torstaina, marraskuuta 13, 2008

Armotonta menoa

Havahdun kännykän piipitykseen kädessäni. 10.40. Olen taas painanut torkkunäppäintä ties kuinka monta kertaa. Ahdistus kouraisee vatsassa, kiireen tuntu humahtaa läpi kehon. Kello on niin paljon, että päivä on menetetty. Mikä pahinta, huominenkin on menetetty, sillä jos nousen näin myöhään, en varmasti pääse illalla ajoissa sänkyyn, ja nukun taas pitkään. Vaikka onnistuisin huomenna nousemaan aikaisin, olen niin väsynyt, että huominen on joka tapauksessa menetetty.

Olen muuttunut paljon. Olen paremmin läsnä, lempeä, viisas, ja tykkään itsestäni ihan oikeasti. Mutta minussa on myös tämä suorittaja-arvostelija, jonkinlainen armoton perusvire. Vaikka olen ollut jo pitkään siitä tietoinen ja katsonut sitä, se ei osoita pehmenemisen tai hälvenemisen merkkejä. Siinä on jotain kivikovaa ja ikuista, ja olen sen edessä täysin voimaton.

En nyt puhu masennuksen tai ahdistuksen kaltaisista emotionaalisista tiloista, vaikka niidenkin edessä olen joskus ollut voimaton. Tässä armottomuudessa on jotain tunteetonta, jotain niin viiltävän selkeää, että sen kohdatessani mykistyn kunnioituksesta: miten jotain noin lujaa voi olla olemassakaan?

Armottomuus on ollut minussa aina. Silti aavistan, että se ei ole minun armottomuuttani. Se on tuttua, mutta samalla hyvin vierasta. Aivan kuin armottomuus olisi kohtaloni, karmaa, joka tulee jostain kaukaa, sukupolvien takaa. Kannan esi-isieni syntejä harteillani, samoin kuin omat vanhempani ja heidän vanhempansa ovat tehneet. En osaa sitä paremmin selittää, koska näen siitä vain häivähdyksen.

Takaisin armottomaan aamuun. Lojun sängyssä ja katson pieniä sääntöjäni, jotka tekevät elämästä helvetillistä.

- Vain täysi kahdeksan tunnin työpäivä hyväksytään.
- Saatu lahjakkuus on otettava nöyrästi vastaan ja pantava tehokkaasti täytäntöön. Siispä vain kymmenen tunnin työpäivä hyväksytään.
- Työpäivä alkaa yhdeksältä. Ennen työpäivän alkua tehdään joogaharjoitus, käydään suihkussa, syödään aamupala ja luetaan lehti. Jos tähdätään puolimaratonille, tehdään aamulla myös peruskestävyyslenkki.
- Heti kun yhdeksältä aloittaminen sujuu, työpäivän aloitusta aikaistetaan tunnilla, jotta työpäivä päättyisi aikaisemmin.
- Jos nukutaan myöhään, menetetty aamu paikataan jättämällä aamupala ja lounas väliin ja tekemällä töitä kaksinkertaisella tehokkuudella iltaan asti.
- Jos on joskus pystynyt tekemään töitä kaksinkertaisella tehokkuudella, täytyy pystyä olemaan yhtä tehokas muinakin aikoina.
- Työpäivän aikana tapahtuvat herpaantumiset korvataan tekemällä töitä illalla ja viikonloppuna.
- Työ, erityisesti kirjoittaminen, ei saa tuntua työltä. Sen pitää pulputa suoraan sydämestä ja tuottaa suurta nautintoa.
- Työn tulee aina olla priimalaatua. Kaikesta työstä tulee saada paljon hyvää palautetta.

Huh. Mutta minähän en nöyristele, vaan taistelen sääntöjä vastaan! Armottomuus alas! Käyn yhden naisen sissisotaa ja teen omaa nerokasta myyräntyötäni. Se tapahtuu niin, että ensin valvotaan kolmeen yöllä netissä surffaillen. Aamulla nukutaan pitkään. Päivällä lähetetään pari sähköpostia ja suunnitellaan töihin tarttumista. Illalla todetaan, ettei töihin tartuttu, ja aloitetaan iltasurffailu. Hahaa, siitäs saatte, armottomat esi-isät ja kummittelevat inkarnaatiot!

Tiedostan sääntöjeni järjettömyyden, mutta en pysty vaikuttamaan niihin. Huokaus. Kai tämä kuitenkin on sitä itsetuntemusta. Vaikka minusta nyt tuntuu, että olen täysin voimaton armottomuuteni edessä, hiomis- ja pehmitystyö on käynnissä. Se, että tiedostan mitä minussa tapahtuu, parantaa ja eheyttää. Pikku hiljaa. Niin hitaasti, että sitä on vaikea nähdä, saati kestää.

6 kommenttia:

Anu Välitalo kirjoitti...

Piti taas hekottaa

Huumori on mitä parhain itsetuntemuksen väline. Väline? No. Jonkinlainen rentouttava ja/mutta osallisuutensa myöntävä etäisyyden otto.

Premdipa Virpi kirjoitti...

Huumori? Aluksi hämmennyin, sillä kirjoitin hankalasta ja aika kipeästäkin asiasta, enkä valinnut tietoisesti humoristista käsittelytapaa. Sitten ilahduin tajutessani, että tottahan se on. Kuvailen tätä prosessiani usein lempeän itseironisesti. Kun raskaita asioita lähestyy kevyesti ja rennosti, saattaa huomata, etteivät ne niin monumentaalisia olekaan.

Melkein punastuttaa mielihyvästä: aatella, että mä olenkin tällainen hupiveikko!

Anu Välitalo kirjoitti...

Toisilla huumori vaan tulee :)

Enkä tietenkään ajatellut että vain vitsailet tms, huumorihan on usein perin... totta.

Kirjuri kirjoitti...

Sitten on vielä ihmisiä, jotka tämän kaiken päälle aina keksivät tekosyitä joitten nojalla voivat antaa itselleen anteeksi sen etteivät suoritakaan tarpeeksi. Kuten minä. Onneksi asian tiedostaminen on auttanut, lapsista olen saanut oikean syyn ja hiljalleen sitä on oppinut hellittämään :-D

e kirjoitti...

Lainaan tähän itseäni :)

Kuinka armottomia voimmekaan itsellemme olla. Kuinka julmasti saatammekaan itseämme kohdella. Kuinka armottomasti vaadimme itseltämme liikoja. Ja kun kuitenkin se sydän, jota pahoinpitelemme, on omamme.

Teksti löytyy alunperin täältä

Premdipa Virpi kirjoitti...

Kirjuri: Kiitos kommentista. Me lapsettomat jäämme paljosta paitsi, kun ei ole noita minikokoisia zen-mestareita jaloissa pyörimässä.

Olematon: Ketäpä muuta kuin itseään! Kiitos.