Päänsärky alkoi eilen illalla ja heräsin yöllä vatsan kouristeluun. Kipu löi kropan läpi selkään asti. Ripuli. Myös aamulla ripuli ja täydellinen heikotus. Lihaksia särkee ja ihoon sattuu. Suuta kuivaa niin kuin olisi valtava jano, mutta ei huvita juoda.
Ei ole voimia istua tai olla jalkeilla, mutta kun menen maate, olen niin levoton, etten pysy aloillani. Keinuttelen itseäni, heittelehdin sängyllä, voihkin.
Tämä on ihan kamalaa. Aiemmin kun olen ollut kipeänä, olen vain ollut ja mennyt sairauden läpi stoalaisen tyynesti. Kestää niin kauan kuin kestää ja joskus se loppuu. Nyt ei ole tyyneydestä tietoakaan. Olen levoton, kiukkuinen ja turhautunut. Haluan ulvoa, purkaa tämän kauhean olon johonkin. Riita tekisi nyt hyvää. Inge kantaa minulle lounaalta riisiä ja teetä, joten en voi oikein hänenkään kimppuunsa käydä.
Matka-apteekista ensiavuksi valitsemani Aloe ei toimi. Saan homeopaatilta viestin: “Ota Gelsemiumia vedestä, kolme kertaa puolen tunnin välein ja laita sitten uudestaan meiliä.”
Olisi paree tepsiä tai menee hermot.
sunnuntai, helmikuuta 22, 2009
Drifting
Hi dear Virpi - Premdipa,
Amazing to hear how openings create themselves when the time is right.
Yes, we have another Satori group March 1 - 8 and from my side you are welcome to be a helper in this one.
We can work out the details when you return on Feb 28th, just come to the Plaza at 11 am.
Have a nice time in Goa and see you soon back here.
With love,
S
Amazing to hear how openings create themselves when the time is right.
Yes, we have another Satori group March 1 - 8 and from my side you are welcome to be a helper in this one.
We can work out the details when you return on Feb 28th, just come to the Plaza at 11 am.
Have a nice time in Goa and see you soon back here.
With love,
S
perjantaina, helmikuuta 20, 2009
Crazy
Hullua, hullua! Arvaa mikä? No se, että elämä on vähän järjestellyt asioita mun puolesta. Maaliskuun "tärkeät sitoumukset" peruuntuivat, joten kun tämä joogakurssi loppuu, palaan Puneen. Ja arvaa mitä? No sitä, että siellä alkaa seuraava Satori 1.3. Mun on pakko mennä. On täysin mahdoton ajatus, että katselisin sivusta, kun Satori-ryhmäläiset seuraavat kuin hanhet mustaan kaapuun pukeutunutta ryhmänvetäjää, hymyttöminä ja silmät lasittuneina. Mun on pakko päästä mukaan! Se rahasta kiinni ole, -kele!
Jokin osa minusta haluaa kuitenkin varmistaa sinulta, onko ajatus ihan järjetön? Ahnehdinko? Onko liika liikaa? Yritänkö taas, puserranko?
Samalla on vähän sellainen olo, että vastaat sinä mitä tahansa, minä teen sen uudestaan. Hullua?
Innostuksen alla värisee jo pelko. Kova pelko. Hyvä merkki!
Terkuin ihan sekoboltsi Virpi
Jokin osa minusta haluaa kuitenkin varmistaa sinulta, onko ajatus ihan järjetön? Ahnehdinko? Onko liika liikaa? Yritänkö taas, puserranko?
Samalla on vähän sellainen olo, että vastaat sinä mitä tahansa, minä teen sen uudestaan. Hullua?
Innostuksen alla värisee jo pelko. Kova pelko. Hyvä merkki!
Terkuin ihan sekoboltsi Virpi
keskiviikkona, helmikuuta 18, 2009
Virta vie
Yö. Olen niin jännittynyt, etten pysty nukkumaan. Sain Libbyltä viestin: hän ei enää haluakaan tehdä panchakarmaa Mysoressa. Sen sijaan hän on tulossa Goalle: "Tavataanko siellä?" Mikä helpotus! Minun ei tarvitsekaan tehdä päätöstä, elämä teki sen puolestani!
Nyt en pysty nukkumaan, kun suunnittelen paluuta Osholandiaan. Koska sinnehän minä olen menossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Mitä minä todistaisin ja kenelle sillä, että tekisin ensin monta kuukautta jotain muuta, suorittaisin jotain etsijän Intian-opetussuunnitelmaa? Ja vasta lopuksi palkitsisin itseni paikalla, jossa kehoni jokainen solu haluaa olla?
Ihmettelen tätä elämää ja sen luonnollista, pettämätöntä organisointikykyä. Joogakurssi Goalla päättyy perjantaina 27. helmikuuta. Sunnuntai-iltana Osho Resortissa alkaa uusi Satori-ryhmä. Lähetin ohjaajalle meilin ja tiedustelin mahdollisuutta osallistua kurssille Helper-statuksella. Avustaja maksaa 850 euron sijaan vain 75 euroa ja huolehtii ovien lukitsemisesta, siivoushommien jaosta päivittäisen Work Meditationin aikana tai lounaan jaosta. Pieniä, yksinkertaisia hommia, joista pystyy suoriutumaan vaikka olisikin ihan spaced out.
Voi, kunpa minut hyväksyttäisiin! Tai sitten maksan täyden kurssihinnan. Miksi en maksaisi? Olen nyt sellaisessa virrassa, että haluan takoa ja moukaroida tätä hehkuvaa rautaa. Ei kompromisseja! Ei järkeilyä, vaan sydän edellä, sydän auki rohkeasti eteenpäin! Niin syvälle kuin pääsen, niin nopeasti kuin mahdollista! Kaikki peliin, ihan kaikki! Ei josittelua, ei pelkoa, ei sumua, ei piilottelua, ei epävarmuutta, ei varman päälle pelaamista! Pelkkää intensiivistä, terävää, porautuvaa läsnäoloa. Rakkautta, rakkautta, rakkautta!
Inge kääntyilee parvella, valvookohan hänkin? Olimme molemmat aika hysteerisiä ennen nukkumaanmenoa, räkätettiin jalat ristissä, vedet silmissä. Ihanaa, että meillä sujuu näin hyvin. Olemme täysin eri planeetoilta emmekä ymmärrä toisiamme, mutta jotenkin kummasti meillä synkkaa. Me katselemme toisiamme kuin lapset, jotka eivät ole vielä oppineet kääntämään katsettaan häveliäästi pois. “Ai tuollaisiakin on olemassa”, tunnumme molemmat ihmettelevän. Sitten jossain välähtää kipinä ja alamme nauraa.
On ihanaa, kun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä tarvitse arvostella tai tuomita. Minua ei häiritse enää pätkääkään, ettei Inge ymmärrä minua. En tunne itseäni mitätöidyksi tai torjutuksi, vaikka toinen katsoo minua kuin avaruusolentoa ja pyörittelee silmiään. Tämä on minulle jotain aivan uutta. Hyvää. Olen syvästi kiitollinen, että olen saanut asua juuri Ingen kanssa nämä viisi päivää.
Kiitos, elämä. Tästä kaikesta.
Nyt en pysty nukkumaan, kun suunnittelen paluuta Osholandiaan. Koska sinnehän minä olen menossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Mitä minä todistaisin ja kenelle sillä, että tekisin ensin monta kuukautta jotain muuta, suorittaisin jotain etsijän Intian-opetussuunnitelmaa? Ja vasta lopuksi palkitsisin itseni paikalla, jossa kehoni jokainen solu haluaa olla?
Ihmettelen tätä elämää ja sen luonnollista, pettämätöntä organisointikykyä. Joogakurssi Goalla päättyy perjantaina 27. helmikuuta. Sunnuntai-iltana Osho Resortissa alkaa uusi Satori-ryhmä. Lähetin ohjaajalle meilin ja tiedustelin mahdollisuutta osallistua kurssille Helper-statuksella. Avustaja maksaa 850 euron sijaan vain 75 euroa ja huolehtii ovien lukitsemisesta, siivoushommien jaosta päivittäisen Work Meditationin aikana tai lounaan jaosta. Pieniä, yksinkertaisia hommia, joista pystyy suoriutumaan vaikka olisikin ihan spaced out.
Voi, kunpa minut hyväksyttäisiin! Tai sitten maksan täyden kurssihinnan. Miksi en maksaisi? Olen nyt sellaisessa virrassa, että haluan takoa ja moukaroida tätä hehkuvaa rautaa. Ei kompromisseja! Ei järkeilyä, vaan sydän edellä, sydän auki rohkeasti eteenpäin! Niin syvälle kuin pääsen, niin nopeasti kuin mahdollista! Kaikki peliin, ihan kaikki! Ei josittelua, ei pelkoa, ei sumua, ei piilottelua, ei epävarmuutta, ei varman päälle pelaamista! Pelkkää intensiivistä, terävää, porautuvaa läsnäoloa. Rakkautta, rakkautta, rakkautta!
Inge kääntyilee parvella, valvookohan hänkin? Olimme molemmat aika hysteerisiä ennen nukkumaanmenoa, räkätettiin jalat ristissä, vedet silmissä. Ihanaa, että meillä sujuu näin hyvin. Olemme täysin eri planeetoilta emmekä ymmärrä toisiamme, mutta jotenkin kummasti meillä synkkaa. Me katselemme toisiamme kuin lapset, jotka eivät ole vielä oppineet kääntämään katsettaan häveliäästi pois. “Ai tuollaisiakin on olemassa”, tunnumme molemmat ihmettelevän. Sitten jossain välähtää kipinä ja alamme nauraa.
On ihanaa, kun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä tarvitse arvostella tai tuomita. Minua ei häiritse enää pätkääkään, ettei Inge ymmärrä minua. En tunne itseäni mitätöidyksi tai torjutuksi, vaikka toinen katsoo minua kuin avaruusolentoa ja pyörittelee silmiään. Tämä on minulle jotain aivan uutta. Hyvää. Olen syvästi kiitollinen, että olen saanut asua juuri Ingen kanssa nämä viisi päivää.
Kiitos, elämä. Tästä kaikesta.
tiistaina, helmikuuta 17, 2009
Pidetään ne ajolinjat
Iltapäivä, Goan kuuluisa Anjuna Beach. Juon rantakahvilassa lassia ja kuuntelen aaltojen pauhua. I’m happy! Vuokrasin skootterin. Mikä ihana uusi maailma!
Miten monta vuotta olenkaan hukannut kuvittelemalla, ettei minusta ole mopotytöksi. Itse asiassa muistan, kuinka ala-asteen viidennellä luokalla kävin koulun mikroautokerhossa. Päihitin kaikki pojat, myös Iiron, johon olin ihastunut. Myös erään työpaikan pikkujouluissa ajoimme kokonaisen formulakisan mikroautoilla, ja laskettelin tosi kovia kierrosaikoja. Levikkijohtaja ei päässyt ohitseni, joten hän käänsi tappionsa rasvaiseksi vitsiksi:
– Viihdyin niin hyvin kauniin nuoren naisen persuuksissa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan.
Kaikki nauroivat kauheasti, vaikka luulen, ettei ketään oikeasti naurattanut.
Nautin vauhdista. Kun lisään kaasua ja tunnen mopon ampaisevan matkaan ja ilmavirran iskeytyvän kehooni, olen vapaa! Monet varoittelevat liikenteestä, mutta kamoon! Olen viettänyt viisi viime viikkoa Mumbaissa ja Punessa – suurkaupunkien jälkeen Goan liikenne tuntuu kesyltä, aivan kuin ajelisi mökkiteitä pappatunturilla. Kun ajaa määrätietoisesti, pitää oman ajolinjansa ja tööttää aina kun lähtee ohittamaan, on helppo seurata liikenteen imua. Tööt tööt, here I come!
Ajamisessa on jotain meditatiivista. Jonkinlainen rentoutuminen on tarpeen, kun sukeltaa liikenteen sekaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, neljä tai viisi ajoneuvoa rinnakkain, auto vasemmalla ja rekka oikealla puolella, liikenneympyrä toisensa perään – päästän irti, rentoudun ja antaudun virran vietäväksi. Olen mukana, olen täysin turvassa. Skootteri tärisee allani lempeästi. Hymyilen.
Tiellä ei tarvitse väistellä lehmiä, koska ne kaikki ovat näköjään vaeltaneet tänne, Anjuna Beachille. Ne löntystävät pokkana päivänvarjojen alla makaavien lomalaisten luo, työntävät päänsä rantakassiin, syövät kaiken löytämänsä paperin, nykivät rantapyyhkeitä ihmisten alta ja nuolevat aurinkovoiteen iholta.
Yritän keskittyä aaltojen pauhuun, haistamaan suolan ihollani ja tuntemaan hiekan varpaiden välissä, mutta mieleni on levoton. Pyörittelen samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta olen haluton. Pitäisi soittaa Libbylle, mutta en saa aikaiseksi. Tutustuin australialaiseen Libbyyn joulukuussa Sivananda-ashramissa ja sovimme tapaavamme maaliskuussa Mysoressa. Olemme meilailleet Dr Raon kanssa ja räätälöineet itsellemme panchakarman, kolmen viikon ayurvedisen hoidon. Hard-core stuff. En enää haluaisi mennä, mutta olen luvannut.
Osho ja viininpunaiset helmat pyörivät mielessäni. Ikävöin. Kaipaan heitä: Shivania, Preminiä, Chetania, sitä eteläafrikkalaista miestä, norjalaispoikaa ja japanilaista naista. He näkivät minut. Teimme Satori-matkan yhdessä. He olivat läsnä, kun uudet, syvät psyyken kerrokset paljastuivat. He katsoivat, kun menin sinne. He näkivät, mikä oikeasti olen. On suloista tulla nähdyksi. Nautin myös siitä, mitä näin ihmisten silmistä heidän katsoessaan minua. Näin, miten hekin nauttivat. Minusta. On ihanaa voida tuottaa ihmisille iloa vain olemalla. Se mikä olen.
Satorin jälkeen olen alkanut miettiä myös Sannyas-seremoniaa, jossa saisin uuden nimen. Minua on varoitettu "kuolleen mestarin haudalle rakennetuista instituutioista", mikä Neo Sannyas tietysti on, mutta nimen ottaminen olisi minulle hyvin henkilökohtainen sitoumus. Vain yksi uusi tapa näyttää paitsi itselleni, myös muille, että tähän minä olen sitoutunut. Läsnäoloon, totuuteen ja rakkauteen. En piilottelisi itseäni edes sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ehkä ymmärrä minua ja työtä jota teen, vaan olisin avoimesti ja ylpeästi se, mikä olen. Premdipa. Rakkauden valo.
Annoin itselleni uuden nimen jo vuosi sitten. Juttelimme ystävien kesken lempinimistä, ja kuinka joskus pitää vain julistaa, että minä en enää ole Pipsa, joksi minua on kutsuttu koko ikäni, vaan vastaan tästä lähtien ainoastaan nimeen Piia. Heitin tuolloin, että minä olen sitten tästä lähtien Rakkauden Valo. Meitä nauratti kovasti ja on naurattanut monesti sen jälkeenkin, aina kun joku muistaa käyttää uutta nimeäni. Hauska vitsi. Paitsi että se ei ollut mikään vitsi. Koska minä olen rakkauden valo.
Syvällä sisälläni on kirkas, valkoinen valo. Se on aina loistanut ja tulee ikuisesti loistamaan. Se, miten paljon valo näkyy ulospäin, riippuu siitä, miten paljon persoonallisuuden savu ja mielen sumu pääsevät sitä verhoamaan. Satorin aikana ja jälkeen sumu oli pääsääntöisesti poissa. Loistin rakkauden valoa myös ulospäin. Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta rakkautta? Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta minua silloin kun uskallan loistaa?
Tätä kaikkea mietin ja muistelen. Velvollisuudentunto ajaa minua vahvistamaan Libbylle, että pidän lupaukseni, nähdään maaliskuussa Mysoressa ja tehdään yhdessä panchakarma. Tiedän, että haluan joka tapauksessa kokea sen joskus, miksei sitten nyt? Osa minusta sanoo, että tee nyt niitä muita asioita, joiden vuoksi Intiaan tulit, koe Rishikeshit ja Dharamsalat ja mene joskus myöhemmin Osholandiaan, niin ei tarvitse harmitella menettäneensä jotain. Mutta samalla minusta tuntuu, etten ole itselleni uskollinen, ellen kuuntele sisimpäni kutsua. Yritän olla tottelevainen, kuuliainen ja järkevä, eli teen asioita vääristä syistä.
Mitä minä kirjoitinkaan niistä ajolinjoista? Minun ajolinjani veisi luonnollisesti jonnekin ihan muualle kuin Mysoreen.
Aaargh! En mä tiedä. Mä en tiedä mitään. Mun pitää nyt antaa tämän asian laskeutua ja vain katsoa, mitä teen. Jonain päivänä tartun puhelimeen ja soitan Libbylle. Sanon "yes" tai "no". Siihen hetkeen asti yritän olla vaivaamatta päätäni.
Miten monta vuotta olenkaan hukannut kuvittelemalla, ettei minusta ole mopotytöksi. Itse asiassa muistan, kuinka ala-asteen viidennellä luokalla kävin koulun mikroautokerhossa. Päihitin kaikki pojat, myös Iiron, johon olin ihastunut. Myös erään työpaikan pikkujouluissa ajoimme kokonaisen formulakisan mikroautoilla, ja laskettelin tosi kovia kierrosaikoja. Levikkijohtaja ei päässyt ohitseni, joten hän käänsi tappionsa rasvaiseksi vitsiksi:
– Viihdyin niin hyvin kauniin nuoren naisen persuuksissa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan.
Kaikki nauroivat kauheasti, vaikka luulen, ettei ketään oikeasti naurattanut.
Nautin vauhdista. Kun lisään kaasua ja tunnen mopon ampaisevan matkaan ja ilmavirran iskeytyvän kehooni, olen vapaa! Monet varoittelevat liikenteestä, mutta kamoon! Olen viettänyt viisi viime viikkoa Mumbaissa ja Punessa – suurkaupunkien jälkeen Goan liikenne tuntuu kesyltä, aivan kuin ajelisi mökkiteitä pappatunturilla. Kun ajaa määrätietoisesti, pitää oman ajolinjansa ja tööttää aina kun lähtee ohittamaan, on helppo seurata liikenteen imua. Tööt tööt, here I come!
Ajamisessa on jotain meditatiivista. Jonkinlainen rentoutuminen on tarpeen, kun sukeltaa liikenteen sekaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, neljä tai viisi ajoneuvoa rinnakkain, auto vasemmalla ja rekka oikealla puolella, liikenneympyrä toisensa perään – päästän irti, rentoudun ja antaudun virran vietäväksi. Olen mukana, olen täysin turvassa. Skootteri tärisee allani lempeästi. Hymyilen.
Tiellä ei tarvitse väistellä lehmiä, koska ne kaikki ovat näköjään vaeltaneet tänne, Anjuna Beachille. Ne löntystävät pokkana päivänvarjojen alla makaavien lomalaisten luo, työntävät päänsä rantakassiin, syövät kaiken löytämänsä paperin, nykivät rantapyyhkeitä ihmisten alta ja nuolevat aurinkovoiteen iholta.
Yritän keskittyä aaltojen pauhuun, haistamaan suolan ihollani ja tuntemaan hiekan varpaiden välissä, mutta mieleni on levoton. Pyörittelen samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta olen haluton. Pitäisi soittaa Libbylle, mutta en saa aikaiseksi. Tutustuin australialaiseen Libbyyn joulukuussa Sivananda-ashramissa ja sovimme tapaavamme maaliskuussa Mysoressa. Olemme meilailleet Dr Raon kanssa ja räätälöineet itsellemme panchakarman, kolmen viikon ayurvedisen hoidon. Hard-core stuff. En enää haluaisi mennä, mutta olen luvannut.
Osho ja viininpunaiset helmat pyörivät mielessäni. Ikävöin. Kaipaan heitä: Shivania, Preminiä, Chetania, sitä eteläafrikkalaista miestä, norjalaispoikaa ja japanilaista naista. He näkivät minut. Teimme Satori-matkan yhdessä. He olivat läsnä, kun uudet, syvät psyyken kerrokset paljastuivat. He katsoivat, kun menin sinne. He näkivät, mikä oikeasti olen. On suloista tulla nähdyksi. Nautin myös siitä, mitä näin ihmisten silmistä heidän katsoessaan minua. Näin, miten hekin nauttivat. Minusta. On ihanaa voida tuottaa ihmisille iloa vain olemalla. Se mikä olen.
Satorin jälkeen olen alkanut miettiä myös Sannyas-seremoniaa, jossa saisin uuden nimen. Minua on varoitettu "kuolleen mestarin haudalle rakennetuista instituutioista", mikä Neo Sannyas tietysti on, mutta nimen ottaminen olisi minulle hyvin henkilökohtainen sitoumus. Vain yksi uusi tapa näyttää paitsi itselleni, myös muille, että tähän minä olen sitoutunut. Läsnäoloon, totuuteen ja rakkauteen. En piilottelisi itseäni edes sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ehkä ymmärrä minua ja työtä jota teen, vaan olisin avoimesti ja ylpeästi se, mikä olen. Premdipa. Rakkauden valo.
Annoin itselleni uuden nimen jo vuosi sitten. Juttelimme ystävien kesken lempinimistä, ja kuinka joskus pitää vain julistaa, että minä en enää ole Pipsa, joksi minua on kutsuttu koko ikäni, vaan vastaan tästä lähtien ainoastaan nimeen Piia. Heitin tuolloin, että minä olen sitten tästä lähtien Rakkauden Valo. Meitä nauratti kovasti ja on naurattanut monesti sen jälkeenkin, aina kun joku muistaa käyttää uutta nimeäni. Hauska vitsi. Paitsi että se ei ollut mikään vitsi. Koska minä olen rakkauden valo.
Syvällä sisälläni on kirkas, valkoinen valo. Se on aina loistanut ja tulee ikuisesti loistamaan. Se, miten paljon valo näkyy ulospäin, riippuu siitä, miten paljon persoonallisuuden savu ja mielen sumu pääsevät sitä verhoamaan. Satorin aikana ja jälkeen sumu oli pääsääntöisesti poissa. Loistin rakkauden valoa myös ulospäin. Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta rakkautta? Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta minua silloin kun uskallan loistaa?
Tätä kaikkea mietin ja muistelen. Velvollisuudentunto ajaa minua vahvistamaan Libbylle, että pidän lupaukseni, nähdään maaliskuussa Mysoressa ja tehdään yhdessä panchakarma. Tiedän, että haluan joka tapauksessa kokea sen joskus, miksei sitten nyt? Osa minusta sanoo, että tee nyt niitä muita asioita, joiden vuoksi Intiaan tulit, koe Rishikeshit ja Dharamsalat ja mene joskus myöhemmin Osholandiaan, niin ei tarvitse harmitella menettäneensä jotain. Mutta samalla minusta tuntuu, etten ole itselleni uskollinen, ellen kuuntele sisimpäni kutsua. Yritän olla tottelevainen, kuuliainen ja järkevä, eli teen asioita vääristä syistä.
Mitä minä kirjoitinkaan niistä ajolinjoista? Minun ajolinjani veisi luonnollisesti jonnekin ihan muualle kuin Mysoreen.
Aaargh! En mä tiedä. Mä en tiedä mitään. Mun pitää nyt antaa tämän asian laskeutua ja vain katsoa, mitä teen. Jonain päivänä tartun puhelimeen ja soitan Libbylle. Sanon "yes" tai "no". Siihen hetkeen asti yritän olla vaivaamatta päätäni.
sunnuntai, helmikuuta 15, 2009
Numerologiaa: Tammikuu
Numeroiden kanssa näprääminen on oikeastaan aika mukavaa. Minkä kirjanpitäjän maailma on minussa menettänytkään!
Kun muistelee joulukuun menoja, voi vain todeta, että ashramissa eläminen on halpaa. Kun lähtee liikkeelle, budjetti kaksinkertaistuu. Odotan kauhulla hetkeä, jolloin joudun ynnäämään helmikuun kurssimaksut – budjetti räjähtää!
Tammikuun menot
Sivananda-ashram (4 yötä) 29,50 e
Hotelli Varkala (2 yötä) 11,50 e
Amman ashram (8 yötä) 19,70 e
Hotelli Mumbai (10 yötä) 107 e
Home stay Pune (7 yötä) 37,30 e
Lento Trivandrum - Mumbai 86 e
Juna & bussi 3,80 e
Taksit ja riksat 35,90 e
Ruoka 69,50 e
Välipalat 32,80 e
Vesi 7,30 e
Puhelin ja internet 22,40 e
Posti 3,30
Mumbai Marathon 13,10 e
Sightseeing 17,70 e
Hieronta (2 kpl) 13,10 e
Astrologi 8,20 e
Puja-rituaalit (2 kpl) 27,10 e
Osho-meditaatiopassi (7 pv) 77,20 e
Osho-vaatteet 25,20
Osho-kurssit 91,80 e (Awareness Intensive (1 ilta) + Gurdjieff Movements (1 päivä))
Fillarin vuokra (8 pv) 2,60 e
Kirjat ja lehdet 1,90 e
Apteekki 4,30 e
Muut 8 e
Yhteensä 756,20 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 953,56
Kun muistelee joulukuun menoja, voi vain todeta, että ashramissa eläminen on halpaa. Kun lähtee liikkeelle, budjetti kaksinkertaistuu. Odotan kauhulla hetkeä, jolloin joudun ynnäämään helmikuun kurssimaksut – budjetti räjähtää!
Tammikuun menot
Sivananda-ashram (4 yötä) 29,50 e
Hotelli Varkala (2 yötä) 11,50 e
Amman ashram (8 yötä) 19,70 e
Hotelli Mumbai (10 yötä) 107 e
Home stay Pune (7 yötä) 37,30 e
Lento Trivandrum - Mumbai 86 e
Juna & bussi 3,80 e
Taksit ja riksat 35,90 e
Ruoka 69,50 e
Välipalat 32,80 e
Vesi 7,30 e
Puhelin ja internet 22,40 e
Posti 3,30
Mumbai Marathon 13,10 e
Sightseeing 17,70 e
Hieronta (2 kpl) 13,10 e
Astrologi 8,20 e
Puja-rituaalit (2 kpl) 27,10 e
Osho-meditaatiopassi (7 pv) 77,20 e
Osho-vaatteet 25,20
Osho-kurssit 91,80 e (Awareness Intensive (1 ilta) + Gurdjieff Movements (1 päivä))
Fillarin vuokra (8 pv) 2,60 e
Kirjat ja lehdet 1,90 e
Apteekki 4,30 e
Muut 8 e
Yhteensä 756,20 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 953,56
Terkut Goalta
(Tiedan, etta kieliopin mukaan pitaisi sanoa Goasta, mutta en vain pysty siihen.)
Aika: 3:00 PM
Paikka: Purple Valley Yoga Retreat.
Mita: Astangajoogaa.
Miksi: Ihmettelen itsekin.
Taalla on huono kentta, enka paase kannykalla nettiin. Retreat tarjoaa ilmaisen nettiyhteyden kahdelta koneelta, mutta muistitikkujen yms. kaytto on kielletty. Joten blogimerkinnat kasautuvat lapparille. Saa nahda millainen keko niista kertyy.
Kaunista, lasnaolevaa paivaa kaikille!
Aika: 3:00 PM
Paikka: Purple Valley Yoga Retreat.
Mita: Astangajoogaa.
Miksi: Ihmettelen itsekin.
Taalla on huono kentta, enka paase kannykalla nettiin. Retreat tarjoaa ilmaisen nettiyhteyden kahdelta koneelta, mutta muistitikkujen yms. kaytto on kielletty. Joten blogimerkinnat kasautuvat lapparille. Saa nahda millainen keko niista kertyy.
Kaunista, lasnaolevaa paivaa kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
