Kuorolaulua

Hei, olen ex tempore -Virpi. Nautin siitä, että minulla on vihdoin paikka jossa voin toteuttaa itseäni vapaasti, ilman kontrollia. Ei kaiken tarvitse olla täydellistä, turvallista, valmiiksipureksittua. Minulle tekee niin hyvää päästää irti kirjoittamiseen liittyvistä vaatimuksista ja odotuksista. Tuntuu vapauttavalta kirjoittaa mitä kirjoittaa ja sitten julkaista teksti vaikkei se olisikaan loppuun asti punnittu ja hiottu. Tuntuu hyvältä nähdä, että kestän myös keskeneräistä ja keskinkertaista. 

Hei, olen toimitussihteerinatsi-Virpi. Palaan blogimerkintöihin yhä uudestaan niiden julkaisun jälkeen. Editoin kohdan sieltä, toisen täältä, arvioin rakennetta ja tyyliä. En näe mitään syytä, miksei myös päiväkirjateksti voisi olla ammattimaisesti toimitettua. Hyvä toimitussihteeri on kirjoittajan paras ystävä, ei vihollinen. Tekemieni muutosten ainoa tarkoitus on palvella lukijaa, tehdä tekstistä helppolukuisempaa ja helpommin lähestyttävää.

Hei, olen kynnysmatto-Virpi. Mietin öisin, kuinka selviän aggressiivisesta ja loukkaavasta palautteesta, sitten kun sitä alkaa tulla. Odotan muun muassa jumalanpilkkasyytteitä uskonnollisilta piireiltä ja new age -hörhön leimaa järki-ihmisiltä, jotka vaativat minua esittämään tieteellisiä tutkimuksia väitteideni tueksi. Deletoinko palautteen kylmästi, ilman selityksiä, vai kirjoitanko vakiovastauksen, jossa kiitän palautteen antajaa ja selitän lyhyesti, että blogini ainoa tarkoitus on olla kanava totuudelle sellaisena kuin minä sen käytännön elämässäni näen ja koen? Etten osallistu mielen ja käsitteiden tasolla käytävään keskusteluun tai väittelyyn lainkaan. On tödennäköistä, että bloggaamiseni loppuu kokonaan sitten, kun vihamailia alkaa tulla. 

Hei, olen vapaustaistelija-Virpi. Olen suoraselkäinen, palavasilmäinen vapauden ja totuuden puolustaja. Olen luja ja varma ja näen totuuden niin selvästi, että olen valmis nousemaan barrikadeille ja jopa kuolemaan sen puolesta. Aion vapautua mielen vankilasta, ja sen tehdessäni vapautan mahdollisimman monta muutakin vankia. Nostan nyrkkini ilmaan, olen valmis taisteluun. Laittakaa vain se tuulikone päälle, jotta tukkani pääsee kunnolla hulmuamaan. 

Koukussa

Mieleni on ihan tyhjä, minä olen tyhjä. Istun tässä sormet näppäimillä, silmät kiinni ja odotan. Ei ole mitään aihetta. Odotan. Mitä nousee? 

Odotan vieläkin. Siirrän sormet pois näppäimiltä. 

Tiedän miksen nyt kirjoita. Siksi, että minussa on häiriö. Emootio. Keskeneräinen, epäselvä asia. Mieleni haluaa palata siihen takaisin. Haluan ajatella sitä, kärvistellä, lyödä löylyä ajattelemlla "sit mä sanoisin näin ja se sanois näin ja sit ja noin ja ooh ja aattele ja vähänkö ja ei helvetti".

Palaan kehooni, aisteihini, päästän ajatuksista irti, rauhoitun. Hentoinen ajatus luikertelee takaisin, kerää vaivihkaa voimia ja kohta show pyörii mielessäni taas. Miljoonas tuotantokausi, niin tuttua mutta aah niin koukuttavaa.

Jos en ole läsnä, en voi kirjoittaa läsnäolevasta paikasta käsin. Aika loogista.

Hiljaa istuminen tuntuu kuitenkin hyvältä. Taidan seurata sitä kutsua. Ihanaa nähdä selvästi, mitä pitää tehdä.

Tervetuloa

Minulla on neljä lukijaa. He, joille hätäpäissäni lähetin linkin blogiini heti sen julkaisun jälkeen, etten vain jänistäisi ja deletoisi koko blogia. Kiitos teille kauniista ja kannustavasta palautteesta.

Olen miettinyt tätä lukija-asiaa. Kenen haluaisin lukevan kirjoituksiani, kenen en toivoisi eksyvän blogiini? Toiset ovat tervetulleita, toisten en haluaisi missään tapauksessa lukevan kirjoituksiani. En halua, että he saavat tietää minusta näin henkilökohtaisia asioita. Entä entiset työkaverit tai nykyiset asiakkaat? Perhe ja sukulaiset?

Hankalaa. Todennäköisesti kirjoitan jossain vaiheessa myös seksuaalisuudesta, koska seksuaalisuus on yksi tämän maailmankaikkeuden mahtavimmista voimista ja liittyy saumattomasti aiheisiin, joita blogissani käsittelen: elämään, rakkauteen, sen jonkin suuremman läsnäoloon. Haluanko, että esimerkiksi vanhempani pääsevät näkemään myös tämän puolen minusta?

Aah, kysy lisää, näen miten ihanasti alan puhua itseäni pussiin! Mikä on se, minkä haluan piilottaa? Mitä ovat ne "henkilökohtaiset asiat", joita en halua ihmisten tietävän?

Kirjoitan tätä blogia täältä sisäpuolelta, mahdollisimman läsnäolevasta tilasta käsin. Haluan olla läsnä siksi, että vain silloin olen puhdas ja suora, vapaa pelosta, häpeästä, toiveista ja odotuksista, jotka vääristävät totuuden. Aito Virpi voi näyttäytyä. Haluanko minä siis salata itsestäni sen kaikkein aidoimman osan? Sen ainoan, jolla on mitään merkitystä? Ja näyttää sen epäaidon? Heh heh, miten huikean älytöntä!

Taidamme lähestyä käytännön esimerkkiä siitä, mitä tarkoitin kirjoittaessani, etten kykene enää tekemään kompromisseja. Jos näen itsessäni jonkin kohdan, jossa on pelkoa, ja näen tavan mennä sitä päin, niin minä menen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen nähnyt, miten hyvää läsnäolo, suoruus ja rehellisyys tekevät. Olen sitoutunut katsomaan yhä syvemmälle tänne sisäänpäin ja kohtaamaan kaiken, mitä täältä nousee. Olen nähnyt, miten häpeä, jota on kantanut mukanaan kymmeniä vuosia, häviää jäljettömiin kun siitä puhuu ääneen. Häpeä pysyy hengissä vain pimeässä, piilossa. Heti kun sen tuo valoon, se lakkaa olemasta.

"Omia" ja "henkilökohtaisia" asioita ei ole olemassakaan. Ihmiset ovat onnettomia, koska he tekevät asioista henkilökohtaisia. Kuvittelen eläväni ainutlaatuista elämää ja kokevani asiat yksilöllisellä, ainutlaatuisella tavallani, mutta tosiasiassa en ole koskaan kokenut tai tuntenut mitään sellaista, mitä miljoonat, miljardit muutkin eivät kokisi ja tuntisi. Kun kirjoitan tässä blogissa oman kokemukseni kautta, kirjoitan vain näennäisesti itsestäni. Oikeasti kirjoitan meistä kaikista. 

Potentiaalinen lukijakuntani siis laajenee. Toivotan perheeni ja ystäväni tervetulleeksi tutustumaan blogiini, jos heitä kiinnostaa. Voihan käydä niinkin, että ketään ei kiinnosta, mutta se on sitten uuden kriisin ja uuden kirjoituksen paikka. 

Hulluin siivin

Ostin Hulluilta päiviltä lennon Mumbaihin, 393 e. Lähtö keskiviikkona 3.12, paluupäiväksi arvottiin 31.12. Paluulippuhan jää joka tapauksessa käyttämättä. No miltä nyt tuntuu? Jotain ajatus- ja emootiosössöä tuossa olisi taas tarjolla, se vaanii tietoisuuden reunamilla kuin suriseva kärpäsparvi. Niin lähellä, yhden ajatuksen päässä. Toisaalta kun astun sinne myräkkään, olen yhden irtipäästämisen päässä rauhasta ja hiljaisuudesta. Tällaista rajalla huojumista tämä nyt on.

Ei minua Intiaan lähtö pelota tai kauhistuta, siellähän on ihanaa. Saa olla, kokea, tavata, oppia, hiljentyä, joogata, kirkastua, selkeytyä ja ennen kaikkea nauttia. Lepatus vatsassa on vain innostunutta odotusta. Surina alkaa häiritä, kun mietin mitä kaikkea pitää tehdä ennen lähtöä. Pitää hoitaa ihottuma, tavata kirjanpitäjä, järjestää raha- ja veroasiat, hommata rautaa, softaa ja mobiiliteknologiaa ja sitten se kauhein - pitää tehdä töitä. Kirjoittaa jutut, jotka ovat jääneet roikkumaan.

Tuonhan ei pitäisi olla mikään ongelma, aikaa on yllin kyllin. Mutta kun on ollut pitkään sairauslomalla sen takia, ettei pysty tarttumaan asioihin, mikään aika ei tunnu riittävän pitkältä. Miten puolitoista kuukautta voi riittää sellaiseen, mihin puoli vuotta ei ole riittänyt? Kun alkaa pyöritellä tällaista sumeaa ajatusta, päätyy juuri sinne sössöön ja mössöön. Peilaan menneisyydestä huolta ja ahdistusta, sitten kurkotan tulevaisuuteen, toiveisiin ja odotuksiin, jotka saavat minut taas ahdistumaan. Kun poistun tästä hetkestä, läsnäolosta, samastun velloviin emootioihin ja faktat menettävät merkityksensä. Kuten sellainen fakta, ettei minun tarvitsisi kuin palata nykyhetkeen, antaa ajatusten vaimeta, olla mitä olen ja tehdä mitä teen, niin jossain vaiheessa tekisin rästihommat parissa päivässä.

Vietin tässä tovin suunnitellen, että maalaan mahdollisimman tarkan kuvan siitä, miten kauhea tämä vuosi on ollut. Kuinka ahdistavalta tuntuu, kun menettää elämänsä hallinnan. Päättää yhä uudelleen ryhdistäytyä, ottaa itseään niskasta kiinni ja tarttua töihin, joista suoriutui ennen leikiten. Lähtee tomerasti koneelle havahtuakseen neljän tunnin kuluttua jostain ihan muualta, on kävellyt koneen ohi, on taas epäonnistunut, yrittää niin kauheasti ymmärtää mutta menee vain pahempaan solmuun. Mutta kun pysähdyn ja annan hiljaisuuden laskeutua kehooni ja mieleeni, en halua jatkaa sairauskertomuksen maalailua. Sen sijaan minussa nousee kiitollisuus. Kiitollisuus, joka on niin konkreettista, että tuntuu kuin minua paijattaisiin, lämmitettäisiin, rakastettaisiin sisältäpäin. Se aaltoilee minussa ja tuo kyyneleet silmiin.

Kaikki tämä sössö ja mössö, jossa olen tarponut tänä vuonna, on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kiitos elämälle, joka järjesti niin, etten pysty tekemään kompromisseja. Olen porskuttanut pitkään järjen, tahdonvoiman ja tehokkaan suorituskyvyn varassa. Kiitos elämä, että otit ne pois. Kiitos siitä, ettei kehoni enää tottele mielen järkeviä käskyjä, että tahdonvoima on haihtunut tuuleen, ja että suorituskykyni suostuu aktivoitumaan toiminnaksi vain silloin, kun toiminta on avointa, rehellistä ja rohkeaa, ja palvelee jotain hyvää. Kiitos siitä, että puhalsit sumun pois ja toit näkyville kaikki alitajuiset pelot, jotka ovat tähän asti ohjanneet minua tehden elämästä tukahdutettua, puolinaista ja latteaa.

Samalla kun ulkoiset rakenteet ja kaavat ovat romahtaneet, kokemukseni täällä sisällä, ymmärryksen tällä puolen, on ollut täydempää ja runsaampaa kuin koskaan ennen. Kiitos, kiitos, kiitos.

Pelottaa

En pysty kirjoittamaan. Siispä kirjoitan.

Tämän blogin tarkoitus, ainakin näin aluksi, on liuottaa tulppa. En ole pitkään aikaan pystynyt tekemään töitä, siis kirjoittamaan. Jokin minussa on lamaantunut, jokin ei liiku, vaan rypee väljähtyneessä, ummehtuneessa lammikossa. 

Tapasin eilen ihmisen, joka sai mut tolaltani. Yritin kertoa hänelle jotain totuudestani ja kun koin etten tullut ymmärretyksi, turhauduin ja vihastuin. Menin ihan tilttiin ajatuksesta, että jollekin jää minusta väärä käsitys. En varsinkaan kestä sitä, että sen jälkeen kun olen rohkeasti avautunut ja kertonut totuudestani, se toinen ei ymmärrä olla samaa mieltä.

Kohtaaminen oli tärkeä, tiedän sen. Näen yhä selkeämmin, että kokemani ahdistus ei johdu siitä, mitä se toinen ajatteli, sanoi tai teki, vaan siitä, että mä haluan, että se toinen olisi toisenlainen. Olisi niin paljon helpompaa, jos kaikki ihmiset ajattelisivat samoin kuin minä. Eikä tarvitsisi koskaan tuntea itseään torjutuksi. Huokaus.

Tämä sama energia, torjutuksi tulemisen pelko, estää minua kirjoittamasta. Miksi edes aloittaa jotain, minkä tietää tuhoon tuomituksi? Miksi yrittää kommunikoida jotain, kun ei kuitenkaan tule ymmärretyksi?

Mieleni kävi ylikierroksilla kun yritin ymmärtää mitä oli tapahtunut ja miksi reagoin niin voimakkaasti. Olin yhtä ahdistunutta sössöä. Soitin ystävälleni, joka oli täysin läsnä, kirkas ja selkeä. Hän ei kysellyt tarkentavia kysymyksiä saadakseen kaikki keskustelun yksityiskohdat tietoonsa, hän ei tehnyt analyysejä eikä antanut neuvoja. Sen sijaan hän puhui omasta totuudestaan, sieltä omasta rauhastaan käsin. Ja pikku hiljaa minäkin rauhoituin. 

Oivalsin jotain tärkeää. Sen, että kauneinta, minkä ihminen voi toiselle antaa, on läsnäolo. Läsnäolo ilman emootiota, ilman odotuksia. Ahdistukseni johtui siitä, että olin antanut ajatuksille ja mielelleni vallan. En ollut läsnä nykyhetkessä. Onneksi ystäväni oli niin älykäs, ettei hän päästänyt mun sössöä omaan mieleensä eikä samastunut mun emootioihin, eikä siten alkanut setviä, selvittää ja analysoida tapahtumaa halki poikki ja pinoon. Sen sijaan hän auttoi energeettisesti, omalla olemuksellaan, tuomalla myös minut nykyhetkeen ja läsnäoloon.

Näin ja koin konkreettisesti, että oli ihan sama mistä ystäväni puhui tai mitä sanoja hän käytti. Olellista oli se, että hän oli läsnä. Kun ystäväni oli itse jossain rauhallisessa, selkeässä ja häiriöttömässä paikassa ja kommunikoi sieltä käsin, hän heijasti rauhaansa myös minulle. Sellainen heijastus puhdistaa, palvelee ja parantaa. 

Sain jännittävän ajatuksen: voisinko läsnäolon rauhoittavaa vaikutusta soveltaa myös kirjoittamisessa? Mitä tapahtuisi, jos olisin kirjoittaessa täysin läsnä, ilman pelkoja ja odotuksia? Mitä jos sillä ei olisikaan mitään väliä, mistä kirjoitan tai mitä sanoja käytän, kunhan kirjoittaisin läsnäolevasta, rauhallisesta paikasta käsin, parhaani mukaan?

Tässä se kirjoitus- ja kokeilualusta nyt on, oma blogi. Blogi meinasi tosin jäädä perustamatta, kun en keksinyt sopivaa nimeä. Hahmottelin jotain henkilökohtaista ja söpöä nimeä, joka sopisi tällaiselle vain itseä varten kirjoitetulle päiväkirjalle. Mutta samalla nimen pitäisi olla iskevä, älykäs, myyvä ja hauska, ihan siltä varalta, että blogillani olisi joskus miljoonia lukijoita ja sitä käännetään kymmenille kielille. Siinäpä toinen esimerkki ajattelumallista, joka lamaannuttaa. Kiemurtelen ajatuksesta, että yksikin ihminen, vieras tai tuttu, lukisi tätä sepustusta, koska olen niin suojaton ja näkyvillä. Mutta samalla vaadin itseltäni, että teksteissäni tulisi olla syvää, kulttuuri- ja kielirajat ylittävää, mielellään myös intergalaktista neroutta.

Päätin julkaista blogin viiden minuutin kuluttua riippumatta siitä, onko minulla "hyvää" nimeä vai ei. En takerru, en panttaa. Voihan nimen muuttaa myöhemmin.

Tässä se nyt on. Kirjoittaminen on tahmeaa, tökkivää. Ja välillä kirpaisee, ilmeisesti jotain pelon ja häpeän näykkäisyjä. Hengitän syvään, laskeudun aisteihini, annan lämmön ja rauhan levitä kehooni, jalat tuntuvat painavilta ja jalkapohjat juurtuvat jämäkästi lattiaan. Olen läsnä. Nyt on tärkeintä, että tuotan näitä sanoja, mitä tahansa sanoja, enkä takerru niihin. Päästän irti. En odota oikeaa fiilistä, palavaa inspiraatiota tai täydellistä lopputulosta. Kirjoitan mitä kirjoitan ja lopuksi painan tuota oikeassa yläkulmassa olevaa "Luo"-painiketta. Huh. Ihan kohta. Iik!