sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008

Tuomiolla

Välillä tämä itsensä katselu, itsetuntemuksen opettelu tuntuu toivottomalta. Ja epämiellyttävältä. Katson sisäänpäin, katson mitä minussa liikkuu, enkä näe kovin paljon hyvää tai kaunista. Näen oman pikkumaisuuteni. Ylpeyteni. Kateuteni. Heikkouteni. Pahansuopuuteni.

Järki kai sanoisi, että täytyy tiedostaa millainen on, ennen kuin voi muuttua. Jo se, että tiedostaa, on valtava saavutus, puoli voittoa. Jne. Näen, että voisin seurata tätä ajatusta, nähdä hyvän, keskittyä siihen, päästää irti muusta. Näen, mutta en silti tee niin. Negatiiviset ajatukset ovat paljon houkuttelevampia, koska niissä on mehua, draamaa ja kiihkeyttä, jotain sentään tapahtuu. Mitä sitten vaikka olen onneton ja ahdistunut, ainakin elämä tuntuu joltain, eikä tarvitse mennä hiljaisuuteen, siihen pirulliseen tylsyyteen.

Minussa on valtava kaipuu rakkauteen, pehmeyteen, mutta valitsen silti kovuuden. Se on helpompaa nyt, kun en pysty hengittämään kunnolla. Jos hengitän syvään, saan sähköiskun selkälihaksiin ja kylkiin. On vaikea seistä, on vaikea istua. Ihan kuin koko keho olisi tulehtunut. Päätä särkee, vaikka olen vetänyt joogin vuosikiintiön verran Buranaa.

Kaikki tämä siksi, että kävin perjantai-iltana tanssitunnilla ja heti perään astangasulkeisissa, ja lauantaiaamuna taas tanssitunnilla ja syvävenyttelyssä. Päänsärky alkoi venyttelyssä. Jaksoin hädin tuskin siirtyä asennosta toiseen, venytys sattui lihaksissa niin, että olisin voinut karjua kivusta. Kotona romahdin. Makasin tuntikaupalla sängyssä odottaen, että lääke alkaisi vaikuttaa (never happened). En pystynyt nukkumaan, makasin pimeässä silmät kiinni, liikkumatta, hengitystäni kuunnellen, kykenemättä pakenemaan kipua tai ajatuksiani.

Elämä lähettää aika vahvan viestin, kun keho pettää. Mitä jos rauhoittuisit, hiljentyisit. Mutta kieltäydyn ottamasta viestiä vastaan. Mieleni on ankara ja tuottaa syytöksen toisensa perään. Olen väsynyt, en jaksa taistella vastaan.

Saatanan idiootti, pitääkö sua iskeä lekalla päähän ennen kuin ymmärrät kuunnella itseäsi ja kehoasi paremmin? Oot haahuillut koko viikon tekemättä mitään mitä sun piti tehdä, päätät palkita itsesi jollain ihanalla kuten tanssilla, mutta pilaat sitten senkin, vai mitä? Senhän sä osaat, vetää kaiken överiksi niin että varmasti saat kärsiä. Ja mitä helvettiä sä jeesustelet täällä kaiken maailman läsnäolo-totuus-rohkeus-paskalla, kun sulla ei ole minkäänlaista otetta omaan elämääsi? Mikset sä kirjoita siitä, että valvoit taas yhden yön katsellen tv-visailuja ja jenkkireality-paskaa? Herätessäsi aamulla väsyneenä ensimmäinen ajatus oli voi vittu, ja siinäpä sulla olikin viehättävät lähtökohdat uuteen päivään. 

Joo, onhan sulla ne lentoliput sinne Intiaan ja joo, kyllähän sä nouset siihen koneeseen eikä maailma kaadu vaikka joitain asioita jäisikin tekemättä. Mutta arvaa mitä: sä jätät ihmisiä pulaan. Äitisi on huolissaan, kestätkö sen, senkin itsekäs paska? Ja luuletko sä, että asiat paranee sillä, että lähdet maailman toiselle puolelle? Joudut ottamaan itsesi mukaan, ja se on sulle ihan oikein!

No niin. Nyt julkaiset tän itsesäälissä uitetun ruikutuksen ja jatkat sitä missä olet niin hyvä: oman merkityksettömän elämäsi läpi lipumista. Makaa vaikka sängyllä, tai ole lukevinasi, turha suunnitella mitään muuta koska susta ei ole mihinkään muuhun.

3 kommenttia:

Eero kirjoitti...

Kun puhveli ylittää savannin, se lepää välillä monta kertaa.

Joku tämäntyyppinen afrikkalainen viisaus tuli mieleeni.

Premdipa Virpi kirjoitti...

Kiitos Eero, näinhän se on. Terkut täältä akaasiapuun varjosta.

Emma kirjoitti...

Ihanan avartavaa ja lohduttavan eläväistä, löysin blogisi ja nyt olen vasta ensimmäisiä postauksia lueskellut ja tämä tuntuu hyvältä, kiitos :)