, ja varsinainen työpäivä alkaa lounaan jälkeen.

Onpa mahtavaa, että pohjoismainen tehokkuus ja järjestelmällisyys näkyvät päälle päin! Sitoutumiseni Work as Meditation -ohjelmaan tarkoittaa, etten voi osallistua kolmeen kuukauteen kursseille – paitsi jos kurssin vetäjä pyytää minua avustajakseen. Helper-status on erittäin haluttu, sillä avustaja saa satojen eurojen arvoisen kurssin ilmaiseksi. Jos sanoo ääneen haluavansa avustajaksi, voi olla varma ettei kutsua tule. Pitää vain tehdä työnsä nöyrästi ja odottaa.

Mutta on tämän aamun sydämentykytyksiin toinenkin syy. Minulta kysyttiin, haluaisinko ohjata tunnin aamujoogan Buddha Grovella pari kertaa viikossa. Olen imarreltu, mutta paniikissa. Enhän minä osaa! En ole koskaan ohjannut joogaa, saati englanniksi! Jooga on jäänyt viime kuukausina niin vähiin, ettei oma harjoituksenikaan ole kovin vahva. Ja mitä joogaa minä sitten ohjaisin? Alkeisastanga voisi olla hyvä, koska asanat olisivat aina samat: tunnissa ehtii tehdä aurinkotervehdykset ja muutaman seisomasarjan liikkeen. Myös sivanandajoogassa on selkeä tuntirakenne, mutta en tiedä uppoaisiko sivananda täällä. Tai sitten voisin vetää perushathan, mutta jälleen: en tiedä mitä kansainvälinen yleisö tykkäisi. Suomalainen hathajooga on ihan oma lajinsa, joka voi tuntua vieraalta. Tai sitten voisin tehdä jonkun ihan oman sekoituksen.

Huokaus. Haluaisin niiiin kovasti, mutta en taida uskaltaa. Arvostan itse sitä, että saan joogata hyvän ohjaajan ohjauksessa. Äsyynnyn, jos ohjaaja on epävarma ja tekee asanat vähän sinne päin. Ja nyt minun pitäisi itse asettua tilanteeseen, jossa olen ihmisten arvioitavana ja pahimmassa tapauksessa pilaan jonkun päivän, kun hän joutuu lähtemään kiukkuisena pois kesken tunnin. Ja minähän en tunnetusti kestä kovin hyvin torjuntaa. Vai onko minulle järjestetty tämä mahdollisuus, jotta voisin kohdata oman pelkoni, epävarmuuteni ja perfektionismini? Welcome, demons!

Olen menossa lokakuussa Pohjois-Intiaan joogaohjaajakoulutukseen – ehkä. Varasin paikan yli vuosi sitten, mutta en tiedä menenkö. Koulutus alkaa viisi päivää Work as Meditation -rupeaman päättymisen jälkeen. Kuukauden boot campin jälkeen olisin valmis ohjaamaan, mutta en nyt.

Anand, jonka kanssa juttelin, sanoi ettei joogaohjaajan tarvitse olla ammattilainen. Ideana on välittää jotain omaa muille, ja tunnit saavat olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Ja aina kun antaa jotain, joku saa jotain. It’s all about sharing. On jotenkin hyvin suomalainen tapa ajatella, että joogaohjaajalla täytyy olla muodollinen pätevyys, fysioterapeutin tutkinto ja kymmenen vuoden ohjauskokemus ennen kuin hän on valmis astumaan oppilaiden eteen. Vaikka silloin joogatunti saattaa tuntua enemmän fysioterapeuttiselta kuntoutukselta kuin joogalta.

Dunno. Pitää antaa tämän asian laskeutua.

Ketarat ojossa

2009-07-03T12:10:00.003+03:00

Makaan selälläni sängyllä, jalat seinällä. Jalkateriä särkee. Kantapäitä ja sitä pehmeää kudosta jalkaterän ulkosyrjällä. Kahvilatyöntekijöillä on ihmeellisiä ammattitauteja. Tässähän tulee melkein ikävä siisteihin sisähommiin, tietokoneen äärelle.

Kello on 14.40 ja minulla on harvinaislaatuinen tauko. Kävin Resortin ulkopuolella Ragassa lounaalla nauttimassa 50 rupian (0,75 e) thalin, sitten German Bakeryssä teellä ja suklaakakulla ja makaan nyt ketarat pystyssä, läppäri vatsalla keikkuen.

Work as Meditation on hurjan intensiivinen prosessi. Normipäivänä olen dynaamisessa meditaatiosa 6–7 ja töissä 8.30–15.30. Kundalini-meditaatio on 16.15–17.15 ja Evening Meeting 18.40-20.40. Kahtena iltana viikossa minulla on vielä “kelluva” 1,5 tunnin työvuoro. Esimerkiksi eilen juoksin Evening Meetingistä huoneeseeni vaihtamaan valkoisen kaavun tavallisiin vaatteisiin, sitten Zorba-ravintolaan, jossa hotkaisin dinnerin viidessä minuutissa ja juoksin valmistelemaan Chuang Tzu’ta iltameditaatiota varten.

Sytytin kynttilät ja valot, avasin ovet ja vahdin sisääntulijoita: lattiat ovat käsittelemätöntä marmoria, joten kaikilla pitää olla jalassaan valkoiset sukat. Ensikertalaisille lainaan sukat talon puolesta. Kerron “pehmeästi mutta lujasti”, että laukut ja juomapullot pitää jättää eteiseen. Nyrkissäni on huomaamaton laskuri, jota klikkailen sitä mukaa kun ihmisiä astuu sisään. Kaksi minuuttia ennen meditaation alkua lukitsen ovet, sammutan valot ja otan oman paikkani salissa. Tunnin kuluttua avaan ovet, hymyilen pehmeästi ja läsnäolevasti ja toivotan “Good night”. Torstai-iltaisin avustan “Awareness Techniques for Everyday Life” ja lauantai-iltaisin “Sitting in the Dark”. Työpäivä päättyy klo 23.

Tänään tein aamun 9–12.30 ja palaan kahvilaan vasta 21–24, eli minulla on iltapäivällä ruhtinaalliset neljä tuntia vapaata aikaa. Valitettavasti joudun myös maksamaan niistä: lopetan työt puolilta öin ja olen hyvällä onnella unessa yhdeltä, mutta herätyskello pimputtaa taas klo 5.30 dynaamiseen meditaatioon. En oikein tiedä, missä välissä pystyisin tasaamaan tätä univelkaa, päin vastoin sitä tuntuu kertyvän lisää. Mutta eiköhän tilanne rauhoitu parissa viikossa. Ehkä.

Jostain pitäisi löytyä aikaa ja energiaa kirjoittaa myös ne lehtijutut, joita en ehtinyt tehdä Suomessa. Mutta kyllä aikaa löytyy, juuri niin paljon kuin on tarpeen. Tunti sieltä, toinen täältä. Voin hätätapauksessa jättää Kundalini-meditaation väliin, ainakin niinä päivinä kun avustan Chuang Tzu’ssa. Ihme kyllä jonossa olevat kirjoitushommat eivät stressaa yhtään. Annan itselleni vielä muutaman päivän aikaa totutella olooni Resortissa ja katson töitä sitten uudestaan.

Kovan päivän ilta

2009-07-02T15:27:00.001+03:00

Beate ilmoitti eilen aamulla, että työpaikkani on Plaza Café. Minähän olin itsekseni toivonut pääseväni kahvilaan sekoittamaan Cappuccinoja rakkaudella, mutta en osannut iloita. Ensireaktio oli pettymys: eikö elämä haluakaan, että kohtaan työhön liittyvät demonini jossain haastavassa tehtävässä? Onko elämä jopa sitä mieltä, että olen liian heikko kohtaamaan ne?

Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)

Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.

Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.

Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.

Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!

Welcome back

2009-06-30T13:05:00.002+03:00

Helsingissä oli lähtöpäivänä eli sunnuntaina 24 astetta lämmintä, Mumbaissa maanantaina 26. Eli mukava pehmeä lasku tropiikkiin. Tosin täällä on niin kosteaa, että iholla on koko ajan pieni nihkeys. Tukka litistyy päätä myöten ja latvat kihartuvat ja sojottavat ärsyttävästi. En muistanutkaan, että Intiassa olemiseen liittyy myös tällaisia ongelmia. Mietin, pitäisikö sittenkin hankkia muotovaahtoa ja fööni, jotta saisi tähän hentoon vauvantukkaan ryhtiä, mutta onneksi ajatus menee nopeasti ohi.

Nukuin lähtöä edeltävänä yönä kolme tuntia, kun väänsin toiminimen kirjanpitoa kasaan. Lähtö oli aikamoista härdelliä, kun sinkoilin huoneesta toiseen toimittaen kymmeniä keskeneräisiä asioita, mutta minkäänlaista paniikkia ei syntynyt. Vaikka kirjaimellisesti juoksin ehtiäkseni tehdä kaiken, ei siltikään tuntunut, että olisi kiire.

Kyllä meitä nauratti äidin kanssa, kun hän ompeli revennyttä toppini olkainta ja minä silitin paitoja, jotka olin pessyt yöllä käsin. MPN-syndrooma on tosiaankin verissä, ihan turha taistella vastaan. En ole silittänyt mitään vaatteitani pariin vuoteen, mutta on paljon kivempi kun sitten Intiassa saa vetää ylleen puhdasta ja sileää.

Koneessa en nukkunut ollenkaan, kun olin niin innoissani ja vähän peloissanikin ajatellessani, mikä minua odottaa. Olen siis taas Punessa Osho International Meditation Resortissa. (Eli täällä.) Sain kaksi päivää aikaa akklimatisoitua, mutta huomenna alkaa kolmen kuukauden Work as Meditation Training Programme, työmeditaatio.

Toivon, että työ olisi jotain helppoa, jota voisin tehdä rennosti ja nautiskellen. Voisin hoitaa vaikkapa Basho Courtin tenniskenttää tai istuisin kuntosalin respassa. Tai voisin hymyillä iloisesti Plaza Caféssa ja tarjoilla asiakkaille rakkaudella sekoitettuja cappuchinoja. Mutta pelkään, että elämä on järjestänyt minulle jotain muuta, esimerkiksi tilaisuuden kohdata työntekoon liittyvät demonit silmästä silmään. Ei helvetti, jos mut laitetaan toimittamaan Osho Timesia tai kirjoittamaan juttuja Osho.comiin tai tekemään jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin minun niin sanottu koulutusta vastaava työni ei olisi muutenkin riittävän ahdistavaa. Olisi kidutusta tehdä sitä englanniksi.

No, huomenaamulla marssin Beaten officeen ja saan kuulla, mikä työ minulle on määrätty. Huh kun jännittää!

Eilinen päivä meni nukkuen, mutta tänä aamuna olin aamukuudelta dynaamisessa meditaatiossa. Ihanaa! Meitä oli ehkä 30 ihmistä valtavassa auditoriossa, johon mahtuu sesonkiaikaan satoja meditoijia, mutta porukan harvalukuisuus ei häirinnyt yhtään. Päin vastoin olen nöyrän kiitollinen energiasta, jonka yhdessä tekeminen tuo meditaatioon. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-ohjaaja aikoinaan totesi: “Missä kaksi tai useampi on kokoontuneena minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

Kun astuin eilen aamulla portista sisään, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Täällä on helppo olla. Vaikka nyt on low season ja Resort tuntuu tyhjältä, paikan energia on tuttu ja vahva. Maisema on kyllä muuttunut, sillä kaikki pääkulkuväylät on katettu jykevin katoksin. Pari kertaa on kuulemma jo satanut, mutta varsinaista monsuunia odotellaan vielä.

Tuntuu, että kirjoitan tätä merkintää jotenkin kauhean monotonisesti. Kuivasti, virallisesti ja tylsästi. Käyttämissäni lauserakenteissa on jotain töksähtelevää. Mutta en halua takertua siihen, vaan jatkan loppuun asti. Enkä jätä kirjoittamista kesken, enkä “huonolaatuista” tekstiä julkaisematta. Itse asiassa tämä on parasta Work as Meditationia: katson tätä tyytymättömyyttä ja täydellisyyden vaatimusta, mutta en anna niiden ottaa ylivaltaa ja lamauttaa. Sen sijaan pidän huomion siinä hyvän ja rauhan häivähdyksessä, joka minussa myös on, ja jatkan naputtelua. Tuli mitä tuli.

Huh, kylläpä vatsassa lepattaa!

Päiväunia pilvissä

2009-06-28T17:00:00.003+03:00

Ollaan lennetty vajaa kolme tuntia, puolen tunnin kuluttua laskeudutaan Istanbuliin. Siellä reilun tunnin vaihto ja sitten Mumbain-koneeseen. (Suosittelen lämpimästi Turkish Airlinesia kaikille Intiaan matkaaville. Halvat lennot, uudet koneet ja fantastinen ruoka. Jaloittelutauko Istanbulissa tekee vain hyvää.)

Olen nuokkunut melkein koko lennon Oshon hypnoottista ääntä kuunnellen. Koneessa humisee niin ettei puheesta tahdo saada selvää, mutta ei se ole tarpeenkaan. Minulla on Adim mielessäni. Tai ihollani, soluissa, sydämessä, harassa, joka puolella. Kuten on ollut taas pari päivää. Ajattelen häntä koko ajan. Tai en edes ajattele, en loihdi hänen kasvojaan eteeni, vaan tunnen miltä Adimin energia ja kosketus tuntuvat. Kuinka sulan, tyhjenen, rentoudun, lämpenen ja rauhoitun, kun saan olla hänen lähellään.

Haluaisin alkaa selitellä, ettei tämä ole tavallista päiväunelmointia vaan jotain jalompaa ja syvempää. Koska en “ajattele” ja “kuvittele” vaan pelkästään lepään Adimin energiassa, joka avautuu juuri tässä hetkessä kuin kaunis kosminen lahja. Mikä minä olen vastustelemaan, jos elämä haluaa luoda tällaisen energeettisen kaukoyhteyden. Vautsi mitä puppua!

Tämä on nimenomaan unelmointia ja mielikuvituksen luomaa viihdettä. Koska Adim ei ole tässä. Se, että Adim puhuisi minulle ja koskisi minua, ei kerta kaikkiaan ole totta! Kaikki tapahtuu 100-prosenttisesti minun mielessäni. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että tämän pakonomaisen Adimin ajattelun täytyy johtua siitä, että Adim ajattelee minua intensiivisesti. Että hän luo tämän yhteyden. Että hän ei pysty olemaan kenenkään muun kanssa ja odottaa vain pääsevänsä taas rakastelemaan minun kanssani… Heh heh, ja tämäkö ei muka ole päiväuni? Pelottavaa, miten ovela mieleni on. Se osaa vetää juuri oikeista naruista pitääkseen ajatussirkuksen käynnissä.

Mutta tässä hetkessä on parasta se, että unelmointi ei häiritse minua yhtään. Vaikka jäin rysän päältä kiinni, en anna haaveilulle minkäänlaista leimaa tai arvoa. Se ei ole oikein tai väärin, toivottavaa tai epätoivottavaa käytöstä, hyvä tai huono asia. En tuomitse, vaan otan askeleen kauemmas ja katson itseäni unelmoimassa. Kas, Virpin mielessä liikkuu nyt tällaisia ajatuksia ja sen keho reagoi tällä tavalla. Se unelmoi juuri niin kauan kuin unelmoi ja sitten joskus se loppuu. En ota kantaa, katson vain.

Jälleen kerran saan nähdä, miten viileä katsominen selkeyttää ja puhdistaa. Kuvat mielessä ja kuumotus kehossa hidastuvat ja hälvenevät, ja jäljelle jää vain pakoton perusaistillisuus. Tunnen vahvasti, miten hengitys liikkuu kehossa ja rintakehässä. Syvä hengitys saa jopa kainalot välillä pullistumaan, välillä laskeutumaan. Tunnen, miten vasemman jalan jalkapohja painaa tukevasti lentokoneen lattiaa, oikea jalka on heitettynä vasemman polven yli ja nilkka roikkuu rentona. Reisissä on luja puristus kun ne painuvat toisiaan vasten. Tällaista ihan tavallista hyvää ja juurevaa.

Tässä tavallisuudessa on jotain myhäilevää ja tyytyväistä. Ilo on suoraa seurausta siitä, että tämä on totta. Tämä tapahtuu oikeasti. Ne huimat päiväunelmat eivät ole mitään sen rinnalla että saan kokea jotain suoraan, tässä ja nyt, oli se sitten jotain niin tavallista kuin oman kehon aistiminen. Kun kuuntelen ja aistin fyysisiä tuntemuksia ja annan itseni rentoutua aistimaan, siirryn automaattisesti tietoisen läsnäolon tilaan. Ajatukset haihtuvat pois itsestään, haaveet haihtuvat. Tämä tila on parasta, mitä on.

Tuntuu hyvältä nähdä, että tietoinen läsnäolo, tai totuus, tai se mikä on tässä ja nyt, ja nyt ja nyt ja nyt, on aina kauniimpaa kuin korein tai kuumin kuvitelma. Tämä tavallisuuden kauneus on jotain niin hienovaraista, ettei sitä oikein meinaa nähdäkään, mutta nyt näköjään näen. Näen yhä enemmän ja useammin.

Adimin kanssa liitelen vähän väliä pilviin ja päiväuniin, mutta tuon itseni sieltä uudelleen ja uudelleen takaisin maan pinnalle ja tähän mikä on totta. Ei minun tarvitse reagoida dramaattisesti, ampua itseäni alas ja kyntää naama edellä asfalttia, vaan leijailen alas hallitusti, pudottaudun pehmeästi jaloilleni ja jatkan tyytyväisenä eteenpäin.

Hyvä Virpi!

Tyhjää toimittamassa

2009-06-21T01:31:00.005+03:00

Siirryin jo muutama päivä sitten pois näistä tunnelmista. Hurjaa katsoa, mitä kirjoitin. Tuolta siis näyttää ja tuntuu, kun on täysin mielensä vietävänä. Tuo draama näyttää ja tuntuu tavallaan normaalilta, tietysti näyttää, olenhan elänyt melkein koko ikäni mieleni vietävänä. Mutta nyt minulla on myös tämä toinen tapa olla. Tämä, jossa katsotaan suoraan ja nähdään se, mikä on totta. Mieleni luomat ajatukset ja pelot eivät ole totta.

Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.

Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.

Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.

Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.

Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)

En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.

Tulla vai ei?

2009-06-15T09:21:00.004+03:00

Minun ei olisi pitänyt lukea tätä, mutta luin silti: http://en.wikipedia.org/wiki/Female_ejaculation

Tässä on taas yksi hyvä esimerkki, miksi en arvosta tiedettä enkä ole kiinnostunut tieteen ihmiskäsityksestä. Annanko ihmisten (pääasiassa miesten), joita en tunne ja jotka eivät tunne minua, määrittää että kyllä, Virpi sai eilen ejakuloidessaan orgasmin. Tai vaihtoehtoisesti: ei, Virpi ei ejakuloinut lainkaan, se oli vain virtsaa.

Häpeä alkoi jo nostaa kierroksia täysimittaista paniikkia varten: ei helvetti laskinko minä todellakin alleni? Pissasinko silloin aiemmin Adimin päälle? Mitä jos se tapahtuu ensi kerralla uudestaan?

Sitten palasin oman kokemukseni eli oman kehoni äärelle. Ejakuloin monta kertaa, mutta ei, minä en saa orgasmia. Ejakulaatio ei ole yhtä kuin orgasmi.

Kun kirkas, lämmin neste leviää kädelleni, maistan. Neste ei tuoksu eikä maistu millekään. Menen vessaan pissalle. Tuoksuu ja maistuu virtsalle. Ejakulaationeste ei ole virtsaa.

MOT.

Ei ole suurempaa todistusta kuin minun oman kokemukseni totuus. Kaikki nuo tiedemiehet ovat yksinkertaisesti väärässä.

Uskallanko luottaa oman kokemukseni erehtymättömään viisauteen silloin, kun jokin auktoriteetti tai suuret massat väittävät toista? Siinäpä haaste tällä “tiellä”, jonka olen valinnut. Että olen riittävän rohkea elämään marginaalissa. Luotan yhden naisen enemmistööni. Se, mikä on “kaikkien” mielestä normaalia, voi ehkä ollakin normaalia, mutta se ei luonnollista. Se ei ole totta.

Kiitti vitusti

2009-06-14T21:34:00.007+03:00

Olen joskus sanonut, että on kaksi tapaa tehdä töitä. Voi a) tehdä b) itkeä ja tehdä. Minä olen yleensä suosinut tuota jälkimmäistä metodia. Nyt voin lisätä vaihtoehdon c) itkeä mutta ei tehdä.

Kello on puoli kymmenen, enkä saa aloitettua. Olen istunut sängylläni aamusta asti läppäri sylissäni, odottaen, että hetkenä minä hyvänsä alan tehdä töitä. Tämä on ihan hirveää.

Minun on annettu ymmärtää, että koska olen "onnekas paskiainen" joka saa pian 4 000 euroa "tekemättä yhtään mitään" ja jonka "kaikki rahahuolet on nyt pyyhkäisty pois", minulla ei ole mitään oikeutta valittaa yhtään mistään yhtään mitään.

Kiitti vitusti, syyllistäminenhän auttaa minua ihan hirveästi. Heti tuli ihan vitun paljon parempi olo. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta maailmankaikkeuden vähempiosaisilta olennoilta, että olen ollut tällainen itsekäs hirviö.

Tekisi mieli ahdistua niin että joudun hoitoon, Kellokoskelle saatana. Mutta siellähän minä sitten makaisin päivät pitkät telkkaria katsellen, ja ne 4 000 euroa makaisivat tilillä kasvattaen muhkeaa korkopottia, kyllä toisten kelpaa, ja toisten pitää raataa niska limassa. Tasan ei käy onnen lahjat.

Mä voin kyllä antaa ne rahat poiskin, kehitysmaiden lapsille vaikka, tai saimaannorpille, mutta MULLA ON TÄYSI OIKEUS OLLA JUURI NIIN AHDISTUNUT KUIN OLEN!

JA AION OLLA!

JUURI NIIN PITKÄÄN KUN HUVITTAA, SAATANA!

(Miten niin provosoiduin :-)

Kivistyksiä

2009-06-14T18:50:00.006+03:00

Luulen, että Adim särkee vielä sydämeni. Olen yrittänyt olla cool hänen suhteensa ja vakuuttanut itselleni, että tilanne on hallinnassa. Mutta se ei ole totta.

Olen tänään vain liukunut hetkestä hetkeen ja antanut itseni tehdä juuri sitä mitä teen. Käytännössä olen nauttinut kehostani, masturboinut, ajatellut Adimia ja hokenut I love you, I love you so much edes haluamatta sanoa niin, sanat vain nousevat sisältäni. Ja ejakuloin niin että sänky ja vaatteet lainehtivat.

Olen vakuuttanut itselleni, etten voisi koskaan rakastua Adimiin oikeasti, koska hän on mitä on eikä missään tapauksessa sellainen mies jonka haluan (ja ansaitsen). Olen myös vakuuttanut itselleni, ettei Adimin kaltainen mies pysty koskaan satuttamaan minua, koska olen niin fiksu. Mutta totuus on, että läähätän hänen jaloissaan kuin höntti koiranpentu. Haluan kuollakseni, että hän silittäisi ja taputtaisi minua päähän, rakastaisi minua. Olen hänen. Hän voi sanoa tai tehdä mitä tahansa, voin olla miten ärsyyntynyt tai vihainen tahansa, mutta lopulta haluan häntä entistä enemmän.

Häpeän heikkouttani, mutta tällainen minä olen. Myös tällainen minä olen.

Haluaisin löytää jonkun toisen miehen jonka kanssa rakastella. Ennen kaikkea siksi, ettei minun tarvitsisi tunnustaa Adimille myöhemmin, ettei minulla ole ollut hänen jälkeensä ketään. Että odotin puoli vuotta, jotta saisin taas rakastella hänen kanssaan. Miten säälittävää. Ajatus Adimista jonkun toisen naisen kanssa viiltää. Kai minä ajattelen, että minuun sattuisi vähemmän, jos löytäisin itse jonkun muun. Voihan se olla tottakin. Ehkä minuun todellakin sattuisi vähemmän.

Näen, että nämä takertuvat ja mustasukkaiset ajatukset ovat mieleni tuotoksia. Näen myös, etteivät ne tee minulle hyvää, kidutan vain itseäni. Mutta en pysty päästämään irti. Kun ajattelen Adimia siellä missä hän nyt on, elämässä elämäänsä, kuinka hän on unohtanut minut eikä ainakaan ikävöi yhtään, tunnen itseni idiootiksi.

Olenko minä rakastunut häneen? Miksi olen sanonut tänään sata kertaa I love you?

Ehkä nämä epätoivoiset tunteet Adimia kohtaan ovat vain heijastus tästä muusta epätoivosta, jota elämässäni tuntuu tällä hetkellä riittävän. Olin eilen niin ahdistunut, että vatsa kramppasi, rintaa poltti, kroppa kiristyi ja kasvot vääristyivät. Revin t-paidan etumusta aivan kuin olisin halunnut kaivaa sydämeni ulos, jotta tuska helpottaisi. Oksetti. Soitin ystävälle ja itkin puhelimessa.

Työ tekee tämän minulle. Yritän aloittaa kirjoittamisen, mutta en pysty. Se ei vain tapahdu. Kun yritän pakottaa itseni töihin, murskaava ahdistus lyö ylitseni. Ystäväni näki viime loka- ja marraskuussa, miten kamppailin saman kivun ja ahdistuksen kanssa. Eilen hän esitti ajatuksen, joka pysäytti: Jos tällainen työ tekee minut näin ahdistuneeksi, olisiko mahdollista, että tämän tyyppinen työ ei enää sovi minulle? Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan ajatella, että ehkä se on totta. Kuinka paljon enemmän minun pitää kärsiä, ennen kuin näen sen mikä on itsestään selvää? Ei tämä oivallus tarkoita sitä, etten koskaan enää kirjoittaisi, mutta ehkä minun pitäisi jättää journalismi toistaiseksi.

Vaikka sanoin itseni irti jo 1,5 vuotta sitten, luovuin palkkatyöstä ja urasuunnitelmista, olen edelleen kovin takertunut journalistin identiteettiini. Tiedän, että kun saan itseni kasaan ja työt tehtyä, olen aika helvetin hyvä toimittaja. Parempi kuin moni muu. Kuinka voisin luopua jostain (siitä ainoasta asiasta), missä olen niin hyvä? Tiedostan myös, että tämä työ on minulle siunaus: freelancerina pystyn tekemään mukavan tilin lyhyessä ajassa.

Saan heinäkuun lopulla osuuteni edellisen työnantajani henkilöstörahastosta: 4 000 euroa. Myös paluulippu Intiaan on jo maksettu. Pärjäisin tällä potilla puoli vuotta, jos jättäisin kalliit kurssit väliin. Todellakin, on ihan realistinen mahdollisuus jättää kaikki työt sikseen. Päästän vain irti. Ilmoitan aamulla toimeksiantajilleni, että tällainen tilanne, hyvää kesää. Voi luoja miten houkuttelevalta ajatus tuntuu! Pelkästään se, että juttelin tästä mahdollisuudesta ystäväni kanssa antoi minulle valtavasti lisää tilaa hengittää.

Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Jos sittenkin yrittäisin vielä, tsemppaisin vähän enemmän päästäkseni tämän ahdistavan lamaannuksen yli. Ei tarvitsisi jättää ketään pulaan, ei tarvitsisi niellä ylpeyttään ja myöntää epäonnistuneensa, saisi isomman matkakassan, jolloin Intiassakin olisi helpompi hengittää. Toisaalta en ymmärrä, miten pystyisin tsemppaamaan ja rutistamaan enää yhtään enempää. Ennemminkin minun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa asioiden tapahtua. Päästää irti, rentoutua ja vain katsoa, mitä tapahtuu. Hyväksyä, että joko teen työt tai en tee.

Olenko valmis antautumaan, päästämään irti ja hyväksymään, etten ehkä kirjoita riviäkään ennen Intiaan lähtöä? Enpä usko. Todennäköisesti pusken, rimpuilen ja kärsin siihen asti, kun nousen kahden viikon kuluttua Mumbain-koneeseen. Otan kesken jääneet työt mukaani ja jatkan itseni kiduttamista Intiassa.

Sen kanssa jotenkin vielä pärjää, että työnteko on vaikeaa ja tuskallista, kunhan jälkeä syntyy. Jämähtäminen siihen, ettei tekstiä synny, on kidutusta. Tämä ei voi olla terveellistä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta antautua ja hyväksyä, että sitten kun rahat loppuvat, tulen takaisin Suomeen ja etsin töitä kaupan kassana tai siivoojana. Pari, kolme kuukautta riittäisi, jos voisin asua vanhempien luona. Muussa tapauksessa pitäisi tehdä hommia puoli vuotta. Niinhän monet tekevät: puoli vuotta töitä lännessä, puoli vuotta reissun päällä. Mutta minä tuntisin itseni marttyyriksi. En olisi yhtään onnellisempi. Päätelmä: Virpin ei ole tarkoitus olla onnellinen. Virpi-parka.

Kello lähenee seitsemää ja olen yhä tietoisempi huomisesta deadlinestä. Juttu piti palauttaa perjantaina, mutta pyysin lisäaikaa. Pitäisi kirjoittaa parisuhdejuttu erääseen naistenlehteen. Täyttä bullshittiä. Ensinnäkään en usko sellaisiin parisuhteisiin, jollaisia naistenlehtien näppärillä jutuilla yritetään auttaa tai pelastaa. Ihmiset tarvitsevat tietoista rakkautta ja läsnäolevaa rakastelua eivätkä neuvoja niin sanotuilta “asiantuntijoilta”, joilla on täsmälleen samat ongelmat omassa parisuhteessaan. Toisekseen en usko tieteen kykyyn ratkaista parisuhdeongelmia, ja minua ahdistaa siteerata asiantuntijaa, joka siteeraa kallisarvoisia tutkimuksiaan. (Emerson sanoi sen parhaiten: “I hate quotations. Tell me what you know.” Täältä voi lukea, mitä kirjoitin siteeraamisesta joskus aiemmin.) Kolmanneksi en usko terapiaan eli menneessä vellomiseen, älylliseen jauhamiseen ja setvimiseen.

Miksi helvetissä minä suostuin ottamaan tämän jutun vastaan? Kannattaako kiduttaa itseään, lapioida lisää bullshittiä tähän hulluun maailmaan vain siksi, että saa muutaman satalappusen kouraansa? Ei todellakaan. Mutta valitettavasti ylpeyteni ei salli minun luovuttaa. Olisi liian häpeällistä ilmoittaa toimitukselle, etten pysty. Siksi aion yrittää, onhan tässä vielä yö aikaa. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon ahdistusta joudun vielä sietämään ennen aamua.

Se alkakoon nyt.

PS. Tämä blogikirjoitus on pituudeltaan 7 000 merkkiä. Yhtä monta merkkiä pitäisi saada kasaan ja järjestykseen lehtijuttua varten. Kolmen sivun juttu. Onko tämä nyt sitten paljon vai vähän? Höh, typerä kysymys. Se on 7 000 merkkiä liikaa. Höpötän. Jaarittelen. Pitkitän. Venytän. Mahdollisimman. Pitkään. Okei. Nyt.

Puolimatkan krouvissa

2009-06-11T14:15:00.013+03:00

Hi there Darling,

Kaksi ja puoli viikkoa takana, toiset kaksi ja puoli viikkoa edessä. Oh my God miten vaikeaa täällä on. Polttelee, ahdistaa. Pelkkä ajatus työnteosta ja kirjoittamisesta saa minut voimaan pahoin. Minulla on tänään deadline enkä ole edes aloittanut. Mietin, minkä tekosyyn tarjoilisin toimitukselle.

En ole kirjottanut sinulle (enkä blogiini) pitkään aikaan, koska olen hävennyt tätä ankeutta. Minun oli tarkoitus palata Suomeen puolivalaistuneena, tai vähintäänkin sellaisena, jonka läsnäolo on luontevan jykevää, rauhallista ja hiljaista. Että ihmiset vain huokailisivat seurassani: “Aaaaah eikö Virpin energia olekin ihana, hän suorastaan hehkuu rauhaa ja valoa”. Tai ei heidän tarvitsisi ihastella minua ääneen, kuinka niin epävalaistuneet ihmiset voisivatkaan, mutta näkisin itse kuinka pelkkä läsnäoloni saa ihmiset ympärilläni rauhoittumaan ja pehmenemään ja minä vain hymyilisin rakastavasti.

Todellisuudessa olen ihan yhtä pihalla kuin ennen Intiaan lähtöäni. Täsmälleen samat ongelmat. Valtavasti töitä jonossa eikä kykyä tarttua niihin. Olen jäänyt jumittamaan vastustukseen ja ahdistukseen eikä mikään liiku. Jälleen kerran katson kauhuissani päivien lipumista. Intiaan paluu lähestyy ja on niin paljon hommia rästissä että kuolen kuolen kuolen.

En odota sinulta neuvoa tai ratkaisua. Et pysty sanomaan mitään mitä en jo tietäisi. Minulle on ihan turha puhua järkeä koska näillä tuntemuksilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Ne ovat jossain ymmärryksen toisella puolen ja ne pitää myös ratkaista siellä. (En voi edes sanoa ymmärryksen tällä puolen, koska en ole täällä. En ole sisällä vaan ulkona. Siksi sattuu.)

Tänä aamuna herätyskellon soitua viivyttelin puoliunessa, loikoilin vielä silmät kiinni katsoen jonnekin syvemmälle. Muistin oivalluksen poikasen, jonka sain Dharamsalassa Gurdjieff Movements -kurssin aikana. Suomen kielessä on yksi sana, tunne, jota käytetään merkitsemään useita englannin kielen sanoja: feeling, emotion ja sensation. Toki suomen kielessä on tapoja kuvata näitä kaikkia kolmea, mutta täsmäsanoja ei ole. Okei okei, sensation on aistimus, mutta silti harva sanoo: “Aistin tuulen ihollani.” Yleensä sanotaan: “Tunnen tuulen ihollani”. Varsinkin feeling ja emotion ovat arkikielessä aina jotain epämääräistä tunnetta, tuntemista ja tuntemusta.

Tajusin tänä aamuna, että vaikka fiksuna ja kielitaitoisena tyttönä ymmärrän sanojen feeling ja emotion sanakirjamerkityksen ja osaan käyttää niitä sujuvasti, minulta puuttuu kokemus siitä, mikä tuntemukseni on feeling-osastoa, mikä emotion-osastoa. Aina kun tunnen, liikun hämärillä, sameilla vesillä.

Käsitteiden epämääräisyys luo ristiriitoja. Toisaalta tiedän, että tunteitaan ei saa tukahduttaa, tunteiden pitää antaa virrata vapaasti, mutta toisaalta tiedän, että tunteissa ei saa velloa, niihin ei saa takertua. Ristiriita syntyy siitä, että sanaa tunne käytetään kuvaamaan hyvin erilaisia psyyken tiloja. Tajusin aamulla, että minun pitää oppia erottamaan tunnemössöstä sävyjä ja syvyyksiä. Se on suorastaan elintärkeää.

Tällä nykyisellä vajavaisella ymmärrykselläni voisin ehdottaa itselleni, että feeling = tunne ja emotion = tunnekuohu, mutta pelkkä sanoilla ja käsittelillä kikkailu ei riitä. Minun pitää kokea ja elää nämä käsitteet, aistia ja tuntea ne kehossani, selkäytimessä ja munaskuissani, ennen kuin voin sanoa todella ymmärtäväni mistä tunteissa ja tuntemisessa on kyse.

Minun on myös aina ollut vaikea ymmärtää käsitettä containment. Suomenkielinen käännös sisältäminen, sisällyttäminen on todella kökkö ja aiheuttaa vain lisää hämmennystä. Olen usein kuullut kehoituksen: “Contain the emotion”, mutta minun on vaikea nähdä, mikä on tunteen torjumista, mikä sen sisällyttämistä, mikä tunteessa vellomista. Luulen, että myös tilanteissa, joissa kuvittelen olevani todella tietoinen (aware) ja läsnä (present) ja kohtaavani tunteet neutraalina todistajana (witness), itse asiassa vastustan niitä. Automaattisesti. Esimerkiksi jos minua ahdistaa ja hoen itselleni: “Älä panikoi, rauhoitu”, yritän itse asiassa torjua ahdistusta. Päästä siitä eroon. Koska eihän kukaan halua olla ahdistunut, eihän?

In the morning I tried to contain. Aamulla yritin vain olla ahdistuksen kanssa. Sen sijaan että olisin tuominnut sen ja yrittänyt työntää sitä pois, pysyttelin täysin passiivisena ja neutraalina. Siinä se ahdistus on. Olla möllöttää.

Minulle ei tullut varsinaisesti parempi olo, mutta ihan kuin väkivaltainen paine olisi hellittänyt aavistuksen verran. Torjunta on aina väkivaltaista, myös se alitajuinen. Ihan kuin olisin vaatinut aavistuksen verran vähemmän, että kaikki olisi toisin. Ehkä. Muutos oli suuruusluokkaa häivähdyksen häivähdys.

Huokaus. Liikaa käsitteitä, sekavia sanoja ja yritystä ymmärtää. I don't know. Pain is just so painful, always.

Päivän tarot-kortti on sopivasti Sorrow:

“The pain is not to make you sad, remember. That's where people go on missing... This pain is just to make you more alert – because people become alert only when the arrow goes deep into their heart and wounds them. Otherwise they don't become alert. When life is easy, comfortable, convenient, who cares? (- - -) The pain is not to make you miserable, the pain is to make you more aware! And when you are aware, misery disappears.”

Voi kuinka toivon, että olisin taas Punessa ja istuisin kanssasi Meerassa iltameditaation jälkeen! Antaisin pehmeän, lämpimän, tuoksuvan, tumman iltatuulen hyväillä ihoani ja päästäisin irti, irti, irti…

Well, näköjään kirjoitin sinulle. Tällainen minä olen. En mikään puolivalaistunut unenomainen olento, vaan minä vain. What to do.

I love you,

Premdipa

Henki ja ruumis

2009-05-30T11:07:00.002+03:00

Olen ollut reilun viikon Suomessa ja minusta alkaa vihdoin tuntua, että olen taas nahoissani. On ollut ihanaa pusutella pikkuisia ja halailla isompia rakkaita, mutta olen ollut levoton. En ihan läsnä. Aivan kuin olisin se yksi lasten lelu, ja joku yrittäisi tunkea kolmion muotoista palikkaa pyöreästä aukosta sisään. Ei ihan mutta melkein. Kolisee ja hankaa.

Ensimmäisinä päivinä Suomessa tunsin hyvin vahvasti, että siirtyminen lentäen paikasta toiseen on epäluonnollista. Suorastaan väkivaltaista. Kehoni siirtyi näppärästi Pohjois-Intiasta Etelä-Sipooseen, mutta minä olen muutakin kuin kehoni. Henkeni ei pysynyt vauhdissa mukana vaan jäi leijailemaan jonnekin Iranin ja Ukrainan ylle kuin muuttolintu. Henki viuhtoi siivet lepattaen määrätietoisesti kotia kohti, mutta ei se pysty samanlaisiin luonnottomiin nopeuksiin kuin Turkish Airlinesin Airbus.

Matkanteko kesti kaksi vuorokautta, sillä lähdin tiistaina päivällä Dharamsalasta Pathankotiin, kolistelin yönjunalla Delhiin, kiehuin 19 tuntia 43-asteisessa pääkaupungissa, lensin seuraavana yönä Istanbuliin, odottelin jatkolentoa ja laskeuduin vihdoin torstaina iltapäivällä Helsinkiin. Söin pussillisen salmiakkia, kävin suihkussa, kaivoin veljen vintiltä vaatteita jotka eivät haise Intialta ja ajoin kolmeksi tunniksi Helsinkiin hiljentymään ystävien kanssa. Juuri sitä tarvitsin. Laskeuduin kehooni ja vain katsoin tätä näkymätöntä kiemurtelua ja nykimistä.

Tiesin etukäteen, että saisin kärvistellä jonkin aikaa säriseävän kehon ja epämääräisen olon kanssa, mutta juurettomuuden syvyys yllätti. Kaikki oli kaunista ja hyvää, mutta olin pari päivää itku kurkussa. Ilmeisesti olen Intiassa vietetyn puolen vuoden jäljiltä herkempi. Ja olenkin. Aistin ja tunnen vahvemmin. Luojan kiitos.

Ja luojan kiitos pääsen kuukauden kuluttua takaisin.

Lip lap

2009-05-29T23:59:00.001+03:00

Vietin tänään aikaa miehen kanssa. Sellaisen, jonka seurassa on hyvä olla. Jari on yksi niistä harvoista, joiden kanssa minulla on luonteva kehoyhteys. Yhteys, tai vetovoima, tai miksi sitä haluaakin sanoa, on ollut olemassa jo pari vuotta, mutta en ole hyväksynyt sitä. Mieleni ei ole suostunut hyväksymään sitä.

Minussa on ollut niin paljon pelkoa, pettymystä, toiveita, odotuksia ja unelmia liittyen miehen kohtaamiseen, etten ole suostunut siihen, että kehoni viihtyy niin hyvin tämän kehon lähellä. “Koska eihän tästä voi koskaan tulla mitään”, mieleni on jankuttanut. “Emme kohtaa”, “Emme puhu samaa kieltä”, “Minun pitää löytää ihan toisenlainen mies”, hoin itselleni. Tapasimme muutaman kerran, mutta turhauduin. “Tämä ei kerta kaikkiaan toimi.”

Mieleni ei halunnut olla Jarin kanssa missään tekemisissä, mutta keho ei kuunnellut järjen ääntä. Meidän välillämme oli jotain, jota en pystynyt ymmärtämään, mutta en myöskään sysäämään syrjään. Purin skitsofreenisen tilanteen ainoalla osaamallani tavalla: sättimällä itseäni, ärsyyntymällä Jariin ja välttelemällä häntä. Kun tapasimme, kohtelin häntä kuin hän olisi ilmaa.

Ajoimme tänään meren rantaan. Suunnittelin tsekkaavani, onko Jari jotenkin edistynyt tai muuttunut. Ei ole, sillä hänen ei tarvitse. Hän on ollut koko ajan täydellinen. Hän on juuri sellainen kuin on, ja vieläpä harvinaisen rehellisesti, avoimesti ja läsnäolevasti. Katsoin suuren ihmetyksen ja ihailun vallassa itseäni. Minä olen se, joka on muuttunut! Niin pieni siirtymä jossain psyyken poimuissa, mutta näen Jarin aivan uusin silmin.

Kyllä, hän puhui enemmän, mutta vain siksi, että minä olen oppinut kuuntelemaan. Minun energiani on nyt hiljaisempi, sallivampi ja vastaanottavampi. Kyllä, hän kommunikoi suoremmin, mutta siksi että minä olen tyynempi peili. Olen niin sileä, että heijastan hänen viestinsä vääristämättä sitä.

Adimin kanssa Intiassa kokemani episodi on avannut silmäni näkemään. Ei vaan kehoni tuntemaan. On tyynnyttävää huomata, että kun olen vankasti kehossani ja aisteissani, arvioinnille tai epäilykselle ei jää lainkaan tilaa. Ne lakkaavat olemasta. Mistään ei tarvitsekaan tulla mitään. Kehotasolla pystyn kohtaamaan Jarin ja puhumme täsmällisesti artikuloiden samaa kieltä. Välillä ilman sanoja, välillä pulisten. Tarve löytää jotain tai mitään katoaa. Jää vain läsnäolo, joka on aina täydellistä.

En tarkoita kehoyhteydellä herttasarjojen romanttis-eroottisia tunnelmia, joissa vahva seksuaalinen vetovoima sumentaa järjen äänen ja saa tytön lankeamaan vastoin parempaa tietoaan renttupoikaan. Tarkoitan kehotasolla sitä, että kun pysyn aisteissani ja poissa mielestäni, yhdyn johonkin suurempaan ja nopeampaan älykkyyteen kuin mihin mieleni on koskaan kykenevä. Kehotaso ei ole karkeampi, vaan hienovaraisempi olemisen ja ymmärryksen taso.

Istuimme tänään kalliolla meren rannassa ja grillasimme pienen piknikin. Katselimme lokkeja, kuuntelimme liplatusta. Istuimme ja juttelimme. Olimme. Silloinkin kun juttelimme, ennen kaikkea olimme. Neljän tunnin meditaatio. Suoraa kommunikaatiota, mutta ei minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Yksinkertaista läsnäoloa. En enää torju Jaria. Yhteys on olemassa, ja pystymme myös puhumaan siitä.

"No niin", mieleni jo hieroskelee käsiään yhteen. "Mitäs nyt tapahtuu? Mitäs teidän välillä oikein on?" Kehon vastaus tulee ymmärryksen tältä puolen, ja se kuuluu: "Ei mitään. Pelkkää tyhjää."

Ihan tavallinen ilta. Voi, miten ihania nämä sanat ovatkin! "Tyhjä". "Tavallinen". Aaah!

Taas mennään

2009-05-19T14:00:00.002+03:00

48 tunnin rahuaminen kohti Suomea on alkanut. Istun taksissa läppäri sylissä matkalla McLeod Ganjista kohti Pathankotia eli lähintä rautatieasemaa. Ajettavaa on vain 80 kilometriä, mutta näillä teillä ja nopeuksilla matka kestää melkein neljä tuntia. Sitten kolmen tunnin odotus ja Dauadhar Express -junaan. Hyvällä tuurilla saan yöllä nukuttua muutaman tunnin ja herään aamulla Delhistä.

Ihan luksusta istua henkilöautossa. Oli tarkoitus mennä bussilla (85 rupiaa = 1,30 euroa), mutta lähdinkin pysäkiltä kimppataksiin (minun osuuteni on 400 rupiaa = 6,10 euroa). Hurjaa, elämä risaiseksi! Olin varautunut tärisevään paikallisbussiin, kovaan penkkiin, huutavaan moottoriin ja kirkuvaan tööttäilyyn, joka pakottaa tunkemaan korvatulpat korviin. (Intialaisen liikennehierarkian mukaan bussi on kuuden pikkuauton kokoinen, joten töötissä on oltava kuusi kertaa kovempi ääni.)

Nyt matkustan mukavasti espanjalaisen Lucaksen ja hänen tiibetiläisen ottopoikansa Norbun kanssa. Norbu aloittaa kesäkuun alussa vuoden kestävän preppauskursin Delhissä, tavoitteena lääketieteellisen pääsykokeet. Fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. 300 000–400 000 hakijaa. 50 yliopistoa, joissa kussakin noin 50 opiskelupaikkaa. Huh! Kun itse hain Tampereen yliopistoon 1993, oliko meitä 800 ihmistä pääsykokeissa.

Tuntuu hyvältä vain lipua elämän virrassa. Eteen tulevat juuri ne ihmiset ja tilanteet kuin pitääkin. Aurinko paistaa. Lumihuippuiset vuoret siintävät taustalla, kun ajamme laakson reunaa kohti Pathankotia. Tie on tosin niin mutkainen, että pitää nostaa katse parin sanan välein horisonttiin. Onpa huono olo.

Lucas huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Dharamsalasta Delhiin – se vasta onkin pomppiva ja mutkikas matka. Norbu huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Delhistä Nepaliin, kuten hän tekee joka vuosi matkatessaan kesälomalla vanhempiensa luo. Kaksi päivää ja kaksi yötä putkeen, ja vieläkin kauheampaa höykytystä. Huh, en ole mennyt enkä mene!

Pitää jatkaa myöhemmin kun olen paremmassa hapessa.

Yllättävä käänne

2009-05-11T19:34:00.003+03:00

Facebook-status tänään:

Virpi on Suomessa 21.5.–28.6. ja TEKEE TÖITÄ! T-sihteerit ja T-päälliköt, OTTAKAA PLEASE YHTEYTTÄ!

Julistuksen piti olla vain muodollisuus, varman päälle pelaamista. Koska on tämä yksi lehti, joka ostaa minulta juttuja niin paljon kuin jaksan tehdä. Sain tänään meilin, jossa oli muun muassa tällaisia sanoja:

“Lama koettelee… myös lehtitaloja… freelancer-budjetti… tiukalla… oma väki tekee juttuja hiki hatussa…”

Hah! Ja minä kun kuvittelin ongelmakseni sen, etten pysty tarttumaan töihin. Kun ongelma on se, ettei töitä ole. Tämä on oikeasti ihan helvetin huvittavaa. Kannattiko huolehtia, kun huolehti ihan vääristä asioista? :-)

Meilissä oli myös tällaiset sanat: “Luulisin että jotain löytyy”.

Otan vastaan sen mitä tarjotaan. Elämältä ja lehtitaloilta.

Jaarin jaarin

2009-05-09T10:30:00.005+03:00

Aamupalalla Unity Bistrossa Upper Bhagsussa. Olipa hieno jootatunti, ja pitkä, yli kaksi tuntia. Bhooma pitää haastavia sivanandatunteja. Mietin pitkään mitä sanaa käyttäisin: haastava, vaikea, vaativa… mikään näistä ei tunnu oikealta. Tarkoitan sanoa, että teemme tunneilla asanoita, joita en ole ennen tehnyt, kuten skorpioni (vrischikasana) tai riikinkukko (mayurasana).

En ole ennen tehnyt, mutta nyt teen. Siten kuin kykenen, sellaisen version kuin tästä kropasta tänään irtoaa. Piste. Ja sitten seuraava asana. Eivät asanat ole helppoja tai vaikeita, ne vain ovat. Täydellisiä sellaisina kuin minä ne tänään teen. Vähänkö hienoa!

Heräsin aamulla seitsemältä kun aurinko paistoi verhon raosta kasvoilleni, ja vain yksi sana kuvasi oloani: levännyt. On autuasta herätä aamulla tunteeseen, että on nukkunut riittävästi. Tietoon, että vaikka lojunkin tässä jonkin aikaa laiskasti, venytellen ja haukotellen, tiedän kehoni nousevan kohta istumaan ja sitten seisomaan ihan itsestään, innokkaana kokemaan mitä uusi päivä tuo tullessaan.

Syön puuroa (banaanin, hunajan ja kanelin kera) ja sen päälle hedelmäsalaatin. Saa nähdä mitä vatsa tykkää. Olen aika toiveikas, sillä vatsa tyhjeni tehokkaasti aamulla ennen joogaan lähtöä. Uskon selviäväni kivikkoisesta maastotaipaleesta kämpille asti. Sitten joskus kun lähden, toistaiseksi viihdyn erinomaisesti tiibetiläisen yrttiteeni äärellä.

Sain taas huomata, että jooga ei ole (pelkästään) fyysinen harjoitus. Tämä tauti tekee minusta heikon ja voimattoman, mutta teen joogaharjoituksen jostain aivan toisesta paikasta ja energiasta käsin. Jopa näitä vaativia asanoita (sorry, nyt käytin sitä sanaa), jopa paremmin ja vahvemmin kuin ennen (sorry, arvottaja ja vertailija astui taas kehiin). Tämä voima tulee jostain muualta kuin lihaksista.

Voisin käydä tänään liehittelemässä Benjaminia, samassa Guesthousessa asuvaa lontoolaista. Jos se vaikka lähtisi teelle tai lounaalle. Huomaan, että Benjamin on ottanut hieman etäisyyttä, tervehtii kyllä muttei vitsaile kuten yleensä. Ehkä hän on vähän loukkaantunut. Kun minulla oli kirjoitusvimma päällä, ignoroin hänet täysin. Kuinkahan monta kertaa katsoin hänen lävitseen edes huomaamatta, että hän oli siinä. Tuntui varmasti kylmältä ja epäkohteliaalta, varsinkin englantilaisesta, joka on ehdollistunut small talkiin ja varsinkin höpöttelijä-Benjaminista, joka haluaa have a good laugh ihmisten kanssa. Eiköhän se siitä lepy.

Nämä minun blogitekstini ovat taas tällaista tavallista arkista jutustelua. Ei suurta draamaa. Olen melkein pahoillani lukijan puolesta, sorry etten enää viihdytä teitä mehukkailla seksijutuilla. Mutta vain melkein. Muistutan itseäni, että eihän minun tehtäväni ole viihdyttää ketään. Minun tehtäväni on kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle totta juuri nyt. Ja nyt totuuteni on hyvin yksikertainen. Siihen kuuluu vain tämä Unity Bistro, pöytäni ohi löntystävä punaruskea lehmä vasikoineen ja tämä jooganjälkeinen raukeus ja hitaus.

Nyt tietoisuuteeni tunkeutuu myös paine alavatsassa, jumankekka pitää lähteä ripeästi kipuamaan Dharamkotiin!

Kaamea kapula

2009-05-08T13:30:00.006+03:00

Klo 10.30, aamupalalla Oak View Cafessa. Takki tyhjä. Olen istunut kolme viime päivää koneen ääressä ja naputtanut blogitekstejä. Aamusta iltaan, vain vähän unta ja vatsatauti päälle. Eilen meni kahteen yöllä, mutta sain 21 merkintää julki. Välistä puuttuu vielä muutama, mutta päätin luovuttaa. Täydennän joskus. Ehkä. Nousin seitsemän jälkeen ja lähdin kompuroimaan silmät ristissä vuorta alas Bhagsuun ja joogaan.

Lusikoin hedelmäsalaattia, mysliä ja jogurttia. Levoton olo. Kaiuttimista raikaa Red Hot Chili Peppers, aivan liian kovaa. Ihmiset huutavat ja polttavat liikaa. Olen väärässä paikassa joogan jälkeen. Tämähän on kuin Varkala Beach tai Las Palmas. Monta pöydällistä israelilaisia. Näyttää siltä porukalta, joka on juuri päässyt armeijasta ja tullut hallituksen tarjoaman, parin tonnin taskurahan turvin Intiaan polttamaan pilveä ja toipumaan traumasta.

McLeod Ganjissa ja Bhagsussa on aika vahva hippiscene ja marijuana käryää avoimesti. Siksi halusin asettua rauhalliseen Dharamkotiin – en jaksaisi katsella tätä touhua päivästä toiseen. Vahvempiakin aineita on tarjolla sille, joka haluaa. Mutta niin on Helsingissäkin, joten turha dramatisoida liikaa.

Klo 13.45, Nick’s Cafe McLeod Ganjissa. Istuin juuri tunnin suomalaisen Susannan kanssa ja olen vähän rauhoittunut ja maadoittunut taas. Olin riekaleina sen jälkeen kun kävin maksamassa Suomen-lentoni ja nyljettävänä kännykkäkaupassa. Latasin 2 000 rupiaa pre-paid liittymääni, mutta sain vain 1 500… operaattori kiskoi 25 prosenttia palvelumaksuja ja veroja, ja vain siksi, että liittymäni on hankittu Punessa. Myyjien ilmeistä päätellen se voisi olla yhtä hyvin Zimbabwessa.

Pyysin myös lopettamaan häirinnän, sillä operaattorilta tulee päivittäin mainostekstareita ja -puheluita, joissa iskee kovaääninen poppi ja hindinkielinen myyntipuhe korvaan. Nauhoitettuina tietenkin, eli en voi pyytää lopettamaan soittelua. Jos en vastaa, puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Kun vastaan, maksan roaming-maksun. I can’t help, Madame, myyjä sanoi. Vain Pune office voi tehdä asialle jotain. Voisitteko te soittaa Puneen? No, Madame. Onko teillä toimiston numeroa? No, Madame.

Asiakaspalvelunumeroita ei anneta kaiken kansan tietoon, koska herranjestas ihmisethän voisivat vaikka soittaa, mitä siitäkin tulisi jos miljardi intialaista kännykänkäyttäjää alkaisi yhtäkkiä soitella ja vaatia palvelua. Täällä asiat hoidetaan edelleen face to face, kävelemällä paikalliseen toimistoon. (Oma vika, jos olen hankkiutunut 2 000 kilometrin päähän paikallisesta officesta.) Toimistossa yhtä asiakasta palvellaan noin puoli tuntia, sillä sähköt katkeilevat ja datayhteydet jumittavat ja pitää täyttää käsin kaavake toisensa perään. Pitää ehkä tulla seuraavana päivänä uudestaan. Ja vielä sitä seuraavana. Mutta jotenkin kaikki aina järjestyy.

Olen kiukkuinen kuin ampiainen. Ahdistaa ja masentaa. Minulla on krapula. Ihan hirveä olo. Tuosta kolmen päivän kirjoitusputkesta. Minun pitäisi pitää itsestäni parempaa huolta myös silloin kun kirjoittaminen sujuu. Nythän en käynyt suihkussa tai harjannut hampaita ja jos tuli vessahätä, sinnittelin kunnes oli aivan pakko nousta koneelta ja kävellä kolme metriä vessaan. En syönyt ennen kuin oli niin nälkä, että kädet tärisivät ja jalat pettivät. Ahmin jotain epäterveellistä, aivan liikaa, ja kiiruhdin takaisin koneen ääreen.

Tavallaan tämä voisi olla romanttistakin: olla tämmöinen writer joka on linnoittautunut herttaiseen Guesthouseen vuoren kupeeseen ja joka liitää sellaisessa inspiraation virrassa, että menettää ajantajunsa. Mitäpä taiteilija luovuuden vimmalleen mahtaa.

Siinä ei ole mitään romanttista. Siitä tulee krapula, minulle näköjään jo kolmen päivän jälkeen. Olen väsynyt, ärtynyt ja alakuloinen. En ole kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni, mikä tarkoittaa, että viisi päivää sitten alkaneet vatsakrampit ja ripuli eivät ole hellittäneet. En ole jaksanut hoitaa itseäni, sillä se tarkoittaisi, että pitäisi kirjoittaa meili homeopaatille Suomeen, ja siihen tuhraantuisi helposti vartti, enkä nyt kerta kaikkiaan ehdi. Sitä paitsi ruoka pysyy sisällä jopa kaksi tuntia ruokailun jälkeen. Kai siinä ajassa ehtii jokunen ravinnekin imeytyä elimistöön? Kun tuijotan ruutua, en ehdi joogata tai meditoida, hetkeksikään rauhoittua ja hiljentyä. Poltan kynttilääni molemmista päistä.

Hiljentyminen ja tietoinen läsnäolo ovat edellytyksiä hyvinvoinnilleni. Jos laistan niistä, saan kärsiä seuraukset. Tulen levottomaksi. Särisen. Negatiivisia ajatuksia. Ahdistun ja masennun.

Krapula muistuttaa jälleen kerran, että olen tällainen kaikki-tai-ei-mitään-tyyppi. Joko minulla on täydellinen writer’s block eli en kirjoita yhtään mitään, tai sitten sukellan maaniseen kirjoitusputkeen, joka pidempään jatkuessaan vie minut fyysisesti ja psyykkisesti huonoon kuntoon. Mikä pelottavinta, voin taas pahoin kun vain ajattelenkin töitä. Ei ihme, että välttelen niitä, jos kirjoittaminen ajaa minut tähän jamaan. Kauhean kuluttavaa tällainen.

Olen aiemmin ihannoinut vimmaista, luovan hulluuden tilaa, koska silloin syntyy paljon ja nopeasti. Olen tainnut jopa ajatella, että vasta silloin olen tarpeeksi ja teen tarpeeksi, kun tämä hulluus on päällä koko ajan. Enpä tiedä. Kyllä minä haluaisin pysyä läsnä ja tietoisena itsestäni ja ympäröivästä maailmasta myös silloin kun kirjoitan. Tämä halu ei kumpua kontrollin tarpeesta, vaan tiedosta, että tavallinen ja tasainen on kaunista. Jos vaikka tekisi vähän vähemmän, tyytyisi vähempään.

Söin ensin suklaakakkua ja jäätelöä, sitten kermaisen sieni-pinaattipastan ja hörpin nyt kipakkaa sitruuna-inkiväärijuomaa, joka saa silmät vuotamaan ja vatsan pulputtamaan. Sori vaan, vatsa ja suolisto. Mutku ahistaa.

Buddhan sanoin: Also this will pass, kaikki menee ohi, kaikki muuttuu. Ehkä jo huomenna. Ehkä jo tänä iltana. Ehkä jo nyt, kun pakkaan päiväkirjan laukkuun ja ryntään vessaan. Eikös me sovittu, että ruoka pysyy sisällä kaksi tuntia!

Päivityksiä

2009-05-07T22:20:00.003+03:00

Täältä näitä taas sataa. Olen tänään julkaissut 21 uutta blogimerkintää. Joskohan nyt alkaisin päästä ällän päälle ja vaikka reaaliakaan. Tässä satsissa tulevat vihdoin ne yksityiskohdat, joita tyttökaverit Suomessa ovat janonneet. Hyvinkin graafiset yksityiskohdat, consider yourself warned :-)

Jotta lukeminen aikajärjestyksessä helpottuisi, tässä sisällysluettelo. Klikkaile tästä menemään.

Mitä tapahtui sen jälkeen, kun astelimme Adimin kanssa skootteriparkkiin?
3.4. Päiväkahvien merkeissä
3.4. Kuplassa
5.4. Ensimmäisen asteen yhteys

Sitten alkoi hillitön hulabaloo, lähinnä minun korvieni välissä.
11.4. Katsomossa
11.4. Tyttöjen kesken
18.4. Tahtoo, haluaa
18.4. Suki suki
19.4. Kuivaharjoittelua
19.4. Uusia tuulia
22.4. Haluan…
22.4. Reality Check
23.4. Saat sen mistä luovut

Ja näin kaikki päättyi.
25.4. Niin kirpeää
26.4. Ympyrä sulkeutuu
26.4. Rakkauden äärellä

Mutta elämä jatkuu.
27.4. Dagen efter
28.4. Hyvä päivä
30.4. Vapputunnelmia
2.5. Huolia
5.5. Kovan päivän ilta

Kovan päivän ilta

2009-05-05T00:29:00.000+03:00

Olen ihan poikki. Aloin kirjoittaa aamukymmeneltä ja lopetin ysiltä. Kävin välillä Cool Talk Cornerissa lounaalla naapurini, hassun englantilaismiehen kanssa. Jäimme lounaan jälkeen hetkeksi mottiin, kun alkoi sataa kaatamalla vettä. Kohta sade muuttui raemyrskyksi: taivaalta syöksyi kivikovia sormenpään kokoisia rakeita kuin konekiväärin suusta. Kuului vain kumina, kun rakeet iskeytyivät terassin pöytiin ja lattiaan.

Vihdoinkin kirjoitan! Näitä blogitekstejä! Nyt kaikki tarinan tärkeimmät palikat ovat kasassa, joten toivottavasti saan tänään tai huomenna julkaistua koko satsin. Toivottavasti pystyn päästämään irti ajatuksesta, että vielä olisi vaikka kuinka paljon “välitekstejä”, jotka pitäisi kirjoittaa ja sijoittaa tuonne “avaintekstien” lomaan. Tosin pahoin pelkään, että haluan myös niitä Taralle kirjoittamiani meilejä mukaan, joten julkaisu viivästyy taas.

Miten minä oikein jouduin tähän tilanteeseen? Että on päätekstejä, sivutekstejä ja välimerkintöjä. Että kirjoitan viikkojen takaisista tapahtumista preesensissä, sen sijaan että kirjoittaisin tästä mikä on käsillä nyt. Mutta kun tähän elämään on ilmestynyt tällainen juoni. Jossa on tällaisia avaintapahtumia. Ja selvästikin tarvitsen välillä sulatteluaikaa. Tapahtuu niin suuria asioita, etten pysty kirjoittamaan niistä niin kauan kun tilanne on niin sanotusti päällä.

Huomaan myös, että varsinkin seksuaalisuuteen liittyvien merkintöjen kanssa olen viivytellyt ja pelannut varman päälle. Halusin selvästikin varmuuden, että kaikki kääntyy hyväksi, ennen kuin paljastan millaisissa aallonpohjissa olen kyntänyt. Ne olivat kipeitä kokemuksia ja niiden sulattelu vaati aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan. Nyt kun julkaisen ne ja jaan ne kaikkien kanssa, päästän lopullisesti irti. En enää samaistu siihen kipuun, en ole se pelko ja häpeä, vaan tämä kirkas ja selkeä.

Luojan kiitos kirjoitan taas! Istun koneen ääressä kuin tatti ja nousen vastahakoisesti vasta kun on aivan pakko. Istun ja naputan, vaikka selkä puutuu ja hartioita kolottaa. Muovituoli on epäergonominen ja pöytä liian korkea, mutta what to do. Luotan siihen, että pystyn jossain vaiheessa tarttumaan myös niihin töihin, joista maksetaankin jotain. Sitten pystyn taas rahoittamaan pätkän verran tätä arkea. Saan elää tätä, mikä on oikeasti kirjoittamisen arvoista.

Huolia

2009-05-02T09:30:00.002+03:00

Sivanandajoogassa. Kroppa on kankea kahdesta edellisestä harjoituksesta. Mieli on levoton eilisillan romahduksen jäljiltä – tuli vähän ahdistuttua ja kyynelehdittyä. Näen uuden mahdollisuuden tuntea itseni huonoksi, ja tartun siihen. Vieruskaverini on uskomattoman notkea ja taitava, on selvästikin joogannut pitkään. Teemme pari asanaa, joita en ole ennen tehnyt, ja tunnen itseni kömpelöksi hänen rinnallaan. Vielä eilen olin se vahva ja notkea joogi, joka sujahti noin vain täydellisiin suorituksiin parin kuukauden tauon jälkeen.

Huonommuuden tunne provosoi heti vastareaktion: vieressäni briljeeraavalla huippunotkealla joogilla on valtava perse, joten ainakin perseen koko- ja muoto-osastolla minä vien voiton. Ja taas uusi vastareaktio lyö ylitseni: valtava pettymys kun ajattelen näin. Miksi minun pitää olla näin inhottava? Missä se minun kuuluisa rakkauteni on? No, tiedänhän minä missä se on. Kun olen itselleni armoton enkä hyväksy itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, tällä joogatunnilla, en hyväksy muitakaan. Jos en rakasta itseäni, en pysty rakastamaan ketään muutakaan. Niin se vain menee.

Eilen aloin huolehtia töistä ja rahasta. Huoli on vaaninut jo pidempään, mutta en ole antanut sen hyökyä ylitseni. Ei niin, että olisin torjunut ajatukset, ne ovat saaneet olla ja tulla, mutta olen keskittynyt hyvään. Kaikkeen siihen ihanaan, mitä elämässäni on, ja olen luottanut, että elämä kantaa. Asiat järjestyvät. Niin kuin ne aina tuppaavat järjestymään.

Onko elämässäni muka ollut yhtään sellaista yötä, ettei minulla olisi ollut paikkaa jossa nukkua? No ei. Onko ollut yhtään sellaista päivää, ettei minulla olisi ollut ruokaa? No ei. Eikö muka ole niin, että kaikki huolestuttavimmatkin tilanteet ovat aina ratkenneet, tavalla tai toisella? Kyllä, joka kerta, tavalla tai toisella. Onhan niin, että aina kun olen stressannut rahasta, ongelma on ratkennut? Kyllä, on ratkennut. Rahaa on joko tullut tai sitten ei, ja olen joutunut hyväksymään, että tuli tai ei tullut. Ja sitten olen sopeuttanut elämäni ja toimintani siihen että rahaa on tai ei ole.

Elämä on sellainen. Erehtymätön. Kaikki huoli ja stresi on ihan turhaa, koska elämän tahto tapahtuu joka tapauksessa. Ehkä minä stressaamalla, huolehtimalla ja suunnittelemalla saan luotua illuusion, että voin muka vaikuttaa asioihin, hallita ja ohjata elämää.

Minulla on jo riittävästi kokemusta, mitä tapahtuu kun päästän irti ja luotan elämän viisauteen. Luotan, että joka hetki tapahtuu juuri se mikä pitääkin, joten parempi vain rentoutua ja katsoa, mikä on elämän tahto kullakin hetkellä. Ja totisesti: juuri oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, sillä erotuksella, etten huolehdi etukäteen.

Viime loka- ja marraskuu olivat hyvä oppitunti luottamuksesta. Kärvistelin töiden kanssa. Oli kauheasti töitä, muttei kykyä tarttua niihin. Olin valtavan ahdistunut kun Intiaan lähtö lähestyi, deadlinet ja velvollisuudet painoivat, mutta minä vietin päivät haahuillen ja töitä vältellen. Ahdistusta vain lisäsi tieto, että ellen tee töitä, ei tule rahaa eikä reissua. Olin kokopäiväisesti stressaantunut ja lamaantunut.

Sitten aloin pikkuhiljaa päästää irti. Palasin nykyhetkeen, kehooni, ja rentouduin. Hyväksyin. Sanoin itselleni, että istun tässä hiljaa ilman minkäänlaista painetta tehdä mitään. En liikahdakaan, ennen kuin kehoni itsestään, luontevasti, alkaa tehdä jotain. Ja kas, käteni ojentuivat ja vetivät villasukat jalkaan. Kehoni nousi pystyyn, wau! Kehoni käveli keittiöön ja laittoi puuroveden tulemaan, hui! Ja sitten käteni alkoivat liikkua määrätietoisesti omenaa kuorien ja pilkkoen sen sieviksi kuutioiksi. Miten jännittävää! Ja minä vain katsoin ja ihastelin, miten kehoni antautui toteuttamaan elämän pettämätöntä viisautta. Minä en tehnyt yhtään mitään. Annoin vain kaiken tapahtua.

Kun olin joitain tunteja ja päiviä vain katsonut, eräänä päivänä istuin tietokoneen ääreen ja tartuin muistiinpanoihini. Avasin tekstinkäsittelyohjelman. Kirjoitin “Otsikon paikka” Helveticalla, pistekoolla 18. Sitten “Ingressin paikka” Arialilla, pistekoolla 14. Sitten “Tästä alkaa leipis” Helveticalla, pistekoolla 12. Kas, näköjään vatsanpoghjassa nipisteli. Oli elämän tahto, että istuin siinä ja vatsanpohjaa nipisti. Ai miten voin olla niin varma, että elämä tahtoi juuri sitä? No siten, että niin tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua muuta kuin elämän tahto, joka sekunti?

Siitä se lähti. En alkanut tehdä töitä, vaan annoin itseni tehdä töitä. Sain tehtyä kaiken tarvittavan. Minulle jäi jopa viisi minuuttia luppoaikaa suljettuani läppärin, ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle. Sain halata ja hyvästellä äidin ja isän ihan rauhassa, ilman kiirettä.

Tiedän omasta kokemuksestani, että näin se menee. Miksen sitten usko siihen nyt? Miksen luota, että minun on tarkoitus istua juuri tässä Unity-kahvilassa juuri nyt, kirjoittamassa näitä sanoja päiväkirjaani. Kello on 12.10, ja todellakin, minun pitää olla nyt huolissani rahasta ja siitä, etten pysty tarttumaan töihin. Juuri siksi, että saisin kirjoittaa, mitä juuri nyt kirjoitan. Jotta saisin kokea jälleen kerran, miltä tuntuu katsoa poltetta rinnassa ja vatsassa, ja sitten hengittää syvään, rentoutua, päästää irti ja tuntea, miten pehmeä tyhjyys leviää vatsaan. Miten kynän kärki nousee hetkeksi päiväkirjan sivulta ja jään tuijottamaan puun vihreitä oksia ja niiden takana nousevia vuoria.

Kyllä, näin se on. Olen huolissani siksi, että saisin päästää huolesta irti. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että minun annetaan nähdä ja kokea, miltä se tuntuu. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet, miltä irtipäästäminen tuntuu. Miten ihanalta. Ja minä olen niin siunattu, että saan kokea sen kymmeniä, jopa satoja kertoja päivässä! En kiristy ja ahdistu hallitsemattomasti, vaan näen kiristyväni ja ahdistuvani, jolloin saan myös mahdollisuuden päästää irti. Wau!

Hmm… Mitenkäs minä tänne päädyin. Minunhan piti tilittää, että rahat on loppu, työt eivät suju, mies jonka (jota) haluan on 2 000 kilometrin päässä ja kaikki on yleisesti päin persettä.

No, minä vain katson. Katson myös näitä ajatuksia. Meno-paluu Suomeen 500 euroa. Miltä tuntuisi viettää kesäkuu Suomessa? Jos vaikka tekisi töitä. Olisikohan minulle töitä? Ja jos olisi, suoriutuisinko niistä yhtään helpommin Suomessa kuin täällä? No, nämä ovat ajatuksia. Ne eivät ole nyt. Ne vain vievät minut pois tästä hetkestä epämääräiseen tulevaisuuteen, johon minulla ei ole sanavaltaa. Ainoa hetki, johon voin vaikuttaa, on nykyhetki, tämä hetki tässä ja nyt. Voin vain katsoa, mitä tapahtuu.

Juuri nyt jalkani laskeutuvat tuolilta, jolle olin ne nostanut, ja hakeutuvat vihreiden 2,5 euron feikki-crocsien sisään. Ihan itsestään, en edes katso jalkojani! Liikahtelen levottomasti ja venyttelen. Kohta varmaan tapahtuu jotain! Kaivan rahapussin, maksan ja lähden kipuamaan vuoren rinnettä kohti Dharamkotia, jossa läppärini odottaa.

Minulla on aie päivittää tänään blogia, katsotaan miten käy. Katsotaan, mikä on elämän tahto tänään.

Vapputunnelmia

2009-04-30T15:50:00.001+03:00

Pitää tarkistaa kännykästä mikä viikonpäivä ja monesko. Herranjestas, nyt on vappuaatto! Kun ajattelen Helsingin vappuhulinaa, olen erittäin onnellinen saadessani olla täällä.

Istun Raku’s German Bakeryssä Bhagsussa, Hot Ginger Lemon Honey -juoma edessäni. Tulin juuri Bhooman sivanandajoogasta, jalat täristen, ja totesin tarvitsevani lepotauon ennen kuin lähden kipuamaan vuorenrinnettä Dharamkotiin.

Ihmeellinen päivä Rochanin kanssa. Jessus että meillä riittää juttua! Puhumme tästä työstä, jota teemme: länäolosta, meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta. Tajusin vasta, että tässä on ensimmäinen mies, jonka kanssa pystyn kommunikoimaan tällä tasolla. Ihan suoraan ja avoimesti. Minä olen hänen seurassaan auki. Ei pidäkkeitä, ei filttereitä. Suoraa ja kaunista. Hurmaavaa.

Meillä oli hyvä craniosacral-sessio. Minua pelotti ihan hirveästi, en edes tiedä miksi, mutta oli sellainen olo että nyt tapahtuu paljon ja isoja asioita, jotain lähtee liikkeelle. Ja sitten… jotain tapahtui, hurjasti liikettä, valtavaa purkamista, mutta ihan eri tavalla kuin kuvittelin.

Löysin koanit jälleen. Sanoin itselleni Tell me what trust is, ja kehoni vastasi rentoutumalla. Ja uudestan: Tell me what trust is, ja kehoni vastasi päästämällä irti, putoamalla vielä vähän syvemmälle. Sitten muistin Love-koanin, jonka kanssa minun olisi pitänyt työskennellä Satorin jälkeen eli pari viime kuukautta, mutta olen unohtanut. Tai jos olen muistanut, en ole halunnut. Tell me what love is, kysyn itseltäni, ja kehoni vastaa hymyllä. Kasvoni hymyilevät, kyllä, mutta myös koko kehoni hymyilee. Rakkaus on sitä, että koko keho hymyilee, avautuu ja kevenee. Kokemus on niin hyvä ja syvä, että luulenpa kaikkien kehoni solujenkin hymyilevän.

– Wow, olen aivan uudessa paikassa, tunnetko sinäkin sen, kysyn Rochanilta.

Hänellä on ote, jossa toinen käsi on olkapäällä, toinen käsi reiden alla, lähellä polvea.

– Sinusta huokuu valtavasti kuumuutta, mikä on yleensä hyvä merkki, Rochan vastaa.

Minä vain hymyilen, kehoni hymyilee. Miten minä olen voinut unohtaa? Tell me what love is, kysyn itseltäni vähän väliä, ja kehoni vastaa kellumalla rennosti ja kauniisti ja hohtamalla valoa. Valoni on kirkasta ja valkoista eli oikeastaan näkymätöntä, mutta koska se vilkkuu, näen sen. Näen valoaaltojen värinän. Myös sanallinen vastaus nousee mieleeni: I am, minä olen rakkaus.

Toissapäivänä ensimmäisessä craniosacral-sessiossa oli paljon tärinää ja puutumista, hallitsematonta nykimistä kun hermosto totutteli uuteen tapaan tehdä työtä. En tuntenut fyysistä kipua, mutta olo oli välillä hankala, suorastaan epämiellyttävä. Tänään työskentely on hyvin hienovaraista. Ja riemastuttavaa! Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään! Love-koan auttaa minua vain olemaan se mikä olen, rakkaus. Siis voin todellakin eheytyä tekemättä yhtään mitään! Vain olemalla, päästämällä irti, lepäämällä tässä, ja kehoni hoitaa ja eheyttää itse itsensä, toki Rochanin ammattitaitoisella avustuksella. Kiitos, kiitos, kiitos!

Hitto, kello on yli seitsemän, pakko lähteä kiipeämään ennen kuin aurinko laskee. Hämärtyy jo, ja taskulamppuni patterit vetelevät viimeisiään.

Hyvä päivä

2009-04-28T18:10:00.002+03:00

Laiska aamupala Rochanin ja Sahidon seurassa, sitten Craniosacral-sessio (ks. Wikipedia) Rochanin kanssa. Hoidon jälkeen laiska lounas Green Caféssa.

Meillä synkkaa todella hyvin. Aika jännä kontrasti Adimin jälkeen: tässä on mies, jonka kanssa vain puhumme, puhumme, puhumme. Vaikka mistä, mutta kuitenkin aina tästä ihanasta: elämästä, rakkaudesta, meditaatiosta, läsnäolosta. Näistä ainoista asioista, jotka ovat puhumisen arvoisia.

Ja Rochan todella kuuntelee minua. Kuuntelee ihan rauhassa ja keskittyneesti, imee joka sanan. Näkee minut. Kun Rochan puhuu, minä tyhjenen ja olen vain läsnä. Kuuntelen. Ja näen. Ei ole yllätys, että myös Rochan on Satorinsa istunut. Meidän kommunikointimme on niin suoraa ja luontevaa.

Kaikki, mitä Rochan kertoo itsestään, resonoi minussa, aah miten tuttua! Ja päin vastoin. Meillä on ulkoisesti täysin erilainen tausta, mutta kokemus on sama. Kun katson meitä pulisemassa, tuntuu vaikealta uskoa meidän olevan vetäytyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka saattavat viettää viikkoja yksinään, puhmatta kenellekään, ja joiden mielestä on vaikea mennä yksin bileisiin tai jutella vieraille. Mutta toistemme seurassa me emme ole yhtään ujoja.

Tietysti on myös tämä kehotaso. Rochan on erittäin miehekäs ja seksikäs, ja tuntuu turvalliselta ja rauhalliselta halata häntä. Meidän vartalomme tykkäävät toisistaan. Meillä on hyvä energia yhdessä.

Tänään kun erottiin yli kuuden tunnin sessio- ja juttelumaratonin jälkeen, Rochan sanoi:

– I enjoy spending time with you, Darling.

Johon minä:

– Likewise, Sweetheart.

Tuntuu hyvältä viettää aikaa miehen kanssa, joka on niin avoin ja herkkä, mutta samalla niin miehekäs. Jolle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia sanoa ääneen nauttivansa seurastani. Tässä saattaa olla kehitteillä kaunis ystävyys.

Lähden kipuamaan Bhagsusta kivikkoisia kinttupolkuja pitkin Dharamkotiin. Hymyilen. Miten voisin olla hymyilemättä, kun kaikki on niin kaunista. Vastaantulijat hymyilevät takaisin. Kun kävelen pihojen poikki, naiset toivottavat namastet ja jatkavat sitten pyykkäämistään. Pienikokoiset, sitkeät hevoset, vuohet ja aasit käyskentelevät vapaina, mutta pysyvät omien pihojensa tuntumassa. Paitsi se kauniin valkoinen, mutta mudassa rypenyt hevonen, joka laukkaa päätään viskoen pellon poikki, hyppää kivetylle polulle saaden ihmiset väistämään ojaan tai painautumaan talon seinää vasten, ja nelistää kaviot kopisten tiehensä. Kohta teini-ikäinen poika juoksee hengästyneenä karkurin perään. Kaikkia meitä näytöstä todistaneita naurattaa kauheasti. Arki pulppuaa elämäniloa.

Hengästyn kivutessani polkua ja lopulta jyrkkiä portaita ylös Dharamkotiin. Portaat ja kapeat kujat on lakaistu niin siisteiksi ja talot ovat niin hyvässä maalissa, että on vaikea muistaa olevansa Intiassa.

Kun pääsen huoneeseeni heittäydyn tyytyväisenä sängylle lepäämään. Puhelin soi: Adim. Hän on Delhin lentokentällä, viisumiasiat ovat järjestyneet parhain päin. Tuntuu hyvältä kuulla Adimin vapautunut ja tyytyväinen ääni. Tuntuu myös hyvältä, että hän haluaa soittaa. Puhumme vain käytännön asioista, mutta äänessä on paljon hymyä ja naurua. Hyvää energiaa, kaunis yhteys arkipäiväisyyksien alla.

Varsinainen asia oli, että hän aikoo lähettää minulle Delhissä asuvan ystävänsä yhteystiedot. Voin ottaa ystävään yhteyttä, jos tarvitsen joskus apua Delhissä. Adim voi olla halkomaisen epäromanttinen, mutta hän pitää huolta. Myös ennen lähtöään McLeod Ganjista hän halusi pikaisesti esitellä minut ystävälleen, jolla on kauppa McLeodissa. Jos tarvitsen apua, ystävä auttaa.

Puhelun jälkeen jään sängylle makaamaan. Tässä minulla on nämä kaksi miestä. Niin kauniita, mutta niin erilaisia. Molemmat näkevät minut, omalla tavallaan, ja pitävät näkemästään. Kyllä minulle nyt annetaan isolla kauhalla. Kiitos!

Tällä hetkellä ei häiritse yhtään, että haluan rakastella kahden miehen kanssa. Toinen on täällä, toinen ei, joten minun ei tarvitse edes valita. Pysyn vain läsnä parhaani mukaan, pysyn kehossani ja katson mitä tapahtuu. On selvää, että kehoni haluaa rakastella. Voin vain katsoa, toteutuuko kehon tahto vai ei.

Dagen efter

2009-04-27T18:00:00.005+03:00

Lojun sängyssä kymmeneen. En jaksa lähteä aamupalalle, onneksi kämpillä on mysliä ja rusinoita. Surffailua, meilailua, Facebookin päivitystä.

Adim soittaa. Hän metsästää puhelimensa laturia, ei kai hän antanut sitä minulle palauttaessaan kameran johdon. Tarkistan. Juu, täällä se on.

Tavallaan ihanaa kuulla Adimin ääntä, mutta mieli sekaantuu taas peliin. Linja on huono, joudun pinnistelemään ymmärtääkseni mitä toinen puhuu. Alan jännittää, kuinka monta kertaa kehtaan sanoa sorry what’s that ja kun en ole varma ymmärränkö, alan jännittää omia vastauksiani, mitä jos hän puhuukin jostain ihan muusta. Ihan tyhmää.

Huomaan taas, että minun ja Adimin juttu toimii parhaiten kehotasolla. Meilailu ei suju, sillä kirjoitamme toistemme ohi. Puhelimessa puhuminen on vaikeaa, kun on nämä kulttuuri- ja persoonaerot kommunikoinnissa. Kun olemme yhdessä ja kehoyhteys syntyy, pystymme juttelemaan. Toissailtainen keskustelu Ever Green Caféssa oli hyvä esimerkki siitä, että meillä on paljonkin puhuttavaa, jos puhumme oikeista asioista.

Kehoyhteys ei ole pelkästään seksuaalista. Tai jos onkin, se on seksuaalista sillä syvällä tasolla, jolla kaikki elämä on seksuaalista. Se on puhdasta seksuaalisuutta, puhdasta elämänvoimaa, jolla ei ole mitään tekemistä seksin kanssa.

Olen koko ikäni kommunikoinut mielen tasolla, sanoin ja käsittein. Keho- ja energiatasolla kommunikointi on uutta ja vaikeaa. Siksi olenkin niin kiitollinen, että elämä paiskasi Adimin silmilleni. (Tai huomattavasti alemmas kuin silmille, kuten rakas Tara suvaitsi huomauttaa.) Adim on opettanut minut pysymään poissa mielestä, luottamaan kehooni ja intuitiooni, vaikka haparoinkin suurimman osan aikaa sokkona sumussa.

Ja tietysti Adimin tapaaminen on antanut minulle aitiopaikan katsoa tätä hullua mieltäni. Sen väsymätöntä halua kehitellä mitä ihmeellisimpiä päiväunia ja analyysejä. Tiedän, ettei Adim ole elämäni mies. Tästä meidän jutustamme ei kasva jotain suurta ja ihmeellistä, me emme koskaan ala seurustella tai elää yhteistä elämää. Minä tiedän sen, mutta mieleni haluaa kelata kaikki mahdollisuudet läpi. Mitä jos… Entä jos… Jospa… Mitä jos Adim yhtäkkiä muuttuisi ja siitä tulisi sellainen kuin haluaisin… and so on.

On ihan sama, mitä tiedän. Mieleni haluaa kokea ja tuntea tämän romanttis-eroottisen tarinan kaikki vivahteet, käydä läpi onnelliset ja vähemmän onnelliset loput, se haluaa pakahtua onnesta, tuntea syvää häpeää ja raastavaa mustasukkaisuutta.

Aina unelmoidessani joudun pois nykyhetkestä ja läsnäolon hiljaisesta kauneudesta. Unelmointi on kuin myrkkyä, joka imee elämästäni mehun. Nämä romanttiset, jännittävät juonikuviot ovat tietysti erittäin viihdyttäviä, mutta päiväuni on yhtä vahingollinen kuin painajainen. Hekuman jälkeen iskee krapula: tyytymättömyys, masennus ja ahdistus. Aina.

En enää halua krapulapäiviä. En halua tärinää ja huonovointisuutta. Miten mahtavaa on, ettei minun tarvitse enää suostua niihin! Unelmonti on ollut minulle niin luonteva ja (valheellisen) lohdullinen tapa vuosien ajan, että vieroittuminen on pitkä prosessi, mutta minun pitää olla valpas. Kun saan itseni kiinni unelmoinnista, päästän yksinkertaisesti irti. Keskeytän. En ala sättiä itseäni, taas sorruit, luuseri et osaa, on se kumma kun et saa typeriä ajatuksiasi kuriin. Siitä mieli saa vain lisää draaman jyviä myllyynsä. Ei, minä yksinkertaisesti keskeytän. Uudestaan ja uudestaan.

Rakkauden äärellä

2009-04-26T16:15:00.004+03:00

Istun Cool Talk Corner -ravintolan terassilla Dharamkotissa. Ihmeellinen, kaunis olo. Levollinen, hidas, pysähtynyt. Kirkas ja puhdas. Ei suuria tunteita tai tunnekuohua. Ei ahdistusta, odotuksia tai toiveita. Vain tämä hengitys tässä.

Katson vuoria ja huokaan. Ne seisovat siinä niin tummina, jykevinä ja ikuisina. Vähän kauempana luminen huippu. Aurinko laskee kohta, ilta-auringon valo on punertavan keltainen, lämmin. Jos nyt ottaisin kamerani esiin ja kuvaisin ympärilläni istuvia ihmisiä, he näyttäisivät todella kauniilta. Heissä olisi sävyjä ja syvyyttä.

Nyt nousee jotain, sittenkin jokin tunne. Rintaa puristaa hieman, silmät sumenevat. Helpotuksen ja kiitollisuuden kyyneleitä. Olen niin ehjä. Ja valmis. Kokonainen. Olen elämän rakastettu. Ei se kaunis mies, Adim, tätä minulle tehnyt, vaan elämä. Elämä minussa, eli minä itse. En tarvitse tähän miestä, sillä tämä olen minä. Siksi ero Adimista ei herätä minussa surua tai ahdistusta – ei niin kauan, kun pysyn täällä syvällä, kehossani. Täällä on kaikki hyvin, koska olen yhteydessä elämän yksinkertaiseen totuuteen. Ei komplikaatioita.

Jään vähän väliä tuijottelemaan vuoria suu auki, kun unohdun uloshengityksen päätteeksi johonkin lämpimään, syvään poimuun täällä sisälläni.

Kun rakastelin Adimin kanssa, hoin hiljaa mielessäni mantraa. Joko suomeksi “Rakastan rakastan” tai englanniksi “I love you, I love you”. Mantra auttoi rentoutumaan ja putoamaan vielä hieman syvemmälle tyyneyteen. Se auttoi saamaan yhteyden rakkauteen. Vaikka katsoin Adimia silmiin, julistuksessa ei ollut mitään henkilökohtaista. En minä Adimia rakasta, siinä mielessä kun sanaa rakkaus yleensä käytetään. En rakasta häntä henkilönä, en persoonana, en hänen kehoaan ja mieltään. Minä rakastan elämää hänessä, rakkauden mysteeriä hänessä, rakastan hänen valoaan, viattomuuttaan, puhtauttaan, selkeyttään. Ja ennen kaikkea rakastan hänen läsnäoloaan, sitä että hänen mielensä hiljenee ja hän on vakaasti kehossaan.

Rakastan saadessani katsoa Adimia silmiin ja nähdä hänen silmissään vain syvän, pysähtyneen tyyneyden. Rakastan sitä, että saan peilata siitä tyynestä pinnasta oman rakkauteni, universaalin rakkauden, joka vain on. Minä ja Adim emme ole tärkeitä, eikä rakkaus ole meidän. Se on lainaa elämältä.

Kun sanon rakastavani Adimia, siinä ei ole sitä takertuvaa, tarvitsevaa ja vaativaa laatua, jonka olen tottunut yhdistämään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. En halua omistaa. Päin vastoin näen yhä selkeämmin, että päästämällä irti Adimista saan enemmän. Kiitos rakas, turvallista matkaa!

Kun oli jäähyväisten aika, katsoin vain. Täysin neutraalisti. Tiedän jo, että Adim on jätkämäinen halko, joka ei paljon puhu eikä pussaa. Ei pidä kädestä, ei lepertele. Suoraan asiaan, jos asiaa on. Jos tehdään lähtöä Delhiin, sitten tehdään lähtöä Delhiin, be total! Ei ruveta ruikuttamaan, että voi vitsi kun pitää lähteä, jäisin paljon mieluummin tänne sinun kanssasi, tulee kauhea ikävä ja voi voi ja tunteita, tunnekuohuja, sentimentaalisuutta. Adim ei yksinkertaisesti ole sellainen. Onneksi. Hän on suora ja selkeä kuin kuutio, ja oli ihanaa huomata, että pystyin vain katsomaan ja hyväksymään. Hän on sellainen kuin on, eikä minulla ole tarvetta kovistella häntä, ripustaa häneen vaatimuksia. Kun en halua mitään, voin katsoa, myötäillä ja hyväksyä. En minä halua muuttaa häntä. En nyt. Olen kyllä halunnut, luoja varjelkoon, ja tulen varmasti haluamaan, sillä tämä on harvinaisen jääräpäinen yksilö, mutta en nyt. Juuri nyt tuntuu hyvältä vain myötäillä elämää.

Huh, miten helpottunut olen! Minä osaan rakastella! Tiedän nyt, mistä rakastelussa on kyse! Ja mikä parasta, en ripusta itseäni tai rakkauttani Adimiin. Ne eivät ole hänestä riippuvaisia. Saattaa olla, että rakastelen Rochanin kanssa lähitulevaisuudessa. Saa nähdä. Olisipa hienoa. Mutta pointti on se, etten enää pelkää (niin paljon). Vielä eilen kirjoitin Taralle, että voisin oksentaa kauhusta ajatellessani, että minun pitäisi aloittaa alusta jonkun uuden miehen kanssa, mennä sen saman pelon ja epävarmuuden läpi, rohkaistua kertomaan ääneen, että minulla on tällainen ongelma seksin suhteen. Ja sitten taas katsoa aitiopaikalta, kuinka kaikki menee pieleen.

Pelko on kuollut. En voi tehdä mitään väärin, jos olen läsnä ja vain katson, mitä kehoni tekee. Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään, katsoa vain. Ei ole suorituspaineita. Minun pitää vain rakastella enemmän ja useammin. Siitä se lähtee aukeamaan. Ei ole oikotietä, ei pikavoittoja eikä alkuräjähdyksiä tiedossa. Tätä pientä ja hienovaraista työskentelyä vain.

Ympyrä sulkeutuu

2009-04-26T15:30:00.002+03:00

– Onko kaikki ok? Adim kysyy minulta aamulla, ladatessaan kamerastani kuvia omalle läppärilleen.

– On. Miten niin? kysyn ihmeissäni.

– Soitin sinulle illalla, mutta et vastannut.

– Ai huoneeseeni? En ollut siellä. Olin tosi myöhään netissä.

Jotta asiasta ei jäisi epäselvyyksiä, kysyn hetken kuluttua:

– Miksi soitit minulle?

– Se oli eilen, mennyttä jo, Adim vastaa vältellen.

– Sen lisäksi olisin voinut lainata tätä johtoa.

Sen lisäksi.

Päivä etenee pehmeästi, omalla painollaan. Hidas aamupala. Rinkan pakkaamista. Valokuva-, musiikki- ja videofailien latailua ja vaihtelua. Hyvästejä, suukkoja ja halauksia, kun kurssilaiset lähtevät hotellista, yksi toisensa jälkeen. Adim on koko ajan jossain lähellä ja koskettelemme vahingossa tai halaamme ihan tarkoituksella. Tunnen hänen energiansa niin vahvasti, että löytäisin hänet sokkona väentungoksesta, vain kehoani kuunnellen. Mukavaa, vaivatonta jutustelua, hetkessä olemista ja nauttimista.

Samalla tiedän, että aika käy vähiin. Minun pitää kirjautua ulos hotellista ja etsiä itselleni uusi majapaikka, Adim lähtee muutaman tunnin kuluttua. Kun Adim lähtee saattamaan vatsatautista ystävää lentokentälle, hän tulee kertomaan minulle palaavansa neljältä.

– See you then, vastaan.

Pakkaan rinkkani, reppuni ja muut nyssykkäni riksaan ja hurautan Dharamkotiin, pieneen kylään, joka sijaitsee samalla rinteellä kuin Bhagsu, mutta 1,5 kilometriä ylempänä. Riksa joutuu kiertämään McLeod Ganjin kautta. Löydän hyvän, halvan huoneen, jonka parvekkeelta avautuu upea näköala vuorille ja alas laaksoon.

Kun seison suihkussa ja kun istun hetken kuluttua taas riksassa matkalla takaisin Bhagsuun, olen hyvin vahvasti läsnä kehossani. Kuuntelen ja tunnustelen hengitystäni ja katson. Tältä siis tuntuu, kun tietää tapaavansa kohta rakastajansa. Olen täynnä rauhaa. Ei minkäänlaista draamaa tai jännitystä, vain tämä hiljainen tieto.

No, millaista se on tällä kertaa? Periaatteessa ihan samanlaista kuin ennenkin. “Se” menee “sinne” ja sitten heilutaan ja keinutaan vähän. Mutta silti täysin erilaista. En halua mitään. En odota mitään. En yritä olla tai tehdä mitään. En ajattele mitään. Ja tavallaan ei tapahdukaan mitään. Kaikki on hyvin rauhallista. Välillä vain pysähdymme katsomaan ja odottamaan. Katsomaan ja odottamaan mitä? Emme yhtään mitään. Juuri sitä me katsomme: emme mitään. Me olemme se ei-mitään. Kunnes jossain on taas jotain, liikettä tai hengitystä tai ääntä. Ei varsinaista rytmiä, vaan taukoja ja ei-taukoja. Sellaista liikkumattomuusvetoista. Että perustila on se hiljainen, liikkumaton, johon palaamme yhä uudestaan.

Pieniä hetkiä. Adimin hymy ja ilo hänen kasvoillaan. Tai hänen tummat silmänsä, kun hän katsoo minua silmiin, ilman mitään tunnetta, tyynesti, avoimesti ja suoraan.

– Stay with me. Don’t go anywhere, hän pyytää.

Ja minä katson takaisin, suoraan ja avoimesti. Ei ole tarvetta vastata sanoin.

On hetkiä, jolloin itsetietoisuus ja paniikki tulevat lähelle, sokeita hetkiä, jolloin en tiedä mitä tehdä seuravaksi. Varsinkin kun olen päällä ja koen, että olisi jotenkin minun vastuullani tehdä jotain. Kun en voikaan vain seurata ja myötäillä Adimia. Tällaisina hetkinä vain pysähdyn. Annan sekuntien kulua, kunnes jostain taas ilmaantuu liike, hengitys tai ääni, joka vie jonnekin. Vastustan vanhaa tapaa liikkua mekaanisesti, “koska pitäähän mun nyt jotain keksiä, ettei tuo tyyppi tuossa alla kyllästy kuoliaaksi”. Miten hyvältä tuntuukin vain olla ja katsoa. Vaikka olen päällä, vaikka olen tavallaan ohjaksissa, pysyn passiivisena ja myötäilevänä. Myötäilen kehoni tahtoa, elämän tahtoa. Luottavaisesti.

Välillä tahti kiihtyy ja hengitys nopeutuu, mutta en silloinkaan lähde suorittamaan, vaan päästän irti, rentoudun. Tuntuu hyvältä olla kiihkeinäkin hetkinä pehmeä, naisellinen ja vastaanottavainen.

Rakastelu on pyöreää. Ei lineaarista, kiihtyvää, orgasmia kohti rakentavaa tai kasvavaa, vaan pyöreää. Lähdemme ympyrän yhtä sivua alas, humahdamme pohjalle ja nousemme toista sivua ylös. Pysähdymme hetkeksi ympyrän laelle lepäämään, kuuntelemaan ja olemaan. Sitten uusi ympyrä. Ei kiirettä minnekään. Jossain vaiheessa uutta ympyrää ei enää tule. Rakastelu loiventuu itsestään, luontevasti, ja jäämme vain makaamaan. Ei ole mitään tarvetta “saada” tai “tulla”. Tällä kertaa.

Näen, että mieleni voisi kuvailla rakastelua toisinkin. Voisin helposti mitätöidä kokemuksen. Taas tätä samaa. Mikään ei ole muuttunut. Samat liikkeet, samat äänet, sama huohotus. Tämä kauneus on niin hienovaraista, että sitä ei melkein ole olemassakaan. Niin pieniä väreitä, niin pientä huomaamatonta energeettistä liikettä, ettei sitä melkein tunnekaan. Mutta vain melkein. Olen niin vankasti kehossani, että pystyn seuraamaan hentoa, lähes näkymätöntä läsnäolon lankaa, rakastelun juonta. Näen myös selkeästi, että harjoituksen myötä, rakastelemalla uudestaan ja uudestaan ymmärryksen tällä puolen, se hento vahvistuu ja vankistuu. Läsnäolo tiivistyy ja syvenee.

Kun liike loppuu, lepäämme hetken sylikkäin. Sitten Adim nousee suihkuun, pakkaa viimeiset kamat matkalaukkuun ja ajamme riksalla McLeod Ganjin Bus Standille. Sanomme heipat, take care let’s keep in touch. Adim Delhin-bussiin, Premdipa Temple Roadille shoppailemaan.

Voi olla, että näen Adimin seuraavan kerran marraskuussa – puolen vuoden kuluttua. Katson tätä tietoa, eikä se herätä minussa minkäänlaista tunnereaktiota. Olen siis edelleen vahvasti läsnä nykyhetkessä, ilman toiveita ja odotuksia. Hyväksyn, että elämän tahto tapahtuu joka hetki, ja nyt elämän tahto on tämä. Voi käydä niinkin, että tapaamme kesällä Euroopassa. Tai niin, että suunnitelmani muuttuvat taas, enkä palaakaan syksyllä Puneen. Voi olla, ettemme tapaa enää koskaan.

Tuntuu hyvältä katsoa kaikkia mahdollisuuksia täältä kaukaa. Olen vain etäisesti, miedosti kiinnostunut. Ihan turha spekuloida, koska en voi vaikuttaa elämän tahtoon, en voi ohjailla sitä. Voin vain katsoa, mitä tuleman pitää.

Osa minusta on tietoinen, että ikävä, halu, analyysi, suunnitelmat, toiveet ja odotukset vaanivat nurkan takana. Mutta ne eivät ole nyt. Nyt kaikki on täydellistä ja hyvää. Selkeää ja tyyntä.

Kiitos.

Niin kirpeää

2009-04-25T21:28:00.004+03:00

Viimeinen ilta. Meidän on tarkoitus lähteä porukalla syömään, mutta lopulta istumme Adimin kanssa kahden Ever Green Caféssa. Nopeasti puhe kääntyy siihen, mistä ei ole sanottu sanaakaan sen jälkeen kun Adim lähti huoneestani kolme viikkoa sitten.

Olemme niin erilaisia. Suurimman osan ajasta minusta on tuntunut, ettei meillä ole minkäänlaista yhteistä kieltä ja kokemusta, mutta sitten löydän itseni tilanteesta, jossa kaikki yrittäminen ja roolit karisevat. On vain yksinkertaista, selkeää läsnäoloa ja suoraa, rehellistä kommunikointia. Kun me olemme Adimin kanssa totuuden äärellä, ymmärrämme toisiamme täydellisesti.

Katson miestä, joka istuu vastapäätäni Falafel Lafaansa mutustellen. Hän näyttää niin erilaiselta kuin se prinssi, josta aloin haaveilla Punessa. Näiden parin, kolmen viikon aikana kun olemme olleet “vain kavereita” ja osallistuneet samalle Gurdjieff Movements -kurssille, kaikki on muuttunut. Punessa emme tunteneet toisiamme lainkaan. Olimme kyllä törmäilleet ja ilmassa oli varovaista kiinnostusta, mutta emme olleet koskaan puhuneet.

Adim oli minulle kaunis, uljas, itsevarma Black Robe. Hän oli mielestäni Resortin seksikkäin mies, joten eihän minun kaltaisellani nobodylla voisi olla mitään saumaa. Sain turvallisesti unelmoida hänestä, koska ei ollut pelkoa, että mitään tapahtuisi oikeassa elämässä. Mutta sitten jokin osa minua kyllästyi jatkuvaan unelmointiin ja päätti tarttua härkää sarvista. Lähetin sen raatorehellisen meilin. Adimin palattua Resortiin syöksyimme sänkyyn.

Hyppäsimme kokonaan tutustumisvaiheen yli. Sen, että hymyillään kun törmätään toiseen. Osutaan samaan aikaan Meeraan ja syödään yhdessä lounasta. Vaihdetaan muutama sana siellä, toinen täällä. Käydään German Bakeryssä drinkillä. Jos olisimme käyneet edes kerran kahvilla ja jutelleet kymmenen minuuttia niitä näitä, olisimme lähteneet aivan eri pohjalta liikkeelle. Mutta se ei ollut mahdollista. Olin niin ihastunut, että menetin hänet nähdessäni puhekykyni ja singahdin karkuun kuin sähköjänis. Ei ollut mahdollisuutta tutustua hitaasti ja luontevasti. Näin ainoastaan epätoivoisen, lähestulkoon väkivaltaisen tavan läpäistä rakentamani muuri: marssin ventovieraan miehen luo ja kerroin haluavani rakastella hänen kanssaan. Oikein naurattaa, kun muistelen pakahduttavaa keskusteluamme.

Myönnän langenneeni Black Robe -ansaan. En ihmettele yhtään, että Resortissa on tiukat säännöt koskien ryhmäohjaajien ja kurssilaisten välistä kanssakäymistä. Pitkien kurssien jälkeen on useiden viikkojen, joissain tapauksissa kuukausien karenssi, jonka aikana romanttishenkinen lähentyminen on kielletty. Sääntörikkomuksesta seuraa potkut.

Kun mies vetää mustan kaavun ylleen, hän on yhtäkkiä jotain paljon hienompaa ja parempaa kuin viininpunaisissa helmoissa kulkevat tavikset. Hänessä on luonnollista auktoriteettia, vastustamatonta säteilyä. Tara yritti välillä varovaisesti, välillä suorin sanoin herättää minua päiväunelmistani ja saada minut näkemään mieleni pyörittämä harlekiinisatu, mutta en halunnut nähdä.

Tämä vastapäätäni istuva mies ei ole se sankari, joksi hänet kuvittelin. Hän ei ole se kaikkitietävä, puolivalaistunut prinssi, jonka olin nostanut jalustalle. Adim on lihaa ja verta. Hän on inhimillinen, hänellä on omat heikkoutensa, epävarmuutensa ja sokeat pisteensä. Lähtien siitä, että hän on itsepäinen kuin pässi (oinas mikä oinas) ja dramaattisuuteen taipuvainen. Ei mikään hienovaraisin mies tai luontevin kommunikoija.

Kuulen Adimilta, että kyllä hänkin oli tuntenut välillämme olevan vetovoiman ja kiinnostuksen, jo ennen kuin lähetin sen kirjeen. Huh mikä helpotus. En tiennyt, tai en uskaltanut uskoa. Ajattelin, että Adim vain tarttui tilaisuuteen tarjottuani itseäni hänelle, ja olen tuntenut siitä häpeää.

– Olen ihmetellyt, mitä sinä oikein näit minussa, Adim sanoo.

– En minä nähnyt mitään, vaan tunsin sinut.

– Entä nyt?

– Minä tunnen sinut edelleen. Tunnen sinun energiasi vahvasti ja nautin siitä, että saan olla lähelläsi.

Syömme hetken aikaa hiljaisuudessa.

– Mitä sinä ajattelet minusta nyt, kysyn Adimilta.

Hän nielaisee ja miettii pitkään.

– Välitän sinusta, mutta en ole valmis mihinkään intiimimpään. En välttämättä siksi, että sinä et olisi valmis, mutta minä en ole valmis. Minusta tuntuu, etten pysty auttamaan sinua.

Okei, nyt päästään asiaan. Vihdoinkin minulla on tilaisuus puhua.

– En halua sinun apuasi, en tarvitse sitä. Menet pahasti metsään kuvitellessasi, että sinun pitäisi auttaa minua. Jos haluat leikkiä terapeuttia, vedä se pahuksen musta kaapu niskaasi, mutta minä en ole kiinnostunut siitä. Et voi samaan aikaan yrittää auttaa ja rakastella minun kanssani.

Adim kuuntelee tarkasti. Jatkan.

– Aina kun olen rakastellut miehen kanssa, minulla on ollut valtavasti odotuksia. Kun tavoittelen kuuta taivaalta, on mahdotonta pysyä läsnä. Näen nyt, että sen sijaan että suuntaudun rakastellessa ulospäin, minun pitää kääntyä sisäänpäin. Haluan pysyä kehossani, stay centered, juuri siinä ihanassa hiljaisessa tilassa, jota me olemme hakeneet parin viikon ajan näillä tansseilla. Tiedän, että sisäänpäin kääntyminen on tosi hienovaraista työtä ja se tila särkyy herkästi. Tiedän myös, että seuraavan kerran kun rakastelen miehen kanssa, en osaa sitä täydellisesti, vaan lipsun. Ei ole odotettavissa jotain suurta ja mahtavaa, vaan jotain hyvin pientä ja huomaamatonta. Minun pitää vain löytää joku, joka on halukas harjoittelemaan kanssani. Minun pitää rakastella uudestaan ja uudestaan, siitä se lähtee. Ja hei, myös sinulla oli valtavat odotukset saatuasi sen kirjeen. Myönnä pois. Kaikkien näiden odotusten takia meillä ei ollut mitään mahdollisuutta onnistua.

– Siihen tarvitaan kaksi, Adim sanoo hitaasti lopetettuani.

Puhumme. Lautaset tyhjentyvät. Puhumme kävellessämme hitaasti takaisin hotellille. Jumiudumme pitkäksi aikaa ulko-ovelle juttelemaan. Nousemme toiseen kerrokseen.

– Matsi on alkanut, pojat jo odottavat, Adim sanoo.

Vittu että minä vihaan jalkapalloa, ja Englannin valioliigaa erityisesti!

Adim levittää kätensä ja halaamme. Pitkään. Niin suloista, hiljaista, hyvää.

– Suutele minua ennen kuin menet, pyydän.

Adim suutelee pikaisesti ja lähtee sitten poikien huonetta ja kisakatsomoa kohti.

– Good night.

Suljen huoneeni oven takanani. Olen pettynyt. Ei vaan vihainen. Todella masentunut. Itkettää. Milloin minä opin? Milloin minä uskon, ettei Adim halua minua? Miksi roikun hänessä, vaikkei hän selvästikään ole kiinnostunut? Miehet eivät todellakaan tarvitse apua, he kyllä soittavat tai koputtavat ovelle tai tulevat sisään ikkunasta, jos ovat kiinnostuneita.

Luojan kiitos Tara on langoilla! Kännykkäni nettiyhteys ei oikein jaksa pyörittää Facebookin chattia, joten kävelen kolmanteen kerrokseen ja isken hotellin tarjoaman piuhan kiinni läppäriini. Nyt tarvitaan Tara-tädin terapiaa.

Saat sen mistä luovut

2009-04-23T16:38:00.004+03:00

Uskomatonta, miten nopeasti kaikki voi muuttua. Lähdimme iltapäivällä koko porukalla tutustumaan Osho Nisargaan ja sieltä tiibetiläiseen Norbulingka-instituuttiin. Ihana päivä, kaikin puolin. Taas elämä näytti, miten homma toimii: päästä irti halusta ja vaatimuksista, niin saatat saada juuri sen mistä luovuit.

Eilisen fiaskon jälkeen harjoittelin illalla Adimin kanssa. Piirsimme Eneagrammia ilmaan, tankkasimme numeroita ja kävimme läpi “katkot”: ensin lähtee kakkonen, sitten nelonen, vitonen, seiska ja kasi. Ilta sujui luontevassa, kaverillisessa hengessä.

Olin janonnut Adimin huomiota kolmen päivän ajan ja heti kun lakkasin haluamasta, se annettiin minulle. Tänään “luokkaretkellä” olimme taas omassa suloisessa energiakuplassamme, hakeuduimme toistemme seuraan, otimme valokuvia toisistamme ja koskettelimme aina tilaisuuden tullen. Jälleen hyvin kaverillisesti ja leikkisästi. Toki tämä kaikki on silkkaa first chakra -osastoa, kuten Tara asian ilmaisisi, mutta ihanan pakotonta, kaunista lipumista hetkestä seuraavaan. Ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen. Come what may. En halua odottaa mitään muuta tai yhtään enempää, joten keskityn vain tähän lipumiseen.

Olemme olleet lähes kaksi viikkoa aamusta iltaan Hotel Anand Palacessa Bhagsussa, meditoiden ja tanssien. Se mitä näin tänään taksin ikkunasta oli henkeäsalpaavan kaunista. Olen onnellinen, että jään tänne vielä muutamaksi viikoksi kurssin jälkeen. Kauniita ihmisiä, kauniita hymyjä, kaunista energiaa ja arkista aherrusta. Tosin voi olla, että tämän ihanan kuplan sisältä käsin katsottuna kaikki näyttää tänään kauniilta.

Haastattelen Amiyoa huomenna ja kirjoitan toivottavasti jutun Movementseista johonkin suomalaiseen lehteen. En ole vielä myynyt juttua mutta shouldn’t be a problem. Arvostan todella paljon sitä tapaa, jolla Amiyo ja Chetan opettavat ja työskentelevät. Eilinen oli hyvä esimerkki. Rakastan sitä suoruutta ja terävyyttä, jolla Amiyo pakotti minut kohtaamaan oman tunnekuohuni.

Nyt syömään ja kasilta iltasessioon.

Reality Check

2009-04-22T16:36:00.003+03:00

Seison peilin edessä ja katson itseäni silmiin. No niin Premdipa, taitaa olla pieni reality check paikallaan. Read my lips, Sweetheart: Jos mies ei tee mitään, hän ei ole kiinnostunut. Jos hän on kiinnostunut, hän kyllä tulee luoksesi.

Olen täysin ehdollistumieni vanki. Teen Adimin kanssa tätä samaa, jota olen tehnyt teini-iästä lähtien. Ihastun pop-tähtiin, näyttelijöihin, urheilijoihin tai kehen tahansa, jota en voi saada. Johonkin ihanaan, joka ruokkii unelmiani ja saa minut uskomaan, että juuri tämän miehen kanssa voisin avautua ja päästää intohimoni ja rakkauteni valloilleen, jos vain saisin tilaisuuden. Mutta oikeasti en ole valmis. Oikeasti pelkään enkä uskalla toimia. Kun ripustan toiveeni ja odotukseni mieheen, jota en voi saada, olen alitajuisesti helpottunut. Saan pysyä ikuisena neitsyenä, minun ei tarvitsekaan laittaa itseäni alttiiksi IRL, In Real Life.

Huokailen ja haikailen miehen perään, mutta mitään ei tapahdu muualla kuin päiväunelmissani. Herätys, Premdipa! Katso Adimia! Etkö sinä jo näe, ettei hän ole se, josta haaveilet! Hän on lihaa ja verta ja hänellä on oma sirkus omassa päässään. Päästä irti, NYT HETI!

Hetkeä myöhemmin kävelen kattoterassille iltapäiväsessioon. Jokin on muuttunut. Olen todellakin päästänyt hänet menemään, leikannut hänet irti itsestäni. Sattuu ihan pirusti. Leikkaushaava on auki, voi mikä pohjaton yksinäisyys ja erillisyys. Tunnekuohu vyöryy ylitseni, mutta yritän pysyä kehossani, läsnä, yritän pitää itseni kasassa.

Elämä tietysti järjestää Adimin parikseni. Olemme tähän asti onnistuneet välttämään toisiamme pariharjoituksissa, mutta nyt seisomme välillä lähekkäin, välillä kauempana toisistamme, silmät kiinni, ja opettelemme tuntemaan ja vaistoamaan toisen läsnäolon. Harjoitus menee ihan poskelleen. Intuitioni on kuollut, en tunne Adimin energiaa lainkaan.

Amiyo pyytää meitä asettumaan neljään riviin ja kuuteen jonoon Multiplicationia varten. Ei helvetti. Tanssi perustuu Gurdjieffin luomaan Eneagrammiin ja on erittäin matemaattinen ja intuitiivinen. Minulla on hyvä rytmintaju ja koordinaatio, joten opin uudet tanssit ja askeleet leikiten, mutta Multiplicationissa ei ole kyse askelista. Täytyy olla intuitiivinen ja antautua, olla veitsenterävästi läsnä syvällä sisällään, mutta samaan aikaan katsoa ulospäin, ottaa vastuuta kokonaisuudesta, kaikkien tanssijoiden yhdessä muodostamasta harmoniasta.

Päädyn ensimmäiseen riviin ja pilaan kaiken. Olen myöhässä tai etuajassa, väärässä suunnassa, törmäilen. En saa minkäänlaista yhteyttä itseeni tai ryhmään, olen tuuliajolla, surussa, menetyksessä ja kivussa. En pysty pitämään tunteitani kasassa, vaan alan vuotaa. Kun Chetan antaa minulle ohjeita, kivahdan vihaisesti. Kiroilen hiljaa, sätin itseäni, kävelen edestakaisin kuin häkkiin teljetty leijona.

Amiyo käy päälle.

– Sinulla on ollut 12 päivää aikaa opetella tämä, mutta et ole opetellut, vai mitä? Tämä on silkkaa laiskuutta, et ota vastuuta itsestäsi ja tekemisistäsi. Häiritset kaikkia muita takanasi. Tule tänne eteen istumaan ja katso miten tanssi menee.

Istun lattialle risti-istuntaan ja seuraan muita kymmenen minuuttia. Amiyo kysyy ymmärsinkö nyt, ja vastaus on ei, en ymmärtänyt. Ymmärrän Eneagrammin teoriassa, kun piirrän sen paperille, mutta kun olen ryhmän kanssa tanssimassa, rivit ja numerot ja suunnat eivät vain mene jakeluun. Amiyo pyytää minua siirtymään takariviin, pois muiden jaloista.

En voi tehdä muuta kuin katsoa tätä kaaosta sisälläni. Tuntuu kipeältä nähdä, että olen luonut koko sotkun ihan itse: haluamalla, tarvitsemalla, takertumalla, vaatimalla, projisoimalla, unelmoimalla. Ei Amiyo ottanut minua silmätikukseen siksi, että tein virheen. Jos hän ei suvaitsisi virheitä, hän huutaisi kaikille ja koko ajan. En minä ollut ainoa, joka törmäili Multiplicationissa. Mutta Amiyo ei suvaitse sitä, etten ole läsnä, että tulen tanssimaan tunnekuohun vallassa ja vuodan, puran sen toisiin. Gurdjieff Movements ei ole tanssikurssi, vaan syvä prosessi, jossa saan katsoa juuri tätä. Itseäni ja sitä, miten peilaan itseäni muista.

Voi tätä kipua! Tiedän, etten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, mutta tieto ei tee minusta yhtään viisaampaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

Minä vain katson. Vaikka näitä kyyneleitä.

Haluan...

2009-04-22T12:12:00.003+03:00

...rakastella ja pian! Voi Tara, aika käy vähiin! Movements-kurssi päättyy lauantaina enkä tiedä näenkö Adimia ennenkuin marraskuussa. Jos edes silloin.

Aina kun kirjoitan sinulle olen näköjään jonkinlaisessa pakkomielteisessä, riivatussa tilassa. Kun kaikki on hyvin, en kirjoita, nautin vain… Sorry, saat aina tämän emotionaalisen ryöpyn niskaasi.

Miksei hän TEE mitään! Tai SANO jotain! Nyt on mennyt pari kolme päivää ilman minkäänlaista kommunikaatiota ja olen LIEKEISSÄ!

Kun minusta tuntuu etten pysty lähestymään häntä, vien tämän tulen ja palon Rochanin luo ja halaan häntä Adimin sijaan… ja tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi ja huijariksi. Vai pitäisikö minun painaa päälle taas? Pitäisikö minun marssia Adimin luo ja kysyä: “Are you still open?” Jotenkin minusta tuntuu, että se ei olisi oikein. Haluan olla naisellisempi ja vastaanottavaisempi. Minun pitäisi olla kärsivällisempi ja vain liukua hetkestä seuraavaan ja katsoa mitä tapahtuu. Mutta en pysty. Tällä hetkellä olen sick and tired odottamaan, että se idiootti tekisi aloitteen.

Hassua sinänsä, että se ihana saksalaistyttö jonka kanssa olen ystävystynyt kurssilla sanoi että minulla ja Rochanilla on “ihana energia yhdessä”. Hän kuulemma näkee ja tuntee sen. Nyt kun Tanja mainitsi asiasta, täytyy myöntää että kyllä, pidän Rochanista myös. Erittäin miehekäs mies, ja saan häneen yhteyden myös älyllisellä tasolla, toisin kuin vastahakoiseen prinssiini. Well, jäämme Rochanin kanssa McLeodiin joksikin aikaa kurssin jälkeen. Meillä on aikaa katsoa, onko tässä mitään.

Mutta for fuck's sake miten turhautunut ja raivoissani olen! Miksei hän ota kontaktia? MIKSEI HÄN YKSINKERTAISESTI VOI OLLA TOISENLAINEN?!

Roikun kynsin hampain tässä “lupauksessa” jonka kortit antavat minulle uudelleen ja uudelleen. Että rakastelen Adimin kanssa ja se on kaunista. Yhä uudelleen saan saman viestin, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Vaikka lupaus olisi tottakin, mitä jos mitään ei tapahdu ennen kuin joulukuussa? Tai parin vuoden kuluttua? I’m dying here!

Paljon rakkautta sinulle tämän piinan alta…

Premdipa

Ilmoitusasia

2009-04-20T12:50:00.006+03:00

Yleensä tällä tavalla otsikoidut merkinnät enteilevät, että bloginpitäjä jää tauolle. Minulla on päinvastaista asiaa: I’m back.

Kolmisenkymmentä puolivalmista tekstiä on homehtunyt läppärillä ja päiväkirjan sivuilla pitkään, odottaen, että saisin kirjoitettua ne puhtaaksi. Tai odottaen, että ehtisin kirjoittaa muutamasta draaman kaaren kannalta oleellisesta tapahtumasta, ennen kuin voin julkaista muut merkinnät.

Nyt on vain myönnettävä, että rästihommia on kertynyt niin paljon, ettei minulla ole realistista mahdollisuutta saada niitä kronologiseen järjestykseen. Ja mikä ärsyttävintä, en ole antanut itselleni lupaa kirjoittaa uusiakaan merkintöjä niin kauan kuin vanhoja on rästissä. Editointi-inspiraatiota odotellessa päivät ovat venyneet vaivihkaa viikoiksi. Ihme sääntöjä ja kuvioita, jotka rajoittavat olemista. Ja ahdistavat. On tapahtunut niin kauhean paljon ja haluaisin kirjoittaa siitä kaikesta. Varsinkin tästä mieskuviosta, joka surraa täysillä.

Nyt pistän jotain liikkeelle: julkaisen tänään 15 merkintää, siitä huolimatta, että välissä on ammottavia aukkoja. Loput tulevat joskus myöhemmin, jos tulevat. Mutta nyt on tärkeintä, että puran tämän solmun, päästän irti ja pääsen jotenkin reaaliaikaan.

Ja tietysti vielä disclaimer: keskeneräisten tekstien suma syntyi siksi, että Mystic Rose -kurssin aikana en pystynyt / halunnut mennä editoivaan osaan mieltäni. Kirjoitin vain sekavia muistiinpanoja, tajunnanvirtaa. Nyt kuukautta myöhemmin niistä on vähän vaikea saada tolkkua, joten joistain teksteistä saattaa puuttua läsnäolon tuntu, mutta hey ho, näin tällä kertaa. Minun pitää vain kestää se.

Jos haluat lukea tekstit aikajärjestyksessä, aloita maaliskuun 13. päivän merkinnästä otsikolla Naurua 1 eli Mystic Rose -kurssin ensimmäisestä päivästä.

Uusia tuulia

2009-04-19T21:15:00.004+03:00

Vapaapäivä. Istun pitkään laiskalla aamupalalla Adimin kanssa. Luulin, ettei meillä ole mitään yhteistä, mitään juteltavaa, mutta luulin näköjään väärin. Ehkä hän ei ole mikään säkenöivä keskustelija tai elämäni mies, mutta se on toisarvoista. Tuntuu hyvältä vain kellua hetkessä, liukua hetkestä toiseen, katsoa mitä hetkessä on ja vastata siihen. En arvioi ja reagoi, vaan vastaan. (Suomeksi tuo kuulostaa hämärältä, mutta tätä tarkoitan: responding instead of reacting.) Tänään on Adimin vuoro kommunikoida. Hän puhuu työstään, elämästään, perheestään ja unelmistaan.

Aamupalan jälkeen istun läppärin ääreen ja naputan kolumnin valmiiksi. Aihe ei liene yllätys: Osho Resort ja seksuaalisuus. Mistä muustakaan pystyisin tässä mielentilassa kirjoittamaan. Pesen pyykkiä, vedän parvekkeelle narun ja ripustan pyykin aurinkoon kuivamaan. Huh kun on lämmintä taas, ainakin 25 astetta, jos ei enemmän.

Iltapäivällä lähdemme porukalla Dalai Laman entisen lääkärin luo. Dr. Yeshi Dhonden on jo yli kahdeksankymppinen, mutta pitää edelleen tiibetiläistä yrttiklinikkaa McLeod Ganjin keskustassa. Mikä yhteensattuma, että pari tuntia ennen sovittua aikaa vatsani tekee tenän: ripuli, heikotus ja kuume. Tohtori sekoittaa virtsanäytettäni vispilällä, kuuntelee molemmista ranteista pulssin, määrää lääkettä ja käskee seuraavana aamuna takaisin. Maksan lääkkeistä 60 rupiaa, euron.

Mutta päivä on kaunis. Aamupalan jälkeen Adim hakeutuu jatkuvasti seuraani. Ajamme samalla riksalla McLeodiin, kävelemme yhdessä klinikalle, ja Adim seisoo tai istuu koko ajan lähettyvilläni, kosketusetäisyydellä. Vaihdamme välillä muutaman sanan, mutta ennen kaikkea olemme vain läsnä, yhdessä. Kaikki on hyvin luonnollista, ei ole mitään halua tai odotuksia, vain yksinkertaista, tavallista yhdessäoloa. Aamun Tarot-kortti oli Moment to moment ja juuri sitä tämä on, lipumista hetkestä seuraavaan. Rakastan tätä tavallisuuden kauneutta!

Välillä mieleni ylittää häiritä rentoa kellumista ja plumpsahdan hetkeksi pinnan alle – apua kurssi loppuu pian ja joudumme eroamaan – mutta päästän ajatuksesta irti ja palaan nykyhetkeen. Olen myös koukussa Gudjieff Movementseihin ja mietin, missä pääsen seuraavan kerran tanssimaan. Amiyon ja Chetanin kesän workshopit ovat Kievissä, Jaroslavissa ja Altai-vuorilla, lokakuussa taas Dharamsalassa. Mutta minä olen ahne: suunnittelen lähtöä Korfulle, jossa olisi toukokuussa tarjolla hekumallinen pläjäys: ensin viikon Satori ja heti perään viikon Gurdjieff Movements. Bonuksena rakas ystävä Suomesta osallistuisi samalle kurssille. 1 100 euroa plus lennot, hmm… mutta haluaisin niiiiiin kovasti mennä! Miksi stressata rahasta? Jos rahat loppuvat, tehdään töitä, niin yksinkertaista se on!

Osa minusta toppuuttelee. Tämä kaikki on aivan liikaa. Olen ahnehtinut kurssin toisensa perään ja tarvitsen lepoa. Vaikka olisin kuinka innokas jatkamaan työtä ja sukeltamaan niin syvälle kuin pääsen niin nopeasti kuin mahdollista. Näen kyllä tämän minun taipumukseni vältellä arkea. Pelkään mitä tapahtuu kun lopulta pysähdyn ja kohtaan tavallisen, jokapäiväisen arjen. Tai vieläkin tarkemmin: pelkään, mitä näen kun kohtaan itseni arjessa. Olenko muuttunut, olenko oppinut mitään, vai olenko edelleen se sama vanha?

Jälleen kerran – en voi kuin katsoa, mitä tapahtuu. Lähden tai en lähde.

Kuivaharjoittelua

2009-04-19T14:36:00.003+03:00

Oh my God Tara,

Sinä todella osaat pelastaa päivän! On niin ihanaa lukea meilejäsi, aivan kuin istuisimme taas Meerassa Evening Meetingin jälkeen. Sanot juuri oikeat asiat. Tiedän sen kaiken jo, mutta en vain näe totuutta kaiken tämän mindfuckingin takia.

Kyllä, minä todellakin nautin siitä, että saan tanssia tämän ryhmän kanssa ja kaivata ja haluta ja kiihottua ja tuntea sen kauniin miehen läsnäolon ja energian. Tämä on lahja. Okei, olen ehkä vähän turhautunut, mutta nautin elämästäni ja seksuaalisuudestani.

Seksuaalienergia pyörittää minua tällä hetkellä kuusi-nolla. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä, kuten “kunnon” meditoijan pitääkin, sillä onhan se kauheaa, kun yrittää tyhjentää mieltä ja siellä pyörii siirappisia Harlekiini-romansseja. Mutta minulla ei ole mitään syytä tuomita ajatuksiani tai piiskata itseäni olemaan tehokkaampi witness.

Seksuaalisuus on hurjaa ja jokainen meditoija tietää sen voiman. Juuri tästä syystä Buddha ei halunnut naisia munkkiensa joukkoon. Mitä munkkipolojen meditoinnista tulisi, jos joukossa istuisi naisia, joita voisi salaa katsella ja haistella ja joiden energioita tunnustella. Onneksi meillä on lupa olla luonnollisia, kokonaisia ihmisiä ja pitää myös seksuaalisuus mukana, osana henkistä harjoitusta.

En minä pysty taistelemaan seksuaalisuuttani vastaan. Olen tietoinen Adimista, koska en muuta voi. En tee siitä ongelmaa, vaan nautin. Miten ihmeellistä onkin törmätä mieheen, jonka seurassa kehoni huutaa YES! Ja mitä sitten, vaikka kehoni haluaa rakastella ja muistuttaa minua siitä koko ajan. Se vain on niin. Ja nyt vain on niin, ettei kehoni pääse rakastelemaan. Vähän niin kuin olisi kova nälkä, mutta jääkaappi on tyhjä enkä pääse vähään aikaan kauppaan. No big deal.

Itse asiassa luulen, että Adimin läheisyys ja kaikki tämä kihinä ja kuhina kehossani antavat minulle mahdollisuuden harjoitella, miten pysytään läsnä rakastelun aikana. Tanssien ja meditaatioiden ansiosta minulla on toinen jalka jossain hiljaisessa, syvässä tilassa, olen present and centered. Ja toinen jalka kiehuu roihuavassa seksuaalienergiassa.

Kuinka pysyä läsnä myös silloin, kun keho kiihottuu ja mieli tarjoilee fantasioita ja päiväunelmia? Kuinka olla seksuaalinen ja läsnä samaan aikaan? Sehän on rakastelun suurin haaste, ainakin minun ymmärtääkseni. Olen nöyrän kiitollinen tästä mahdollisuudesta harjoitella ja nautin joka sekunnista!

Love to you,

Premdipa

PS. Nautin siitä, että olen täällä Premdipa. Kukaan ei tunne minua millään muulla nimellä. Välillä kun kuulen Kirtanin, Adimin tai Rochanin sanovan nimeni tuntuu kuin sulaisin… Ujostelen nimeäni vähän, mutta myös rakastan sitä. Bliss.

Suki suki

2009-04-18T17:34:00.003+03:00

Täytyy varustautua siltä varalta että joskus vielä kävisi flaksi. Tämä on vähän noloa, mutta olen todellakin 37-vuotias nainen, joka ei ole ostanut kortsuja kuin pari kertaa, ja nekin joskus teini-iässä. Silloin ne tosin vanhentuivat, koska ne muutamat kerrat kun harrastin irtosuhteita olin niin humalassa ettei kortsua muistettu käyttää. Huh, kylmiä väreitä.

Punessa pääsin Tara-tädin kanssa luokkaretkelle tutustumaan paikalliseen kumivalikoimaan. 1) Vain Durex kelpaa, intialaiset merkit eivät ole yhtä laadukkaita. 2) Käytämme vain peruskumeja. Long Pleasure -kumeissa on puudutusainetta joka vie tunnon, maustetut ovat ällöttäviä ja ne nystyräiset raastavat sisuskaluja. 3) Muistamme aina tarkistaa viimeisen myyntipäivän.

Hankin Punessa pari pakettia (á 3 kpl). Taksissa matkalla lentokentälle huomasin unohtaneeni läppärin virtajohdon ja käännyimme takaisin. Muistin samalla koluta kirjoituspöydän laatikon – tyhjä! Kämppäkaverini, saksalainen Anand norkoili ovensuussa ja kysyi: “Oletko hukannut jotain”, mutta en kehdannut sanoa mitä etsin. Vasta taksissa tajusin, mihin kondomit olivat kadonneet. Jumalauta Anand, jätkä nyysi mun kumit!

Nyt Premdipa kerää rohkeutensa ja marssii kauppaan. Kondomit ovat hyllyllä tiskin takana. En ole ihan varma mitä kumeja käytän, joten joudun pyytämään pakkauksia nähtäväksi. “Durex Durex”, myyjä huutaa toiselle, joka rientää hakemaan hyllystä kasan pakkauksia ja kantaa ne tiskille. Kaupassa on neljä myyjää, kaikki miehiä, jotka keskeyttävät puuhansa ja osallistuvat kondomikauppojen tekoon. Kaupassa on myös viisi asiakasta, kaikki miehiä, jotka keskeyttävät asiointinsa ja seuraavat tiiviisti kondomikauppojen tekoa.

Miehet katsovat odottavaisina kun hipelöin pakkauksia: Long Pleasure -mallia, maustettua ja nyppyläistä. Kun sanon: “Kiitos mutta teillä ei taida olla etsimääni”, he innostuvat ja alkavat kantaa uusia pakkauksia tiskille. Paikallista kumituotantoa. Kun sanon: “Kiitos, mutta vain Durex kelpaa”, yksi myyjä huutaa taas: “Durex Durex”, toinen katoaa takahuoneeseen ja palaa kohta isojen säästöpakkausten kanssa. Taas mansikkaa ja juomukkaita. “No, she doesn’t want the flavoured ones”, yksi myyjistä huutaa ja toinen katoaa taas takahuoneeseen. Tiskille ilmestyy lisää samoja pakkauksia, joista olen jo kieltäytynyt. Myyjä tarttuu säästöpakkaukseen ja katsoo minuun toiveikkasti: “How many boxes? One? Two?”

Olen nolo ja kuumissani, kun lopulta pääsen kaupasta ulos. Sama rumba seuraavassa kaupassa. Lopulta näen erään kioskin ikkunassa vaaleanpunaisen Durex-pakkauksen, jonka päällä lukee Superthin.

Kaiken tämän vaivannäön jälkeen näille on paree tulla käyttöä!

Tahtoo, haluaa

2009-04-18T12:53:00.002+03:00

Hi Sweet!

Olen busy busy busy, tanssimme ja meditoimme aamuseitsemästä iltayhdeksään ja parin tunnin lounastaukokin vain humahtaa ohi. Olen pari päivää yrittänyt kirjoittaa kolumnia suomalaiseen lehteen, mutta työ etenee tahmeasti. Deadline oli kaksi päivää sitten. En yleensä missaa deadlinea tahallani, mutta nyt en jaksa edes kauheasti välittää. Kirjoitan lopulta jotain. Valitettavasti tämä tahmailu tarkoittaa, että vähäinen vapaa-aikani kuluu läppärin edessä istuen ja katsoen, kuinka kolumni ei vain synny. Syyllisyys kaihertaa, vaikka teeskentelenkin, etten muka välitä.

Jo viikko Gurdjieff Movements -kurssia takana. Olen aivan rakastunut näihin tansseihin. Ja olen rakastunut Adimiin. Korjaan: kehoni rakastaa hänen kehoaan. Kuulostaa liioittelulta, mutta siltä minusta tuntuu. Halasimme äsken ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun hän lähti huoneestani Punessa kaksi viikkoa sitten. Ja wow… what can I say… meidän kehomme todella pitävät toisistaan… tai ainakin minun kehoni pitää hänestä. Minua pistelee ja tärisyttää edelleen, tunnen olevani päästä varpaisiin elossa.

Kehoni nauttii, mutta en pidä siitä, mitä mielessäni tapahtuu. Takertuvia ajatuksia, olen kiukkuinen ja turhautunut. Haluan enemmän niin kipeästi etten pysty nauttimaan tästä mikä on nyt. En pysy läsnä. Ja sitten iskee syyllisyys: miten voin heittää kauniin läsnäoloni mäkeen vain siksi, että voin taas unelmoida jostain kundista?

Tällaista tämä on ollut jo viikon. Olen koko ajan tietoinen Adimista. Välillä tanssien aikana tulee hetkiä, jolloin hiljenen niin täydellisesti, ettei edes hän pysty tunkeutumaan tyhjään tilaani, mutta suurimman osan aikaa olen tietoinen hänen hahmostaan, väreistään, energiastaan ja tuoksustaan. Jotenkin oudosti tuntuu siltä, ettei se ole pelkästään mieleni, joka seuraa häntä. Olen tietoinen hänestä, mutta samanaikaisesti erittäin läsnä hetkessä ja kehossani, present and centered. Aivan kuin hän olisi se stillpoint, jonka ympärille rentoudun ja hiljenen. Does this make any sense to you? Niin ja mehän olemme onnistuneet välttelemään toisiamme täydellisesti jo kokonaisen viikon ajan – sellainen ei onnistu, ellei ole joka hetki tietoinen toisesta :-)

Huokaus. Tällaisina takertuvina hetkinä tuntuu, etten tarvitsisi mitään muuta kuin kosketuksen tai hymyn tai mitä tahansa, joka vakuuttaisi minulle että kyllä, hänkin pitää minusta. Kun ajattelen, että ehkä hänellä ei ole minkäänlaisia tunteita minua kohtaan ja minä vain ruokin omaa pakkomiellettäni, tunnen itseni naiiviksi ja typeräksi ja masennun.

Miksi sallin tämän? Miksi mieleni pyörittelee näitä ajatuksia ja laittaa minut kärsimään?

Vaikka nämä tunteet olisivatkin molemminpuolisia, en usko, että hän tekee aloitetta. Ehkä naisilla on tapana heittäytyä hänen jalkoihinsa, joten hänen ei tarvitse vaivautua. Ai niin, en voi edes sortua epätoivoisiin tekoihin kuten raahata häntä huoneeseeni, sillä kuukautiset alkoivat eilen… 10 päivää etuajassa! Minulle ei koskaan käy näy, kiertoni on yleensä kellontarkasti 28 päivää.

Olen todella hämmentynyt ja turhautunut. Päivän Tarot-kortti: Fighting. Ei yllätä yhtään.

No niin, taas yksi lounastauko hassattu, täytyy juosta kattoterassille tanssimaan. Sorry tämä pitkä jorina ja pahoittelen, ettei minulla ole mitään uutta kerrottavaa… samat vanhat ajatukset, epävarmuudet ja pakkomielteet… Syvä huokaisu.

Love you Darling, kiitos että olet sinä ja kiitos että otat tämän kaiken vastaan niin kuin vain sinä osaat.

Hug and Kiss,

Premdipa

Uusi matka

2009-04-13T20:03:00.001+03:00

Kahden viikon Gurdjieff Movements -intensiivin ensimmäinen päivä. Huh. Aikamoista vuoristorataa. Aamusessio on niin ihana, etten voi kuin nauraa ja nauttia. Sujahdan liikkeisiin kuin kala veteen, tuntuu niin herkältä ja hyvältä liikkua. Miten yksinkertaiset askeleet ja käsien liikkeet voivatkin olla niin kauniita ja tuottaa niin paljon iloa?

Iltapäivän sessio on myös herkkä ja tuntuu hyvältä kehossa, mutta toisella tavalla. Välillä tuntuu, että pakahdun. Pala nousee kurkkuun ja silmät sumenevat. Hidas Hallelujah-tanssi tekee minusta lopullisesti selvää. Kun jäämme session jälkeen joksikin aikaa vain istumaan hiljaa silmät kiinni ja käännän katseen sisään päin, tunnustelen kehoani sisältä päin ja vain katson tunteitani ja ajatuksiani, kyyneleet alkavat valua. Minua ei kiinnosta miksi, minä vain katson.

Jotain jossain on lähtenyt liikkeelle. Ja tämä on vasta ensimmäinen päivä.

Gurdjieff Movements vie minut mukavuusalueeni rajoille. Se ei ole koko ajan miellyttävää, mutta tällä hetkellä en haluaisi olla missään muualla kuin palelemassa neljän huovan alla Himalajan juurella. En voisi olla missään muualla. Koska täällä lymyilee myös se todellinen Virpi, todellinen Premdipa, ja me alamme tulla aika hyvin juttuun.

Olemisen kauneus

2009-04-12T20:39:00.000+03:00

Minä rakastan tätä minun elämääni. Muuta en osaa sanoa. Ei ole mitään väliä, mitä päivän aikana tapahtuu. Tapahtuu mitä tahansa, nautin joka sekunnista. Ei ole hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää, toivottavaa tai epätoivottavaa. Olen vain läsnä täällä syvällä, kehossani, ja nautin silkasta olemisesta. Korjaan välillä asentoani ja iloitsen, kun käteni nousevat kohti taivasta ja kylkeni venyvät makeasti. Suljen silmät ja hymyilen, kun värisevä aalto pyyhkäisee lävitseni. Avaan silmät ja jään kuuntelemaan hieman hiljaisempaa perusvärinää. Elämän pulputusta minussa. Nautin siitä, että hehkun. Tätä minun kirkasta, valkoista valoani.

Arkista jutustelua Adimin kanssa. Pari uutta ihmistä. Adimin avulla löytyvä mies, joka auttaa minua selvittämään kännykkäongelmani. Suloinen auringonpaiste. Tekstiviesti ja sähköposti Taralta. Ilo siitä, että saan pitää yhtä aikaa varvastossuja ja villasäärystimiä. Lumihuippuiset vuoret. Hymyilevät tiibetiläiset. Ihana sushi-lounas korealaisessa ravintolassa. Puoli kiloa appelsiineja. Kutkuttava jännitys: kurssi alkaa tänään.

Ja sokerina pohjalla: yllättävä kohtaaminen veljen kanssa chatissa. Kiitos muru, olet rakas!

Tyttöjen kesken

2009-04-11T20:03:00.005+03:00

P: Tara!!!
T: Premdipa!!!
P: Hymyilen täällä suu korvissa.
T: Samoin.
P: Hmm… yhtäkkiä en tiedä mitä sanoa… ujostelenkohan minä vähän?
T: Täh. Ujosteletko muka minua?
P: Aah, kysyt vaiketa kysymyksiä, aivan kuten Adim. Ei kun minusta vain tuntuu, että on niin paljon asioita, jotka haluaisin ja voisin sanoa sinulle, mutta en ole varma tarvitseeko sitä kaikkea sittenkään sanoa. Haluan vain nauttia sinusta.
T: Exactly. Ei kaikkea tarvitse sanoa… ja sitten kun tapaamme, pidämme hauskaa, vai mitä.
P: Kuule, oletko tavannut Kirtania? Minusta tuntuu, että meillä on kaunis yhteys, jotain ihanan luonnollista.
T: Vai pidät sinä Kirtanista. Onko se se iso venäläinen?
P: En ole varma, en ihan tunnista hänen aksenttiaan. Mutta joo, hän on pitkä, hoikka ja hänellä on pitkä tumma tukka.
T: Hei muista: eipäs sekaannuta Black Robeihin, varsinkaan niihin, jotka kuuluvat jollekin toiselle! Tunnen sinut, sinulta vie vain sekunnin murto-osa nähdä kuka on hot, kuka ei.
P: Heh, heh, tuo kuulostaa ihan siltä kuin en pystyisi pitämään näppejäni irti miehistä, varsinkaan Black Robeista.
T: No ethän sinä pystykään :-)
P: En minä ole kiinnostunut Kirtanista sillä tavalla. On vain ihanaa tavata mies joka tuntuu ensi hetkestä avoimelta ja turvalliselta… aivan kuin hän näkisi minut.
T: Olen iloinen, että hän näkee sinut. Kaikkien pitäisi, sillä sinussa on paljon nähtävää. Ja siltä varalta ettet tiennyt, tiedoksesi, että olet miestennielijä. Et vain ole tehnyt sitä pariin vuoteen.
P: :-) Oh my God, tuntuupa hyvältä kuulla olevansa miestennielijä, nauran täällä kovaan ääneen. Sitä minä vain ihmettelen, miksi maailmankaikkeus heitti Adimin minun silmilleni. En ymmärrä. Tai okei, varmaan juuri siksi.
T: Maailmankaikkeus heitti Adimin vähän alemmas kuin silmillesi. Milloin ymmärrät sen?
P: ROFL
T: Käännä, please!
P: Rolling On the Floor Laughing. Tsiisus Tara, olet aivan uskomaton.
T: Darling, tästä lähtien sinun pitää ymmärtää, että joka kerta kun saat yhteyden se on first chakra -osastoa. Älä kyseenalaista sitä.
P: Mitä tarkoitat? Että joka kerta kun saan yhteyden mieheen, se on seksuaalista?
T: Ehdottomasti.
P: Yeah, maybe. Mutta olen silti valovuosien päässä siitä, että osaisin muuttaa seksin joksikin muuksi, syvemmäksi. No ehkä tämä Gudjieff Movements -kurssi auttaa siinä.
T: Sinulla on paljon kiinni otettavaa. Mene kehoosi ja katso mitä annettavaa sillä on sinulle. Kuten ystäväni tapaa sanoa: “Don’t talk about it, do it.” Sinun täytyy harrastaa seksiä ennen kuin pystyt muuttamaan sitä miksikään muuksi. Pitää edetä askel kerrallaan ja on paras aloittaa ensimmäisestä askeleesta. Maailmankaikkeus auttaa, ja tulet nauttimaan siitä. Just go for it.
P: Pitäisikö minun löytää joku muu kuin Adim? Minusta vain tuntuu, ei vaan tiedän, ettei kaikki ole vielä ohi meidän välillämme.
T: Kuten tiedät, kultaseni, sinun ei tarvitse tyytyä vain yhteen… Ja anna heidän löytää sinut.
P: You’re so naughty, Sweetheart.
T: Aivan, älä kuuntele minun neuvojani tai joudut pulaan. Jatka Adimin kanssa, hän ansaitsee sen.
P: Hän ansaitsee mitä?
T: Hän ansaitsee joutua tekemisiin sinun kanssasi. Vihdoinkin hän löysi naisen, joka laittaa hänet järjestykseen.
P: Laittaa järjestykseen… mitä tarkoitat? Kerro lisää!
T: En minä tiedä. Sinä tiedät itse paremmin.
P: Niin, hän ansaitsee kaiken sen paskan jonka voi saada minulta.
T: Darling, sinulla on paljon muutakin annettavaa kuin paskaa.
P: Kyllähän minä tiedän sen, ihan oikeasti. Kiitos muistutuksesta. On vain niin helppo unohtaa ja kadota tänne mielen syövereihin. Päätin, etten enää heittäydy hänen jalkoihinsa. Seuraavalla kerralla on hänen vuoronsa tehdä aloite. Mitä hän ei tule koskaan tekemään, that cold bastard.
T: Hän kyllä tekee, odota vain. Hän löysi Mestarinsa, joka laittaa hänet seinää vasten.
P: Tsiisus Tara, pelotat minua nyt.
T: Miten niin?
P: Ihan kuin minulla olisi voima laittaa ketään seinää vasten, saati hänen kaltaistaan.
T: Eihän sinun tarvitse kuin olla oma itsesi, ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä. Miten niin hänen kaltaistaan?
P: No jotakuta, joka ignoroi minut täysin. Jota ei kiinnosta puhua minulle, koskea minuun tai olla minun seurassani.
T: Tuo on bullshittiä ja tiedät sen. Lopeta. Etkö näe, että hän kiemurtelee halusta olla kanssasi taas, mutta hänen täytyy esittää coolia. Jotkut miehet esittävät ja pelaavat eivätkä koskaan myönnä, mitä on oikeasti tekeillä.
P: Ei, en todellakaan näe. En edelleenkään ymmärrä, mitä hän voisi nähdä minussa. Ehkä näkisin, jos hän olisi edes kerran osoittanut todellista mielenkiintoa tai hellyyttä tai you name it.
T: Kuule, kuinka voit olettaa, että ihmiset näkevät sinut, jos ajattelet ettei sinussa ole mitään nähtävää?
P: No, ei ole niin etten olisi antanut Adimille tilaisuuksia. Esimerkiksi marssimalla hänen luokseen ja sanomalla: “Olet uskomattoman seksikäs, haluan rakastella kanssasi.”
T: Hahaha, juuri tämän takia rakastan sinua. Haluan nähdä miehen joka pystyy käsittelemään sinua. Juuri tämän takia Adim on niin onnekas saatuaan törmätä sinuun.
P: Enpä tiedä. Luulen, että hänelläkin oli ihan valtavat odotukset. Ajattele nyt vähän, saada sellainen meili tytöltä… se oli aika syvällinen, intohimoinen ja shokeeraava, eikö ollutkin? Ja hän kuvitteli että olisin niin paljon enemmän mutta sitten en osannut rakastella.
T: Siitä koko soppa syntyikin, kaikista näistä odotuksista. Hänellä oli valtavat suorituspaineet, etkö yhtään sääli häntä?
P: Olet oikeassa. Hänellä oli varmasti ihan hurjat suorituspaineet.
T: Niin. Ja sitten hän ei pystynyt tyydyttämään sinua ja hänen piti pelastaa omat kasvonsa. Mitä muuta hän voi tehdä kuin esittää, että eipä tässä mitään. Se on helpompaa kuin myöntää, että tuli mokattua.
P: Mutta meillä oli se pitkä keskustelu… juttelimme lähinnä siitä, minne minä katoan kun rakastelen, miksi se on niin vaikeaa minulle, why do I just talk and not walk and talk ja niin edelleen.
T: Haa, muistutit minua yhdestä Oshon vitsistä. Nancy Reagan goes to the doctor because love making is not happening. The doctor tells her to be on top. Later Nancy goes to the doctor again and says it all worked, how did you know? Doctor Swami Cleverhead answers: “Well, it is well known that Reagan can only fuck up".
P: Heh heh hee. Itse asiassa nyt kun puhumme tästä, Adim alkaa näyttää paljon inhimillisemmältä. Ehkä hän ei olekaan vain Black Robe joka yritti vähän opastaa viatonta tyttöä ja sitten kyllästyi.
T: Rakastelu ei ole oikea aika ja paikka leikkiä terapeuttia. Pyydä häntä laittamaan musta kaapu ylleen sellaisia keskusteluja varten. Ja sinä et ole viaton.
P: Tuo on hyvä! Minun pitäisi todellakin pyytää häntä pukeutumaan mustaan! Tosin siitä meidän keskustelusta oli minulle ERITTÄIN suuri apu.
T: Ei terapeuttien kanssa harrasteta seksiä. Kaikki menee pieleen, koska silloin ette ole rakastellessa yhdenvertaisessa asemassa. Rakastelkaa niin kuin rakastavaiset ja puhukaa jossain toisessa kontekstissa. Voitte edelleen tehdä molempia, mutta olkaa tietoisia että roolit pysyvät erillään.
P: Yeah. Mutta minusta tuntuu edelleen, että jos taika katoaa heti kun mies tulee sisääni enkä tunne rakastellessa mitään, kuten aina käy kenen tahansa miehen kanssa, se on minun ongelmani eikä miehen ongelma. Jotain, mikä minun pitää ymmärtää ja selvittää.
T: Ei, älä yritä ymmärtää vaan rakastele uudestaan ja uudestaan. Kun et pelkää epäonnistumista, kaikki selkeytyy.
P: Tuo on varmasti ihan totta. Ehkä yksi ongelma on se, että emme ole tasavertaisia, koska olen nostanut hänet jalustalle, katson häntä ylöspäin… ja samalla ihmettelen, mitä helvettiä minä näen hänessä, mikä tarkoittaa että katson häntä alaspäin. Haluaisin kohdata hänet silmästä silmään, samalla tasolla.
T: Älä katso ihmisiä ylöspäin, miksi sinun pitäisi? Olet itse aivan ihmeellinen. Voit rakastaa ihmisiä, mutta nähdä heidät tasavertaisina. Älä unohda, että sinulla on aina jotain annettavaa, myös silloin kun he antavat jotain sinulle.
P: Minä tässä mietin, että miten ihmeessä sinä näet tämän minun tilanteeni niin selvästi? Oletko itse käynyt nämä samat jutut läpi vai tiedätkö muuten vain?
T: Darling, tottakai olen käynyt läpi nämä samat jutut. Se on ainoa keino tietää.
P: Tunnen olevani niin siunattu, kun minulla on sinut apuna tämän hämmennyksen keskellä. Olet oikea enkeli.
T: Darling, kuten sanoin sinulle: mene kehoosi kun olet hämmentynyt.
P: Niinhän minä menenkin, yhä useammin ja yhä enemmän. Olen paljon tietoisempi ja näen paljon enemmän.
T: Äläkä luota minuun, minä saatan pilata sinut. Joudut pulaan jos kuuntelet minua.
P: Totta. Mutta maailmankaikkeus haluaa että olen pulassa, joten mitä muuta voin tehdä kuin avata käsivarteni ja ottaa sen vastaan.
T: Good girl.
P: Sähköt pätkivät, chatti jumittaa.
T: Ok, lopetetaan. Jatketaan ensi kerralla.
P: Yeah, jutellaan pian lisää.
T: Bye Darling.
P: THANX Sweetheart.
T: Love
P: Love

Katsomossa

2009-04-11T17:02:00.003+03:00

Tara Darling,

Viisitoista astetta tänään. Odottelen kärsivällisesti, että kehoni tottuisi Himachal Pradeshin kylmyyteen.

Hassu päivä. Olen ollut mitä olen ja tehnyt mitä teen ja vain katsonut mitä olen ja mitä teen. Aamun Tarot-kortti oli Maturity ja kyllä, tänään on ehdottomasti tyyneyttä ja kypsyyttä ilmassa. Come what may, what do I care, minä vain katson.

Samalla en voi olla huomaamatta alakulon häivähdystä, joka lymyilee nurkissa. Osittain Adimin takia, mutta ennen kaikkea siksi, että jouduin hyvästelemään sinut. Vasta nyt tajuan kuinka rakas olet minulle ja tunnen eron kehossani. Sydämessä ja vatsassa. But hey, ei ole mitään tarvetta heittäytyä sentimentaaliseksi joten en heittäydy. Sanon vain miten asia on.

Adim leikkii niin coolia, että kiinnostukseni alkaa hälvetä. Not. Mikä sotku. Näen kyllä, että sotku on ainoastaan mielessäni. Heti kun palaan kehooni, on rauhallista ja hiljaista taas. Välillä eksyn mieleeni ja mindfucking, ajatussirkus, tekee myös kehostani levottoman.

Minussa on edelleen tämä kipu, josta kirjoitin sinulle aikaisemmin. Olen sen kanssa yrittämättä karkottaa sitä pois, ja vain katson. Katson kipua joka suunnasta, kurkistan kaikkiin nurkkiin ja kulmien taakse ja tarkastelen sitä alta, päältä ja sivulta, mutta en tee mitään. En ymmärrä sitä enkä yritäkään ymmärtää, katson vain pääsenkö syvemmälle. Vähän niin kuin Satorissa: katson valppaasti mitä on nyt ja pysyn siinä, oli se mitä tahansa.

Aivan kuin jossain olisi ovi, joka minun pitäisi löytää ja avata ennen kuin voin saada yhteyden Adimiin. Jossain kehotasolla, kaukana älyllisyydestä. Aavistan, että ovi on olemassa, mutta en ymmärrä tätä aavistusta. En tiedä minne katsoa. Mitä tehdä.

Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että pidän itseäni syypäänä. Minä olen se joka mokasi. Minä olen rikkinäinen, dysfunctional, ja minut pitää korjata ennen kuin ansaitsen edes silmäystä Prinssi Adimilta. Tiedän, että tässä riittämättömyyden tunteessa piilee koko ongelman ydin.

Haluan päästää irti. Hänestä. Tästä levottomuudesta. Tästä jatkuvasta itseni arvioimisesta ja tuomitsemisesta. Ja päästän. Nyt. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Nauti elämästä siellä, nauti, nauti, nauti! Minä nautin sinusta, vaikka oletkin siellä jossain kaukana.

Kiss,

Premdipa

Ensimmäisen asteen yhteys

2009-04-05T21:29:00.004+03:00

Kännykkä piippaa puolenyön aikaan. Tekstiviesti.

– Missä olet?

– Kotona.

– Haluatko tavata?

– Tuletko tänne?

– Mitä sinä haluat. Haluatko että tulen?

– Joo :-)

– Ok nähdään kymmenen minuutin kuluttua.

Tällä kertaa tiedämme molemmat, mitä seuraavaksi tapahtuu. Halaamme. Käymme suihkussa. Suutelemme. Ja sitten menoksi. En jännitä ollenkaan niin paljon kuin toissapäivänä. Tunnen valtavaa riemua saadessani koskettaa Adimia. Hänen ihonsa maistuu hyvältä, suljen silmät ja hengitän hänen tuoksuaan. Taivaallista.

Mutta sitten. Taas. Sitä. Samaa. Vanhaa. Kun Adim tulee sisääni, taika katoaa. Menetän yhteyden Adimiin. En tunne häntä sisälläni. Emme ole enää yhdessä, emme samalla aaltopituudella. Katson meitä ulkopuolisen silmin. Ihme häsläämistä. Nolottaa. Harmittaa. Olen niin pettynyt. Ihan hirvittävän pettynyt. Minusta ei kerta kaikkiaan ole tähän.

Miksi helvetissä tämä ei toimi! huudan sisään päin. Mitä teen väärin? Miksi tämä on edelleen näin vaikeaa, pelottavaa ja häpeällistä? Enkö minä ole jo ansainnut jotain kaunista? Saatana päätin kaksi ja puoli vuotta sitten, että ei enää tätä, en harrasta seksiä enää koskaan jos se on tätä! Julistin, että seuraavalla kerran haluan rakastella tietoisesti, läsnäolevasti, sellaisen miehen kanssa, joka osaa olla läsnä.

Olen kuivaharjoitellut eli meditoinut jo monta vuotta. Tässä on mies, joka osaa olla läsnä. Huikea vetovoima. Ja kaikki lässähtää.

Tiedän, että Adim kuvittelee auttavansa minua kiepauttaessaan minut päälleen. Kun olen päällä, saan rentoutua ja olla oma itseni. Saan määrätä tahdin. En ole miehen talutettavana, vaan täysin vapaa. Vapaa liikkumaan miten tahdon. Saan vain olla ja nauttia, nauttia, nauttia.

Ja vitut. Kun olen päällä, menen paniikkiin. Ei ole mitään, mistä nauttia. Ei ole mitään, mihin rentoutua. En halua tällaista vapautta, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi sillä tehdä. Ahdistun. Mikä tahansa muu asento olisi parempi, koska silloin voisin mukautua miehen liikkeisiin, teeskennellä, että kaikki on hyvin, olen edelleen messissä, näin tässä harrastetaan tajunnanräjäyttävää seksiä, tähdet vilkkuvat silmissä, maa järisee, huohotan ja päästelen asiaankuuluvia ääniä. Mutta kun olen päällä, tunnen oloni yksinäiseksi ja paljaaksi. Hylätyksi. Kiristyn, sillä voin jäädä kiinni hetkellä millä hyvänsä. Haluaisin pysähtyä, peittää kasvot käsilläni ja jäädä odottamaan tappavaa giljotiinin välähdystä.

Ahdistaa niin että oksettaa, mutta pakotan itseni liikkeelle ja kohtaamaan Adimin katseen tyynesti, ilman pakokauhua. Okei, kyllä mä tän haldaan. Osaanhan minä tämän. Ratsastan välillä hitaammin, välillä rajummin. Välillä tähän, välillä tuohon suuntaan. Vaihtelen kulmaa: nojaan välillä takse, pudotan itseni välillä kohtisuoraan alas, oikaisen jalat suoriksi tai painan rintani Adimin rintaa vasten. En ole kehossani, en edes tässä huoneessa. Ajatukset laukkaavat jossain hyvin kaukana.

Tylsyyden multihuipentuma. Uusia asentoja, mutta ihan sama. Odotan vain, että touhottaminen loppuisi ja toivon selviäväni kunnialla loppuun asti. Lopulta Adim tulee. Luojan kiitos. Kyllä minusta sentään johonkin on. Saan miehen tulemaan.

Makaamme sängyllä sylikkäin. Vähitellen hengityksemme tasaantuu. Adim kääntyy selälleen, vie toisen kätensä päänsä alle ja katsoo kattoon. Pitkään. Lopulta hän katsoo minuun ja kysyy:

– Missä sinä olet, kun rakastelemme?

Sydämeni jysähtää. Kiinni jäin. Koko huijausoperaatio oli aivan turha. Samalla sekunnilla kun Adim kysyy kysymyksensä, tajuan että nyt se vasta alkaa. Nöyryytykseni. Minun pitää kohdata tämä nyt. Juuri nyt, Adimin kanssa, vaikka kuinka hävettää.

– Yritän pysyä läsnä, parhaani mukaan, vastaan.

Onhan se tavallaan totta. Yritys on kova, mutta lopputulos surkea. En pystynyt olemaan ollenkaan läsnä.

Vastaukseni ei tyydytä Adimia. Hän näkee, että kiertelen.

– Missä kohtaa kehoasi olet, kun rakastelemme?

Olen kauan hiljaa. Mietin kuumeisesti, mikä olisi oikea vastaus, mutta ei ole oikeita vastauksia. On vain tämä kauhu, mutta näen että minun on vain mentävä sitä päin.

– Olen päässäni ja ajatukseni karkaavat jonnekin kauas. Silloin kun olen kehossani, olen lähinnä lantion seudulla. En kuitenkaan emättimessä. Ja välillä olen täällä, sanon painaen käden rinnalleni.

– Millainen yhteys sinulla on omaan naisellisuuteesi, Adim kysyy.

Näen, että voisin loukkaantua tai vajota maan alle, mutta en loukkaannu enkä vajoa. Se oli suora kysymys ilman arvostelua tai tuomiota. Ja minä vastaan yhtä suoraan:

– En tiedä. Minä en taida olla oikein sinut naisellisuuteni kanssa. Yritän niin kovasti miettiä, mitä mies haluaa ja miten voisin miellyttää häntä, ettei minulla ole aikaa olla naisellinen.

– Ja mitä sinä uskot minun haluavan?

En osaa vastata. Tai osaan sittenkin.

– Ajattelin, että sinä tulit tänne, koska halusit seksiä ja minä tein sen sinulle niin helpoksi, myönnän lopulta.

Kerron, miltä minusta tuntui olla päällä sen ikuisuudelta kestävän ajan. Miten kammottavan tylsää se oli. Miten yritin tehdä kaikkeni, jotta rakastelu loppuisi mahdollisimman pian. Adim kuuntelee ja sanoo:

– Siltä se tuntui. Nait minua, mutta et ollut itse paikalla.

En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Minä yritin niin kovasti miellyttää, tehdä oikeat temput ja heittää muutaman bonuksen superyllätyssektorilta, ja nyt tämä mies syyttää minua siitä, että nain häntä. Hän ei halunnut sitä yhtään enempää kuin minäkään.

En ole koskaan eläissäni kertonut miehelle, mitä minä haluan. Miten minä haluaisin rakastella. En ole kertonut, koska en ole tiennyt mitä sanoa. Siinäpä taas yksi tarkoin varjeltu salaisuus: rukoilen hiljaa, ettei mies kysyisi minulta, mistä minä pidän. Koska en tiedä. Minähän en pidä mistään. Joten olen yleensä vastannut suloisesti: “Minä pidän kaikesta” ja siirtänyt käteni miehen jalkoväliin toivoen, että hän unohtaisi koko kysymyksen.

Olen rakastellessa hyvin suoraviivainen ja maskuliininen. Päällekäyvä. Siksi, että minun pitää hoitaa homma niin sanotusti himaan. Koska en saa rakastelusta itse mitään, aktin ainoa onnistumisen mittari on se, tuleeko mies vai ei.

Juttelemme yli kaksi tuntia. Ei hirveästi sanoja, ei monen monta lausetta. Pitkiä hiljaisia taukoja. Mutta suoraa rehellistä puhetta. Rintaani puristaa kun pusken yhä uusien pelko- ja häpeäkerrosten läpi.

– Voisimmeko me olla kavereita? Adim ehdottaa.

– Kyllä. Minäkään en halua enää tätä, huokaan.

Kolmen jälkeen Adim suutelee hyvästiksi ja lähtee.

Valvon pitkään. Tunnen valtavaa surua, mutta olen samalla helpottunut. Tänään tapahtui jotain merkittävää. Kohtasin miehen ensimmäistä kertaa. Katsoin omaa seksuaalisuuttani ja puhuin siitä rehellisesti. Sanoin ensimmäistä kertaa ääneen asioita, joista minun olisi pitänyt puhua jo silloin kun rakastelin miehen kanssa ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana. Kaatokännissä, latotanssien jälkeen. Mikä valtava pettymys se olikaan. Vaikenin silloin ja olen vaiennut nämä 20 vuotta.

Se häpeä on nyt kohdattu. Mutta surullinen olen.

Kuplassa

2009-04-03T20:40:00.003+03:00

Kuljen loppupäivän kuin sumussa. Kehoni tuntuu erilaiselta. Elävältä. Heränneeltä. Ehkä kaikki ei mennyt ihan putkeen, mutta haluan edelleen. Miestä. Adimia.

Näen Adimin illalla Resortissa ja reagoin tutulla tavalla: saan valtavan ujouden puuskan ja olen niin kuin en huomaisikaan häntä. Hän ei huomaa takaisin. Näin sitä käyttäydytään kypsästi ja aikuisesti.

En tiedä mitä sanoisin tai tekisin, jos kohtaisin hänet kasvotusten. Pelkään, että jos menen liian lähelle, jokainen ihminen kilometrin säteellä haistaa ja aistii, että olimme muutama tunti sitten sängyssä. Tara nauraa sydämellisesti pelolleni, mutta naurakoon. Minä tiedän. Jos katsoisin Adimia silmiin, saati että halaisimme, maa tärähtelisi Mumbaissa asti ja kaikki saisivat tietää.

Se ei ehkä olisi hyvä asia. Treffiasiat hoidetaan Resortissa kaikessa hiljaisuudessa ja yksityisyydessä. Ja tiedän, että varsinkin Adimin pitää olla varuillaan: Black Roben pitää käyttäytyä ammattimaisesti ja vaalia mainettaan. Ihmiset alkavat niin helposti juoruilla.

Pääni surisee ajatuksista ja skenaarioista, mutta kehoni ei ole kiinnostunut niistä. Kehoni riemuitsee: Kiitos! Vihdoinkin! Vihdoinkin jotain on lähtenyt liikkeelle, seksuaalienergia virtaa taas, ja se tuntuu hyvältä. Olen vahvasti tietoinen kehostani ja hengityksestäni. Kehoni hymyilee ja tahtoo lisää. Ja kyllä minäkin hymyilen. Tietäväistä, hidasta hymyä.

Päiväkahvien merkeissä

2009-04-03T11:30:00.004+03:00

Istun Adimin skootterin takapaksilla, kädet hänen vyötärönsä ympärillä. Matka Cassia Courtiin D-Lanelle vie viisi minuuttia. Hissillä seitsemänteen kerrokseen. Nolo moi ayahille. Minun huoneeseeni. Ovi kiinni. Kiva huone. Joo tosi kiva. Kiva näköala. Joo eikö.

Adim istuu sängylleni. Minä seison hänen edessään. En tiedä, mihin laittaisin käteni. En ole koskaan ennen huomannut, miten pitkät ja kömpelöt käteni ovat.

– Mitenkäs meidän teini jakselee? Adim kiusoittelee.

– Auta mua, vastaan.

Adim vetää minut sängylle. Suutelemme. Tuntuupa mukavalta. Ja niin tutulta, vaikka edellisestä kerrasta on niin kauan. Olen hermostunut. Ja ihmeissäni. Tapahtuuko tämä oikeasti? Olenko minä todellakin tässä Adimin kanssa? Harrastanko minä todellakin kohta seksiä? Katson itseäni ulkopuolelta ja ihmettelen. Näen, miten lattialle tipahtaa kaksi viininpunaista vaatekasaa.

Kondomi. Adim tulee sisälleni. Nautin Adimin vartalon painosta ja hänen ihostaan ihoani vasten. Nautin aistiessani hänen elävyytensä, tunnen miten lihakset välillä jännittyvät, välillä rentoutuvat kosketukseni alla. Tämä kaikki on niin suloista. Tuntuu hyvältä olla näin lähellä Adimia, mutta…

Mutta tämä on tätä samaa! Samaa kuin aina ennenkin! Sama kaava, yllätyksetön kuin moottorikelkalla ajettu latu-ura. Ensin en pysty pitämään näppejäni erossa miehestä. Suudelmat saavat haluamaan lisää. Esileikki saa nykimään ja tärisemään, on pakko päästä vieläkin lähemmäs, ja tuntuu taivaalliselta, kun mies lopulta liukuu sisälleni. Ja sitten… Taika katoaa.

Kosketus, joka oli aiemmin niin sähköinen, on enää vain kosketus. Ihan tavallinen paine iholla. Turrun. En enää tunne Adimia. Olen niin turta, että hän vain katoaa sisääni. Alan taas nähdä. Ja kuulla. Ähinää ja puhinaa. Tämmöinen asento. Ja sitten tämmöinen. Saan asentoa vaihtaessamme muutaman väristyksen, mutta ne hälvenevät nopeasti. Jää vain tylsä, mekaaninen liike.

Ei ole toivoakaan, että tämä yhtäkkiä muuttuisi, että innostuisin uudestaan. Ei. Tämä on tätä. Tylsää. Enää en voi muuta kuin yrittää liikkua sillä tavalla, että mies tulisi mahdollisimman nopeasti, jotta tämä turhuus loppuisi. Alan jännittää, tuleeko mies ennen kuin minä kuivun ja jään kiinni rysän päältä: en osaa rakastella. Olen kylmä, huono, viallinen. Säälittävä nainen, joka ei pysty nauttimaan seksistä.

Muutama vuosi sitten jatkuva kiinnijäämisen pelko ja huonouden tunne tekivät minusta aggressiivisen. Pinnistelin aktin loppuun asti, vaikka olin niin raivoissani, että olisin voinut lyödä miestä, johon olin kietoutunut. Vihasin sitä, että minuun kosketaan. Vihasin sitä, että mies jyysti minua kuin kone, silmät lasittuneina, jossain ihan muualla, ja minä makasin alla kuin kuollut lahna, hokien mielessäni: “Tule jo, tule jo, tule jo.”

Tiedän, että olin siinä ihan vapaaehtoisesti, kukaan ei ollut pakottanut minua. Rakastelin miehen kanssa, jonka kanssa olin elänyt yhdessä jo vuosia ja silti minusta tuntui, että minua käytetään hyväksi. Aivan kuin olisin halpa huora. Tai pumpattava Barbara. Ainakin olin yhtä tunnoton, yhtä muovinen. Vihaa seurasi murskaava häpeän ja syyllisyyden aalto. Mikä minussa on vikana, kun en pysty nauttimaan seksistä rakastamani miehen kanssa? Miehen, joka on niin hyvä? Miehen, jonka kanssa haluan perustaa perheen?

Mutta takaisin Intiaan, Puneen ja Adimin käsivarsille. Sähläämme kondomin kanssa ja lopetamme leikin sikseen. Makaamme rinnakkain, huohottaen.

– How are you feeling, Adim kysyy.

Kysymys jota inhoan yli kaiken.

– I’m good, vastaan tyynesti, katsoen Adimia ilmeettömästi silmiin.

Näen hänen silmistään, että vastaus ei tyydytä.

– How are you, kysyn hiljaisuuden jälkeen.

– No vastaan samalla tavalla kuin sinäkin, I’m good, Adim tokaisee.

Hiljaisuus.

– Kaverit varmaan ihmettelevät, minne minä katosin, hän sanoo hetken kuluttua.

Käymme suihkussa. Sujautamme viininpunaiset kaavut takaisin ylle. Adim heittää minut skootterillaan Resortin portille.

– Onko sulla mun puhelinnumero? Adim kysyy.

Pudistan päätäni. Hän raapustaa numeron paperilapulle.

– See you.

Yhteen tullaan

2009-04-03T09:30:00.000+03:00

Kello lähestyy puoltapäivää kun kävelen kohti Buddha Grovea, josta raikaa tarttuva tanssimusiikki. Yhtäkkiä Adim tupsahtaa eteeni, kirjaimellisesti puskan takaa. Halaamme.

– Hei synttärisankari, onneksi olkoon.

Siirrymme erillemme, mutta pikkurillit pitävät vielä kiinni toisistaan.

– Et sitten päässyt juhliin?

– Juu en. Minulla oli ne Mystic Rose -porukan bileet, joihin olin lupautunut menemään. Oliko hyvät synttärit?

– Joo oli tosi hauskaa.

Keskustelu alkaa hiipua. Ei, ei, ei, en anna tilaisuuden taas livetä! Otan Adimin kädestä paremman otteen. Rintaa puristaa, mutta en voi perääntyä.

– Kuule, mun pitää kertoa sulle jotain.

Keskeytän hetkeksi, jotta ohikulkija ehtii kauemmaksi. Sekunnit venyvät. Adimin käsi on lämmin kädessäni. Ihan kuin olisimme kasvaneet kiinni. Kehoni tuntuu elävältä, täydeltä ja värisevältä. Katson Adimia silmiin.

– Sä olet mun mielestä edelleen ihan uskomattoman seksikäs. Eli olen pahassa liemessä taas.

– Ja…?

– En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanoisin seuraavaksi.

– Mitä sinä haluat? Yritätkö sanoa, että pyydät treffejä?

Resort-slangissa sana date tarkoittaa treffejä, jotka päätyvät sänkyyn.

– En tiedä.

– Et tiedä?

– Niin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä seuraavaksi. Olen sanonut jo aika paljon, eikä minulla ole aavistustakaan mitä sinä ajattelet. Nyt on sinun vuorosi.

Seisomme taas pitkään hiljaa. Tunnelma on paksu.

– Okei, I’m open.

Tuijotan Adimia osaamatta sanoa mitään. Todellisuus tuntuu niin todellista, että pelkään pyörtyväni.

– Well?

– Nyt minä vasta olenkin liemessä. En tiedä.

Pidämme toisiamme edelleen kädestä. Jollei tätä linkkiä olisi, olisimme varmasti molemmat häipyneet. Adim huokaisee ja kääntyy hieman poispäin. Hänen kehonkielensä osoittaa, että nyt olisi vastauksen aika. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Olen läsnä, elävä, kohisen, mutta pelko puristaa rintaa ja vie puhekyvyn. Pelko, viheliäinen pelko.

– Okei, kyllä. Kyllä! Pyydän treffejä. En halua mitään niin paljon kuin rakastella kanssasi, mutta en tiedä mitä sanoa tai tehdä. Kerro sinä.

– Eli nyt on kyse siitä missä ja milloin?

Tuijotan mykkänä Adimia silmiin. Adim kääntyy pois, miettii. Puristaa kättäni. Katsoo taas minuun.

– Miten olisi nyt?

– Siisä täh?! Nytkö!?

– Niin, miksi viivytellä?

Olen ansassa. Haluan fantasiani takaisin! Miehen ja seksuaalisuuden kohtaaminen on tosielämässä aivan liian todellista, liian puristavaa, liian pakottavaa, liian vaarallista.

– Haluan rakastella kanssasi, mutta pelkkä ajatuskin saa minut kankeaksi kauhusta.

– Miksi?

– Pelkään.

– Niin, mutta mitä?

Taas pitkä hiljaisuus. Aivoni lyövät tyhjää, ei ole sanoja. Missä kaikki sanat ovat? On vain tämä makea jännitys, sekoitus pelkoa ja rohkeutta.

– En ole rakastellut miehen kanssa kahteen ja puoleen vuoteen. Ymmärrät varmaan, että tällaisen tauon jälkeen vähän pelottaa.

– Ymmärrän. Mutta mitä sinä pelkäät?

– En tiedä.

– Heittäytymistä? Sitä, että menetät kontrollin?

– En tiedä. Sitä kai, etten enää osaa.

Seisomme hiljaa. Kauan. Naurahdan.

– Tunnen itseni aivan 15-vuotiaaksi neitsyeksi.

Adim hymyilee.

– No, sinä voit ottaa sen roolin.

– En minä halua mitään rooleja.

– Tarkoitan, että sinä voit olla juuri sellainen kuin olet, niin hermostunut kuin olet.

Hiljaisuus.

– Okei.

Adim katsoo minua kysyvästi. Toistan.

– Okei, mennään.

Adim irrottaa kätensä. Kävelemme rinta rinnan skootteriparkkiin.

Ympäri mennään

2009-04-01T17:30:00.001+03:00

Ensimmäinen aamu Mystic Rosen jälkeen. Nukun pitkään. Nousen hitaasti. Syön hitaasti. Iltapäivä on jo pitkällä, kun kävelen Resortiin. Törmään Taraan, joka huudahtaa:

– Et kertonut, että Adim oli tulossa takaisin Resortiin!

– Ai enkö? Sillä on synttärit huomenna, joten se tuli juhlimaan niitä. En ole kyllä nähnyt häntä.

– Minä näin hänet aamulla, Tara sanoo.

Kohautan olkaani. Juuri nyt minulle on ihan sama. Tottakai olen tiennyt koko päivän, että Adim on palannut. Olen tuntenut sen kehossani. Olen ollut tietoinen hengityksestäni ja jostain elävästä sisälläni. En voi väittää, ettenkö hengästyisi joka kerta kun ajattelen häntä, mutta en jaksa ottaa stressiä. Tapaan hänet tai en tapaa, ihan sama. Elämä järjestää kaiken niin kuin parhaaksi katsoo, minulla ei ole tässä minkäänlaista sanavaltaa.

Kundalini-meditaation jälkeen kävelen ulos auditoriosta ja Meera-ravintolan ohi. Tuolla se istuu. Vien maton ja huovan vuokrakaappiini ja haen laukkuni. Kun kävelen Adimin ohi, hän juttelee vilkkaasti ystäviensä kanssa. Ostan omenan. Kävelen taas hänen ohitseen, ja hän juttelee uusien ihmisten kanssa.

Isken hampaani omenaan. Ei helvetti. Mä en voi lähteä nyt. Sen kirjeen ja niiden meilien jälkeen en voi teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunut. Täytyyhän meidän herran jestas moikata.

Katselen ympärilleni ja näen Swagaton, joka oli mukana Satori-kurssilla. Luojan kiitos! Istun Swagaton viereen ja hän tarttuu käteeni.

– Hi beautiful, how are you?

Kiemurtelen. Minulla on suora näköyhteys Adimiin ja tiedän että hänkin on huomannut minut. Mutta ei katsekontaktia. Swagaton läsnäolo ja kosketus auttaa ankkuroitumaan hieman.

– Olen vähän levoton. Täällä syvällä on rauhallista ja hiljaista, mutta tässä pinnalla sähisee niin etten tiedä miten päin olisin.

Swagato hieroo käsivarttani ja katsoo minuun hymyillen.

– Minulla on yleensä tuollainen olo, jos olen ihastunut johonkin tyttöön.

Nauran ääneen. Perhanan arabit ja heidän selvänäköisyytensä.

– Jäin kiinni.

– Onko hän täällä? Swagato nyökkää ympärilleen.

– Ei ole, valehtelen.

– Onko se joku jonka tunnen?

– En tiedä, valehtelen taas.

Jatkamme juttelua. Kymmenen minuutin kuluttua huomaan, että Adim istuu pöydässään yksin. Hän nousee ja jää paikoilleen seisomaan ja venyttelemään. Hän katsoo minuun. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Hän kävelee kohti ja levittää kätensä. Nousen. Halaamme pitkään. Tuntuu hyvältä. Hengitämme samaan rytmiin. Pitkän uloshengityksen aikana uppoan syvälle. Sähköä. Jokin sulaa alavatsassani.

Selvä peli. Viehätys ei ole hiipunut kolmessa viikossa minnekään. Päin vastoin se on voimistunut.

Adim istuu alas ja juttelemme kolmisin niitä näitä. Tiedän, että hehkun. Tunnen energian, joka väreilee ympärilläni, näen valkoisen kirkkaan valoni.

Sanomme Swagatolle heipat. Lähdemme Adimin kanssa kävelemään kohti skootteriparkkia. Emme puhu mitään. Kävelemme vain, minua hymyilyttää, on niin hassu ja kupliva olo. Lopulta avaan suuni.

– Kiitos kun vastasit kirjeeseeni. En odottanut vastausta ja arvostan kovasti että teit sen niin kauniisti.

– Eipä kestä.

Kävelemme taas hiljaa.

– Minulle on tärkeää, että pystyn kommunikoimaan suoraan ja avoimesti. Kun kommunikoin, jokin jumissa ollut pääsee taas virtaamaan vapaasti.

– Ja…?

En tiedä mitä sanoa, joten olen hiljaa. Saavumme parkkipaikalle ja vaihdamme muutaman turvallisemman fraasin. Käynnistämme skootterit.

Nähdään!

Maallista mammonaa

2009-03-26T19:00:00.002+02:00

Jos tässä lähistöllä olisi nyt urheilukisat jotka televisioitaisiin, olisin katsomossa valtavan lakanan kanssa, jossa lukisi: “Hei isä ja äiti, lähettäkää lisää rahaa!” Maksoin juuri helmikuun luottolaskun: 2 600 euroa. Ei helvetti. Rahaa palaa siihen tahtiin, että asialle pitää alkaa tehdä jotain. Kohta. Joskus.

Istun ystäväni kanssa syömässä ja pyydän:

– Tara, voisitko please muistuttaa, miksi minun pitikään muuttaa?

Olen aiemmin päivällä jättänyt vaatimattoman, ylihintaisen 420 rupian (6,70 e) huoneeni, vaikka olen maksanut ennakkoon kuun loppuun asti, ja muuttanut 900 rupian (14,50 e ) kämppään. Lasken ahdistuneena, että vuokra on 442 euroa kuukaudessa.

Tara katsoo minua ja vastaa lopulta:

– Siksi, että se oli likainen, epäviihtyisä ja meluisa. Käytävällä oleva yhteinen kylppäri oli ällöttävä. Et pystynyt tekemään Chakra Breathing -meditaatiota, koska sinua häiritsi tieto, että jokainen päästämäsi inahdus kuuluu ympäri taloa. Sinusta ei tuntunut hyvältä, että pihat ja käytävät olivat täynnä intialaisia miehiä. Olit kyllästynyt retkeilemään ja halusit välillä jotain kaunista ympärillesi.

– Ai niin joo.

Asun nyt kauniin kerrostalon ylimmässä, seitsemännessä kerroksessa. Asunto on puhdas, kaunis, avara ja valoisa. On oma keittiö, parvekkeella kukkia. Olohuoneessa on sohvaryhmä ja ruokailuryhmä. Yhdessä huoneessa asuu saksalainen mies, Oshon kaapujengiä myös.

Portilla päivystää vartija. Huoneen vuokraan kuuluu ayahin, siivoojan palvelut. Ayah petaa sängyn, siivoaa huoneen, pesee pyykit ja tiskaa tiskit.

Huoneessani on kermanvärinen kaakelilattia ja leveä sänky, jossa on puhtaat lakanat. Isoista ikkunoista avautuu kaunis näköala joelle. Minulla on oma, tilava kylpyhuone, jonka seinät ja lattiat ovat vihreää marmoria. Valtava peili. Kuumaa vettä 24 tuntia vuorokaudessa!

Kaikki purkit ja purnukat ovat käden ulottuvilla. Nyt vasta tajuan, kuinka stressaavaa on ollut kuljettaa sampoita ja suihkugeelejä koko ajan mukanaan. Vasta suihkun alla, sampoovaahto päässä tajuaa, että ei helvetti, hoitoaine jäi taas huoneeseen. Hammasharja unohtui joka kerta. Iltatoimet olivat yhtä ramppaamista likaisen huoneen ja ällöttävän kylppärin väliä. Minä rakastan hampaiden pesemistä hyväntuoksuisessa kylppärissä puhtaan lavuaarin äärellä! Rakastan sitä, ettei minun tarvitse kerätä helmoja vyötärölle joka kerta kun astun vessaan!

Minulla on kaksi isoa vaatekaappia, joissa on kymmeniä hengareita. Toisessa kaapissa on maroon robes, toisessa street clothes. Kaikki vaatteeni on pesty oikealla pesukoneella ja ayah on silittänyt ne.

Minulla on jääkaapissa ihan omia hedelmiä, leipää, voita ja jogurttia! On lautasia, kulhoja ja kuorimaveitsi!

Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen valkoinen mäkkini nököttää söpösti kirjoituspöydällä ja pystyn käyttämään myös hiirtä. Minun ei tarvitse piilottaa läppäriä ja muita arvotavaroita joka kerta lähtiessäni huoneesta ja miettiä, ovatko ne palatessani vielä tallessa.

Ai niin, huoneessani on ilmastointi. Tajusivatko kaikki varmasti: ilmastointi! Joka toimii kauko-ohjaimen avulla! Pune käy päivä päivältä kuumemmaksi ja myös yöt alkavat olla ahdistavan hikisiä. Huoneeni on vilvoittava keidas.

Nytkin istun kirjoituspöydän ääressä, mangojäätelökulho vieressäni. En halua huoneesta liian kylmää, ettei lämpötilaero ulkoilman kanssa olisi liian suuri. Huoneessani on rapsakan viileät 27 astetta. Kuinkahan kuuma tuolla ulkona oikein on?

Avoimin kortein

2009-03-18T21:41:00.003+02:00

Dear Adim,

Hope all is well with you. I’m writing to you because there’s something I need to communicate to you. It is a bit awkward to send an e-mail instead of talking to you face-to-face but what to do – I was too spaced out after the Satori and had to let things settle before making any decisions or taking action. Now you’ve left the Resort and I just can’t sit on this thing any longer. A Satori girl must communicate, there’s no other option left any more. What a long introduction… trying to avoid the inevitable but here we go.

You really got me. I don’t know what happended during the bodywork session after my first Satori, but something. During the session I was somewhere very deep and hardly aware of what was happening or who was giving the session, but afterwards I was thinking about you a lot. As if your energy had reached new places in me and stayed there haunting. Then again, you are a very intense person and I’m sure many people feel a bit shaken after having been in your presence.

When you joined the second Satori group your energy hit me with full force again. I was very present and focused and had some beautiful and stunning experiences with my koans, but at the same time I was very much aware of you. I felt your energy and even if it made me self-conscious at times, it mostly supported me in my inner work. Needless to say that the energy was highly charged sexually.

On the last day of Satori when we exchanged that hug I was really blown away. Let me tell you without going into too much detail that it was the deepest sexual experience I’ve ever had in my life. Me being in that open space where I was after Satori and feeling someone as present and charged as you filling that space was simply beautiful. It also gave me the confidence that yes, I’ve chosen the right path, this is what I want. I decided some time ago that conventional sex is not for me any more. I want to make love with awareness and this is something I won’t compromise.

I have been opening up very quickly and all this energy stuff is so new to me that it leaves me a bit confused. What I don’t know is why it’s you who affects me this strong. Is it my mind or is there something real there? Are these one-way things or is a mutual connection required? Or maybe it is you who should be more aware of your energy and careful with it, not messing with poor beginners’ energy fields. Well, what do I know. With time I’m sure I will learn.

I have a bit of a history with getting attracted to someone but instead of communicating it I run away and start a relationship in my head. Usually I pick someone who I feel is out of my league, in one way or another, which gives me a good excuse to pull back. After I’ve been daydreaming long enough it becomes virtually impossible to approach that person in real life. Often it takes months before I’m able to let go of the man.

Also, when I participate in groups or sit 10-day Vipassana retreats, for example, I tend to pick someone and start daydreaming. At the end of the retreat when I have finally the chance to change a couple of words with the man, the attraction and pressing need to be with him vanishes into thin air.

I see a very destructive pattern here. This has happened to me over and over again and it will continue unless I do something about it. I need to break free. As far as I can see the only way is to take action and start communicating.

There is nothing special or dramatic in what I’ve written to you. A girl likes a boy, happens all the time everywhere. Sometimes one thing leads to another, sometimes it doesn’t. No big deal. But this is revolutionary for me, because by writing to you and communicating openly I am breaking a habit of repression that doesn’t do good to me. I’m sick and tired of repressing my beautiful sexuality and dwelling in fantasies instead of living them. Thank God I can’t compromise my love any more.

What a relief to see that my love and hunger for truth is greater than my fear of being ridiculed or rejected. Just watching these words and sentences appearing on the screen makes me feel very strong and peaceful. Grounded. I’m doing the right thing, without compromising, and it feels sooooo good!

I’m sure you are able to see that I have no expectations. I’m not asking or needing anything from you, only that you are present enough to receive my communication and I know that you are. And I hope that you can appreciate my honesty.

All there is left to say is thanks. Thank you Adim for being the angel who made me experience what I did and become aware of these harmful conditionings and offering me a chance to communicate it. Thank you.

So that’s it then :-) See you if and when I see you.

Take care,

Love
Virpi

Peilin edessä

2009-03-15T22:30:00.001+02:00

Ihmeellinen päivä. Puolalainen Lena vain nauroi minut nähdessään, kosketteli kasvojani, halasi, ja sanoi että minä olen kaunis.

Mystic Rosessa tuntui, että kolme miestä tuijotti minua ja hakeutui lähelleni. Katsoessani itseäni salin peiliseinistä en voinut kuin todeta, että kyllä, minä todellakin olen kaunis. Vaaleuteni on silmiinpistävää, ihoni suorastaan hehkuu valoa, aivan kuin olisin enkeli.

Totesin myös, että kun nauran aidosti ja rennosti, silmäni tuikkivat ja kasvoni hehkuvat. Se on ainoa asia, johon huomio kiinnittyy. Ei hassusti vääntyneeseen naamaan, ei kasvojen punoitukseen tai hieman vinoihin hampaisiin, kuten olen aina ennen kuvitellut.

Minua on aina hävettänyt nauraa ääneen. Olen lopettanut nopeasti ja siirtynyt vienoon hymyyn, tai jos en ole pystynyt lopettamaan naurua, olen vähintäänkin peittänyt kasvoni käsilläni. Tänään näin noin 20 peilistä, että naurava Virpi on ihana.

Illalla ryhmän vanhempi intialaisherra istui pääportilla ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi muun muassa, että minulla on “very strong, wonderful energy”. Hänen sanoistaan muistui mieleen joogakurssin englantilaismies, joka oli kuvaillut energiaani samoin sanoin. Ei suoraan minulle, mutta eräälle tutulle naiselle.

Nolostun kuullessani kaikki ne ihanat asiat, jotka Tara sanoo minulle. Mutta samalla kun kuulen ne, tiedän niiden olevan totta. Jokin osa minusta tietää, mutta se osa on ollut tähän asti piilossa. Tara kertoi muun muassa Satori-kurssin aikana saamastaan “visiosta”, että minulle sopisi Sannyas-nimeksi Vimala Sundari, pure beauty. Siis joku todellakin näkee minut näin.

Muistan hämmennykseni Satorin jälkeen, kun muut ryhmäläiset kiittivät vuolain sanankääntein: “Puhut suoraan sydämestäsi, mikä on todella harvinaista.” “Sinulla on uskomattoman kaunis ääni, jokainen lause päättyy kauniin pyöreästi.” “Olet todella kaunis.”

Kurssin aikana välttelin yhtä partneria, joka tapasi hymyillä minulle istuessamme vastakkain. En pitänyt siitä, että hän nauroi minulle. Kurssin päätyttyä samainen mies kertoi, että häntä alkoi aina hymyilyttää tupsahtaessani hänen parikseen, koska hän nautti niin kovasti työskentelystä kanssani.

Kertoo aika karua kieltä siitä, miten näen itseni. Miten kova ja armoton olen. Miten paljon hyvää ja kaunista onkin mennyt ohitseni, kun sisäinen tuomarini on tehnyt pisteliään ja rakkaudettoman arvionsa tapaamistani ihmisistä ja eteeni tulevista tilanteista. Huh huh.

Mutta nytpä tuomari on lomautettu ja voipi olla, että panen sen kokonaan varhaiseläkkeelle. Huudelkoon sieltä jostain kaukaa, kirjoittakoon tulikivenkatkuisia tuomioitaan vaikka johonkin huonosti toimitettuun kaupunkilehteen. Heitän ne suoraan paperinkeräykseen.

Heh, minähän uhkasin, etten kirjoittaisi Mystic Rosen aikana. Tässä se taas nähtiin: päästin irti odotuksista ja kirjoituspaineista. Kerroin suoraan, että odotukset ahdistavat ja pelkään menettäneeni kirjoituskyvyn ja -halun kokonaan. Kun löin pelon ja ahdistuksen tiskiin, toin ne julki, ne hälvenivät. Tilalle virtasi uutta luovaa energiaa, joka sai tällä kertaa tällaisen muodon.

Kiitos, elämä, tästäkin ihanasta kauniista päivästä. Avaudun päivä päivältä enemmän, näen sen jopa itse. Mutta kiitos myös siitä, että olet tuonut elämääni näitä ihmisiä, peilejä, jotka muistuttavat minua kauneudestani ja rakkaudestani. Itse en ehkä jaksaisi uskoa.

Saitko?

2009-03-15T18:30:00.002+02:00

Kävin tänään Taran kanssa lounaalla Raga’sissa (herkullinen thali 50 rupiaa, alle euron) ja sitten German Bakeryssä suklaakakulla. Nautin siitä, miten Taran kanssa menemme aina suoraan asiaan. Ei mitään kaunisteluja tai alustuksia. Esimerkiksi illallispöydässä saatan aloittaa keskustelun näin:

– Vietin iltapäivän lukien Tantra-kirjaa ja masturboiden.

– No hyvä. Vai onko?

– No ei, koska tulen vaan entistä ahdistuneemmaksi, kireämmäksi ja turhautuneemmaksi.

– Ai jaa, miksi?

– Koska en tule. En saa orgasmia kun masturboin.

– Saatko miehen kanssa?

– En saa.

– No meidän pitää sitten tehdä asialle jotain.

Tämä keskustelu käytiin kepeään sävyyn, minun rouskutellessani öljyssä rapeaksi paistettuja chapateja ja Taran kauhoessa lusikalla vesimelonia suuhunsa.

Tällaista se on Taran kanssa. Ihan kuin Satori jatkuisi. Istun kumppania vastapäätä, katson häntä silmiin, minä puhun, hän kuuntelee. Olemme täysin läsnä. Ei minkäänlaista sensuuria, editointia tai filtteröintiä. Kommunikoin sen, mikä on tällä hetkellä totta. Jos jokin päivällä tapahtunut painaa mieltä nyt, sanon sen ääneen. Katson täältä syvältä, en anna kommunikaation pysähtyä tai jämähtää pelkoon tai häpeään, vaan annan sen soljua suoraan ulos.

Siinä se oli, minun suuri salaisuuteni, häpeän ja ahdistuksen aiheeni. Plop, se putkahti kevyesti ulos. Koska siinä ei ole mitään hävettävää. Se on vain asia, fakta, joka on tällä hetkellä tällä tavalla.

Juuri näin Satori toimii. Satori opettaa, kuinka ollaan arvostelun ja tuomion tällä puolen. Ei ole olemassa hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää, on vain asioita ja ajatuksia, jotka nousevat, kestävät aikansa ja päättyvät. On vain neutraali witness, sivustaseuraaja, joka katsoo kehossa ja mielessä tapahtuvia liikahduksia ja raportoi niistä yhtä neutraalisti. Kun katson itseäni tällä neutraalilla katseella, psyyken poimuista pullahtelee esiin vaikka minkälaisia traumoja, häpeää ja salaisuuksia. Sitten löyn ne tiskiin, kommunikoin niistä suoraan ja avoimesti ja puff – häpeä katoaa. Kuten kirjoitin joskus aiemminkin: häpeä elää ainoastaan pimeässä, piilossa. Kun sen tuo valoon, se yksinkertaisesti lakkaa olemasta.

Luulisi, että elämäni suurimman ja kipeimmän salaisuuden paljastaminen olisi herkkä hetki, jolloin tuntisin itseni haavoittuvaksi. Ehkä se tuntuukin siltä sekunnin ajan kun pusken pelkokerroksen läpi ja avaan suuni. Mutta kun salaisuus on ihmisten ilmoilla, kasvan suureksi ja vahvaksi. Olen täynnä voimaa ja energiaa. Siis todellakin: mikä ei tapa, vahvistaa, kirjaimellisesti. Ajatella, että olen kuvitellut jo pari vuosikymmentä, että jos joku saa tietää, kuolen. Aaah, on niin puhdas ja kevyt olo!

Tällainen suora ja rehellinen kommunikointi, jota harrastin Satorin aikana ja nyt Taran kanssa, muuttaa elämäni täysin. On jo muuttanut. Tämä on ainoa keino (ainakin minulle, ainakin tällä hetkellä) puhdistua, kirkastua ja selkeytyä. Mennä eteenpäin. Haluan olla suora ja peloton. Vain silloin energia virtaa vapaasti, tukokset liukenevat ja pystyn nauttimaan elämästäni täysillä, ilman pelon ja häpeän tuomaa painolastia. Tällaiset vaietut salaisuudet kummittelevat aina taustalla, vaikkei niistä olisikaan joka hetki tietoinen. Alitajuinen paljastumisen pelko tuo myös elämän hyviin asioihin väljähtyneen sivumaun.

Seuraavan kerran kun tapaan miehen, jonka kanssa aion rakastella, en voi kuin sanoa suoraan: “Minua pelottaa hirveästi, sillä en ole ollut 2,5 vuoteen sängyssä miehen kanssa. Minulla on tosi epävarma olo, aivan kuin olisin teini-ikäinen neitsyt. Pelkään, etten enää osaa, en enää tiedä mitä minun pitää tehdä.”

Tai sanon juuri sen, mikä silloin nousee, mutta veikkaan, että se voisi olla jotain tämän kaltaista. No hui, olipa kamala paljastus.

Hmm. Pitääkö näitä intiimejä juttuja latoa tänne, kaiken kansan nähtäville? Eivätkö nämä seksijutut ole ihan jokaisen ihmisen henkilökohtaisia asioita? Pitäisit kuule ihan omana tietonasi!

Hahaa! Nämä ovat minun henkilökohtaisia asioitani, ja juuri siksi vain minulla on sananvaltaa siihen, missä niitä levitellään. Minä en ole kiinnostunut kenenkään muun seksijutuista, ainoastaan omistani, ja otan niistä täten täyden vastuun. Otan vastuun, eli en enää suostu häpeämään tai pelkäämään paljastumista tai arvostelua. Kommunikoimalla suoraan, avoimesti ja rehellisesti luon mahdollisuuden jollekin uudelle tulla. Kun nämä eltaantuneet pelko- ja häpeämöykyt katoavat, sisälläni on yhtäkkiä valtavasti tilaa. Uusi energia virtaa ja vie minua kohti sellaista puhdasta seksuaalisuutta, jollaisesta en ole uskaltanut haaveillakaan.

Naurua 5

2009-03-15T16:30:00.004+02:00

Helpoin naurupäivä tähän mennessä. Perusnauru ja -hytkyminen pysyvät yllä lähes koko kolme tuntia, ja sen päälle on helppo rakentaa isompaa naurua. Välillä vähän teeskennellen, mutta pääsääntöisesti ihan luontevasti.

Pystyn aika hyvin nauramaan pelottavien tai negatiivisten asioiden ja energioiden läpi. Tai oikeastaan nauran ajatuksilleni. Yritän oikein miettiä, mikä olisi kauheinta maailmassa, tai mitä pelkään eniten. Kun saan ajatuksen mieleeni, nauran nauran nauran sen läpi.

Ehkä en harrasta enää koskaan elämässäni seksiä. Hah hah hah hah haa! Minua pelottaa ihan hirveästi ajatus intiimiydestä, ajatus siitä, että harrastaisin lähiaikoina seksiä jonkun miehen kanssa. Hah hah hah hah haa! Tässä minä nyt makaan näiden miesten välissä ja kaipaan heidän kosketustaan, hah hah hah hah haa! Kierrän Jivanin kaukaa, hah hah hah hah haa. (En tainnut kertoakaan, että Jivan on mukana Mystic Rose -kurssilla) Makaan jonkun miehen vieressä ja tunnen hänen selkänsä takapuoltani vasten, ja tämä kaikki on niin piiloeroottista, hui olen vähän vaivautunut, hah hah hah hah haa! Olen niin kateellinen kuvankauniille Charlotalle, varsinkin kun ohjaaja oikein hehkutti aamulla Charlotan kauneutta, kateus kaihertaa minua, heh heh heh heh heee! Olen todella epävarma ja pelokas nainen, heh heh heh heh heee! Olen aika rumakin kun nauran, kun naamani vääntyy rumasti, heh heh heh heh heee! Ja niin edelleen, heh heh heee!

Tänään ei voi olla huomaamatta, että ilmassa on todella paljon seksuaalienergiaa. Varsinkin muutamat miehet ovat tosi horny. Skottimies änkeää vähän väliä kiehnäämään ja näyttää hilpeästi elekielellä, että I want to put my willie inside you. Halaan vanhempaa espanjalaismiestä, ja pääsen myös Jivanin kanssa kosketusetäisyydelle yhden Star-kuvion aikana. Tuntuu hyvältä, vaikkakin syntiseltä, sillä samaan aikaan skottimies puree minua käsivarresta.

Läheisyyden kaipuu tuntuu pakottavalta. Haluaisin jäädä makaamaan jonkun miehen lähelle ja nauttia hänen lämmöstään ja läsnäolostaan ja mieheydestään ja seksuaalisuudestaan. Oh my God, haluan niin kipeästi!

Ei tule yhtään jähmettynyttä I’m stoned -vaihetta, tai edes sellaista, että nauru kuolisi kokonaan. Hiljaisena hetkenä alan jokeltaa tai puhua siansaksaa, tai lähden liikkeelle.

Ohjaaja painottaa session lopuksi, että nauruviikon aikana ei saa missään tapauksessa itkeä, vaikka kuinka itkettäisi. Pitää skarpata. Olen kyynelehtinyt jo kahtena päivän Kundalini-meditaatiossa.

Syön kuin hevonen, varsinkin kaikkea makeaa ja rasvaista. Vehnää ja sokeria kaksin käsin. Vedän kaksi palaa suklaakakkua German Bakeryssä, ja minulla on tosi paha olo koko illan.

Mistä tunnet sä ystävän

2009-03-14T20:28:00.002+02:00

Elämälle kiitos Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos! Ihan alkaa itkettää, kun ajattelen häntä. Tielleni on osunut jo useampia “enkeleitä”, jotka kaikki ovat opettaneet minulle jotain tärkeää – mutta kivun kautta. Olen heidän avullaan kohdannut jonkin keskeneräisen asian itsessäni, ensin rimpuillut kauheasti vastaan mutta lopulta antautunut ja niellyt oppiläksyni.

Tara-enkeli on eri rotua. Voisin sanoa, että hän on yli-yli-super-suojelusenkeli, mutta hän on jotain vieläkin parempaa: hän on ystävä. Tapasimme ensimmäisellä Satori-kurssillani helmikuussa, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Joka ilta Evening Meetingin jälkeen syömme Meera-ravintolassa dinnerin ja juttelemme.

Ja mistä kaikesta me puhummekaan! Elämästä, rakkaudesta, totuudesta, tantrasta, seksuaalisuudesta, Oshosta, Resortista ja niin edelleen. Tara on kuin lahja. Hän kuuntelee, kysyy, opastaa, rakastaa – ja samalla kohtelee minua kuin jotain todella arvokasta. Ihan kuin minä en olisikaan hänen opetuslapsensa, miltä minusta usein tuntuu, vaan hän näkee minussa jotain suurta, jumalallista. Merkityksellistä. Arvokasta. Aivan kuin olisi hänen etuoikeutensa auttaa minua.

En ymmärrä tätä, ja osa minusta haluaisi kuitata: “Pötyä, älä nyt satuile!” Mutta luotan yhä enemmän intuitiooni, ja tämä on ihan saletti juttu. Ja se saa minut tuntemaan niin suurta iloa ja kiitollisuutta, että sydämeni pakahtuu. Alan vasta pikku hiljaa nähdä, miten paljon rakkautta minussa onkaan Taraa kohtaan.

Tara pitää minut auki. Kun me puhumme iltaisin, tuntuu kuin Satori jatkuisi. Puhun tästä hetkestä käsin, ja jostain syvältä. Sanon ääneen asioita, joista yllätyn itsekin. Ai tuollaista pääsi suustani. Mutta kuka puhuu? Ei mieleni, ei kehoni, vaan se kuuluisa witness, todistaja.

Esimerkiksi tänään sanoin yllättäen, että tämä paikka on muuttanut minut. Täydellisesti ja peruuttamattomasti. Eikä nyt ole kyse siitä, että otan täältä nämä upeat kokemukset ja jatkan sitten matkaani. Jotain peruuttamatonta on tapahtunut, jotain joka sitoo minut tähän paikkaan ja näihin ihmisiin. Taraan ja moniin muihinkin. Maneeshaan ja Adimiin ainakin. Ehkä myös Jivaniin. Ja Premiin, hersyvään saksalaisnaiseen Mystic Rose -ryhmässäni. Olemme nauraneet yhdessä viitenä päivänä, muuta en hänestä tiedä, mutta hänestä huokuu valtava viisaus.

En halua mennä mieleeni ja alkaa analysoida, mitä muutos ja yhteys tarkoittavat, milloin, miten, miksi, ja missä järjestyksessä. En halua mennä sinne. Mutta suuria asioita nämä ovat, liikun todella syvillä vesillä. Olen keskellä transformaatiota, juuri nyt, muutosprosessi on käynnissä tälläkin sekunnilla, vaikken ilmeisesti ole siitä ihan tietoinenkaan.

Huomenna on Mystic Rosen viides päivä. Tätä hurjuutta on vielä kolme naurupäivää, sitten seitsemän itkupäivää, sitten seitsemän meditaatiopäivää. Mihinköhän minä vielä joudun tämän kaiken kanssa? Sehän tässä pelottaa. Se uusi, joka avautuu, pelottaa. Vaikka samalla voisin hyppiä ja kiljua riemusta: vihdoinkin, nyt mennään täysillä, rakkaus ja viisaus kohisevat suonissa, elämä pauhaa korvissa!

Tara sanoi minulle tänään jotain, mikä liikutti minua syvästi. Hän kertoi, että kun Satori-kurssiamme oli kulunut muutama päivä ja työskentelimme yhdessä, hän katsoi minua ja koki ahaa-elämyksen. Hän oivalsi, millaista on rakastaa pyyteettömästi jotakuta, vaikka tämä olisi mitä tahansa. Vaikka hänestä tulisi mitä tahansa, millainen tahansa. Hämmennyin, hieman nolostuinkin, onkohan tuo nainen erehtynyt henkilöstä, mutta samalla tiesin, että joka sana on totta. Ja tunne on molemminpuolinen. Jotenkin meidän kohtalomme ovat kietoutuneet yhteen, ja se tuntuu hyvältä. Oikealta.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: jotain todella suurta on syntymässä. Vaikka samalla ujostelenkin kauheasti. Ujostelen itseäni Resortissa ja tässä maailmassa. Mutta ihan turhaan, nyt vaan Satori-kurssilta tuttu Trust-koan käyttöön: luota, luota, luota! Leuka pystyyn, selkä suoraksi ja menoksi. Voin sukeltaa elämään luottavaisena, rakastavana ja kauniina, sillä tämä paikka tekee minusta kauniin – senkin sanoin tänään Taralle. Ja siksi rakastan Resortia. Tämä paikka antaa minulle lisää itseluottamusta, muuntaa minua, tekee minusta säihkyvän ja loistavan.

Minulle alkaa pikkuhiljaa paljastua, mikä on minun paikkani ja tehtäväni tässä maailmassa, miksi synnyin tähän kehoon, täksi ihmiseksi joka olen. Taas menee sekavuuden puolelle, mutta jälleen: minun mieleni ei kirjoita tätä. Nämä sanat tulevat jostain syvemmältä. Ja se tuntuu hyvältä. Alan nähdä yhä enemmän ja paremmin. Nyt kuitenkin lasken läppärin lattialle, otan piilarit pois, annan näkökentän sumentua ja kellahdan nukkumaan.

Vielä loppuun, ellei tullut selväksi: Kiitos elämälle Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos!

Naurua 4

2009-03-14T16:30:00.003+02:00

TORTURE! Kidutusta! Olen heti aamusta ärtyneellä ja piikikkäällä tuulella. Muun muassa siksi, että tilitin illalla Taralle, etten luota kurssin ohjaajaan. Mielipaha ja ärtymys elää minussa vielä aamulla. Herään ajoissa, viideltä, dynaamiseen meditaatioon, mutta jalkoja särkee niin paljon, etten lähdekään. Kroppa on ollut nämä neljä päivää kuin tiejyrän alle jäänyt. Väsynyt, uupunut, kipeä. Särkee ja kolottaa. Mutta it’s part of the process, kuten mantra täällä kuuluu.

Nauru on vaikeaa, vaikeaa. Usein jään vain tuijottamaan jonnekin kauas. Kasvoni ovat kuin halvaantuneet. Vatsani ei suostu kramppaamaan ja hytkymään ollenkaan. Ei niin kuin edellisinä päivinä, jolloin pystyin pitämään yllä pientä perusnaurua ja -hytkymistä siitä huolimatta, ettei ollut yhtään hauskaa. Suu pysyi pienessä hymyssä, silmissä oli pieni tuike. Nyt ei.

Mutta ei minussa ole syyllisyyttäkään. Se osa minusta on jotenkin väsynyt. En jaksa tuntea syyllisyyttä. Hyväksyn, että nyt on näin. Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita, että jumiutuminen tuntuisi jotenkin hyvältä tai helpolta. Se on edelleen epämiellyttävää.

Kaikki tuntuvat olevan tänään samassa jamassa. Paljon hiljaisia, seisahtuneita hetkiä, tuijottelua silmät auki tai kiinni, suu auki tai kiinni. Hakkaan moneen kertaan tyynyä mattoon, välillä karjuen, välillä äänettömästi, ja se tuntuukin pistävän jotain liikkeelle. Mutta ei provosoi hervotonta naurua kuten eilen. Ryhmässä on myös amerikkalaistyttö, jolla on tänään “karjutaan ja hakataan tyynyä mattoon” -päivä. Tuntuu lohdulliselta. Usein Kathyn karjunta laukaisee minussakin halun karjua ja hakata.

Pitkiä piinallisia hetkiä, jolloin kasvoni jähmettyvät “en koskaan ikinä enää pysty nauramaan” -kiveksi. Nousen ylös ja kävelen ympyrää huoneessa. Aluksi tuntuu, että uupunut keho ei pysty ottamaan yhtään askelta, mutta pikku hiljaa kävely muuttuu juoksuksi, ja kohta ravaan niin lujaa kuin pääsen. Pölpötän siansaksaa tai jokellan vauvakieltä, laulan. Tai karjun. Mutta nauru ei tule.

Feikkinaurua on monenlaista. En enää edes häpeä sitä, sillä se kuuluu kuvioon. Voi tuottaa feikkinaurua ja siansaksaa sekaisin. Välillä voi hihittää korkealta, hersyvästi ja suloisesti. Tai sitten voi laskeutua alemmas ja tuottaa muutaman vatsanpohjasta kumpuavan hörähdyksen. Tai jos ei jaksa nauraa, voi vain tuottaa jotain ääntä, kuteen aaaa tai eeee, ja yrittää saada siihen jonkinlaisen naurun poljennon heittämällä h:ta väliin: ahahaha, ehehehehe.

Lounaalla valitan Taralle, että en ole koskaan osannut teeskennellä naurua. Hän siihen, että nythän sinä olet oppinut uuden taidon. Ja se on totta! Voin pistää cv:hen, että pystyn teeskentelemään naurua kolme tuntia putkeen. Kuinka moni oikeasti osaa?

Kundalini ja Evening Meeting tuntuvat hyvältä. Oshon sanat uppoavat niin syvälle, että tekee melkein kipeää. Olen vahvasti kehossani, seksuaalienergia jyllää täydellä teholla, vaikkei minulla olekaan niin hirveän paljon pakonomaisia ajatuksia seksistä. Tosin niitäkin riittää, luoja varjelkoon.

Naurua 3

2009-03-13T16:33:00.002+02:00

Asun niin lähellä Osho Resortia, ettei minun tarvitse ylittää kuin yksi vilkas katu. Pelkään liikennettä ensimmäistä kertaa. Talutan pyöräni puoliväliin ja seison keskiviivalla pitkään. Yritän olla mahdollisimman pieni. Autoja, moottoripyöriä ja riksoja viuhuu molemmin puolin, en millään löydä sopivaa aukkoa, josta pääsisin ylittämään. Muut ihmiset ympärilläni ylittävät kadun rennosti, mutta minä seison keskellä tietä kuin patsas. Olen niin hidas, etten näe aukkoja ajoissa. Yksi moottoripyöräilijä hidastaa ja näyttää kädellään, mutta en mene. En luota keneenkään. Tässä maassa valojen vilkuttaminen ja käsimerkit eivät yleensä tarkoita, että kuski antaisi tietä. Ne tarkoittavat, että varo, minä tulen.

Tänään on helppo nauraa, kun on jo niin sanotusti kokemusta. Kun nauru tyrehtyy, osaan mennä selälleni koppakuoriais-asentoon ja tarttua varpaista kiinni. Keinuttelen itseäni ja jokeltelen. Tai päästelen lapsellisia tai tyttömäisiä, hentoja ja korkeita hihitysääniä. Niitä on välillä helpompi tuottaa kun kumeaa vatsanaurua.

Olen nauranut kovaäänistä vatsanaurua niin harvoin, että vatsani on varmasti kumissut näiden kolmen päivän aikana enemmän kuin koko elämäni aikana.

Keksin tänään uuden tavan löytää nauru. Hakkaan tyynyä lattiaan niin että koko sali raikuu, lataan siihen kaiken voiman, energian ja aggression. Noin kymmenen läimäytyksen jälkeen olen niin uuvuksissa, että purskahdan hysteeriseen nauruun ja kaadun vatsalleni. Kun olen koonnut itseni, uudestaan! Puran jotain. Uudestaan ja uudestaan.

Adim – ihana Adim. Aina kun ajattelen häntä, purskahdan nauruun. Nauran sen moskan läpi, jota olen kehitellyt ja pyöritellyt mielessäni. Huikeita fantasioita. Toiveita ja odotuksia, jotka vaihtuvat hetkessä vakavuudeksi ja ahdistukseksi. Mutta kun nauran sen läpi, kevenen. Pakkomielteiset ajatukset laantuvat. Jotain kirkkaampaa ja selkeämpää tulee tilalle. Päätän, että seuraavan kerran kun kohtaan Adimin, kommunikoin suoraan. Kiitän ja kerron kaiken. En halua enää tällaisia kuluttavia tulppia. Haluan, että energia virtaa vapaasti.

Mystic Rose -kurssin ohjaaja ärsyttää minua. En luota häneen, en koe oloani turvalliseksi. Hän on Etelä-Amerikasta, minä Pohjois-Euroopasta. Meillä ei klikkaa. Hän on (ärsyttävä) girly girl, minä en. Ja selvästi minä edustan jotain, jonka hän kokee uhaksi.

Tänään kokoonnumme myös iltapäivällä ryhmätapaamiseen, juttelemaan ja jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Avaudun ja kerron peloistani. Kerron, että minulla on vähän surkea olo, enkä koe olevani turvassa.

– Minähän sanoin jo ensimmäisenä päivänä, että ota riksa, älkää lähtekö pyörien ja skootterien kanssa liikenteeseen, ohjaaja kivahtaa.

Ja kääntyy pois juttelemaan jollekin toiselle. Kutistun. Näin minun pelkoni ohitettiin kädenheilautuksella. Halusin lohdutusta ja vakuutteluja, että kaikki on ihan hyvin, mutta saankin tällaisen ryöpyn. Olen vihainen ja pettynyt. Tunnen itseni mitätöidyksi.

Illalla tiedostan, että tämä kuvio tulee varmasti lapsuudestani. Ehkä on ollut tilanteita, joissa olen avautunut, olen ollut rehellinen ja auki, mutta en ole saanut vanhemmiltani vastakaikua. Ehkä heillä on ollut jotain muuta mielessä juuri sillä hetkellä, kuten kaikilla vanhemmilla aina joskus, eivätkä he ole tajunneet pienen Virpin asian tärkeyttä.

Törmään tähän mitätöimisteemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan itseni mitätöidyksi. Kunnes olen katsonut sitä tarpeeksi. Kunnes kipu on palanut loppuun.

Naurua 2

2009-03-13T16:31:00.001+02:00

Vaikea päivä. Olo on kuin rekan alle jääneellä. Joka paikkaan sattuu ja särkee. Osaksi varmaan siksi, että möyrin eilen estoitta patjoilla, tein päälläseisontoja, kuperkeikkoja ja siltoja kylmiltäni.

Tuntuu vaikealta nauraa, sillä oikeasti itkettäisi. Olen hieman huolissani, joten varmistan ohjaajalta:

– Riittääkö, että vatsani hytkyy aivan kuin nauraisin, vaikka minulla ei ole yhtään hauskaa? Oikeasti tekisi mieli itkeä.

– Juuri niin, naura surun läpi. Kaikkien tunteiden, myös pettymyksen tai vihan läpi voi nauraa.

Välttelen espanjalaispojan katsetta, koska hän on niin kaunis. Tyypillinen kuvio – annan kylmää ja kopeaa viestiä, vaikka oikeasti olisin vähän kiinnostunut. Välttelen myös Satori-kurssilta tuttua irlantilaista. Tunnemme jo sen verran, että jos hän näkisi silmäni, hän tietäisi minun teeskentelevän. Enkä halua jäädä kiinni. En halua paljastaa, etten oikeasti osaa nauraa.

Joo joo, tiedän, että tämä on kaikille yhtä vaikeaa. Vähän väliä joku hyytyy totaalisesti ja vetäytyy vakavaan hiljaisuuteen.

Ihmiset koskettelevat enemmän ja luontevammin. Makaame yhdessä läjässä ja nauramme, tai päät yhdessä tähti-kuviossa. Kun laitan pääni toisen vatsalle, joku laittaa päänsä minun vatsalleni ja niin edelleen, luomme nauruletkan. Pääni alla tuntuva hytke saa minutkin automaattisesti hekottamaan.

Olen helpottunut, sillä tuntuu, että olen vajonnut takaisin Satori-kurssin aikaiseen tilaan, jossa mieli pulisee vaimeasti jossain hyvin kaukana. Olen vahvasti läsnä kehossani ja aisteissani. Nauraminen saa myös seksuaalienergian liikkeelle. Kaipaan kosketusta ja läheisyyttä.

Hyrisen silmälaput silmillä. Nauru on vaihtunut Teletappi-tyyliseksi ääntelyksi. Levitän käteni ja tavoittelen jotakuta. Silittelen jonkun polvea. Pidän jotakuta hetken kädestä. Myöhemmin kohtaan hänet, edelleen silmälaput silmillä, ja halaamme. Hän tarttuu käsiini ja juoksuttaa minua sokkona ympäri huonetta. Trust, trust, luota, luota, hoen mielessäni ja seuraan rennosti. Olemme tikahtua nauruun. Lopulta on pakko kurkistaa, kenen kanssa minulla on näin kaunis ja välitön kohtaaminen – ahaa, sen vanhemman espanjalaismiehen.

Kolmen tunnin kuluttua tiibetiläinen kello kilahtaa, päivän naurut on naurettu. Astun ulos, auringon valo on liian kirkas. Olen spaced out. Lounaan jälkeen taluttaessani fillaria tien yli auto raapaisee takapyörää.

Päivän Nadabrahma- ja Kundalini-meditaatiot sekä Evening Meeting ovat turvallisia, rauhallisia keitaita. Ilmastoitu auditorio on niin viileä ja hiljainen. Olen jossain todella syvällä. Rauhassa. Täällä on hyvä olla. Kun astun auditoriosta ulos, ilmamassa iskee vastaan liian lämpimänä ja yöäänet lyövät ylitseni liian kovina. Huolestun.

Illalla liikennettä on vähemmän, mutta talutan fillarini riksan kylkeen. Pelottaa. Olen jossain todella syvällä, enkä koe olevani turvassa. Ympäröivä maailma tuntuu vihamieliseltä.

Naurua 1

2009-03-13T16:30:00.001+02:00

Hihitän silkasta jännityksestä. Hullu, mitä sä täällä teet?

En ole naurajatyyppiä. Olen niitä tyttöjä, jotka hymyilevät vienosti suu kiinni, en paljasta hampaitani, heitä päätä taakse ja anna naurun hytkyttää kroppaani. Tai jos purskahdan nauruun, tajuan nopeasti, että naamani on ihan ihmeellisesti vääntynyt, hieman ulkonevat etuhampaat kuopivat ilmaa, ja nauruni laantuu nopeasti. Muut ovat ehkä päässeet vasta alkuun ja saattavat nauraa pitkään, mutta minun nauruni on jo laantunut hymyksi.

Kello on 9 aamulla ja on OSHO Mystic Rose -ryhmän ensimmäinen päivä. Pitäisi nauraa 3 tuntia putkeen. Kaikkia jännittää, haemme varovaisesti katsekontaktia ja heti silmät alkavat tuikkia. “Kyllä, tiedän, tämä on ihan hullua”, kaikkien muidenkin silmät tuntuvat viestittävän.

Ensimmäinen tunti menee helposti. Vatsastani löytyy hihityslihas, joka hytkyy ja kramppaa naurusta, vaikkei oikeasti nauratakaan. Nauru jää niin sanotusti päälle. Kun ei enää naurata, teeskentelen, kuten meitä neuvottiin. Annan vatsan hytkyä ja äänen tulla, se laukaisee jossain vaiheessa oikean naurun.

Möyrimme pehmeällä mattosaarekkeella kuin pikkulapset, teemme hassuja ilmeitä ja päästelemme ääniä. Kun katsoo toista silmiin ja näkee silmien vilkkuvan, tunnistaa ilon pilkahduksen, on itsekin helpompi nauraa. Meitä ohjeistettiin, että ensimmäisinä päivinä on ihan ok ottaa kontaktia toisiin ryhmäläisiin naurun löytämiseksi, mutta samalla tulisi tiedostaa, ettei ole tarkoitus laskea nauruaan toisten varaan. Ideana on löytää oma nauru. Kun oma nauru löytyy, kannattaa laittaa side silmille, ettei energia vuoda.

Viimeinen tunti on vaikea. Naamani on kuin vahaa, vetäytynyt naurun virneeseen, joka on täysin feikki. Ei naurata tippaakaan, mutta yritän päästellä naurun ääniä. Itsetietoisuus häiritsee, välttelen muiden silmiä.

Olen illalla aivan nääntynyt. Uuvuksissa. Satorin univelka painaa vielä, sillä olen valvonut monta yötä. Käyn edelleen ylikierroksilla.

Avomerellä

2009-03-13T09:52:00.002+02:00

Hei vaan. Tällainen ujo tervehdys. Olen laiminlyönyt blogiani, tiedän sen. En lukijoitani, vaan blogiani. Jos ajattelisin olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistuisin, ja kirjoittaminen lakkaisi kokonaan. (Okei okei, korjaan: Koska tunnen olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistun, ja kirjoittaminen on vaikeaa.) Istun huovalla huoneeni lattialla ja kirjoitan, kun en muutakaan keksi. Sängylläni seisoo mies kiikkerällä muovituolilla ja korjaa kattotuuletinta.

Ehkä olen laiminlyönyt blogiani, mutta olen ollut itseni kanssa enemmän ja paremmin kuin koskaan. Pystyn pitämään itsestäni parempaa huolta, sillä näen yhä selkeämmin, kuka olen. En ole tämä keho, joka pukkaa hikeä keskipäivän kuumuudessa, enkä myöskään tämä mieli, joka pukkaa jatkuvalla syötöllä kuvia ja ajatuksia. Minä olen se, joka vain katsoo ja tarkkailee kehoani ja mieltäni. Olen witness, todistaja, kuten zen-termi kuuluu. Täysin neutraali. En ota kantaa. Minulle, todistajalle, hikoilu ei ole hyvä tai paha asia. Ei miellyttävää tai epämiellyttävää. Ajatukseni eivät ole toivottavia tai epätoivottavia. Miten ne voisivat olla kumpaakaan, kun en pidä niistä kiinni edes sen vertaa, että ehtisin tehdä jonkinlaisen arvion.

Toinen Satori vei minut syvyyksiin, joissa en ole ennen ollut. Sain suoran kokemuksen tuosta yllä kuvailemastani todistajasta, olin todistaja. Ja tuo sivustaseuraaja, todistaja, on yhtä kuin tietoisuus. Kun keho ja mieli putoavat pelistä, jäljelle jää puhdas tietoisuus. Koin suoraan myös toisen koanin, jonka kanssa työskentelin. Koin mitä luottamus on.

Tätä pelkäsinkin: ei ole olemassa sanoja, joilla pystyisin täsmällisesti kuvailemaan kokemustani. Suomenkieliset sanat kuulostavat erityisen kömpelöiltä. I had a direct experience. I experienced directly. Tiedostan myös, että kukaan ei ymmärrä sanaa koan. (Jos haluaa päänsä todella sekaisin, voi lukea Wikipedian selityksen.) Tunnustelen tätä pientä ärtymystä sisälläni… ja ei. Minulla ei ole minkäänlaista halua tai kykyä selittää. Tällä hetkellä en ole kyllin kiinnostunut siitä, tulenko ymmärretyksi vai en. Ehkä joskus kirjoitan yksityiskohtaisen selostuksen millainen prosessi Satori on, mutta nyt en halua mennä siihen osaan mieltäni, joka tuottaisi järkevän, johdonmukaisen ja rautalangasta väännetyn kuvauksen jostain, mikä ei ole järkevää tai johdonmukaista. Olen tehnyt pari viikkoa hurjaa työtä päästäkseni syvälle, oikeasti ymmärryksen tälle puolen, joten en kai minä nyt varta vasten ala kömpiä täältä ylös.

Satori päättyi sunnuntaina. Kirjoitin maanisen meilin yhdelle ystävälle ja purin krapula-ahdistusta toisen kanssa chatissa, mutta teemat ovat sen verran intiimejä, etten ole halunnut käsitellä niitä blogissa. Sensuuri iski ensimmäistä kertaa, ja hyvä niin. Olen nyt apposen auki energeettisesti (mitä se sitten tarkoittaakin, muita sanoja minulla ei ole). Liikun syvillä vesillä, avomerellä. Olen paljas, olen pudottanut naamiot, panssarit ja muut suojavarusteet, mutta sen verran itsesuojeluvaistoa minulla on, etten oksenna sitä kaikkea tänne. Ainakaan vielä. Olen tosin yllättänyt itseni ennenkin.

Vedin satorin jälkeen pari päivää henkeä ja sukelsin sitten uudestaan. En suunnitellut osallistuvani uudelle kurssille, enkä tehnyt päätöstä. Seurasin vain sivusta, nauraen ja ihmetellen, kun kehoni marssi keskiviikkoaamuna Mystic Rose -ryhmän alkutapaamiseen. Haluan lisää, lisää! Syvemmälle, vielä vain syvemmälle, niin syvälle ja niin nopeasti kuin kantti kestää, ja siinä vaiheessa kun kantti ei enää kestä, on liian myöhäistä katua. Tältä tieltä en pysty kääntymään takaisin, luojan kiitos.

Okei, lyhyesti: Mystic Rose on kolmen viikon ohjelma, niin sanottu “meditaatioterapia”. Meitä on 15 ja tapaamme joka päivä klo 9–12. Ensimmäisellä viikolla nauramme joka päivä kolme tuntia putkeen. Toisella viikolla itkemme kolme tuntia putkeen. Kolmannella viikolla istumme hiljaa kolme tuntia putkeen. Ihan sekopäistä hommaa, ja siksi minua niin naurattikin seuratessani, kuinka määrätietoisin askelin kehoni marssi ensimmäiseen tapaamiseen. Hullu, et voi olla tosissasi!

Mutta olen minä. Nyt on kolmas päivä menossa, enkä voi kuin olla kiitollinen. Syvästi kiitollinen. Minun kehoni on todella viisas, paljon viisaampi kuin mieleni.

Kirjoitin näköjään blogimerkinnän. Minun piti tänään olla skarppina: seurata ajankulua tarkasti ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan päästämässä sähkömies sisälle. Piti tsempata, että muistin käydä lounaalla ravintolassa, joka on lähimpänä fillariparkkia, jotta ehdin ajoissa. Piti keskittyä ja kertoa yksinkertaisella tankeroenglannilla, että välillä tuuletin ei lähde pyörimään. Sitten piti kirkua hieman, jotta mies ymmärtäisi millainen meteli tuulettimesta välillä lähtee. Kiitos skarppiuden aallon, tässä on nyt teksti. Ihmeellistä. En olisi muuten pystynyt.

En yhtään tiedä, kirjoitanko seuraavan kolmen viikon aikana mitään. Ajatus hieman ahdistaa. Minunhan piti tässä blogissa kirjoittaa siitä, mitä sisälläni tapahtuu kun hakkaan päätäni elämään, totuuteen ja rakkauteen. Ja nyt teen sitä sellaisella tasolla, etten pysty enää kuvaamaan kokemustani sanoin. Tähänkö tämä bloginpito sitten tyssäsi?

Näen, että osa minusta pelkää. Pelkää mennä syvemmälle. Jos siellä syvällä menettää kykynsä, ja mikä pahinta, halunsa kommunikoida, kannattaako sinne sittenkään laskeutua? Tuleeko minusta zombie, joka kulkee ympäriinsä silmät teevadin kokoisina, omissa sfääreissään? Zombie-viittaus ei ole vitsi. Kun katson peiliin, näen hehkuvat kasvot ja valtavan suuret, kiiltävät silmät, jotka seisovat päässä.

Heh, nyt on myöhäistä itkeä. Siispä hymyilen! Ei vaan nauran! Aaaaaaaaahhh, nyt mä menen taas, Kundalini-meditaatio odottaa!

OMG

2009-03-01T17:44:00.000+02:00

Oh my God, here we go again. See you on the other side!

Miehen kanssa

2009-02-23T22:25:00.005+02:00

Valvon taas. Sairaus meni ohi 1,5 päivässä, kiitos paitsi taitavan Charlotta-homeopaattini, myös joogaopettaja-energiaparantaja Petri Räisäsen, joka pitää huolen, ettei hänen kurssillaan hukata aikaa sairasvuoteella.

Olen taas liian jännittynyt nukkuakseni. Osho Resort ja edellinen Satori pyörivät mielessä. Varsinkin Jivan. Muistan, millainen energia humahti hänen lävitseen ja miten hänen silmänsä pehmenivät, kun sain Satorin päätyttyä vihdoin sanoa ääneen mitä näin työskennellessäni hänen kanssaan. Halasimme pitkään, laitoimme kämmenet yhteen namaste-tervehdykseen ja katsoimme toisiamme silmiin.

- You are beautiful, sanoin.

Hän suli, ja voin vain kuvitella, mitä minun silmissäni näkyi kun katsoin hänen sulamistaan.

Mutta sitten, hyvin nopeasti, käännyin pois. Too much jotain. Jotain, mitä en hallitse, pelkään. Miksei kauneus kestä, miksen uskalla pitää hetkestä kiinni, miksen viivyttele ja nauti hetken suloisuudesta? Pelästyn ja laitan energian poikki kuin sapelilla leikaten. Terävästi ja väkivaltaisesti. Pelko on toinen luontoni. Se tulee niin syvältä ja niin automaattisesti, ettei 7 päivän Satori onnistunut tekemään siihen kovin suurta repeämää.

Tässä tapauksessa tosin luulen, että Jivanilla on täsmälleen sama ongelma. Pelko. Hän menee samalla tavalla tilttiin, lyö luukut kiinni ja jää ihmettelemään kylmyyttä. Mihin taika katosi? Hän alkoi puuhata, järjestellä, pakata, hoitaa kurssin tavaroita kasaan, tosi vakavana ja hymyttömänä. Ilottomana. Hän näytti jopa stressaantuneelta ja ahdistuneelta. Ei enää katsonut minua silmiin. Tiesin, että hän oli lähdössä vielä samana iltana pois, mutta en nähnyt häntä enää kävellessäni rinkka selässä ryhmähuoneesta ulos.

Myöhään illalla kävelen Plaza Cafén ohi ja siellä Jivan istuu. Satorin aikana totuin näkemään hänet välillä mustassa ohjaajan kaavussa, jossain näkökentän reunamilla turvaamassa kurssilaisten työskentelyä, välillä viininpunaisessa kaavussa, itsekin osallistumassa prosessiin. Juuri hänen perässään marssin kuin vanki, vartijansa kengänkantoja tuijottaen, meditaatioon, lounaalle, tai minne tahansa meidät saatettiin.

Nyt hän näyttää farkuissaan ja reppu selässään kauhean nuorelta. Kävelen ensin sydän pamppaillen, muina naisina hänen ohitseen, mutta kun näen myös Andrein halaavan Jivania, rohkaistun.

– Hello boys.

– Hello girl.

Hän nousee ylös ja halaamme. Reppu on ikävästi tiellä, joten halaus jää lyhyeksi. Juttelemme. Tai minä yritän olla kauhean iloinen ja puhelias ja viritellä keskustelua, hän on jäykkä. Ääneni menee kerran falsettiin – selvä merkki, että jännitän ihan sikana. Tuntuu ihan siltä kuin olisimme molemmat halunneet vielä tavata, mutta nyt kun olemme tilanteessa oikeasti, kumpikaan ei tiedä mitä sanoa tai tehdä. Parin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen tokaisen:

– All the best.

Käännyn ja lähden.

– It was nice meeting you, Jivan sanoo.

– Yeah, vastaan, jo menossa.

Jivan on tulossa parin kuukauden kuluttua takaisin Osho Resortiin. Ehkä tapaamme vielä ja saan katsoa tämän kuvion loppuun asti. Tavalla tai toisella. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pieni ihastus haihtuu taivaan tuuliin.

Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun ihastun johonkin kurssilaiseen ja vietän päivät unelmoiden. Olen osallistunut neljään 10 päivän Vipassana-retriittiin, ja joka kerta kuvio on ollut sama. Valitsen miesten puolelta meditaatiosalia jonkun miehen, josta alan haaveilla. Tai sanotaan se suoraan: käyn ihan kuumana. Kurssin jälkeen, kun voimme taas puhua, vaihdan miehen kanssa pari sanaa. Ei hän ole ollenkaan sellainen kuin unelmoin. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tunnistan kyllä samat merkit Jivaninkin suhteen. Mutta on tässä jotain muutakin. Vipassana-kurssilla ei puhuta eikä oteta muutenkaan minkäänlaista kontaktia toisiin kurssilaisiin. Satorissa me emme keskustele, mutta puhumme kyllä. Toinen puhuu, toinen katsoo ja kuuntelee. Näkee. Olemme toisillemme täysin läsnä. Nyt ei ole kyse siitä, että Jivan olisi jotain ihan muuta. Ennemminkin olen nähnyt sen aidon Jivanin, joka pääsee vain harvoin esiin jäykän suojahaarniskan alta.

Olemme antaneet toisillemme jotain todella arvokasta: terävän, keskittyneen läsnäolomme. Tyhjyytemme, neutraaliutemme ja – uskaltaako sitä sanoakaan – rakkautemme. Sen kylmän viileän rakkauden, jota puhdas läsnäolo on, ilman halua, toiveita tai vaatimuksia. Olen nähnyt hänet, ja hän minut. Se tapahtui, se ei koskaan muutu. Vaikka ihastumiseni olisikin pitkälti mieleni tuottamaa romanttis-eroottista viihdettä, yksi asia ei muutu: Hän on kaunis. Olen kiitollinen, että olen saanut nähdä sen.

Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että joogakurssilla on yksi tyyppi, joka käyttäytyy samalla tavalla. Kun hänen kanssaan juttelee, hän alkaa pikku hiljaa kääntyä, hän antaa kehollaan viestin että hän haluaa pois. Hän ei uskalla olla täysin läsnä. Minun ja tyypin keskustelut ovat aika hassuja, kun puhetta tulee, vaikka molemmat ovat jo kääntäneet rintamasuunnan toisaalle ja katselevat pois.

Jivan taitaa olla enkeli, tervetuloa joukkoon! Kiitos, että toit näkyviin tämän kuvion, jota pyöritän niin rutinoituneesti. Näytit kristallinkirkkaasti, miten pelko lamaannuttaa minut ja tukahduttaa hyvän, aidon ja luontevan, kun kohtaan miehen. Tapani ajatella ja reagoida on itsesuojelua, ja olen epäilemättä tarvinnut sitä, mutta nyt se saa mennä. Aion räjäyttää kuvion taivaan tuuliin. Tai hioa sitä rikki kuin vanki, joka viilaa tylsällä veitsellä kaltereita. Vaikka vapautuminen veisi vuosia, jatkan sinnikästä hinkkaamista. Nyt kun näen kuvion ja olen siitä tietoinen, en muuta voi. Onneksi.

Itkuvirsi

2009-02-22T15:43:00.001+02:00

Päänsärky alkoi eilen illalla ja heräsin yöllä vatsan kouristeluun. Kipu löi kropan läpi selkään asti. Ripuli. Myös aamulla ripuli ja täydellinen heikotus. Lihaksia särkee ja ihoon sattuu. Suuta kuivaa niin kuin olisi valtava jano, mutta ei huvita juoda.

Ei ole voimia istua tai olla jalkeilla, mutta kun menen maate, olen niin levoton, etten pysy aloillani. Keinuttelen itseäni, heittelehdin sängyllä, voihkin.

Tämä on ihan kamalaa. Aiemmin kun olen ollut kipeänä, olen vain ollut ja mennyt sairauden läpi stoalaisen tyynesti. Kestää niin kauan kuin kestää ja joskus se loppuu. Nyt ei ole tyyneydestä tietoakaan. Olen levoton, kiukkuinen ja turhautunut. Haluan ulvoa, purkaa tämän kauhean olon johonkin. Riita tekisi nyt hyvää. Inge kantaa minulle lounaalta riisiä ja teetä, joten en voi oikein hänenkään kimppuunsa käydä.

Matka-apteekista ensiavuksi valitsemani Aloe ei toimi. Saan homeopaatilta viestin: “Ota Gelsemiumia vedestä, kolme kertaa puolen tunnin välein ja laita sitten uudestaan meiliä.”

Olisi paree tepsiä tai menee hermot.

Drifting

2009-02-22T08:22:00.002+02:00

Hi dear Virpi - Premdipa,

Amazing to hear how openings create themselves when the time is right.

Yes, we have another Satori group March 1 - 8 and from my side you are welcome to be a helper in this one.

We can work out the details when you return on Feb 28th, just come to the Plaza at 11 am.

Have a nice time in Goa and see you soon back here.

With love,
S

Crazy

2009-02-20T17:14:00.003+02:00

Hullua, hullua! Arvaa mikä? No se, että elämä on vähän järjestellyt asioita mun puolesta. Maaliskuun "tärkeät sitoumukset" peruuntuivat, joten kun tämä joogakurssi loppuu, palaan Puneen. Ja arvaa mitä? No sitä, että siellä alkaa seuraava Satori 1.3. Mun on pakko mennä. On täysin mahdoton ajatus, että katselisin sivusta, kun Satori-ryhmäläiset seuraavat kuin hanhet mustaan kaapuun pukeutunutta ryhmänvetäjää, hymyttöminä ja silmät lasittuneina. Mun on pakko päästä mukaan! Se rahasta kiinni ole, -kele!

Jokin osa minusta haluaa kuitenkin varmistaa sinulta, onko ajatus ihan järjetön? Ahnehdinko? Onko liika liikaa? Yritänkö taas, puserranko?

Samalla on vähän sellainen olo, että vastaat sinä mitä tahansa, minä teen sen uudestaan. Hullua?

Innostuksen alla värisee jo pelko. Kova pelko. Hyvä merkki!

Terkuin ihan sekoboltsi Virpi

Virta vie

2009-02-18T20:25:00.002+02:00

Yö. Olen niin jännittynyt, etten pysty nukkumaan. Sain Libbyltä viestin: hän ei enää haluakaan tehdä panchakarmaa Mysoressa. Sen sijaan hän on tulossa Goalle: "Tavataanko siellä?" Mikä helpotus! Minun ei tarvitsekaan tehdä päätöstä, elämä teki sen puolestani!

Nyt en pysty nukkumaan, kun suunnittelen paluuta Osholandiaan. Koska sinnehän minä olen menossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Mitä minä todistaisin ja kenelle sillä, että tekisin ensin monta kuukautta jotain muuta, suorittaisin jotain etsijän Intian-opetussuunnitelmaa? Ja vasta lopuksi palkitsisin itseni paikalla, jossa kehoni jokainen solu haluaa olla?

Ihmettelen tätä elämää ja sen luonnollista, pettämätöntä organisointikykyä. Joogakurssi Goalla päättyy perjantaina 27. helmikuuta. Sunnuntai-iltana Osho Resortissa alkaa uusi Satori-ryhmä. Lähetin ohjaajalle meilin ja tiedustelin mahdollisuutta osallistua kurssille Helper-statuksella. Avustaja maksaa 850 euron sijaan vain 75 euroa ja huolehtii ovien lukitsemisesta, siivoushommien jaosta päivittäisen Work Meditationin aikana tai lounaan jaosta. Pieniä, yksinkertaisia hommia, joista pystyy suoriutumaan vaikka olisikin ihan spaced out.

Voi, kunpa minut hyväksyttäisiin! Tai sitten maksan täyden kurssihinnan. Miksi en maksaisi? Olen nyt sellaisessa virrassa, että haluan takoa ja moukaroida tätä hehkuvaa rautaa. Ei kompromisseja! Ei järkeilyä, vaan sydän edellä, sydän auki rohkeasti eteenpäin! Niin syvälle kuin pääsen, niin nopeasti kuin mahdollista! Kaikki peliin, ihan kaikki! Ei josittelua, ei pelkoa, ei sumua, ei piilottelua, ei epävarmuutta, ei varman päälle pelaamista! Pelkkää intensiivistä, terävää, porautuvaa läsnäoloa. Rakkautta, rakkautta, rakkautta!

Inge kääntyilee parvella, valvookohan hänkin? Olimme molemmat aika hysteerisiä ennen nukkumaanmenoa, räkätettiin jalat ristissä, vedet silmissä. Ihanaa, että meillä sujuu näin hyvin. Olemme täysin eri planeetoilta emmekä ymmärrä toisiamme, mutta jotenkin kummasti meillä synkkaa. Me katselemme toisiamme kuin lapset, jotka eivät ole vielä oppineet kääntämään katsettaan häveliäästi pois. “Ai tuollaisiakin on olemassa”, tunnumme molemmat ihmettelevän. Sitten jossain välähtää kipinä ja alamme nauraa.

On ihanaa, kun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä tarvitse arvostella tai tuomita. Minua ei häiritse enää pätkääkään, ettei Inge ymmärrä minua. En tunne itseäni mitätöidyksi tai torjutuksi, vaikka toinen katsoo minua kuin avaruusolentoa ja pyörittelee silmiään. Tämä on minulle jotain aivan uutta. Hyvää. Olen syvästi kiitollinen, että olen saanut asua juuri Ingen kanssa nämä viisi päivää.

Kiitos, elämä. Tästä kaikesta.

Pidetään ne ajolinjat

2009-02-17T10:00:00.003+02:00

Iltapäivä, Goan kuuluisa Anjuna Beach. Juon rantakahvilassa lassia ja kuuntelen aaltojen pauhua. I’m happy! Vuokrasin skootterin. Mikä ihana uusi maailma!

Miten monta vuotta olenkaan hukannut kuvittelemalla, ettei minusta ole mopotytöksi. Itse asiassa muistan, kuinka ala-asteen viidennellä luokalla kävin koulun mikroautokerhossa. Päihitin kaikki pojat, myös Iiron, johon olin ihastunut. Myös erään työpaikan pikkujouluissa ajoimme kokonaisen formulakisan mikroautoilla, ja laskettelin tosi kovia kierrosaikoja. Levikkijohtaja ei päässyt ohitseni, joten hän käänsi tappionsa rasvaiseksi vitsiksi:

– Viihdyin niin hyvin kauniin nuoren naisen persuuksissa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan.

Kaikki nauroivat kauheasti, vaikka luulen, ettei ketään oikeasti naurattanut.

Nautin vauhdista. Kun lisään kaasua ja tunnen mopon ampaisevan matkaan ja ilmavirran iskeytyvän kehooni, olen vapaa! Monet varoittelevat liikenteestä, mutta kamoon! Olen viettänyt viisi viime viikkoa Mumbaissa ja Punessa – suurkaupunkien jälkeen Goan liikenne tuntuu kesyltä, aivan kuin ajelisi mökkiteitä pappatunturilla. Kun ajaa määrätietoisesti, pitää oman ajolinjansa ja tööttää aina kun lähtee ohittamaan, on helppo seurata liikenteen imua. Tööt tööt, here I come!

Ajamisessa on jotain meditatiivista. Jonkinlainen rentoutuminen on tarpeen, kun sukeltaa liikenteen sekaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, neljä tai viisi ajoneuvoa rinnakkain, auto vasemmalla ja rekka oikealla puolella, liikenneympyrä toisensa perään – päästän irti, rentoudun ja antaudun virran vietäväksi. Olen mukana, olen täysin turvassa. Skootteri tärisee allani lempeästi. Hymyilen.

Tiellä ei tarvitse väistellä lehmiä, koska ne kaikki ovat näköjään vaeltaneet tänne, Anjuna Beachille. Ne löntystävät pokkana päivänvarjojen alla makaavien lomalaisten luo, työntävät päänsä rantakassiin, syövät kaiken löytämänsä paperin, nykivät rantapyyhkeitä ihmisten alta ja nuolevat aurinkovoiteen iholta.

Yritän keskittyä aaltojen pauhuun, haistamaan suolan ihollani ja tuntemaan hiekan varpaiden välissä, mutta mieleni on levoton. Pyörittelen samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta olen haluton. Pitäisi soittaa Libbylle, mutta en saa aikaiseksi. Tutustuin australialaiseen Libbyyn joulukuussa Sivananda-ashramissa ja sovimme tapaavamme maaliskuussa Mysoressa. Olemme meilailleet Dr Raon kanssa ja räätälöineet itsellemme panchakarman, kolmen viikon ayurvedisen hoidon. Hard-core stuff. En enää haluaisi mennä, mutta olen luvannut.

Osho ja viininpunaiset helmat pyörivät mielessäni. Ikävöin. Kaipaan heitä: Shivania, Preminiä, Chetania, sitä eteläafrikkalaista miestä, norjalaispoikaa ja japanilaista naista. He näkivät minut. Teimme Satori-matkan yhdessä. He olivat läsnä, kun uudet, syvät psyyken kerrokset paljastuivat. He katsoivat, kun menin sinne. He näkivät, mikä oikeasti olen. On suloista tulla nähdyksi. Nautin myös siitä, mitä näin ihmisten silmistä heidän katsoessaan minua. Näin, miten hekin nauttivat. Minusta. On ihanaa voida tuottaa ihmisille iloa vain olemalla. Se mikä olen.

Satorin jälkeen olen alkanut miettiä myös Sannyas-seremoniaa, jossa saisin uuden nimen. Minua on varoitettu "kuolleen mestarin haudalle rakennetuista instituutioista", mikä Neo Sannyas tietysti on, mutta nimen ottaminen olisi minulle hyvin henkilökohtainen sitoumus. Vain yksi uusi tapa näyttää paitsi itselleni, myös muille, että tähän minä olen sitoutunut. Läsnäoloon, totuuteen ja rakkauteen. En piilottelisi itseäni edes sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ehkä ymmärrä minua ja työtä jota teen, vaan olisin avoimesti ja ylpeästi se, mikä olen. Premdipa. Rakkauden valo.

Annoin itselleni uuden nimen jo vuosi sitten. Juttelimme ystävien kesken lempinimistä, ja kuinka joskus pitää vain julistaa, että minä en enää ole Pipsa, joksi minua on kutsuttu koko ikäni, vaan vastaan tästä lähtien ainoastaan nimeen Piia. Heitin tuolloin, että minä olen sitten tästä lähtien Rakkauden Valo. Meitä nauratti kovasti ja on naurattanut monesti sen jälkeenkin, aina kun joku muistaa käyttää uutta nimeäni. Hauska vitsi. Paitsi että se ei ollut mikään vitsi. Koska minä olen rakkauden valo.

Syvällä sisälläni on kirkas, valkoinen valo. Se on aina loistanut ja tulee ikuisesti loistamaan. Se, miten paljon valo näkyy ulospäin, riippuu siitä, miten paljon persoonallisuuden savu ja mielen sumu pääsevät sitä verhoamaan. Satorin aikana ja jälkeen sumu oli pääsääntöisesti poissa. Loistin rakkauden valoa myös ulospäin. Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta rakkautta? Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta minua silloin kun uskallan loistaa?

Tätä kaikkea mietin ja muistelen. Velvollisuudentunto ajaa minua vahvistamaan Libbylle, että pidän lupaukseni, nähdään maaliskuussa Mysoressa ja tehdään yhdessä panchakarma. Tiedän, että haluan joka tapauksessa kokea sen joskus, miksei sitten nyt? Osa minusta sanoo, että tee nyt niitä muita asioita, joiden vuoksi Intiaan tulit, koe Rishikeshit ja Dharamsalat ja mene joskus myöhemmin Osholandiaan, niin ei tarvitse harmitella menettäneensä jotain. Mutta samalla minusta tuntuu, etten ole itselleni uskollinen, ellen kuuntele sisimpäni kutsua. Yritän olla tottelevainen, kuuliainen ja järkevä, eli teen asioita vääristä syistä.

Mitä minä kirjoitinkaan niistä ajolinjoista? Minun ajolinjani veisi luonnollisesti jonnekin ihan muualle kuin Mysoreen.

Aaargh! En mä tiedä. Mä en tiedä mitään. Mun pitää nyt antaa tämän asian laskeutua ja vain katsoa, mitä teen. Jonain päivänä tartun puhelimeen ja soitan Libbylle. Sanon "yes" tai "no". Siihen hetkeen asti yritän olla vaivaamatta päätäni.

Numerologiaa: Tammikuu

2009-02-15T18:58:00.005+02:00

Numeroiden kanssa näprääminen on oikeastaan aika mukavaa. Minkä kirjanpitäjän maailma on minussa menettänytkään!

Kun muistelee joulukuun menoja, voi vain todeta, että ashramissa eläminen on halpaa. Kun lähtee liikkeelle, budjetti kaksinkertaistuu. Odotan kauhulla hetkeä, jolloin joudun ynnäämään helmikuun kurssimaksut – budjetti räjähtää!

Tammikuun menot

Sivananda-ashram (4 yötä) 29,50 e
Hotelli Varkala (2 yötä) 11,50 e
Amman ashram (8 yötä) 19,70 e
Hotelli Mumbai (10 yötä) 107 e
Home stay Pune (7 yötä) 37,30 e
Lento Trivandrum - Mumbai 86 e
Juna & bussi 3,80 e
Taksit ja riksat 35,90 e
Ruoka 69,50 e
Välipalat 32,80 e
Vesi 7,30 e
Puhelin ja internet 22,40 e
Posti 3,30
Mumbai Marathon 13,10 e
Sightseeing 17,70 e
Hieronta (2 kpl) 13,10 e
Astrologi 8,20 e
Puja-rituaalit (2 kpl) 27,10 e
Osho-meditaatiopassi (7 pv) 77,20 e
Osho-vaatteet 25,20
Osho-kurssit 91,80 e (Awareness Intensive (1 ilta) + Gurdjieff Movements (1 päivä))
Fillarin vuokra (8 pv) 2,60 e
Kirjat ja lehdet 1,90 e
Apteekki 4,30 e
Muut 8 e

Yhteensä 756,20 e

Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:

Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk

Yhteensä 953,56

Terkut Goalta

2009-02-15T11:27:00.002+02:00

(Tiedan, etta kieliopin mukaan pitaisi sanoa Goasta, mutta en vain pysty siihen.)

Aika: 3:00 PM
Paikka: Purple Valley Yoga Retreat.
Mita: Astangajoogaa.
Miksi: Ihmettelen itsekin.

Taalla on huono kentta, enka paase kannykalla nettiin. Retreat tarjoaa ilmaisen nettiyhteyden kahdelta koneelta, mutta muistitikkujen yms. kaytto on kielletty. Joten blogimerkinnat kasautuvat lapparille. Saa nahda millainen keko niista kertyy.

Kaunista, lasnaolevaa paivaa kaikille!

Enkelin kosketus

2009-02-14T08:28:00.002+02:00

Purple Valley Yoga Retreat, Goa. Minä ja huonetoverini, englantilainen Inge, levitämme kilpaa aurinkovoidetta ja rupattelemme. Kerron, että minulla on vasta toista kertaa Intian-reissuni aikan bikinit päällä. Ihottuma on estänyt ottamasta aurinkoa, mutta nyt iho on aika hyvässä kunnossa. Kädet ovat parantuneet ja säärten läiskät ovat haalentuneet. Kun tämä viimeisin ihottuma puhkesi vuosi sitten Intiassa...

Kämppis friikkaa. Kyynärpäässäni oleva pieni kuiva, punertava ihoalue on hänen mielestään ihan samannäköinen kuin hänen tuttunsa ringworm-sieni. Joka on todella ikävä loinen. Se kuulemma elää sisälmyksissä ja oireilee ihottumana.

Yritän kertoa, että tunnen tämän ihottumani aika hyvin, ja hoidan sitä sekä homeopaattisesti että ayurvedisesti, ja että se on melkein kokonaan poissa, paranemaan päin, olisit nähnyt 2 kuukautta sitten, kaikki on hyvin, rauhoitu. Mutta Inge vaatii, että menemme näyttämään läiskää joogakeskuksessa olevalle itävaltalaiselle lääkärille.

- Ringworm on todella tarttuva, Inge toistaa, yhä uudelleen.

Puren hammasta. Miksei tuo nainen kuuntele? Sain jo esimakua hänen sarjatulitekniikastaan, kun kerroin tulevani Oshon meditaatiokeskuksesta.

- Pitikö sinun tehdä AIDS-testi? Eikö siellä harrastetakin vapaata seksiä aamusta iltaan? Uskotko, että CIA myrkytti Oshon Amerikassa?

Vastailin voipuneesti. Piti. Ei harrasteta. En tiedä. Asialla ei ole minulle mitään merkitystä, se ei kiinnosta minua.

Ja nyt tämä ringworm-mania. Jatkan rasvailua ja sanon, että katsotaan sitten myöhemmin, ehkä minä voin puhua sen lääkärin kanssa, katsotaan sitten.

- Ei kun nyt, lääkäri lähtee tänään, meidän täytyy etsiä hänet nyt! Inge vaatii.

Hän odottaa jo ovensuussa avaimet kädessä. Minua kismittää todella. Suorastaan vituttaa. Vedän vaatteet päälle ja lähden vastahakoisesti Ingen perään. Lääkäri löytyy alakerrasta. Aloitan kireästi:

- Minulla on ihottumaa. Minulla on ollut lapsesta asti ihottumaa, eikä minulla ole asian kanssa mitään ongelmaa, mutta huonetoverini pelkää että minulla on tarttuva loinen, joten tulimme tapaamaan sinua, jotta hän saisi rauhan.

- Well, that’s the Finnish way to put it, Inge sanoo hämmentyneenä.

Neljä naista tuijottaa minua. Ilmeisesti pölläytin ilmoille myös aikamoisen pilven tukahdutettua kiukkua. Minua harmittaa koko tilanne niin, että ääneni värisee yrittäessäni vastailla lääkärin kysymyksiin. Mieleni tekisi huutaa, että teillä ei ole mitään oikeutta kysyä näitä kysymyksiä ei oikeutta epäillä minua, ei minkäänlaista oikeutta esittää arvoita ja analyysejä ihottumastani. Ringworm myllää ainoastaan tuon hysteerisen naisen päässä, se on täysin hänen mielikuvituksensa tuote, eikä sillä ole mitään tekemistä minun ihottumani kanssa.

Lääkäri toteaa, että näyttää ihan tavalliselta ihottumalta. Jos se pahenee, kannattaa mennä ihotautilääkärin luokse. Väläytän tekohymyn. Tuntuu vaikealta kiittää diagnoosista, jota en alunperinkään halunnut tai tarvinnut.

Tunnen itseni nöyryytetyksi. Näin minut taas talutettiin kuin lammas mitätöitäväksi. Tiedostan jollain tasolla, että vahva tunnereaktioni on ylimitoitettu ja johtuu omista keskeneräisistä asioistani. Ihottuma tekee minusta epäviehättävän, ja minusta on kiusallista kun siihen kiinnitetään huomiota. Alan auliisti hävetä tarttuvaa loistani, vaikka tiedän, ettei minulla ole sellaista. Mutta jos olisi, se olisi kauheaa. Olen haka tarttumaan kaikkiin tilaisuuksiin tuntea häpeää ja syyllisyyttä.

Kävellessämme takaisin huoneeseemme pyydän kivahdustani anteeksi. Minua vain ärsytti niin paljon, koska ihottuma on minulle arka asia. Inge sanoo, että hän ymmärtää, mutta hän on töissä sairaalassa ja on tottunut ottamaan kaikki epidemiariskit vakavasti.

Saan seikkaperäisen selostuksen ringwormista ja annan puheen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Tässä on ilmeisesti taas enkeli, ruotsalaisnaisen, Mangalan ja Marin jatkoksi. Tämän enkelin kanssa asun seuraavat kaksi viikkoa.

Olen niin väsynyt. Minulla on takana 14 tunnin junamatka Punesta Goaan. Torkahdin pari kertaa yöllä, mutta muuten valvoin. Huokaus. Nyt kaipaisin ennen kaikkea suojelusenkeliä.

Hei ny sit

2009-02-13T09:53:00.001+02:00

Satori on kaunis, ihmeellinen matka. Huutoa, itkua, karjuntaa, sylkeä, räkää ja kyyneliä, mutta myös humahduksia, joissa putoan johonkin aivan uuteen ulottuvuuteen. Tärisevää, värisevää läsnäoloa. Ei ihan uskaltaisi, mutta päästää sittenkin irti, ja wuush. Menen jonkin läpi. Kuorin itseäni kerros kerrokselta kuin sipulia. Poraudun syvälle, laskeudun sellaisiin kerroksiin psyykessäni, joista minulla ei ole aikaisemmin ollut kokemusta. Tietoa ehkä, muttei omaa, suoraa kokemusta.

Satori jos mikä tapahtuu ymmärryksen tällä puolen. Siksi en halua kirjoittaa siitä enempää, ainakaan vielä. En halua latistaa ja kutistaa sanoilla ja käsitteillä sellaista, jota ei voi sanoin kuvata. Satori tekee työtään minussa vielä pitkään. Antaa asioiden loksahdella. Pölyn laskeutua.

Olen pari päivää palautunut kurssista ja tehnyt lähtöä. Hieman haikein mielin. Kolmessa viikossa olen rakastunut Oshoon sekä aktiivisiin, dynaamisiin ja fyysisiin meditaatioihin. Tämä on niin minua. Täällä ei uskota, saarnata tai toisteta rituaaleja, vaan ollaan oikeasti, koetaan konkreettisesti. Löysin vihdoin paikan, jossa voin nojata taakse ja vain nauttia, koska minun ei tarvitse selittää itseäni. Kaikki tietävät täsmälleen mitä teen ja miksi. Heillä on sama kokemus. Olemme samalla tiellä.

Osa minusta haluaisi jäädä, mutta osa tekee määrätietoisesti lähtöä. Ehkä tulen vielä takaisin, mutta ensin pitää tehdä jotain muuta. On sitoumuksia, jotka vievät minut nyt muualle, ja se on ihan fine. Päästän tietoisesti irti jossittelusta tai sentimentaalisuuden aallosta, joka uhkaa lyödä ylitseni katsellessani Osholandian muotoja ja värejä ja nähdessäni tuttuja kasvoja.

Tarkastelen kasaa sängyn päällä: kolme viininpunaista mekkoa, kaksi valkoista, viininpunaiset sukat, pitkät kalsarit, silmälaput ja laukku. Valkoinen shaali ja matto. En voi ottaa niitä mukaani. Lahjoitanko ne katukauppiaalle, joka voi höynäyttää seuraavaa onnetonta, tinkimiseen tottumatonta turistia? Vai lykkäänkö ne Welcome Centerissä jonkin uuden tulokkaan syliin ja järjestän hänelle ihanan yllätyksen?

Päätös on helppo. Tuen intialaista naisyrittäjyyttä. Laitan mukaan kassillisen muutakin tavaraa, jotta saan rinkkaani lisää tilaa.

Käyn kirjakaupassa seisoskelemassa paksu rahatukko kädessäni, mutta kävelen ulos. Sen sijaan ostan kadulta parisataa tuntia Oshon audiotaltiointeja mp3-formaatissa. Hankkiudun levyistä eroon sitä mukaa kun saan kopioitua ne läppärille. Luulisi näillä pärjäävän jonkin aikaa.

Raportti

2009-02-11T14:37:00.001+02:00

Virpi is beautiful.

Kirjoista

2009-02-03T09:03:00.002+02:00

Moi!

Ehkä lähetän niitä kirjoja. Siis sillä periaatteella, että saat rauhassa lukea ne jotka haluat, minä haen ne pois kotiuduttuani Suomeen. Kyllä mä ehkä haluan lukea ne sitten joskus. Mieleni vain syytää erilaisia mutku-sitku-katokku-kuvioita vaikeuttamaan yksinkertaista olemista ja tekemistä.

Lähetätkö pliide osoitteesi? Voisitko laittaa sen myös tekstarina, varmuuden vuoksi, jos vaikka innostun asioimaan kirjakaupassa ja postissa jo tänään tai huomenna, ja jos en pääse nettiin sitä ennen. Jos ja jos ja jos. Jos is my middle name.

Mä alan olla ihan täpinöissä, kuten ehkä huomaat, koska 8 päivän Satori-kurssi alkaa huomenna. Vielä on epäselvää, minne tungen kamani huomenna klo 11-21 väliseksi ajaksi, koska kurssi alkaa vasta illalla. Järkeä? No tässäpä hyvä tilaisuus olla huolissaan, jos kerran huolituttaa. Huh kun jännittää.

Osho Boy oli kyllä jännä tyyppi. Ja täällä ashramissa on jännä tunnelma. (Vaikka ei pitäisi sanoa ashram, kuten pr-officer tiuski mulle, tämä on kuulemma International Meditation Resort. "Oletko muka nähnyt, että jossain lukisi ashram, oletko??!!")

Se, että kaikki kulkevat samanlaisissa kaavuissa, on hyvä juttu. Sen huomaa iltaisin, kun monet pukeutuvat illallista ja iltaohjelmaa varten omiin vaatteisiinsa - ai tuo onkin tuollainen milanolainen fashion-bella, ai tuo saksalaisjuntti vetää housunkauluksen kainaloihin asti. Mieli on heti arvioimassa ja luokittelemassa, ihan automaattisesti.

Myös meditaatioissa on helppo päästää irti ja antaa mennä, tanssia ja riehua, kun ympärillä on vain viininpunaisten helmojen meri. Kukaan ei oikein erotu, ellei ala tosissaan katsoa. Ja sitten vielä viininpunaiset silmälaput silmille, niin ei tule vahingossakaan katseltua muita. Huikeaa. Tämä on paikka, jonne voisin jäädä pitkäksikin aikaa. No, jatkosuunnitelmat on jo tehty (ja maksettu), mutta pääseehän tänne takaisin.

Olen ollut aika paljon yksin, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa. Ei sitten minkäänlaista. Kuten klisee kuuluu, olen yksin, mutta en yksinäinen. On hyvä olla. Mutta yhtä kaipaan: kunnon rutistusta. Karhukaisen opetuslapset yleensä ja sinä vielä erikseen osaatte totisesti halata. Olla vain ihan rauhassa ja levätä toisen lämmössä ja läsnäolossa. Ehkä siinä on seuraava hyvä syy tulla kesällä käymään Suomessa.

Niin ne kirjat - ehkä lähetän, ehkä en. Ehkä kuitenkin joo. Ehkä ennen kurssia, ehkä jälkeen. Pitää katsoa mitä kehoni tekee. Mieli kyllä jo suree, että eihän mulla ole edes kirjahyllyä, johon ne voisi laittaa.

Voi hyvin, kultaseni, nauti siitä ihanasta valkoisesta, joka pöllyää ilmaan kun sitä potkaisee. Tee mun puolesta lumipallo ja heitä se jonnekin kauas, vaikka merelle!

Take care,

Virpi

Awareness Intensive: Satori

2009-02-03T08:31:00.001+02:00

This powerful, residential process is dedicated to the search of our innermost being. Using modern koans such as "Who is in?" and others, these days will be a single-pointed, passionate quest to experience a glimpse of no-mind, of the buddha within, of the witnessing consciousness – what in Zen is called Satori.

During this residential course, you will be in silence and isolation.

A 8-day course.

Irrallaan

2009-02-03T04:34:00.002+02:00

Rakastan hetkiä, jolloin päästän irti. Huomaan pyöritteleväni jotain ajatusta, kuten esimerkiksi sitä, että viimeistään huomenna pitäisi var… Ja päästän irti kesken lauseen. Putoan. On vain tyhjyys, joka hidastuu, tummuu ja syvenee.

Aluksi irtipäästäminen oli karmeaa. Tyhjyys, totaalinen unohdus oli pelottavaa, sillä kun päästän irti ajatuksesta, luovun myös tiedosta mikä se ajatus oli. Mitä jos se olisi sittenkin ollut käyttökelpoinen? Enkö voisi varata oikeutta palauttaa sen takaisin mieleeni? Huomasin konkreettisesti, miten takertunut olen ajatuksiini. Vaikka ne ovat rumia, ikäviä ja vahingoittavat minua, en halua luopua niistä.

Rakastan irtipäästämistä seuraavaa unohdusta. On vain tyhjyys, joka laajenee. Tai ehkä “tyhjyys” on vain mielen tuottama käsite, ehkä mieleni haluaa jotenkin korostaa, että nyt kuule luovuit jostain tärkeästä, ota se äkkiä takaisin ettet enää ole tyhjä.

Tunne tyhjyydestä on vain ohut kalvo. Tyhjyyden alla on jotain, joka ei ole tyhjää eikä täyttä. Se vain on. Kun tavoitan sen, voin vain ihmetellä, miten helposti se tapahtui. Miten lähellä se oli. Tai ei edes lähellä, koska sana läheisyys edellyttää, että on jonkinlainen etäisyys, välimatka. Mitään etäisyyttä tai välimatkaa ei ole. Minä olen se jo.

Kun katson pihan puita ja pensaita, näen välillä lehtien ääriviivat, välillä vihreää sumua. Jokin samankaltainen siirtymä.

Turha merkintä

2009-02-01T10:58:00.005+02:00

Korventaa, kaihertaa, myllää. Jokin jossain. En tiedä mikä, tai missä, mutta olen niin levoton että tekisi mieli kiemurrella ja ravistella saadakseni sen jonkin sisälläni parempaan, helpompaan asentoon. Näen peilissä syvät sibeliusrypyt kulmakarvojen välissä.

Kuljen toista päivää In Silence -nappi rinnassa. Eilen oli hienoa, tänään ihan kamalaa. Kiskon itseni ylös viideltä. Aamun dynaamisessa meditaatiossa olen niin poikki, etten jaksa hyppiä ja riehua, eikä minusta lähde pientäkään ääntä.

Parkkeeraan itseni aamupalalle yli tunniksi ja syön, syön, syön. Siirryn auditorioon kuuntelemaan Oshoa, mutta nauha on epäselvä ja auditoriossa kaikuu, enkä ymmärrä puheesta juuri mitään. Käyn pitkäkseni. Nukun yli tunnin. En tiedä kuorsaanko, mutta kerran havahdun tunteeseen, että valvoja, pieni japanilainen mies seisoo kahareisin päälläni. Kavahdan pystyyn. Ketään ei näy, mutta epäilen valvojan käyttäneen jotain energeettistä samuraitekniikkaa tökätäkseen minut hereille.

Tauolla levitän mattoni kiviaidalle ja jatkan makoilua. Yritän nauttia aamun valosta, joka siintää puiden lehvistön läpi ja seuraan katseellani taivaalla kaartelevia lintuja, mutta tyytymättömyys sisälläni peittoaa luonnon pienet ihmeet.

Vipassana-meditaatiossa ajatukset harhailevat. Mieleeni tulvii muistoja, ihmisiä ja keskusteluja. Ai niin, piti seurata hengitystä. Kohta olen taas työpaikan viikkopalaverissa ja puhelimessa väittelemässä tyytymättömän haastateltavan kanssa. Juoksen seuran mestaruuskisoissa alle 14-vuotiaiden tyttöjen 800 metriä. Kiiltävät, siniset adidaksen piikkarit, joissa on valkoiset raidat. Hiilimurskarata. Tällä radalla kompuroinnista minulla on ollut polvessani yli 20 vuotta hiilenharmaa arpi. Avaan silmät ja tarkistan polven – ainakaan tässä valossa ei näy mitään.

Ai niin, hengitys. Tästä mitään tule. En jaksa keskittyä, en jaksa istua paikoillani, selkä väsyy. Ihan turhaa hommaa. Pitäisikö luovuttaa ja kokeilla jonain toisena päivänä uudestaan?

Tauolla menen puotiin. En löydä muuta kiinnostavaa kuin kurkkupastilleja ja rouskutan niitä kourallisen yhteen menoon. Ei helpota. Haen kahvilasta suklaacroissantin ja ahmin sen matkalla auditorioon. Ohjelmassa on seuraavaksi naurumeditaatio. Ei paljon naurata, mutta päätän, että juuri siksi sinne pitää mennä. Ovella huomaan olevani kolme minuuttia myöhässä. Luojan kiitos. Käännyn takaisin.

Kirjakauppaan. Valtavasti Osho-kirjoja ja hinnat vain 2–4 euroa. Postimaksu Suomeen 17 e kahdelta kilolta. Pitäisikö? Ahdistaa. Kaikki tämä ihanuus, kaikki tämä viisaus, mutta ei aikaa lukea eikä mahdollisuutta kantaa kirjoja mukanani. Siellä ne lojuisivat vanhempien nurkissa ties miten pitkään. Ja mitä jos en palattuani enää haluakaan lukea niitä? Voisin tietysti lähettää kirjat hoitoon jollekin, joka osaisi arvostaa niitä. Lara, otatko?

Ruokalaan. Pestopulla ja pähkinälassi. Harmi, ettei minulla ole enempää rahaa, haluaisin myös broccolipiirakkaa ja suklaamoussea.

Olen niin pettynyt. Ihan turha päivä. Näiden hiljaisten päivien piti olla lahja itselle, mahdollisuus ottaa tauko jatkuvasta ajattelusta ja suunnittelusta. Ja minulla on tällainen olo.

En onnistu pysymään hiljaakaan, koska kaupan myyjä rientää perääni: “Onko tämä hattu sinun?” Vastaan kireästi: “Yritän kovasti olla puhumatta, mutta ei, hattu ei ole minun. Se oli lattialla ja nostin sen pöydälle.” Juuri äskenhän minä esitin sinulle pantomiimin, osoittelin lattiaa, hattua ja pöytää, mutta ei näköjään mene jakeluun. Dimwit.

Venäläinen Alex tulee juttelemaan. Osoitan rintanappiani. Alex levittelee käsiään aivan kuin sanoen: “No kyllähän sinä minua voisit tervehtiä.” Ääliö.

En tiedä mitä tekisin. Pitäisikö istua vai kävellä, hengailla kahvilassa vai lähteä pois, vai pitäisikö meditoida omatoimisesti, koska olen lintsannut jo kaksi sessiota? Näköjään marssin pyöräparkkiin. Matkalla kämpille tingin pitkään kaapuja myyvän katukauppiaan kanssa, kunnes muistan kaksi asiaa: a) minulla ei edelleenkään ole rahaa, ja b) minunhan piti olla puhumatta.

Nyt istun sängyllä ja naputan. Yritän muutaman minuutin välein avata sähköpostia. Saan yleensä netin päälle kännykkään ja myös puhelimen ja läppärin bluetooth-yhteys toimii, mutta sähköposti ei aukea. Tällaista tämä on ollut koko viikon. Suljen ja käynnistelen kännykkää ja konetta koko ajan, toiveikkaana, että juuri tällä kertaa netti alkaisi pelittää. Lopputuloksena on lyhyt pihahdus silloin tällöin, yleensä puolenyön jälkeen tai aamuviideltä. Onko tässä mitään järkeä? Miksi palvon tätä epäjumalaa? Miksi takerrun, miksen pakkaa myös läppäriä piiloon muutamaksi päiväksi?

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla. Minun pitäisi vain olla tämän olotilan kanssa, mennä sen läpi, pysyä hiljaisuudessa parhaani mukaan, mutten pysty. Pakenen epämiellyttävää tunnetta syömiseen, unelmointiin, ostosten suunnitteluun ja latautuvan selaimen tuijotteluun.

Olen huono meditoija. Mitään en näköjään ole oppinut, enkä tällä menolla opikaan.

Nadabrahma-meditaatio alkaa 17 minuutin kuluttua. Jos nostan helmat korviin ja poljen reidet maitohapoille, saatan ehtiä.

Retail Therapy

2009-01-30T19:23:00.000+02:00

Höh, miksen heti tajunnut tarttua raamattuun? Avaan Lonely Planetin ja tutkin karttaa. Lähin ostoskeskus on vain muutaman minuutin fillarimatkan päästä. Polkaisen valtavan, lasiseinäisen kompleksin pihaan ja jätän pyöräni vartioituun parkkiin. “Welcome, madame”, silinterihattuinen ovimies toivottaa. Viininpunainen Osho-univormuni pistää tässä ympäristössä silmään, mutta olen länsimaisten merkkitavaroiden keskellä kuin kotonani. Myyjätkin tietävät, että jostain helmojen laskoksista löytyy luottokortti, ja palvelu on sen mukaista.

Alennusmyynti! Alan toden teolla innostua. Löydän ylisöpöt limenvihreät Conversen flip-flopit, 3,10 e.

Kuulin tänään, että ensi viikolla alkavalla kurssillani kaikki, sekä miehet että naiset, yöpyvät samassa tilassa. Onkohan siellä edes sermejä? Etamin alusvaateosaston kirkuvat kyltit pysäyttävät minut, –50 %. Ostan hennon liilat rintsikat, 5,70 e. Hitto vieköön, otan nuo mustatkin, 7,30 e.

Kotimatkalla kurvaan The Yogi Tree -ravintolaan pizzalle, 3 e.

Virpi is happy!

Lomasuunnitelmia

2009-01-30T06:35:00.001+02:00

Vaikka minulla on viiden vuoden viisumi, joudun käymään 180 päivän välein Intian rajojen ulkopuolella. Puoli vuotta tulee täyteen kesäkuun alussa. Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä kuukaudeksi tai pariksi Thaimaaseen ja tulla sitten takaisin Intiaan. Mutta mitä jos piipahtaisin Suomessa! Intian arki on niin rankkaa, että kesäloma tulisi kovaan tarpeeseen.

Aah, olen jo nähnyt päiväunia, kuinka osallistun Suomessa eräälle kurssille ja liidän jänkhän poikki ruskettuneena ja puolivalaistuneena rakkaiden ihmisten odottaville käsivarsille. Mutta vielä ihanampaa olisi nähdä perhettä.

Tiedän, että oikeasti aikaa ei ole olemassa. Aika on vain mielen luoma käsite, joka mahdollistaa ajatusten vellomisen menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Oikeasti on olemassa vain tämä yksi nykyhetki, joka on ikuinen.

Mutta totuus ajasta ja nykyhetkestä haihtuu taivaan tuuliin, kun ajattelen veljenpoikia ja -tyttöä. He ovat niin pieniä! He kasvavat niin kauhean nopeasti! Haluan nähdä, olla mukana! On ikävä! Mitä jos he unohtavat Virpi-tädin kokonaan!

Aloitin kesäloman suunnittelun kun makasin kipeänä Mumbaissa. Olo oli herkkä ja haavoittuvainen, joten ymmärtäähän sen. Olen tietoinen ja myös hieman ärtynyt siitä, että aina kun uppoan haaveilemaan Suomen-matkasta, unohdan olla läsnä. En hyväksy sitä täydellistä, joka on nyt, vaan viihdytän itseäni päiväunelmilla.

Mutta silti. Samalla voisin jättää kotiin toiset bikinit. Mitä teen kaksilla, kun en ole käyttänyt ensimmäisiäkään kuin kerran? Poiskaan niitä ei viitsi heittää, koska ne ovat uudet ja lahjaksi saadut. Samalla voisin hakea hopeiset flip-flopit veljen vintiltä, ne ovat sen vihreän kassin päällä. Pääsisin kampaajalle. Söisin ruisleipää ja kylmäsavustettua lohta.

Aah, tämä päiväuni on ihana! Se livahtaa mieleen myös meditaation aikana, kun istun risti-istunnassa viileällä marmorilattialla Oshon entisen kotitalon peilisalissa. Päästän ajatuksesta irti. Tämä talo on zen. Täällä on hurjan rauhoittava energia ja mieli tyhjenee kuin itsestään. Kun kello kumahtaa meditaation päättymisen merkiksi, nousen vastahakoisesti ylös ja kävelen hitaasti ovelle.

Eteisessä etsin katseellani vihreitä varvastossuja. Ei missään. Astun sivuun ja odotan tyynesti, että kaikki muut saavat kenkänsä ja lähtevät. Kenkiäni ei näy. Jaa. Joku on vissiin vienyt ne. Seisoskelen hieman pöllämystyneenä, mutta rauhallisena eteisessä. Meditaation valvoja osoittaa oven suussa olevia rispaantuneita tossuja: “Ota nuo, ne eivät ole kenenkään.”

Sujautan kaksi numeroa liian pienet muoviläpyskät jalkoihini ja lähden kävelemään kohti auditoriota ja seuraavaa meditaatiota. Onnittelen itseäni. Näin tätä henkistä elämää eletään! Ei reagoida tunnekuohulla vaan otetaan jokainen hetki vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Joka hetki on täydellinen. Karman laki pitää huolen oikeudenmukaisuudesta, minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun tyyneyteni palkitaan ja varas saa rangaistuksensa, tavalla tai toisella. Sääli valtaa minut. Ihminen joka varastaa, ei ole onnellinen. Toivottavasti hänkin löytää jotain hyvää ja kaunista elämäänsä.

Illan edetessä tyyneyteni hälvenee. Jalat kipeytyvät huonoilla kengillä kävelystä. Väsyttää ja päätä särkee. Ajattelen vähän väliä metsänvihreitä varvastossuja, joissa oli kaunis metallinen kiilto. Ne olivat Hawaianakset! Niissä oli ihanan joustava pohja ja niillä pystyi kävelemään koko päivän, toisin kuin näillä paikallisilla muovinpaloilla. Ne olivat kalliit ja ennen kaikkea ne olivat minun! Tuijotan muiden ihmisten jalkoja. Suunnittelen mielessäni, mitä sanon jos törmään varkaaseen. Nolaanko hänet julkisesti vai otanko laupean, ymmärtäväisen asenteen?

Ihan sama. Päivä on joka tapauksessa pilalla. Itkettää. Jumalauta mä lähden hakemaan ne parhanan flip-flopit sieltä veljen vintiltä!

Ensimmäinen tanssi

2009-01-29T20:17:00.004+02:00

Buddha Grove -aukiolta kantautuu jytinä. Joka aamu klo 10.45 on tarjolla tunnin mittainen Dance Celebration, ulkoilmadisco, jossa DJ sekoittaa sulavasti länsimaisia ja intialaisia listahittejä, New Agea ja jotain psykedeelistä. Viitisenkymmentä ihmistä heiluu auringonpaisteessa, viininpunaisten kaapujen helmat heiluen.

Myöhästyin vipassanameditaatiosta, joten osallistuin hetken itsekin. Tanssin parikymmentä minuuttia silmät kiinni. Sitten huomasin katselevani yhä enemmän muita ja kun tanssistakin tuli innotonta askel-viereen-ketkutusta, vetäydyin päiväkirjan kanssa varjoon.

Kolme päivää Oshon ashramissa, ja minulle on avautunut aivan uusi, yllättävä ulottuvuus: tanssi! Kaiken tanssitunneilla opitun voi heittää romukoppaan. Koreografiat, ryhdin, keskivartalon hallinnan. Huomaan, etten ole oppinut tanssitunnilla tanssimaan vaan esittämään tanssijaa. Kun on tietyt muuvssit hallussa, saa itseluottamusta ja voi revitellä peilisaleissa ja tanssilattialla.

Kun lopetan esittämisen ja antaudun liikkeelle, jota kehoni haluaa tehdä luonnollisesti, se ei muistuta tippaakaan sitä mitä olen tottunut kutsumaan tanssiksi. Se on hurjaa, hillitöntä, hallitsematonta, palavaa ja vähän pelottavaa. Mieli tarjoaa myös sellaista adjektiivia kuin ruma, mutta miten sellainen voisi olla rumaa, joka tuntuu paremmalta kuin mikään kehoni liike koskaan aikaisemmin?

Yksi mullistava oivallus liittyy rytmiin. Kun kehoni sai puheenvuoron, se ilmoitti selkeästi, ettei se halua laskea kahdeksaan. Olen ihan äimänä. Aiemmin, kun olen kuunnellut mitä tahansa musiikkia, olen ollut tietoinen rytmin rakenteesta, taustalla kulkevista kaseista ja 32 tahdin blokeista. Ja ajatellut, että tanssi ja ilmaisu liimataan tämän rakenteen päälle. Tai jos rakenne rikotaan, se tehdään hallitusti. Koska olenhan musikaalinen ja minulla on hyvä rytmitaju. Oli hämmentävää huomata, että tämäkin itsestäänselvyys on vain mieleni tuottama ehdollistuma. Itsensä ilmaiseminen tanssin avulla on jotain ihan muuta.

Ilmaisu on avautunut Oshon meditaatioiden avulla. Erityisesti kundaliinimeditaatio on kolahtanut niin, että henkeä salpaa. Kun meditaatio alkaa, vedän viinipunaiset silmälaput silmille. En näe mitään, ja kuulen vain kaiuttimista pauhaavan musiikin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia täristään. Pysyttelen rentona ja annan kropan väristä, hytkyä ja nykiä. En tärisytä itseäni, vaan annan kehoni täristä – siinä on valtava ero.

Jalkapohjat ovat tiukasti maadottuneet. Annan energian nousta jalkoja pitkin ylöspäin. Äänimatto vyöryy ylitseni, mutta keho värisee ihan omaan tahtiinsa. Välillä isoja kouristuksenomaisia nykäisyjä, aivan kuin saisin sähköshokkeja, välillä pientä hienovaraista värinää. En ole tekijä vaan tarkkailija, hiljainen todistaja. En ennakoi mitään, seuraan vain ihmetellen, miten liike siirtyy kehon osasta toiseen, täysin epäjohdonmukaisesti.

Lävitseni kulkee sykähdys ja irvistän tuskasta, vaikka mitään kipua ei ole. Ylitseni pyyhkäisee paksu aalto. Peite silmillä imee sekä hien että kyyneleet. Vartin tärinän jälkeen keho on irtonainen ja herkkä.

Seuraavat 15 minuuttia tanssitaan. Minulla on edelleen side silmillä enkä näe mitä muut tekevät. Olen täysin yksin omassa pimeydessäni. Irrationaalinen tärinä sulaa irrationaaliseksi tanssiksi. Ei selkeää rytmiä, pelkkää poukkoilevaa hulluutta.

Välillä mieli yrittää tarjoilla ajatusta, että tämä näyttää varmasti hirveältä, mutta päästän ajatuksesta saman tien irti. Keskitän koko huomioni oikeaan kyynärpäähän, olen kyynärpää, ja seuraan kuinka se liikkuu tilassa johdattaen muun kroppani hurmaavaan ravistukseen tai kiemuraan. Välillä heittelehdin holtittomasti jäsenet jäykkinä kuin zombie, välillä aaltoilen niin pehmeästi, etten voi kuin nieleskellä.

Olen uskaltanut astua johonkin sellaiseen paikkaan, jossa en ole ennen ollut. Tunnistan myös pelon, joka nytkin vaanii tuolla jossain reunamilla. Joskus, kun olen harrastanut miehen kanssa seksiä, en ole uskaltanut astua tänne. Jos nyt päästän irti, menetän kontrollin ja näytän, kuulostan, haisen ja maistun niin kamalalta, että mies kavahtaa inhosta.

Heitän pään taakse, paljastan kaulavaltimon ja nostan myös kädet ranteet edellä ylös ja olen pakahtua. Ota minut, elämä, tee ihan mitä haluat, otan kaiken vastaan.

Onkohan niin, että tanssin ensimmäistä kertaa eläissäni. Pikkutyttönä hytkyin peilin edessä kuvitellen olevani joku muu. Olen myös aikuisena käynyt tanssitunneilla ja nauttinut suuresti, mutta jokin katkera sivumaku siinä on ollut. Olen tiedostanut olevani niin vanha, ettei minusta tule enää millään treenimäärällä tanssijaa. Mikään muu kuin ammattilaistason tekniikka ei tietenkään riitä.

Se, miten olen tanssinut parin viime päivän aikana, on paitsi ymmärryksen, myös tekniikan tällä puolella. En tanssi salsaa tai jazzia, vaan minua. Tanssin Virpiä, eikä tässä maailmankaikkeudessa ole ketään, joka osaisi sen paremmin.

Musiikin tunnelma vaihtuu. Seuraavat 15 minuuttia seison liikkumatta paikoillani. Olen kuuma, täynnä sykettä ja energiaa. Kuuntelen, kuinka kehoni rauhoittuu ja pöly laskeutuu. Hiki valuu ja sitten kuivuu. Pysyn yhteydessä johonkin, jolla ei ole nimeä.

Meditaation viimeisen 15-minuuttisen makaan selälläni lattialla jalat ja kädet levällään. Olen.

Ostetaan ja myydään

2009-01-28T20:23:00.007+02:00

Namaste!

Olen Intiaa kiertävä freelance-toimittaja ja tarjoan Lehteen reportaasia Oshon ashramista. Osho International Meditation Resort on maailmankuulu keskus, joka vetää puoleensa meditoijia eri puolilta maailmaa - lähinnä länsimaalaisia.

Keskus on varsinainen luksuskeidas keskellä köyhää, kaoottista ja likaista Intiaa. Osholandiassa tiet on kivetty valkoisella marmorilla, rakennukset on rakennettu kiiltävästä mustasta kivestä, ja viininpunaisiin kaapuihin pukeutuneet vierailijat odottelevat solisevien suihkulähteiden äärellä chakra- tai tantra-kurssinsa alkamista, tanssivat pop-hittien tahtiin Buddha-aukiolla tai pelaavat “zennistä”. Myös uima-altaaseen pulahdetaan viininpunaisissa uikkareissa.

Ihmiset tulevat keskukseen kuitenkin ennen kaikkea meditoimaan. Ei sitä perinteistä “istutaan risti-istunnassa ja ollaan hiljaa” -tyyliä, vaan Osho lanseerasi erilaisia dynaamisia meditaatioita, joissa huudetaan, puuskutetaan, täristään, tanssitaan, jokelletaan ja puhutaan siansaksaa. Oshon mukaan tällaiset aktiiviset, keholliset menetelmät sopivat erityisesti länsimaalaisille. Meitä on ihan turha istuttaa lootusasennossa, koska levoton länsimainen mieli ei noin vain hiljene.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä raivokas ja riemukas kehollinen meditaatio toimii! Olen nyt ollut ashramissa kolme päivää, ja elämys on ollut huikea. Harvoin olen onnistunut pulahtamaan täyteläiseen, onnelliseen tyyneyteen yhtä luontevasti kuin täällä, vaikka olen harrastanut jo pitkään joogaa ja tutustunut erilaisiin meditaatiotekniikoihin. Viivyn ashramissa kaikkiaan 2,5 viikkoa ja osallistun tänä aikana myös viikon kurssille, joten uskon, että saan tarjonnasta hyvän kokonaiskuvan.

Isäntä eli Osho kuoli 1990, mutta hänen henkensä ja opetuksensa elävät vahvasti. Täällä Punessa käy vuosittain kymmeniä tuhansia vierailijoita ja eri puolille maailmaa on pienempiä Osho-keskuksia. Suomen Osho-toiminta on keskittynyt Tao-tupaan Helsinkiin. Pune sijaitsee kolmen tunnin junamatkan päässä Mumbaista, Goan-radan varrella, joten ihan tavallinenkin turisti voi pistäytyä täällä lomansa yhteydessä.

Tämän Lehdelle tarjoamani jutun kirjoittaisin minä-muodossa, koska meditaatio jos mikä on hyvin henkilökohtainen elämys ja pystyn välittämään sen lukijoille parhaiten omien kokemusteni kautta.

Mitä olet mieltä? Jos kiinnostaa, pyytäisin sinua meilaamaan takaisin mahdollisimman pian, jotta saan byrokratian rullaamaan. Täällä on kuvaaminen kielletty, mutta juttelin press officerin kanssa: heillä on 30 000 kuvan kuvapankki, josta löytyy laadukkaita, painokelpoisia kuvia joka tarpeeseen. Intialaiseen tyyliin asioiden järjestely vaatii paperisotaa, anomuksen hyväksyttämistä pääkonttorissa jne. Kurssini aikana en pääse puhelimeen enkä nettiin (enkä saa puhuakaan!), joten toivon saavani asian vireille ennen sitä.

Olisi hienoa, jos voisit kuitata pikaisesti myös siinä tapauksessa, että et kiinnostu ideastani, niin voin tarjota sitä jollekin toiselle lehdelle. En ole aikaisemmin kirjoittanut Lehteen, mutta jotenkin tuntui, että tämä voisi olla juuri teille sopiva aihe.

Palataan pian asiaan!

Ystävällisin terveisin

Virpi

Lähtemisestä

2009-01-25T03:00:00.004+02:00

Juna puksuttaa kohti Punea. Yö oli lyhyt, en saanut nukuttua. Olenhan aito MPN, Meidän Perheen Nainen. Meidän perheessä lähdöt ja pakkaamiset ovat asioita, joista tulee stressi ja menee yöunet. Vaikka kuinka ennakoi ja aloittaa ajoissa, koko päivä menee hössäämiseen ja tussaamiseen eikä lopulta saa väsymykseltään ja kiihtymykseltään nukuttua.

Minulla on MPN:stä pari omaa variaatiota. Jos ollaan lähdössä työmatkalle, varsinkin ulkomaille, huomataan lähtöä edeltävän iltana että ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka on maannut pyykkikorin pohjalla vuoden. Sitä sitten ruvetaan pesemään yöllä, käsin, ja yritetään nopeuttaa kuivaumisprosessia käärimällä paitaa pyyhkeisiin ja puristelemalla vettä pois. Sitten stressataan kun uni ei tule, vaikka on tärkeä työkomennus edessä. Aamulla noustaan silmät ristissä ja ahdistuneena. Jos lähtöä tehdään lapsuudenkodista käsin, myös toinen MPN eli äiti osallistuu paniikintorjuntaan kuivaamalla neulettani hiustenkuivaajalla.

Toisessa variaatiossa lähdön lähestyessä päätetään ottaa elämä haltuun ja tehdä kaikki rästihommat, koska on niin paljon kivempi lähteä reissuun kun mitään ei jää roikkumaan. Lähtöä edeltävänä päivänä palautetaan kirjaston kirjat, ommellaan puuttuva nappi, sulatetaan pakastin, jonotetaan Welhon, Soneran, Elisan, Pohjolan ja Helsingin Energian asiakaspalveluun, viedään tahrainen juhlamekko pesulaan, käydään kahvilla vanhan ystävän kanssa ja tehdään itselle manikyyri ja pedikyyri, kuoritaan koko vartalo ja ajellaan karvat. Iltamyöhällä iskee paniikki, kun huomataan, että elintärkeät paperit ovat jääneet töihin ja ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka lojuu pyykkikorin pohjalla.

Nyt olen osittain murtanut tämän ehdollistuman. En langennut olisipa kiva saapua uuteen paikkaan jos kaikki vaatteet olisivat puhtaita -ansaan enkä kummitytön synttärit ovat kesällä ja torilta löytyisi kivoja lahjoja -miinaan. Jännitän ja valvon, mutta en tee siitä ongelmaa. Nukun tai en, ihan sama. Lähden matkaan joka tapauksessa, ja mukaan tulevat ne tavarat jotka tulevat. Viime yön makasin kaikessa rauhassa, vaikka varpaat heiluivatkin levottomasti sängyn reunaa naputtaen. Oli hyvä olla. Välillä hymyilin sisään päin, sillä ajatus matkan jatkamisesta tuntui hyvältä. Onko täydellisempää hetkeä nousta junaan kuin sellainen, jolloin palaa halusta päästä liikkeelle.

Projektinhallintaa

2009-01-24T20:25:00.000+02:00

Olen kyllästynyt siihen, että rinkan päälle kiinnitetty makuupussi heiluu kuin mikäkin irtorypäle, vaikka olen köyttänyt sen kahdella hihnalla kiinni. Aina kun joku avulias auttaa minua nostamaan rinkkaa, hän tarttuu makuupussin hihnaan, josta ei saa tukevaa otetta, jolloin rinkka tipahtaa maahan ja likaantuu. Auttaja hämmentyy ja sitten nolostuu, kun minä tartun vahvoihin olkahihnoihin ja nostan rinkkani itse.

Meinasin jo jättää makuupussin kierrätykseen, mutta tiedän tarvitsevani sitä muutaman kuukauden kuluttua Pohjois-Intiassa. Joku päivä saatan paiskata sen Gangesiin, mutta toistaiseksi kannan sitä mukanani.

Kaksi vuorokautta aikaa lähtöön. Makuupussi Rinkan Sisään -projekti (MRS) vaatii huolellista suunnittelua ja väsymätöntä työskentelyä. Aloitan helpoimmasta päästä. Lumenen dödöstä on jäljellä enää rippeet – adios! Myös jalkavoide vetelee viimeisiään. Jos levitän sitä parina iltana reilusti, saan senkin loppumaan. Multitabsit ja maitohappobakteerit ovat vähissä, joten kaadan ne pieneen paperipussiin ja heitän muovipurkit pois. Rinkan pohjalta löytyvät sukat saavat mennä.

Seuraavaksi kerään kaikki kuitit, lippuset ja lappuset kasaan. Yksi keko lähtee kirjanpitäjälle ja toinen vanhemmille mahdollista myöhempää käyttöä varten. Kirjaan joka kuitin tiedot myös koneelle, siltä varalta etteivät kirjeet löydä perille. Minulle on lähetetty Intiaan kaksi kirjettä, joista toinen katosi. Eli toistaiseksi Intian postin luotettavuus on 50 prosentin luokkaa.

MRS-projekti on erityisen haasteellinen, sillä poden samanaikaisesti ensimmäistä vatsatautiani. Pahoinvointia ei onneksi ole, mutta kaikki ruoka ja juoma tulee samantien ripulina läpi. Lopetan syömisen, mutta yritän niellä väkisin nestehukkapulverilla terästettyä vettä. (Kokeile kotona: sekoita litraan väljähtynyttä jaffaa teelusikallinen suolaa. Nam.) Käyn puolen tunnin välein vessassa täräyttämässä vaivoin niellyt nesteet ulos.

Kaivan homeopaattisen matka-apteekkini esiin ja aloitan Aloella. Yksi rae kielelle sulamaan, sitten yksi teelusikallinen laimennettua liuosta joka toinen tunti. Meilaan homeopaatille Suomeen ja kyselen tarkempia ohjeita.

Toisaalta MRS-projektilleni on vain eduksi, etten voi lähteä kaupungille. Tarvitsen lepoa, joten makoilen sängyllä ja luen. Saan Marrying Anita -kirjan päätökseen ja keksin viedä sen aulaan jonkun löydettäväksi. Matkalla törmään eurooppalaiseen naiseen ja tarjoan kirjaa. Nainen ilahtuu, sillä hän oli juuri matkalla ostamaan jotain lukemista.

Seuraavaksi käyn järkälemäisen joogaopettajan manuaalin kimppuun. Sain käsiini laittoman kopion, ja tarkoitukseni on ollut tutustua ennakkoon asioihin, jotka joudun omaksumaan omalla opettajakurssillani. Kas kun kympin tyttö ei usko, että voisi mitenkään oppia kaiken kuukaudessa.

Saan homeopaatilta meiliä: “Jatka Aloella, mutta tee vahvempi liuos ja ota joka tunti. Jos ei auta viiden annoksen jälkeen, siirry Podophyllumiin.”

Luen, käyn vessassa, luen, käyn vessassa, otan torkut, käyn vessassa, luen. Joogafilosofiaa ja meditaatiota koskevat osiot ajatuksella, toisia silmäilen kursorisesti. Kirjoitan ylös hindusanastoa, jota en ymmärrä. Asanoista, suoritustekniikasta ja tuntirakenteesta naputan tarkat muistiinpanot koneelle, sillä niistä on minulle hyötyä myös omassa harjoituksessani. Kuten arvelinkin, anatomia- ja fysiologiaosion sanasto on todella hankalaa. Kirjaan latinankieliset termit ylös, jotta voin kääntää ne myöhemmin. Järkäleestä jää lukematta vain puolen sentin paksuinen Bhagavad Gita -osio, jonka revin irti ja pakkaan rinkkaan.

Oloni on selvästi kohentunut. En käy niin usein vessassa, ja nälkäkin kurisee. Syön banaania ja keksejä. Yllätyn, kun joudun taas juoksemaan vessaan. Minä jo luulin, että se olisi ohi! Illalla on vähän kuumeinen olo. Nukun yön kuin tukki, käyn aamulla taas vessassa ja aloitan Podophyllumilla. Taas kuiva rae kielelle, sitten tunnin kuluttua teelusikallinen laimennettua nestettä. Siemailen hiljalleen litran suolavettä, eikä se tule läpi. Lupaavaa!

Käyn seuraavaksi lehtiöideni kimppuun ja kirjoitan muistiinpanot puhtaaksi koneelle. Revin kaikki turhat sivut irti. Tiedän, että konkarimatkaaja repisi nyt myös matkaoppaastaan Mumbai-sivut irti, been there, done that, mutta en pysty siihen. Lonely Planet on raamattu. Olen vielä niin alkeellisella traveller-asteella, että minua harmittaa Pyhän Kirjan taittunut kansi.

Käyn lounaalla: riisiä, kasviksia jaipurilaisittain ja yksi chapati-leipä. Kuluu tunti, sitten toinen… ei mitään!

Käytän koepakkaukseen kaksi tuntia. Levitän kaikki tavarat sängylle. Sovittelen huolellisesti, mitkä tavarat asettuvat tiiviisti sisäkkäin, limittäin tai lomittain. Vaatteet kulkevat omissa retkeilijän pussukoissaan. Puhtaille, likaisille, alusvaatteille ja joogavaatteille omansa. Haa! Kun istun pussiosan päällä rullatessani suuaukkoa kiinni, pussiin ei jää yhtään ilmaa! Saan aikaiseksi litteitä, kompakteja paketteja. Jätän pakkaamatta muutaman irtovaatteen, joilla voi tukkia pieniä koloja tai löysiltä tuntuvia kohtia.

Ähellän ja puhellan, hiki virtaa, mutta saan tungettua makuupussin rinkan sisään. Onpa pinkeä. Toivottavasti kukaan ei tökkää kantamustani terävällä esineellä, koska se varmasti räjähtää.

Illalla ei ole yhtään nälkä, mutta syön sandwichin ja juon lassin, jotta jaksan huomenna matkustaa.

Pöydällä lojuu vielä yksi pakkaus Electral Oral Rehydration Salt -jauhetta. Olen kitannut suolaliuosta parin vuorokauden aikana yhdeksän litraa. Mitä teen viimeiselle? Jos pakkaan pussukan mukaan, siinä tulee taas 21,80 grammaa lisää painoa. Tunnen olevani kuin extreme-urheilija, joka leikkaa kisojen alla paidan koko- ja pesuohjelaput pois keventääkseen kantamustaan.

Sekoitan viimeisen suolapussin litraan vettä ja juon lasillisen. Päätän valmistautua junamatkaan kuin pitkälle lenkille. Tankkaan illan ja aamun, nesteytän kehoni jokaisen solun. Otan junaan hätävaraksi vain pari desiä vettä. Hei kamoon, jokainen turha desi painaa ylimääräiset 100 grammaa!

Herätys viiden tunnin kuluttua. Nyt otan tehounet, herään tehokkaaseen aamuun ja lähden MRS-päivitetty rinkka selässä, pikkureppu vatsan puolella kohti asemaa ja uusia seikkailuja!

Globaali henki suoraan sydämestä

2009-01-21T08:41:00.003+02:00

Mumbain maratonin alla hengailin jonkin verran pressikeskuksessa. Ilmastointi, ilmaista ruokaa ja avuliaita ihmisiä. Kaikki muut keskuksessa pyörineet toimittajat ja valokuvaajat olivat intialaisia – ja miehiä. Eräs nuorimies lähestyi minua.

– Hei, olen toimittaja Vaibhar Khan. Kuulin, että aiot juosta maratonin. Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?

– Hei. En juokse maratonia vaan kuuden kilometrin Dream Runin.

– Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?

– Ööööö… tuota… en oikein tiedä… itsekin toimittaja… mitään sanottavaa…

Mutta keskustelu jatkuu, ja huomaan vastaavani Vaibharin kysymyksiin. Tosin hän tuntuu toistavan yhtä ja samaa kysymystä: Kertoisitko jotain itsestäsi? Mitä vielä voisit kertoa? Olisiko vielä jotain, mitä voisit sanoa?

– Olisi helpompaa kertoa, jos tietäisin, mitä haluat tietää ja mistä näkökulmasta kirjoitat.

– No tästä Mumbain maratonin näkökulmasta. Kertoisitko jotain?

Huomaan puhuvani yhä enemmän ja nopeammin. Nyt pitää saada sanottua kaikki viisaat ja syvälliset ajatuksensa, kun joku vartavasten kuuntelee. Vaibhar keskeyttää, tällä kertaa täsmäkysymyksellä:

– Tunnetko paljon muita toimittajia, jotka sinun laillasi kiertävät maailman maratoneja?

– Niin siis enhän minä kierrä…

– Tunnetko?

– En tunne.

Juttelemme vartin. Mies ei ole tehnyt yhtään muistiinpanoa. Lopuksi hän kysyy ikääni ja pamauttaa viimeiseksi kysymykseksi:

– Oletko sinkku vai naimisissa?

Sitten hän haluaa valokuvan. Lehden valokuvaajaa ei näy missään, joten hän ottaa kuvan kännykällään. Ja pyytää yhteystietojani mahdollisia lisäkysymyksiä varten. Kättelemme.

Seuraavana päivänä lehdestä löytyy kuin löytyykin juttu, pienen kuvan kera:

Run and Report for Virtanen

Running a marathon is a global phenomenon. And that’s what attracts tourists from all across the globe.

Even Mumbai have witnessed the limelight all through these years.

Mumbai have already seen global media making their base. Virpi Virtanen (nimi muutettu) is one such journalist, but unlike other reporters she doesn’t intend to do the same.

For once the 37-year-old would be donning her running skills instead of her usual reporting skills. “I intend to run the Dream Run on Sunday and later report about it,” said the Finnish journo.

This is the first time that she is running a marathon away from her homeland. But nevertheless is excited to make it a memorable one. “I have participated in couple of Marathons backhome. But this would be the first time away from home,” she said.

Why only Mumbai Marathon? “A year back I had decided to visit India. So I decided to register myself for the Mumbai Marathon. And that’s how everything fell in place,” said Virtanen. She works for a magazine based in Helsinki and intends to write a first hand experience of the entire event.

Virtanen, who just returned from a South India trip is eagerly waiting for Sunday to rise.

The entire interaction also saw a global spirit coming out from her heart. “I was never afraid to come to Mumbai. My close ones though were little worried. But personally I was never worried about anything,” she said. (17.1.2009)

Läskit älkööt vaivautuko

2009-01-21T07:15:00.004+02:00

Lentoyhtiö IndiGo etsii sanomalehti-ilmoituksella lentoemäntiä.

WANTED
Pitkiä, hoikkia ja hyväluontoisia tyttöjä

Odotamme, että olet

- Intian kansalainen
- 18–27-vuotias nainen
- vähintään 157 cm pitkä, ja painosi on sopivassa suhteessa pituuteesi
- huoliteltu
- kirkasihoinen
- kypsä ja positiivinen ja omaat hyvät kommunikointitaidot
- valmistunut korkeakoulusta

Kiinnostuneita hakijoita pyydetään tuomaan hakemuksensa henkilökohtaisesti 24.1.2009 klo 11–16 välisenä aikana. Kaikkia hakijoita pyydetään tuomaan mukanaan yksi passikuvan kokoinen värikuva ja yksi kokovartalokuva. Dress code: muodollinen. Lyhythihainen paita, polvipituinen hame, hiukset sidottu siististi kiinni.

Närkästyin ensin, mutta ihan turhaan. Onko siinä paljon eroa, kerrotaanko kriteerit avoimesti heti alussa vai tehdäänkö karsinta hiljaisesti suljettujen ovien takana? Kun lopputulos on kuitenkin sama. Puhutaan tasa-arvosta ja edistyksestä sitten, kun Finnairin lennolla nähdään lyhyt, ylipainoinen, aknenaamainen lentoemäntä.

Unelma anelma

2009-01-20T07:00:00.002+02:00

Uusi, ihana Mumbain aamu! Matkaan lautalla Elephanta Islandille, kaupungin edustalla sijaitsevalle saarelle katsomaan luolaan rakennettua vanhaa Siva-temppeliä. Tunnin merimatka on aivan luksusta. On ihan sama seilaako Runebergillä Helsingistä Porvooseen vai Floralla Mumbaista Elephantalle, meri ei petä koskaan: ihana raikas, viileä tuuli ja auringossa tuikkiva meri.

Huomaan, että, mieleni haluaisi tuottaa päiväunia ja fantasioita, joten kaivan vastalääkkeeksi päiväkirjan esiin. Tänään mielessäni on vilkkunut saippuaoopperan pätkä, jossa olen kuuluisa, persoonallinen valokuvaaja. Koska olen entinen malli, olen tietysti myös hurjan kaunis. (Tutut saattavat huomata, että hahmo perustuu erääseen arvostettuun, persoonalliseen ja kauniiseen, aikaisemmin mallina työskennelleeseen valokuvaajaan :-)

Olen kuvaamassa Mumbaissa, joten minun on tietysti pitänyt palkata raamikas mies henkivartijaksi ja kameralaukun vahtijaksi. Olemme aluksi strictly business, mutta kun opimme päivien mittaan arvostamaan toisiamme ja ammattitaitoamme (mies on tietysti adoniksen ulkonäöstään huolimatta erittäin välkky ja hyvin koulutettu, ja on oma värikäs tarinansa, kuinka hän päätyi goran suojelijaksi), suhteemme muuttuu luontevammaksi ja välittömämmäksi ja sitten… En mene haaveissanikaan noita kolmea pistettä pidemmälle, sillä ihastumisen kehittyminen ja odotuksen jännitys tuntuvat niin ihanalta.

Päiväuni sai minut huomaamaan, että näitä fantasioita on nykyään huomattavasti vähemmän. Ja se on hyvä juttu. Huomaan, että myös eräs toistuva “perusfantasia” loistaa poissaolollaan. Unelmointikaava, jota olen toistanut säännöllisesti matkoillani, missä tahansa olen reissannut. Jos olen jossain ihanassa paikassa kuten Barcelonassa tai Pariisissa, alan pian haaveilla, millaista olisi asua Barcelonassa tai Pariisissa. Kohta listaan huolestuneena ongelmia ja vastoinkäymisiä, joita en voi välttää. En osaa kieltä, ja vaikka oppisinkin, en tuntisi koskaan oloani kotoisaksi. Minulla tulisi aina olemaan aksentti ja myös ulkonäköni pistäisi silmään. Pariisilaiset ja barcelonalaiset eivät koskaan hyväksyisi minua yhdeksi heistä, kuten olen jo kokenut Ruotsissa, Saksassa ja Britanniassa. Ja kas – innokas ihastus on muuttunut ahdistukseksi. En enää pysty nauttimaan ympärilläni olevasta ihanuudesta, vaan se on katkera muistutus jostain, jonka haluan mutta en voi koskaan saada.

Tiedostin tämän kaavan muutama vuosi sitten, kun silloinen poikaystäväni huomautti ärtyneenä: “Miksi sun pitää aina alkaa suunnitella muuttoa joka paikkaan, jossa käymme?” Loukkaannuin hänen äänensävystään, mutta olin myös hämmentynyt – eivätkö kaikki ajattelekaan näin?

Kuten sanottu, on siunaus, että minulla on yhä vähemmän päiväunia ja -unelmia. Se, että minulla on vilkas mielikuvitus ja kyky kuvitella itseni mitä ihmeellisempien tarinoiden ja seikkailuiden sankarittareksi, ei ole lahja, vaan pakonomainen taipumus vältellä nykyhetkeä. Mieli pakenee kuvitelmiin, sillä se ei kestä nykyhetken hiljaisuutta ja pysähtyneisyyttä.

Miksi minun pitää täyttää tyhjät hetket mielikuvituksen tuottamalla viihteellä? Siksi, että olen tyytymätön. Ruoho nyt vaan on vihreämpää aidan toisella puolella. Jos asuisin jossain ihanassa paikassa, kaikki olisi toisin, paremmin. Jos olisin kaunis ja kuuluisa valokuvaaja, eläisin jännittävämpää elämää. Jos olisin kansainvälinen bestseller-kirjailija, kyllä minä varmasti olisin jotain, kun niin monet ostavat kirjani ja katsovat minua ihaillen.

Vihreää ruohoa. Olen elänyt tällä asenteella melkein koko ikäni. En ole osannut nauttia nykyhetkestä, koska siellä joutuu kohtaamaan itsensä. Sen kaiken häpeän ja pelon, jota olen nyt katsellut järjestelmällisesti parin vuoden ajan. En tiennyt silloin, että kun vain uskallan pysähtyä ja olla läsnä nykyhetken “tylsyydessä”, sen kaiken pelon alla on jotain huikeaa. Siellä on rakkaus. Kolaan rakkauden päältä kuonaa kerros kerrokselta. Välillä heilutan kevyesti pölyhuiskua, välilä käytän dynamiittia. Ja sieltä se pilkottaa, loistaa yhä enemmän ja kirkkaammin. Rakkauden valo. Minä olen rakkauden valo.

Minulta kysyttiin tähän merkintään liittyen, onko unelmointi muka niin pahasta? Eikö ole tärkeää, että ihmisellä on unelmia ja haaveita – miten unelmat muuten voisivat koskaan toteutua? Niin, mitä pahaa siinä on, että olen lapsesta asti haaveillut olevani kuuluisa kirjailija? Miksi viaton haave pitää murskata niin kipeällä tavalla?

Viattomat unelmat eivät ole ollenkaan niin viattomia, kuin miltä ne näyttävät. Kun raaputin tuota kirjailijaunelmaani, mitä sen alta paljastui? Tukahdutettua kauhua, häpeää ja itseinhoa. Toisin sanoin se haave sanoi, että olen oikeasti mitätön, lahjaton paska, mutta jos olisin kuuluisa kirjailija, olisin onnistunut huijaamaan kaikkia. Joka kerta kun vaivuin unelmoimaan, ylläpidin ja vahvistin tätä armotonta ja rakkaudetonta kuvaa itsestäni. Luojan kiitos se on nyt murskattu.

Näen nyt, että minulla on kirjoittajana kaksi “kaistaa”. Vasemmalla kaistalla unelmoin menestyksestä, suunnittelen uraani, hypetän itseni täyteen toiveita ja odotuksia, päätän kirjoittaa hyvin, päätän kirjoittaa kirjan. Tämä kaista ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Päin vastoin lamaannuin täysin, enkä pystynyt pitkään aikaan tuottamaan minkäänlaista tekstiä, edes perusjournalismia.

Huristelen nyt oikeaa kaistaa. Päästän irti toiveista, odotuksista ja varsinkin yrittämisestä. Olen läsnä parhaani mukaan ja vain katson mitä tapahtuu. Kuten olen jo monta kertaa todennut: olen mitä olen ja teen mitä teen. Tällä asenteella löydän itseni yhä uudelleen tilanteista, joissa en ole päättänyt kirjoittaa, mutta havahdun siihen että kynä sauhuaa tai näppäimistö rapisee. Olen auki ja annan sen tulla, mikä on kullakin hetkellä tullakseen. En suunnittele, analysoi tai arvostele sitä mitä kirjoitan. Kirjoitan, koska en muuta voi.

Luulen, että vasemmalta kaistalta löytyy ahdistuneita, kärsiviä wannabe-kirjailijoita. Oikealta niitä, jotka saavat tekstinsä julkaistua.

Mmmmm… Mumbai

2009-01-19T17:43:00.002+02:00

Tämä on hullu, ihana kaupunki! En tajua, miksi tykkään Mumbaista kuin hullu puurosta, mutta jotenkin tämä menee ihon alle. Ja keuhkoihin, ja silmiin, mutta varsinkin sydämeen.

Tulin perille perjantain vastaisena yönä ja pääsin nukkumaan vasta kolmelta, mutta heräsin muutaman tunnin kuluttua. Aamuisin mökä on niin kova, ettei edes korvatulpista ole apua. Lähdin saman tien kaupungille ja kävelin, kävelin, kävelin. Suu hymyssä, täynnä energiaa, nauttien. Sama toisena päivänä, kävelin 6–7 tuntia putkeen. (Ehkä pakon edessä, koska eksyin.) Ensimmäiset kuusi viikkoa Intiassa ovat olleet fyysisesti aika vaativia, koska olen ollut koko ajan vähän hengästynyt ja voimaton, kuumuuden uuvuttama. Nyt väsymys on tiessään.

Olen vähän väliä hokenut mielessäni “These are my people.” Minulla ei ole aavistustakaan mistä muistipoimusta tai inkarnaatiosta lause ja liikutus nousevat, mutta eipä sen ole väliä. Tässä kaupungissa on vain jotain hyvää.

Nautin siitä, että sulaudun maisemaan. En ole nähnyt kovin paljon muita turisteja, eli kyllähän tällainen maitonaama erottuu, mutta minuun ei kiinnitetä sen kummemmin huomiota. Ei ole koko aikaa joku kerjäläinen tai kaupustelija roikkumassa hihassa tai huutamassa perään. Ja mikä parasta, en ole koko ajan miesten kiinteän tuijotuksen kohteena. Olin mielestäni jo tottunut siihen ja kehittänyt täysin välinpitämättömän asenteen toljottajia kohtaan. En katso silmiin, en vastaa tervehdyksiin tai hymyile hihitteleville nuorukaisille, jotka ottavat kuvia kännykkäkameroillaan. Mutta nyt kun sitä on selkeästi vähemmän, huomaan, miten paljon kevyemmältä elämä tuntuu.

Nautin myös siitä, miten tavalliselta kaupunkilaisten arki näyttää. Victoria Terminus -aseman seutu kuhisee aamuisin kouluun ja töihin rientäviä miehiä suorissa housuissa ja kauluspaidoissaan, ja naisia niukoissa t-paidoissa, farkuissa ja korkokengissään, kahvimuki toisessa, kännykkä toisessa kädessä. Keskustan kadut ovat siistejä, leveitä puistokatuja ja rantabulevardeilla hengailee iltaisin tyttöjä ja poikia halaillen ja suukotellen – siis ihan julkisesti!

On olemassa kaksi Intiaa. Tämä Mumbain ja Delhin “Uusi Intia” ja sitten se vanha. Molemmissa on puolensa, mutta olen kiitollinen, että saan nauttia tästä uudesta, groovista, sykkivästä ja energisestä juuri nyt.

Sunnuntaina juoksin Mumbain maratonin yhteydessä järjestetyn kuuden kilometrin Dream Runin. Aivan huikea elämys! Siis täällä todellakin tiedetään, että juoksutapahtumissa pitää huutaa, nauraa, laulaa ja tanssia, eli juhlia! Se juoksupuoli jäikin sitten vähemmälle. Oli ihan uskomattoman mukavaa. Vaikka olin yksi harvoista länsimaalaisista osallistujista, tunsin olevani kuin kala vedessä. Ihmiset olivat niin tavallisia, ja minä olin vain yksi juoksua harrastava nainen muiden harrastajien joukossa. Osallistujat olivat Mumbain keskiluokkaa, sitä samaa johon itsekin kuulun.

Minua ei tarvitse muistuttaa, että 60 prosenttia mumbailaisista asuu slummeissa ja että ne keskivertomumbailaiset löytyvät oikeasti sieltä. Nyt ei ole kyse siitä. Vaan siitä, että tunnen olevani kuin kotonani. Se on reppumatkailijalle tärkeää.

Jos olen ensi tammikuussa jossain Mumbain tienovilla, hölkötän puolimaratonin. Suorituspaineita ei ole, sillä sunnuntain puolimaratoonareistakin suuri osa ylitti maaliviivan kävellen.

Mamma mia

2009-01-15T10:50:00.005+02:00

Kahdeksan päivää Amman ashramissa ovat hurahtaneet nopeasti. Olen todella kiitollinen tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, jonka olen saanut kokea. Nimenomaan sisäisestä rauhasta. Ashram on kuin sirkus, kuin partiolaisia kuhiseva kansainvälinen Jamboree. 3 000 vakituista asukkia ja vierailijat päälle. Kiireisimpinä halauspäivinä ashramissa käy 10 000 vierasta. Mutta alue on iso, ja vaaleanpunaiset kerrostalot nielevät satoja, tuhansia ihmisiä. Yhden kerrostalon 14. kerroksessa on minun huoneeni. Aluksi meitä oli neljä, viime päivinä vain kaksi. Amman Etelä-Intian-kiertue starttasi maanantaina. Hänen mukaansa lähti 400 ashramilaista, ja myös lyhytaikaisten vierailijoiden virta ashramiin tyrehtyi.

Minulla oli ristiriitaiset fiilikset ennen ashramiin tuloa. Mitä jäi käteen? Ainakin kolme darshania. Ensimmäisestä halauksesta kerroin jo, ja kaksi muutakin olivat mukavia kokemuksia. Yritin kuunnella tarkasti Amman sanoja. Toisella kerralla olin kuulevinani “Rakattan tinua, rakattan tinua”, mutta ehkä se oli toiveajattelua – en ole kuullut, että Ammalla olisi ässävika. Kolmannella kerralla hän sanoi mielestäni: “Makutota makutota maa maa, makutota makutota maa maa.”

Itse halaus on ohi nopeasti ja saa pitää varansa, ettei ärsyynny tönivistä ja riuhtovista avustajista. Mitään ohjeita ei anneta, mutta olen aina liian lähellä tai kaukana Ammasta, liian sivussa, menossa halaukseen väärässä kulmassa, tungen päätäni väärälle olalle. Avustajien harmin ja turhautumisen aistii. Mutta ymmärrän sen. He tekevät parhaansa, jotta Ammalla olisi mahdollisimman hyvä. Jos he onnistuvat leikkaamaan yhden sekunnin jokaisen halaajan kompuroinnista, Amma pääsee 10 000 sekuntia eli melkein kolme tuntia aikaisemmin lepäämään. Ja silti jonoa riittää myöhään yöhön.

Halaus tuntuu hyvältä, mutta jonotus vielä paremmalta. Tässä jonossa ei ole kiire mihinkään. Päin vastoin tuntuu, että jonotukset ovat viikon “parhaita”, keskittyneimpiä meditaatiokokemuksia. Amman läheisyydessä on helppoa ja luontevaa levätä ajatuksettomana. Tuntuu hyvältä seurata läheltä, kun Amma antaa darshania muille. Luottamus ja rauha ihmisten kasvoilla, Ammasta huokuva rakkaus, nauru ja keveys hänen ilahtuessaan jokaisen syleiltävän kohtaamisesta. Nautin erityisesti viimeisestä vartista, jolloin jono matelee vain muutaman metrin päässä Ammasta ja katseeni lukkiutuu hänen hymyileviin kasvoihinsa. Siinäpä nainen, joka osaa antaa. Hän vain antaa, antaa ja antaa, täysin epäitsekkäästi, aamusta yöhön.

Avustaja seisoo koko ajan Amman selän takana hieroen hänen hartioitaan. Välillä joku työntää Amman suuhun palan banaania. Tässä hommassa ei pidetä lakisääteisiä pausseja. Monet tuovat Ammalle lahjoja, mutta yhtenä päivänä kulmikkaiden esineiden lahjoittaminen on kielletty, sillä Ammalla on käsivarsissaan kovia kipuja.

Liityn prasad-avustajien jonoon. Amma antaa kaikille halauksen jälkeen prasadin, siunatun karkin, joka on kääritty vibhutia, ruusuntuoksuista tuhkaa sisältävään pussukkaan. Vuoro vaihtuu kahden minuutin välein. Saan tarkat ohjeet. Pitää seurata Amman vasenta kättä koko ajan. On helppo eksyä tuijottamaan Amman kasvoja, mutta käsi on tärkein. Kun Amma nostaa kätensä tietyllä tavalla, kämmen auki ja peukalo pystyssä, noustaan salamannopeasti polviseisontaan ja asetetaan kolmen karkin setti peukalon hankaan. Kosketuksen tulee olla kevyt ja pehmeä, kuin perhosen siipien pyyhkäisy.

Oman kaksiminuuttiseni aikana Amma puhuu pitkään halattaviensa kanssa, joten saan asettaa kallisarvoisen lastin hänen käteensä vain kaksi kertaa. Molemmat menevät pipariksi, vaikka harjoittelen avustajan kanssa monta kertaa. Lasken karkit liian alas, liian syvälle Amman kämmenelle, jolloin hän joutuu tekemään sormillaan ylimääräisiä liikkeitä saadakseen ensimmäisen karkin hyppysiinsä.

Eräänä iltana en syö yksin, kuten yleensä, vaan huonetoverini, saksalaisamerikkalaisen Clairin kanssa. Kerron hänelle ennakkoluuloistani ja epämääräisestä pelosta, jonka tulin tänne kohtaamaan. Nyt olen täällä, kaikki on perusmiellyttävää, mutta en ymmärrä mitä minun pitäisi kohdata. Mitä minun pitää täällä oppia?

Istumme länkkärien kanttiinissa kasviskeiton ja valkosipulileivän äärellä, kun yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Amma kävelee ohi! Tuolit kolahtavat nurin, kun ihmiset kimpoavat pystyyn ja nostavat kädet päänsä yläpuolelle intialaiseen tervehdykseen. Minä vain istun typertyneenä. Nostan käteni lapselliseen vilkutukseen, avaan ja suljen nyrkkiäni. Amma hymyilee ja vilkuttaa samalla tavalla takaisin.

Clair ja minä tuijotamme toisiamme posket punehtuneina, suupielet korvissa ja silmät loistaen. Kaikki hymyilevät. “Wau”, sanomme yhteen ääneen. Jokin ihana energia pyyhkäisi juuri lävitsemme. Ei minun tarvitse oivaltaa yhtään mitään. Ei minun tarvitse pinnistellä ja päntätä jotain merkittävää oppiläksyä poikki ja pinoon. Ei minun tarvitse kuin olla vain. Kiitos, Amma!

Olen törmännyt ashramissa myös niihin asioihin, joista kuulin kovaa kritiikkiä ennen tuloani. Monet vakituiset asukkaat ovat kärsimättömiä ja epäystävällisiä. Jotkut näyttävät onnettomilta ja masentuneilta, kuten viisikymppinen ranskalainen huonetoverini Piyusha, joka on asunut ashramissa viisi vuotta.

Amma on sanonut, että keskimääräinen ashramin asukas on kuin villiapina, joka on juuri saanut skorpionin piston ja kookospähkinän päähänsä. Ashramin elämää seurattuani en tunne minkäänlaista tarvetta arvostella heitä. Tunnen myötätuntoa, sillä elämä ashramissa on rankkaa. Ei yksityisyyttä, sillä varsinkin Amman ollessa “kotona” ashram on täyteen pakattu. Jokainen patjan mentävä neliömetri on käytössä. Ajattelemattomat turistit kulkevat spagettiolkaintopeissaan, huutavat käytävissä hiljaisina meditaatioaikoina, paukuttavat ovia ja lorottavat iltamyöhällä suihkussa, valvottaen koko kerrosta. Lomalaiset nukkuvat myöhään, kun taas Amman opetuslapset ovat aamuisin temppelissä kello 4.50. Hisseihin on vartin jono. Ja koko ajan on joku kysymässä jotain: missä on se ja se, moneltako kahvila aukeaa jne. Se ei tietenkään oikeuta olemaan epäystävällinen, mutta ymmärrän asukkaiden turhautumisen. Ashram on heidän kotinsa.

Samalla myös ihailen ashramiittien rohkeutta. Muutto ashramiin ei ole pakenemista maailmasta, päin vastoin. Maailma ihmisineen, ristiriitoineen ja haasteineen on erittäin vahvasti läsnä ashramissa. Amma on sanonut, että hän laittaa yhteen ihmisiä, joissa on erilaisia särmiä. Aluksi särmät nirhaavat kivuliaasti toisiaan vasten, mutta pikku hiljaa kulmat hioutuvat pyöreiksi, sileiksi. Kovaa duunia.

Kiitos sinulle, Piyusha, että jaksoit neuvoa minua ashramin tavoille, ja varsinkin siitä, että varasit minulle aitiopaikan puja-rituaaliani varten. Kaikkea hyvää, toivon sydämestäni, että voit pian paremmin.

Voe tokkiisa

2009-01-14T14:08:00.008+02:00

Voe voe voe, mihin minä vielä joudun näiden kirjoitusteni kanssa. Hullu, hullu, osa minusta vaikertaa. Mielessäni kävi eilisen merkinnän kirjoitettuani, että tätä ei ehkä tarvitse laittaa kaiken kansan nähtäväksi. Mutta tietäähän sen mihin tuollaiset ajatukset johtavat. Pelkoa päin!

Miten ihmeessä minä olenkin valinnut tällaisen tien? Miksi juuri minun piti ottaa tehtäväkseni antaa todistus oman kokemukseni kautta? Annan todistuksen itseni läpi. Paljastan yksityisen avulla jotain yhteistä.

Tämä blogi on minun tärkein henkinen harjoitukseni. Täällä sitä ollaan Intiassa, jonkin jumalallisen olennon ashramissa yhteismeditaatioiden, temppeleiden ja uskonnollisten rituaalien äärellä, mutta minä vain raapustan ja näpytän. Joogaan, nukun ja kirjoitan. Ei muuta.

Arki on aika sekavaa. Hiljaista ja rauhallista, mutta kuitenkin sekavaa, en saa oikein mistään kiinni. Kun kirjoitan, sekavuus järjestyy, palat loksahtelevat paikoilleen. Kirjoittaminen avaa ovia huoneisiin, joiden ulkopuolella en tajunnut seisovani. Kirjoittaessa sisältäni nousee kipua, jonka olemassaoloa en tiedostanut. Katson sitä, kunnes se alkaa hajota, ja lapioin jätteen kompostiin. Siellä se saa muhia ja muuntua ruusujen ravinnoksi!

Tämä, että saan ja pystyn kirjoittamaan, on siunaus. Tiedostamaton kirkastuu tietoisuudeksi, piiloteltu tulee näkyviin, pelon kuristus hellittää ja häpeän lemu haihtuu pois.

Kiitos.

Annan objektiivisen todistuksen itseni läpi
koska asiat kulkevat minun lävitseni
se on ainoa pätevä todistus
- Aila Meriluoto -

Piipahdus tämänpuolisessa

2009-01-13T17:50:00.002+02:00

Klo 14. Istun jonottamassa nettiin. Pitää printata lentolippu, hotellivaraus ynnä muuta. Hyvä, että jäin Ammalle reiluksi viikoksi. Täällä on ollut ihanan rauhallista. Olen saanut olla hiljaisuudessa, ja ennen kaikkea puhumattomuudessa.

Ashramissa on ihan hirveästi ihmisiä, ilmeisesti tuhansia, mutta tänne pystyy katoamaan. Kun vetäydyn sisään päin, rauhaani kunnioitetaan. Juttuseuraa löytyy tarvittaessa, mutta jollen tee itse aloitetta tai viesti silmilläni tai muulla elekielellä kontaktihakuisesti ulospäin, saan olla rauhassa. Ihanaa! Juuri tätä olen kaivannut.

Samalla tunnen epäilyksen kaiherruksen. Onkohan minulle sittenkään hyväksi vetäytyä tänne sisälle? Astrologi muistutti jostain, minkä tiedän olevan totta: minulla on vahva taipumus hakeutua yksinäisyyteen. Todella vahva. Mutta astrologi sanoi myös, että voin itse valita, haluanko kumppanin vai en. Molemmat mahdollisuudet on piirretty syntymäkarttaani. Ja se pelottaa.

Kyllä minä haluan kumppanin! En halua olla loppuelämääni yksin! Seurattuani pariskuntia, joissa kumpikin osapuoli on sitoutunut läsnäoloon ja rakkauteen, ja varsinkin koettuani rakkauden ja sen seksuaalisen ulottuvuuden myös omassa elämässäni, ihan näin sinkkuna, päätöksestäni ei ole epäilystäkään. Tottakai haluan kumppanin, jonka kanssa voin elää ja rakastaa. Tietysti haluan!

Mutta tunnen myös vahvana tämän vetäytymisen kaipuun. Käännyn ennemmin poispäin ihmisistä kuin heitä kohti. Mitä jos erakkoluontoni vie sittenkin voiton ja estää minua olemasta avoin ja vastaanottavainen juuri sillä hetkellä, kun Mies olisi tulossa elämääni. Mitä jos niin sanotusti kävelen onneni ohi? Tämä on jäätävää pelkoa. Ei vaan kauhua. K-18.

Järjen tasolla voin naurahtaa, älä nyt höpsi. Ota iisisti, kyllä sinä löydät sen oikean sitten kun tarkoitus on, ihan turha huolehtia. Mutta kun nyt ei olla järjen tasolla. Minussa on tämä pelko, sillä siisti.

Katsotaanpas sitä. Mitä se kertoo minulle? Odotan. Ei mitään. En näköjään halua mennä sinne. Katsotaanpa uudestaan. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Unohdun pitkäksi aikaa tuijottamaan seinää, ajatukset harhailevat, mutta sitten se vain pulpahtaa pintaan. Hyvä tyttö!

(Kirjoittaminen keskeytyy, pääsen netin ja printterin ääreelle.)

Klo 19. Istun temppelin portailla, bhajanit eli henkiset laulut kaikuvat avonaisista ovista. Huh, miten kuuma! Kuulemma kuumempaa kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Pitäisikö lähteä suihkuun? En osaa päättää. Olen tässä kunnes nousen, ei kai sitä sen enempää tarvitse miettiä. Selkä ei kyllä tykkää. Jaarin jaarin.

Välttelenkö paluuta aiheeseen, joka jäi päivällä kesken? Mieleni on paljon kiinnostuneempi hyttysistä, joita pyörii ympärilläni. Vein juuri Hyttys-Ässän jämät kierrätykseen, koska en ole käyttänyt myrkkyä kuin kerran. Ja lasipullo painaa. Laitoin myös suomalaisnaiselta perinnöksi saamani Marrying Anita -kirjan kierrätettävien tavaroiden pinoon, mutta pelastin sen viime hetkellä. Jos kuitenkin lukisi junassa, kentällä tai koneessa. Joo, ja työnnän sen jonkun vastaantulijan käteen, kun pääsen loppuun. Seuraavaksi luen ostamani ayurveda-kirjat ja postitan ne sitten Suomeen.

Joko nyt? Kai se on pakko. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Siksi, että olen ruma. Luulin käsitelleeni tämän teeman jo, että tämä kipu oli jo katsottu ja sulatettu. Mutta ei. Minä en usko, että kukaan voi rakastaa minua, koska olen niin ruma. Epäviehättävä. Hampaat ovat vinot, huulet ohuet ja kroppani on pehmeää, valkoista pullataikinaa.

Joo joo, järjen tasolla tiedän, että olen normaalipainoinen, mutta tämä kipu ei ole järjen tasolla, vaan jossain syvällä naisen psyykessä. Naisen, joka on vuosisatojen, vuosituhansien ajan kärsinyt. Tuntenut alemmuutta. Yrittänyt miellyttää miestä. Miestä, joka samoin kuin nainen on kadottanut yhteyden rakkauteen. Jostain sieltä syvältä kumpuaa käsitys, etten voi koskaan olla riittävän viehättävä, vaikka mies suosiollisesti väittäisi toista. Koska aina löytyy joku kauniimpi ja tenhoavampi. En kerta kaikkiaan pärjää tässä kilpailussa.

Eräs minulle rakas ihminen sanoi kerran: “Virpi, sinä et ole viehättävä. Sinä olet kaunis.” Tässä lauseessa soi totuus. Sille, jolla on kyky nähdä ja kuulla. Katson kirjoittamiani sanoja, kuuntelen, makustelen, mutta ne eivät herää henkiin. Ne eivät avaudu siksi eläväksi totuudeksi, jonka olen joskus aikaisemmin kokenut. Muisto totuudesta ei ole totta nyt.

Huokaisu. Yritän jotain toista kautta. En voi perääntyä nyt, tässä on jotain tärkeää. Minun on katsottava pohjalle asti, mitä siellä sitten onkin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teen seuraavaksi, mutta jotain. Keho. Kehoni on viisas. Se ei jätä pulaan vaikka mieli pettää.

Tiedostan vain hämärästi, mitä olen tekemässä, seuraan vain mustan jäljen ilmestymistä paperille. Miten joku pystyy piirtämään silmukoita ja koukeroita noin nopeasti? Tuijotan kynän kärkeä ja uppoan mustaan pisteeseen, mustaan viivaan. Uppoan syvälle, syvälle, syvälle. Koko kehoni on pitkä, leveä, ikuinen, musta piste, mieleni on musta aukko, jonne ei mahdu muuta kuin mustaa mustaa. Niin mustaa, että se onkin valkoista.

Sisälläni ei ole kuin hengitystä. Hitautta. Jokin nousee ja laskee, en tiedä mikä, enkä välitä, mutta se tuntuu niin hyvältä ja rauhoittavalta, että kyyneleet nousevat silmiin. Olen hidas sisäänhengitys, joka täyttää nahkani ääriään myöten, pullistun. Hengitän tilaa varpaisiin, polvitaipeisiin, alaselkään, sisäelimiin, sydämeen, sydämeen. Tunnen värinän koko kehossani, tunnen hampaiden sykkeen, kielen paksuuden, suun sisäpuolen lämmön, sileyden ja märkyyden.

Täällä minä olen. Minä olen täällä. Olen tämä. Tämä rauha, kauneus, nämä kyyneleet. Tämä pelottomuus, paljaus, puhtaus, rakkaus. Kaunista. Täällä minä voin kohdata Miehen.