Elämälle kiitos Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos! Ihan alkaa itkettää, kun ajattelen häntä. Tielleni on osunut jo useampia “enkeleitä”, jotka kaikki ovat opettaneet minulle jotain tärkeää – mutta kivun kautta. Olen heidän avullaan kohdannut jonkin keskeneräisen asian itsessäni, ensin rimpuillut kauheasti vastaan mutta lopulta antautunut ja niellyt oppiläksyni.
Tara-enkeli on eri rotua. Voisin sanoa, että hän on yli-yli-super-suojelusenkeli, mutta hän on jotain vieläkin parempaa: hän on ystävä. Tapasimme ensimmäisellä Satori-kurssillani helmikuussa, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Joka ilta Evening Meetingin jälkeen syömme Meera-ravintolassa dinnerin ja juttelemme.
Ja mistä kaikesta me puhummekaan! Elämästä, rakkaudesta, totuudesta, tantrasta, seksuaalisuudesta, Oshosta, Resortista ja niin edelleen. Tara on kuin lahja. Hän kuuntelee, kysyy, opastaa, rakastaa – ja samalla kohtelee minua kuin jotain todella arvokasta. Ihan kuin minä en olisikaan hänen opetuslapsensa, miltä minusta usein tuntuu, vaan hän näkee minussa jotain suurta, jumalallista. Merkityksellistä. Arvokasta. Aivan kuin olisi hänen etuoikeutensa auttaa minua.
En ymmärrä tätä, ja osa minusta haluaisi kuitata: “Pötyä, älä nyt satuile!” Mutta luotan yhä enemmän intuitiooni, ja tämä on ihan saletti juttu. Ja se saa minut tuntemaan niin suurta iloa ja kiitollisuutta, että sydämeni pakahtuu. Alan vasta pikku hiljaa nähdä, miten paljon rakkautta minussa onkaan Taraa kohtaan.
Tara pitää minut auki. Kun me puhumme iltaisin, tuntuu kuin Satori jatkuisi. Puhun tästä hetkestä käsin, ja jostain syvältä. Sanon ääneen asioita, joista yllätyn itsekin. Ai tuollaista pääsi suustani. Mutta kuka puhuu? Ei mieleni, ei kehoni, vaan se kuuluisa witness, todistaja.
Esimerkiksi tänään sanoin yllättäen, että tämä paikka on muuttanut minut. Täydellisesti ja peruuttamattomasti. Eikä nyt ole kyse siitä, että otan täältä nämä upeat kokemukset ja jatkan sitten matkaani. Jotain peruuttamatonta on tapahtunut, jotain joka sitoo minut tähän paikkaan ja näihin ihmisiin. Taraan ja moniin muihinkin. Maneeshaan ja Adimiin ainakin. Ehkä myös Jivaniin. Ja Premiin, hersyvään saksalaisnaiseen Mystic Rose -ryhmässäni. Olemme nauraneet yhdessä viitenä päivänä, muuta en hänestä tiedä, mutta hänestä huokuu valtava viisaus.
En halua mennä mieleeni ja alkaa analysoida, mitä muutos ja yhteys tarkoittavat, milloin, miten, miksi, ja missä järjestyksessä. En halua mennä sinne. Mutta suuria asioita nämä ovat, liikun todella syvillä vesillä. Olen keskellä transformaatiota, juuri nyt, muutosprosessi on käynnissä tälläkin sekunnilla, vaikken ilmeisesti ole siitä ihan tietoinenkaan.
Huomenna on Mystic Rosen viides päivä. Tätä hurjuutta on vielä kolme naurupäivää, sitten seitsemän itkupäivää, sitten seitsemän meditaatiopäivää. Mihinköhän minä vielä joudun tämän kaiken kanssa? Sehän tässä pelottaa. Se uusi, joka avautuu, pelottaa. Vaikka samalla voisin hyppiä ja kiljua riemusta: vihdoinkin, nyt mennään täysillä, rakkaus ja viisaus kohisevat suonissa, elämä pauhaa korvissa!
Tara sanoi minulle tänään jotain, mikä liikutti minua syvästi. Hän kertoi, että kun Satori-kurssiamme oli kulunut muutama päivä ja työskentelimme yhdessä, hän katsoi minua ja koki ahaa-elämyksen. Hän oivalsi, millaista on rakastaa pyyteettömästi jotakuta, vaikka tämä olisi mitä tahansa. Vaikka hänestä tulisi mitä tahansa, millainen tahansa. Hämmennyin, hieman nolostuinkin, onkohan tuo nainen erehtynyt henkilöstä, mutta samalla tiesin, että joka sana on totta. Ja tunne on molemminpuolinen. Jotenkin meidän kohtalomme ovat kietoutuneet yhteen, ja se tuntuu hyvältä. Oikealta.
Silläkin uhalla että toistan itseäni: jotain todella suurta on syntymässä. Vaikka samalla ujostelenkin kauheasti. Ujostelen itseäni Resortissa ja tässä maailmassa. Mutta ihan turhaan, nyt vaan Satori-kurssilta tuttu Trust-koan käyttöön: luota, luota, luota! Leuka pystyyn, selkä suoraksi ja menoksi. Voin sukeltaa elämään luottavaisena, rakastavana ja kauniina, sillä tämä paikka tekee minusta kauniin – senkin sanoin tänään Taralle. Ja siksi rakastan Resortia. Tämä paikka antaa minulle lisää itseluottamusta, muuntaa minua, tekee minusta säihkyvän ja loistavan.
Minulle alkaa pikkuhiljaa paljastua, mikä on minun paikkani ja tehtäväni tässä maailmassa, miksi synnyin tähän kehoon, täksi ihmiseksi joka olen. Taas menee sekavuuden puolelle, mutta jälleen: minun mieleni ei kirjoita tätä. Nämä sanat tulevat jostain syvemmältä. Ja se tuntuu hyvältä. Alan nähdä yhä enemmän ja paremmin. Nyt kuitenkin lasken läppärin lattialle, otan piilarit pois, annan näkökentän sumentua ja kellahdan nukkumaan.
Vielä loppuun, ellei tullut selväksi: Kiitos elämälle Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos!
lauantaina, maaliskuuta 14, 2009
Naurua 4
TORTURE! Kidutusta! Olen heti aamusta ärtyneellä ja piikikkäällä tuulella. Muun muassa siksi, että tilitin illalla Taralle, etten luota kurssin ohjaajaan. Mielipaha ja ärtymys elää minussa vielä aamulla. Herään ajoissa, viideltä, dynaamiseen meditaatioon, mutta jalkoja särkee niin paljon, etten lähdekään. Kroppa on ollut nämä neljä päivää kuin tiejyrän alle jäänyt. Väsynyt, uupunut, kipeä. Särkee ja kolottaa. Mutta it’s part of the process, kuten mantra täällä kuuluu.
Nauru on vaikeaa, vaikeaa. Usein jään vain tuijottamaan jonnekin kauas. Kasvoni ovat kuin halvaantuneet. Vatsani ei suostu kramppaamaan ja hytkymään ollenkaan. Ei niin kuin edellisinä päivinä, jolloin pystyin pitämään yllä pientä perusnaurua ja -hytkymistä siitä huolimatta, ettei ollut yhtään hauskaa. Suu pysyi pienessä hymyssä, silmissä oli pieni tuike. Nyt ei.
Mutta ei minussa ole syyllisyyttäkään. Se osa minusta on jotenkin väsynyt. En jaksa tuntea syyllisyyttä. Hyväksyn, että nyt on näin. Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita, että jumiutuminen tuntuisi jotenkin hyvältä tai helpolta. Se on edelleen epämiellyttävää.
Kaikki tuntuvat olevan tänään samassa jamassa. Paljon hiljaisia, seisahtuneita hetkiä, tuijottelua silmät auki tai kiinni, suu auki tai kiinni. Hakkaan moneen kertaan tyynyä mattoon, välillä karjuen, välillä äänettömästi, ja se tuntuukin pistävän jotain liikkeelle. Mutta ei provosoi hervotonta naurua kuten eilen. Ryhmässä on myös amerikkalaistyttö, jolla on tänään “karjutaan ja hakataan tyynyä mattoon” -päivä. Tuntuu lohdulliselta. Usein Kathyn karjunta laukaisee minussakin halun karjua ja hakata.
Pitkiä piinallisia hetkiä, jolloin kasvoni jähmettyvät “en koskaan ikinä enää pysty nauramaan” -kiveksi. Nousen ylös ja kävelen ympyrää huoneessa. Aluksi tuntuu, että uupunut keho ei pysty ottamaan yhtään askelta, mutta pikku hiljaa kävely muuttuu juoksuksi, ja kohta ravaan niin lujaa kuin pääsen. Pölpötän siansaksaa tai jokellan vauvakieltä, laulan. Tai karjun. Mutta nauru ei tule.
Feikkinaurua on monenlaista. En enää edes häpeä sitä, sillä se kuuluu kuvioon. Voi tuottaa feikkinaurua ja siansaksaa sekaisin. Välillä voi hihittää korkealta, hersyvästi ja suloisesti. Tai sitten voi laskeutua alemmas ja tuottaa muutaman vatsanpohjasta kumpuavan hörähdyksen. Tai jos ei jaksa nauraa, voi vain tuottaa jotain ääntä, kuteen aaaa tai eeee, ja yrittää saada siihen jonkinlaisen naurun poljennon heittämällä h:ta väliin: ahahaha, ehehehehe.
Lounaalla valitan Taralle, että en ole koskaan osannut teeskennellä naurua. Hän siihen, että nythän sinä olet oppinut uuden taidon. Ja se on totta! Voin pistää cv:hen, että pystyn teeskentelemään naurua kolme tuntia putkeen. Kuinka moni oikeasti osaa?
Kundalini ja Evening Meeting tuntuvat hyvältä. Oshon sanat uppoavat niin syvälle, että tekee melkein kipeää. Olen vahvasti kehossani, seksuaalienergia jyllää täydellä teholla, vaikkei minulla olekaan niin hirveän paljon pakonomaisia ajatuksia seksistä. Tosin niitäkin riittää, luoja varjelkoon.
Nauru on vaikeaa, vaikeaa. Usein jään vain tuijottamaan jonnekin kauas. Kasvoni ovat kuin halvaantuneet. Vatsani ei suostu kramppaamaan ja hytkymään ollenkaan. Ei niin kuin edellisinä päivinä, jolloin pystyin pitämään yllä pientä perusnaurua ja -hytkymistä siitä huolimatta, ettei ollut yhtään hauskaa. Suu pysyi pienessä hymyssä, silmissä oli pieni tuike. Nyt ei.
Mutta ei minussa ole syyllisyyttäkään. Se osa minusta on jotenkin väsynyt. En jaksa tuntea syyllisyyttä. Hyväksyn, että nyt on näin. Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita, että jumiutuminen tuntuisi jotenkin hyvältä tai helpolta. Se on edelleen epämiellyttävää.
Kaikki tuntuvat olevan tänään samassa jamassa. Paljon hiljaisia, seisahtuneita hetkiä, tuijottelua silmät auki tai kiinni, suu auki tai kiinni. Hakkaan moneen kertaan tyynyä mattoon, välillä karjuen, välillä äänettömästi, ja se tuntuukin pistävän jotain liikkeelle. Mutta ei provosoi hervotonta naurua kuten eilen. Ryhmässä on myös amerikkalaistyttö, jolla on tänään “karjutaan ja hakataan tyynyä mattoon” -päivä. Tuntuu lohdulliselta. Usein Kathyn karjunta laukaisee minussakin halun karjua ja hakata.
Pitkiä piinallisia hetkiä, jolloin kasvoni jähmettyvät “en koskaan ikinä enää pysty nauramaan” -kiveksi. Nousen ylös ja kävelen ympyrää huoneessa. Aluksi tuntuu, että uupunut keho ei pysty ottamaan yhtään askelta, mutta pikku hiljaa kävely muuttuu juoksuksi, ja kohta ravaan niin lujaa kuin pääsen. Pölpötän siansaksaa tai jokellan vauvakieltä, laulan. Tai karjun. Mutta nauru ei tule.
Feikkinaurua on monenlaista. En enää edes häpeä sitä, sillä se kuuluu kuvioon. Voi tuottaa feikkinaurua ja siansaksaa sekaisin. Välillä voi hihittää korkealta, hersyvästi ja suloisesti. Tai sitten voi laskeutua alemmas ja tuottaa muutaman vatsanpohjasta kumpuavan hörähdyksen. Tai jos ei jaksa nauraa, voi vain tuottaa jotain ääntä, kuteen aaaa tai eeee, ja yrittää saada siihen jonkinlaisen naurun poljennon heittämällä h:ta väliin: ahahaha, ehehehehe.
Lounaalla valitan Taralle, että en ole koskaan osannut teeskennellä naurua. Hän siihen, että nythän sinä olet oppinut uuden taidon. Ja se on totta! Voin pistää cv:hen, että pystyn teeskentelemään naurua kolme tuntia putkeen. Kuinka moni oikeasti osaa?
Kundalini ja Evening Meeting tuntuvat hyvältä. Oshon sanat uppoavat niin syvälle, että tekee melkein kipeää. Olen vahvasti kehossani, seksuaalienergia jyllää täydellä teholla, vaikkei minulla olekaan niin hirveän paljon pakonomaisia ajatuksia seksistä. Tosin niitäkin riittää, luoja varjelkoon.
perjantaina, maaliskuuta 13, 2009
Naurua 3
Asun niin lähellä Osho Resortia, ettei minun tarvitse ylittää kuin yksi vilkas katu. Pelkään liikennettä ensimmäistä kertaa. Talutan pyöräni puoliväliin ja seison keskiviivalla pitkään. Yritän olla mahdollisimman pieni. Autoja, moottoripyöriä ja riksoja viuhuu molemmin puolin, en millään löydä sopivaa aukkoa, josta pääsisin ylittämään. Muut ihmiset ympärilläni ylittävät kadun rennosti, mutta minä seison keskellä tietä kuin patsas. Olen niin hidas, etten näe aukkoja ajoissa. Yksi moottoripyöräilijä hidastaa ja näyttää kädellään, mutta en mene. En luota keneenkään. Tässä maassa valojen vilkuttaminen ja käsimerkit eivät yleensä tarkoita, että kuski antaisi tietä. Ne tarkoittavat, että varo, minä tulen.
Tänään on helppo nauraa, kun on jo niin sanotusti kokemusta. Kun nauru tyrehtyy, osaan mennä selälleni koppakuoriais-asentoon ja tarttua varpaista kiinni. Keinuttelen itseäni ja jokeltelen. Tai päästelen lapsellisia tai tyttömäisiä, hentoja ja korkeita hihitysääniä. Niitä on välillä helpompi tuottaa kun kumeaa vatsanaurua.
Olen nauranut kovaäänistä vatsanaurua niin harvoin, että vatsani on varmasti kumissut näiden kolmen päivän aikana enemmän kuin koko elämäni aikana.
Keksin tänään uuden tavan löytää nauru. Hakkaan tyynyä lattiaan niin että koko sali raikuu, lataan siihen kaiken voiman, energian ja aggression. Noin kymmenen läimäytyksen jälkeen olen niin uuvuksissa, että purskahdan hysteeriseen nauruun ja kaadun vatsalleni. Kun olen koonnut itseni, uudestaan! Puran jotain. Uudestaan ja uudestaan.
Adim – ihana Adim. Aina kun ajattelen häntä, purskahdan nauruun. Nauran sen moskan läpi, jota olen kehitellyt ja pyöritellyt mielessäni. Huikeita fantasioita. Toiveita ja odotuksia, jotka vaihtuvat hetkessä vakavuudeksi ja ahdistukseksi. Mutta kun nauran sen läpi, kevenen. Pakkomielteiset ajatukset laantuvat. Jotain kirkkaampaa ja selkeämpää tulee tilalle. Päätän, että seuraavan kerran kun kohtaan Adimin, kommunikoin suoraan. Kiitän ja kerron kaiken. En halua enää tällaisia kuluttavia tulppia. Haluan, että energia virtaa vapaasti.
Mystic Rose -kurssin ohjaaja ärsyttää minua. En luota häneen, en koe oloani turvalliseksi. Hän on Etelä-Amerikasta, minä Pohjois-Euroopasta. Meillä ei klikkaa. Hän on (ärsyttävä) girly girl, minä en. Ja selvästi minä edustan jotain, jonka hän kokee uhaksi.
Tänään kokoonnumme myös iltapäivällä ryhmätapaamiseen, juttelemaan ja jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Avaudun ja kerron peloistani. Kerron, että minulla on vähän surkea olo, enkä koe olevani turvassa.
– Minähän sanoin jo ensimmäisenä päivänä, että ota riksa, älkää lähtekö pyörien ja skootterien kanssa liikenteeseen, ohjaaja kivahtaa.
Ja kääntyy pois juttelemaan jollekin toiselle. Kutistun. Näin minun pelkoni ohitettiin kädenheilautuksella. Halusin lohdutusta ja vakuutteluja, että kaikki on ihan hyvin, mutta saankin tällaisen ryöpyn. Olen vihainen ja pettynyt. Tunnen itseni mitätöidyksi.
Illalla tiedostan, että tämä kuvio tulee varmasti lapsuudestani. Ehkä on ollut tilanteita, joissa olen avautunut, olen ollut rehellinen ja auki, mutta en ole saanut vanhemmiltani vastakaikua. Ehkä heillä on ollut jotain muuta mielessä juuri sillä hetkellä, kuten kaikilla vanhemmilla aina joskus, eivätkä he ole tajunneet pienen Virpin asian tärkeyttä.
Törmään tähän mitätöimisteemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan itseni mitätöidyksi. Kunnes olen katsonut sitä tarpeeksi. Kunnes kipu on palanut loppuun.
Tänään on helppo nauraa, kun on jo niin sanotusti kokemusta. Kun nauru tyrehtyy, osaan mennä selälleni koppakuoriais-asentoon ja tarttua varpaista kiinni. Keinuttelen itseäni ja jokeltelen. Tai päästelen lapsellisia tai tyttömäisiä, hentoja ja korkeita hihitysääniä. Niitä on välillä helpompi tuottaa kun kumeaa vatsanaurua.
Olen nauranut kovaäänistä vatsanaurua niin harvoin, että vatsani on varmasti kumissut näiden kolmen päivän aikana enemmän kuin koko elämäni aikana.
Keksin tänään uuden tavan löytää nauru. Hakkaan tyynyä lattiaan niin että koko sali raikuu, lataan siihen kaiken voiman, energian ja aggression. Noin kymmenen läimäytyksen jälkeen olen niin uuvuksissa, että purskahdan hysteeriseen nauruun ja kaadun vatsalleni. Kun olen koonnut itseni, uudestaan! Puran jotain. Uudestaan ja uudestaan.
Adim – ihana Adim. Aina kun ajattelen häntä, purskahdan nauruun. Nauran sen moskan läpi, jota olen kehitellyt ja pyöritellyt mielessäni. Huikeita fantasioita. Toiveita ja odotuksia, jotka vaihtuvat hetkessä vakavuudeksi ja ahdistukseksi. Mutta kun nauran sen läpi, kevenen. Pakkomielteiset ajatukset laantuvat. Jotain kirkkaampaa ja selkeämpää tulee tilalle. Päätän, että seuraavan kerran kun kohtaan Adimin, kommunikoin suoraan. Kiitän ja kerron kaiken. En halua enää tällaisia kuluttavia tulppia. Haluan, että energia virtaa vapaasti.
Mystic Rose -kurssin ohjaaja ärsyttää minua. En luota häneen, en koe oloani turvalliseksi. Hän on Etelä-Amerikasta, minä Pohjois-Euroopasta. Meillä ei klikkaa. Hän on (ärsyttävä) girly girl, minä en. Ja selvästi minä edustan jotain, jonka hän kokee uhaksi.
Tänään kokoonnumme myös iltapäivällä ryhmätapaamiseen, juttelemaan ja jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Avaudun ja kerron peloistani. Kerron, että minulla on vähän surkea olo, enkä koe olevani turvassa.
– Minähän sanoin jo ensimmäisenä päivänä, että ota riksa, älkää lähtekö pyörien ja skootterien kanssa liikenteeseen, ohjaaja kivahtaa.
Ja kääntyy pois juttelemaan jollekin toiselle. Kutistun. Näin minun pelkoni ohitettiin kädenheilautuksella. Halusin lohdutusta ja vakuutteluja, että kaikki on ihan hyvin, mutta saankin tällaisen ryöpyn. Olen vihainen ja pettynyt. Tunnen itseni mitätöidyksi.
Illalla tiedostan, että tämä kuvio tulee varmasti lapsuudestani. Ehkä on ollut tilanteita, joissa olen avautunut, olen ollut rehellinen ja auki, mutta en ole saanut vanhemmiltani vastakaikua. Ehkä heillä on ollut jotain muuta mielessä juuri sillä hetkellä, kuten kaikilla vanhemmilla aina joskus, eivätkä he ole tajunneet pienen Virpin asian tärkeyttä.
Törmään tähän mitätöimisteemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan itseni mitätöidyksi. Kunnes olen katsonut sitä tarpeeksi. Kunnes kipu on palanut loppuun.
Naurua 2
Vaikea päivä. Olo on kuin rekan alle jääneellä. Joka paikkaan sattuu ja särkee. Osaksi varmaan siksi, että möyrin eilen estoitta patjoilla, tein päälläseisontoja, kuperkeikkoja ja siltoja kylmiltäni.
Tuntuu vaikealta nauraa, sillä oikeasti itkettäisi. Olen hieman huolissani, joten varmistan ohjaajalta:
– Riittääkö, että vatsani hytkyy aivan kuin nauraisin, vaikka minulla ei ole yhtään hauskaa? Oikeasti tekisi mieli itkeä.
– Juuri niin, naura surun läpi. Kaikkien tunteiden, myös pettymyksen tai vihan läpi voi nauraa.
Välttelen espanjalaispojan katsetta, koska hän on niin kaunis. Tyypillinen kuvio – annan kylmää ja kopeaa viestiä, vaikka oikeasti olisin vähän kiinnostunut. Välttelen myös Satori-kurssilta tuttua irlantilaista. Tunnemme jo sen verran, että jos hän näkisi silmäni, hän tietäisi minun teeskentelevän. Enkä halua jäädä kiinni. En halua paljastaa, etten oikeasti osaa nauraa.
Joo joo, tiedän, että tämä on kaikille yhtä vaikeaa. Vähän väliä joku hyytyy totaalisesti ja vetäytyy vakavaan hiljaisuuteen.
Ihmiset koskettelevat enemmän ja luontevammin. Makaame yhdessä läjässä ja nauramme, tai päät yhdessä tähti-kuviossa. Kun laitan pääni toisen vatsalle, joku laittaa päänsä minun vatsalleni ja niin edelleen, luomme nauruletkan. Pääni alla tuntuva hytke saa minutkin automaattisesti hekottamaan.
Olen helpottunut, sillä tuntuu, että olen vajonnut takaisin Satori-kurssin aikaiseen tilaan, jossa mieli pulisee vaimeasti jossain hyvin kaukana. Olen vahvasti läsnä kehossani ja aisteissani. Nauraminen saa myös seksuaalienergian liikkeelle. Kaipaan kosketusta ja läheisyyttä.
Hyrisen silmälaput silmillä. Nauru on vaihtunut Teletappi-tyyliseksi ääntelyksi. Levitän käteni ja tavoittelen jotakuta. Silittelen jonkun polvea. Pidän jotakuta hetken kädestä. Myöhemmin kohtaan hänet, edelleen silmälaput silmillä, ja halaamme. Hän tarttuu käsiini ja juoksuttaa minua sokkona ympäri huonetta. Trust, trust, luota, luota, hoen mielessäni ja seuraan rennosti. Olemme tikahtua nauruun. Lopulta on pakko kurkistaa, kenen kanssa minulla on näin kaunis ja välitön kohtaaminen – ahaa, sen vanhemman espanjalaismiehen.
Kolmen tunnin kuluttua tiibetiläinen kello kilahtaa, päivän naurut on naurettu. Astun ulos, auringon valo on liian kirkas. Olen spaced out. Lounaan jälkeen taluttaessani fillaria tien yli auto raapaisee takapyörää.
Päivän Nadabrahma- ja Kundalini-meditaatiot sekä Evening Meeting ovat turvallisia, rauhallisia keitaita. Ilmastoitu auditorio on niin viileä ja hiljainen. Olen jossain todella syvällä. Rauhassa. Täällä on hyvä olla. Kun astun auditoriosta ulos, ilmamassa iskee vastaan liian lämpimänä ja yöäänet lyövät ylitseni liian kovina. Huolestun.
Illalla liikennettä on vähemmän, mutta talutan fillarini riksan kylkeen. Pelottaa. Olen jossain todella syvällä, enkä koe olevani turvassa. Ympäröivä maailma tuntuu vihamieliseltä.
Tuntuu vaikealta nauraa, sillä oikeasti itkettäisi. Olen hieman huolissani, joten varmistan ohjaajalta:
– Riittääkö, että vatsani hytkyy aivan kuin nauraisin, vaikka minulla ei ole yhtään hauskaa? Oikeasti tekisi mieli itkeä.
– Juuri niin, naura surun läpi. Kaikkien tunteiden, myös pettymyksen tai vihan läpi voi nauraa.
Välttelen espanjalaispojan katsetta, koska hän on niin kaunis. Tyypillinen kuvio – annan kylmää ja kopeaa viestiä, vaikka oikeasti olisin vähän kiinnostunut. Välttelen myös Satori-kurssilta tuttua irlantilaista. Tunnemme jo sen verran, että jos hän näkisi silmäni, hän tietäisi minun teeskentelevän. Enkä halua jäädä kiinni. En halua paljastaa, etten oikeasti osaa nauraa.
Joo joo, tiedän, että tämä on kaikille yhtä vaikeaa. Vähän väliä joku hyytyy totaalisesti ja vetäytyy vakavaan hiljaisuuteen.
Ihmiset koskettelevat enemmän ja luontevammin. Makaame yhdessä läjässä ja nauramme, tai päät yhdessä tähti-kuviossa. Kun laitan pääni toisen vatsalle, joku laittaa päänsä minun vatsalleni ja niin edelleen, luomme nauruletkan. Pääni alla tuntuva hytke saa minutkin automaattisesti hekottamaan.
Olen helpottunut, sillä tuntuu, että olen vajonnut takaisin Satori-kurssin aikaiseen tilaan, jossa mieli pulisee vaimeasti jossain hyvin kaukana. Olen vahvasti läsnä kehossani ja aisteissani. Nauraminen saa myös seksuaalienergian liikkeelle. Kaipaan kosketusta ja läheisyyttä.
Hyrisen silmälaput silmillä. Nauru on vaihtunut Teletappi-tyyliseksi ääntelyksi. Levitän käteni ja tavoittelen jotakuta. Silittelen jonkun polvea. Pidän jotakuta hetken kädestä. Myöhemmin kohtaan hänet, edelleen silmälaput silmillä, ja halaamme. Hän tarttuu käsiini ja juoksuttaa minua sokkona ympäri huonetta. Trust, trust, luota, luota, hoen mielessäni ja seuraan rennosti. Olemme tikahtua nauruun. Lopulta on pakko kurkistaa, kenen kanssa minulla on näin kaunis ja välitön kohtaaminen – ahaa, sen vanhemman espanjalaismiehen.
Kolmen tunnin kuluttua tiibetiläinen kello kilahtaa, päivän naurut on naurettu. Astun ulos, auringon valo on liian kirkas. Olen spaced out. Lounaan jälkeen taluttaessani fillaria tien yli auto raapaisee takapyörää.
Päivän Nadabrahma- ja Kundalini-meditaatiot sekä Evening Meeting ovat turvallisia, rauhallisia keitaita. Ilmastoitu auditorio on niin viileä ja hiljainen. Olen jossain todella syvällä. Rauhassa. Täällä on hyvä olla. Kun astun auditoriosta ulos, ilmamassa iskee vastaan liian lämpimänä ja yöäänet lyövät ylitseni liian kovina. Huolestun.
Illalla liikennettä on vähemmän, mutta talutan fillarini riksan kylkeen. Pelottaa. Olen jossain todella syvällä, enkä koe olevani turvassa. Ympäröivä maailma tuntuu vihamieliseltä.
Naurua 1
Hihitän silkasta jännityksestä. Hullu, mitä sä täällä teet?
En ole naurajatyyppiä. Olen niitä tyttöjä, jotka hymyilevät vienosti suu kiinni, en paljasta hampaitani, heitä päätä taakse ja anna naurun hytkyttää kroppaani. Tai jos purskahdan nauruun, tajuan nopeasti, että naamani on ihan ihmeellisesti vääntynyt, hieman ulkonevat etuhampaat kuopivat ilmaa, ja nauruni laantuu nopeasti. Muut ovat ehkä päässeet vasta alkuun ja saattavat nauraa pitkään, mutta minun nauruni on jo laantunut hymyksi.
Kello on 9 aamulla ja on OSHO Mystic Rose -ryhmän ensimmäinen päivä. Pitäisi nauraa 3 tuntia putkeen. Kaikkia jännittää, haemme varovaisesti katsekontaktia ja heti silmät alkavat tuikkia. “Kyllä, tiedän, tämä on ihan hullua”, kaikkien muidenkin silmät tuntuvat viestittävän.
Ensimmäinen tunti menee helposti. Vatsastani löytyy hihityslihas, joka hytkyy ja kramppaa naurusta, vaikkei oikeasti nauratakaan. Nauru jää niin sanotusti päälle. Kun ei enää naurata, teeskentelen, kuten meitä neuvottiin. Annan vatsan hytkyä ja äänen tulla, se laukaisee jossain vaiheessa oikean naurun.
Möyrimme pehmeällä mattosaarekkeella kuin pikkulapset, teemme hassuja ilmeitä ja päästelemme ääniä. Kun katsoo toista silmiin ja näkee silmien vilkkuvan, tunnistaa ilon pilkahduksen, on itsekin helpompi nauraa. Meitä ohjeistettiin, että ensimmäisinä päivinä on ihan ok ottaa kontaktia toisiin ryhmäläisiin naurun löytämiseksi, mutta samalla tulisi tiedostaa, ettei ole tarkoitus laskea nauruaan toisten varaan. Ideana on löytää oma nauru. Kun oma nauru löytyy, kannattaa laittaa side silmille, ettei energia vuoda.
Viimeinen tunti on vaikea. Naamani on kuin vahaa, vetäytynyt naurun virneeseen, joka on täysin feikki. Ei naurata tippaakaan, mutta yritän päästellä naurun ääniä. Itsetietoisuus häiritsee, välttelen muiden silmiä.
Olen illalla aivan nääntynyt. Uuvuksissa. Satorin univelka painaa vielä, sillä olen valvonut monta yötä. Käyn edelleen ylikierroksilla.
En ole naurajatyyppiä. Olen niitä tyttöjä, jotka hymyilevät vienosti suu kiinni, en paljasta hampaitani, heitä päätä taakse ja anna naurun hytkyttää kroppaani. Tai jos purskahdan nauruun, tajuan nopeasti, että naamani on ihan ihmeellisesti vääntynyt, hieman ulkonevat etuhampaat kuopivat ilmaa, ja nauruni laantuu nopeasti. Muut ovat ehkä päässeet vasta alkuun ja saattavat nauraa pitkään, mutta minun nauruni on jo laantunut hymyksi.
Kello on 9 aamulla ja on OSHO Mystic Rose -ryhmän ensimmäinen päivä. Pitäisi nauraa 3 tuntia putkeen. Kaikkia jännittää, haemme varovaisesti katsekontaktia ja heti silmät alkavat tuikkia. “Kyllä, tiedän, tämä on ihan hullua”, kaikkien muidenkin silmät tuntuvat viestittävän.
Ensimmäinen tunti menee helposti. Vatsastani löytyy hihityslihas, joka hytkyy ja kramppaa naurusta, vaikkei oikeasti nauratakaan. Nauru jää niin sanotusti päälle. Kun ei enää naurata, teeskentelen, kuten meitä neuvottiin. Annan vatsan hytkyä ja äänen tulla, se laukaisee jossain vaiheessa oikean naurun.
Möyrimme pehmeällä mattosaarekkeella kuin pikkulapset, teemme hassuja ilmeitä ja päästelemme ääniä. Kun katsoo toista silmiin ja näkee silmien vilkkuvan, tunnistaa ilon pilkahduksen, on itsekin helpompi nauraa. Meitä ohjeistettiin, että ensimmäisinä päivinä on ihan ok ottaa kontaktia toisiin ryhmäläisiin naurun löytämiseksi, mutta samalla tulisi tiedostaa, ettei ole tarkoitus laskea nauruaan toisten varaan. Ideana on löytää oma nauru. Kun oma nauru löytyy, kannattaa laittaa side silmille, ettei energia vuoda.
Viimeinen tunti on vaikea. Naamani on kuin vahaa, vetäytynyt naurun virneeseen, joka on täysin feikki. Ei naurata tippaakaan, mutta yritän päästellä naurun ääniä. Itsetietoisuus häiritsee, välttelen muiden silmiä.
Olen illalla aivan nääntynyt. Uuvuksissa. Satorin univelka painaa vielä, sillä olen valvonut monta yötä. Käyn edelleen ylikierroksilla.
Avomerellä
Hei vaan. Tällainen ujo tervehdys. Olen laiminlyönyt blogiani, tiedän sen. En lukijoitani, vaan blogiani. Jos ajattelisin olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistuisin, ja kirjoittaminen lakkaisi kokonaan. (Okei okei, korjaan: Koska tunnen olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistun, ja kirjoittaminen on vaikeaa.) Istun huovalla huoneeni lattialla ja kirjoitan, kun en muutakaan keksi. Sängylläni seisoo mies kiikkerällä muovituolilla ja korjaa kattotuuletinta.
Ehkä olen laiminlyönyt blogiani, mutta olen ollut itseni kanssa enemmän ja paremmin kuin koskaan. Pystyn pitämään itsestäni parempaa huolta, sillä näen yhä selkeämmin, kuka olen. En ole tämä keho, joka pukkaa hikeä keskipäivän kuumuudessa, enkä myöskään tämä mieli, joka pukkaa jatkuvalla syötöllä kuvia ja ajatuksia. Minä olen se, joka vain katsoo ja tarkkailee kehoani ja mieltäni. Olen witness, todistaja, kuten zen-termi kuuluu. Täysin neutraali. En ota kantaa. Minulle, todistajalle, hikoilu ei ole hyvä tai paha asia. Ei miellyttävää tai epämiellyttävää. Ajatukseni eivät ole toivottavia tai epätoivottavia. Miten ne voisivat olla kumpaakaan, kun en pidä niistä kiinni edes sen vertaa, että ehtisin tehdä jonkinlaisen arvion.
Toinen Satori vei minut syvyyksiin, joissa en ole ennen ollut. Sain suoran kokemuksen tuosta yllä kuvailemastani todistajasta, olin todistaja. Ja tuo sivustaseuraaja, todistaja, on yhtä kuin tietoisuus. Kun keho ja mieli putoavat pelistä, jäljelle jää puhdas tietoisuus. Koin suoraan myös toisen koanin, jonka kanssa työskentelin. Koin mitä luottamus on.
Tätä pelkäsinkin: ei ole olemassa sanoja, joilla pystyisin täsmällisesti kuvailemaan kokemustani. Suomenkieliset sanat kuulostavat erityisen kömpelöiltä. I had a direct experience. I experienced directly. Tiedostan myös, että kukaan ei ymmärrä sanaa koan. (Jos haluaa päänsä todella sekaisin, voi lukea Wikipedian selityksen.) Tunnustelen tätä pientä ärtymystä sisälläni… ja ei. Minulla ei ole minkäänlaista halua tai kykyä selittää. Tällä hetkellä en ole kyllin kiinnostunut siitä, tulenko ymmärretyksi vai en. Ehkä joskus kirjoitan yksityiskohtaisen selostuksen millainen prosessi Satori on, mutta nyt en halua mennä siihen osaan mieltäni, joka tuottaisi järkevän, johdonmukaisen ja rautalangasta väännetyn kuvauksen jostain, mikä ei ole järkevää tai johdonmukaista. Olen tehnyt pari viikkoa hurjaa työtä päästäkseni syvälle, oikeasti ymmärryksen tälle puolen, joten en kai minä nyt varta vasten ala kömpiä täältä ylös.
Satori päättyi sunnuntaina. Kirjoitin maanisen meilin yhdelle ystävälle ja purin krapula-ahdistusta toisen kanssa chatissa, mutta teemat ovat sen verran intiimejä, etten ole halunnut käsitellä niitä blogissa. Sensuuri iski ensimmäistä kertaa, ja hyvä niin. Olen nyt apposen auki energeettisesti (mitä se sitten tarkoittaakin, muita sanoja minulla ei ole). Liikun syvillä vesillä, avomerellä. Olen paljas, olen pudottanut naamiot, panssarit ja muut suojavarusteet, mutta sen verran itsesuojeluvaistoa minulla on, etten oksenna sitä kaikkea tänne. Ainakaan vielä. Olen tosin yllättänyt itseni ennenkin.
Vedin satorin jälkeen pari päivää henkeä ja sukelsin sitten uudestaan. En suunnitellut osallistuvani uudelle kurssille, enkä tehnyt päätöstä. Seurasin vain sivusta, nauraen ja ihmetellen, kun kehoni marssi keskiviikkoaamuna Mystic Rose -ryhmän alkutapaamiseen. Haluan lisää, lisää! Syvemmälle, vielä vain syvemmälle, niin syvälle ja niin nopeasti kuin kantti kestää, ja siinä vaiheessa kun kantti ei enää kestä, on liian myöhäistä katua. Tältä tieltä en pysty kääntymään takaisin, luojan kiitos.
Okei, lyhyesti: Mystic Rose on kolmen viikon ohjelma, niin sanottu “meditaatioterapia”. Meitä on 15 ja tapaamme joka päivä klo 9–12. Ensimmäisellä viikolla nauramme joka päivä kolme tuntia putkeen. Toisella viikolla itkemme kolme tuntia putkeen. Kolmannella viikolla istumme hiljaa kolme tuntia putkeen. Ihan sekopäistä hommaa, ja siksi minua niin naurattikin seuratessani, kuinka määrätietoisin askelin kehoni marssi ensimmäiseen tapaamiseen. Hullu, et voi olla tosissasi!
Mutta olen minä. Nyt on kolmas päivä menossa, enkä voi kuin olla kiitollinen. Syvästi kiitollinen. Minun kehoni on todella viisas, paljon viisaampi kuin mieleni.
Kirjoitin näköjään blogimerkinnän. Minun piti tänään olla skarppina: seurata ajankulua tarkasti ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan päästämässä sähkömies sisälle. Piti tsempata, että muistin käydä lounaalla ravintolassa, joka on lähimpänä fillariparkkia, jotta ehdin ajoissa. Piti keskittyä ja kertoa yksinkertaisella tankeroenglannilla, että välillä tuuletin ei lähde pyörimään. Sitten piti kirkua hieman, jotta mies ymmärtäisi millainen meteli tuulettimesta välillä lähtee. Kiitos skarppiuden aallon, tässä on nyt teksti. Ihmeellistä. En olisi muuten pystynyt.
En yhtään tiedä, kirjoitanko seuraavan kolmen viikon aikana mitään. Ajatus hieman ahdistaa. Minunhan piti tässä blogissa kirjoittaa siitä, mitä sisälläni tapahtuu kun hakkaan päätäni elämään, totuuteen ja rakkauteen. Ja nyt teen sitä sellaisella tasolla, etten pysty enää kuvaamaan kokemustani sanoin. Tähänkö tämä bloginpito sitten tyssäsi?
Näen, että osa minusta pelkää. Pelkää mennä syvemmälle. Jos siellä syvällä menettää kykynsä, ja mikä pahinta, halunsa kommunikoida, kannattaako sinne sittenkään laskeutua? Tuleeko minusta zombie, joka kulkee ympäriinsä silmät teevadin kokoisina, omissa sfääreissään? Zombie-viittaus ei ole vitsi. Kun katson peiliin, näen hehkuvat kasvot ja valtavan suuret, kiiltävät silmät, jotka seisovat päässä.
Heh, nyt on myöhäistä itkeä. Siispä hymyilen! Ei vaan nauran! Aaaaaaaaahhh, nyt mä menen taas, Kundalini-meditaatio odottaa!
Ehkä olen laiminlyönyt blogiani, mutta olen ollut itseni kanssa enemmän ja paremmin kuin koskaan. Pystyn pitämään itsestäni parempaa huolta, sillä näen yhä selkeämmin, kuka olen. En ole tämä keho, joka pukkaa hikeä keskipäivän kuumuudessa, enkä myöskään tämä mieli, joka pukkaa jatkuvalla syötöllä kuvia ja ajatuksia. Minä olen se, joka vain katsoo ja tarkkailee kehoani ja mieltäni. Olen witness, todistaja, kuten zen-termi kuuluu. Täysin neutraali. En ota kantaa. Minulle, todistajalle, hikoilu ei ole hyvä tai paha asia. Ei miellyttävää tai epämiellyttävää. Ajatukseni eivät ole toivottavia tai epätoivottavia. Miten ne voisivat olla kumpaakaan, kun en pidä niistä kiinni edes sen vertaa, että ehtisin tehdä jonkinlaisen arvion.
Toinen Satori vei minut syvyyksiin, joissa en ole ennen ollut. Sain suoran kokemuksen tuosta yllä kuvailemastani todistajasta, olin todistaja. Ja tuo sivustaseuraaja, todistaja, on yhtä kuin tietoisuus. Kun keho ja mieli putoavat pelistä, jäljelle jää puhdas tietoisuus. Koin suoraan myös toisen koanin, jonka kanssa työskentelin. Koin mitä luottamus on.
Tätä pelkäsinkin: ei ole olemassa sanoja, joilla pystyisin täsmällisesti kuvailemaan kokemustani. Suomenkieliset sanat kuulostavat erityisen kömpelöiltä. I had a direct experience. I experienced directly. Tiedostan myös, että kukaan ei ymmärrä sanaa koan. (Jos haluaa päänsä todella sekaisin, voi lukea Wikipedian selityksen.) Tunnustelen tätä pientä ärtymystä sisälläni… ja ei. Minulla ei ole minkäänlaista halua tai kykyä selittää. Tällä hetkellä en ole kyllin kiinnostunut siitä, tulenko ymmärretyksi vai en. Ehkä joskus kirjoitan yksityiskohtaisen selostuksen millainen prosessi Satori on, mutta nyt en halua mennä siihen osaan mieltäni, joka tuottaisi järkevän, johdonmukaisen ja rautalangasta väännetyn kuvauksen jostain, mikä ei ole järkevää tai johdonmukaista. Olen tehnyt pari viikkoa hurjaa työtä päästäkseni syvälle, oikeasti ymmärryksen tälle puolen, joten en kai minä nyt varta vasten ala kömpiä täältä ylös.
Satori päättyi sunnuntaina. Kirjoitin maanisen meilin yhdelle ystävälle ja purin krapula-ahdistusta toisen kanssa chatissa, mutta teemat ovat sen verran intiimejä, etten ole halunnut käsitellä niitä blogissa. Sensuuri iski ensimmäistä kertaa, ja hyvä niin. Olen nyt apposen auki energeettisesti (mitä se sitten tarkoittaakin, muita sanoja minulla ei ole). Liikun syvillä vesillä, avomerellä. Olen paljas, olen pudottanut naamiot, panssarit ja muut suojavarusteet, mutta sen verran itsesuojeluvaistoa minulla on, etten oksenna sitä kaikkea tänne. Ainakaan vielä. Olen tosin yllättänyt itseni ennenkin.
Vedin satorin jälkeen pari päivää henkeä ja sukelsin sitten uudestaan. En suunnitellut osallistuvani uudelle kurssille, enkä tehnyt päätöstä. Seurasin vain sivusta, nauraen ja ihmetellen, kun kehoni marssi keskiviikkoaamuna Mystic Rose -ryhmän alkutapaamiseen. Haluan lisää, lisää! Syvemmälle, vielä vain syvemmälle, niin syvälle ja niin nopeasti kuin kantti kestää, ja siinä vaiheessa kun kantti ei enää kestä, on liian myöhäistä katua. Tältä tieltä en pysty kääntymään takaisin, luojan kiitos.
Okei, lyhyesti: Mystic Rose on kolmen viikon ohjelma, niin sanottu “meditaatioterapia”. Meitä on 15 ja tapaamme joka päivä klo 9–12. Ensimmäisellä viikolla nauramme joka päivä kolme tuntia putkeen. Toisella viikolla itkemme kolme tuntia putkeen. Kolmannella viikolla istumme hiljaa kolme tuntia putkeen. Ihan sekopäistä hommaa, ja siksi minua niin naurattikin seuratessani, kuinka määrätietoisin askelin kehoni marssi ensimmäiseen tapaamiseen. Hullu, et voi olla tosissasi!
Mutta olen minä. Nyt on kolmas päivä menossa, enkä voi kuin olla kiitollinen. Syvästi kiitollinen. Minun kehoni on todella viisas, paljon viisaampi kuin mieleni.
Kirjoitin näköjään blogimerkinnän. Minun piti tänään olla skarppina: seurata ajankulua tarkasti ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan päästämässä sähkömies sisälle. Piti tsempata, että muistin käydä lounaalla ravintolassa, joka on lähimpänä fillariparkkia, jotta ehdin ajoissa. Piti keskittyä ja kertoa yksinkertaisella tankeroenglannilla, että välillä tuuletin ei lähde pyörimään. Sitten piti kirkua hieman, jotta mies ymmärtäisi millainen meteli tuulettimesta välillä lähtee. Kiitos skarppiuden aallon, tässä on nyt teksti. Ihmeellistä. En olisi muuten pystynyt.
En yhtään tiedä, kirjoitanko seuraavan kolmen viikon aikana mitään. Ajatus hieman ahdistaa. Minunhan piti tässä blogissa kirjoittaa siitä, mitä sisälläni tapahtuu kun hakkaan päätäni elämään, totuuteen ja rakkauteen. Ja nyt teen sitä sellaisella tasolla, etten pysty enää kuvaamaan kokemustani sanoin. Tähänkö tämä bloginpito sitten tyssäsi?
Näen, että osa minusta pelkää. Pelkää mennä syvemmälle. Jos siellä syvällä menettää kykynsä, ja mikä pahinta, halunsa kommunikoida, kannattaako sinne sittenkään laskeutua? Tuleeko minusta zombie, joka kulkee ympäriinsä silmät teevadin kokoisina, omissa sfääreissään? Zombie-viittaus ei ole vitsi. Kun katson peiliin, näen hehkuvat kasvot ja valtavan suuret, kiiltävät silmät, jotka seisovat päässä.
Heh, nyt on myöhäistä itkeä. Siispä hymyilen! Ei vaan nauran! Aaaaaaaaahhh, nyt mä menen taas, Kundalini-meditaatio odottaa!
sunnuntai, maaliskuuta 01, 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
