Mistä tunnet sä ystävän

Elämälle kiitos Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos! Ihan alkaa itkettää, kun ajattelen häntä. Tielleni on osunut jo useampia “enkeleitä”, jotka kaikki ovat opettaneet minulle jotain tärkeää – mutta kivun kautta. Olen heidän avullaan kohdannut jonkin keskeneräisen asian itsessäni, ensin rimpuillut kauheasti vastaan mutta lopulta antautunut ja niellyt oppiläksyni.

Tara-enkeli on eri rotua. Voisin sanoa, että hän on yli-yli-super-suojelusenkeli, mutta hän on jotain vieläkin parempaa: hän on ystävä. Tapasimme ensimmäisellä Satori-kurssillani helmikuussa, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Joka ilta Evening Meetingin jälkeen syömme Meera-ravintolassa dinnerin ja juttelemme.

Ja mistä kaikesta me puhummekaan! Elämästä, rakkaudesta, totuudesta, tantrasta, seksuaalisuudesta, Oshosta, Resortista ja niin edelleen. Tara on kuin lahja. Hän kuuntelee, kysyy, opastaa, rakastaa – ja samalla kohtelee minua kuin jotain todella arvokasta. Ihan kuin minä en olisikaan hänen opetuslapsensa, miltä minusta usein tuntuu, vaan hän näkee minussa jotain suurta, jumalallista. Merkityksellistä. Arvokasta. Aivan kuin olisi hänen etuoikeutensa auttaa minua.

En ymmärrä tätä, ja osa minusta haluaisi kuitata: “Pötyä, älä nyt satuile!” Mutta luotan yhä enemmän intuitiooni, ja tämä on ihan saletti juttu. Ja se saa minut tuntemaan niin suurta iloa ja kiitollisuutta, että sydämeni pakahtuu. Alan vasta pikku hiljaa nähdä, miten paljon rakkautta minussa onkaan Taraa kohtaan.

Tara pitää minut auki. Kun me puhumme iltaisin, tuntuu kuin Satori jatkuisi. Puhun tästä hetkestä käsin, ja jostain syvältä. Sanon ääneen asioita, joista yllätyn itsekin. Ai tuollaista pääsi suustani. Mutta kuka puhuu? Ei mieleni, ei kehoni, vaan se kuuluisa witness, todistaja.

Esimerkiksi tänään sanoin yllättäen, että tämä paikka on muuttanut minut. Täydellisesti ja peruuttamattomasti. Eikä nyt ole kyse siitä, että otan täältä nämä upeat kokemukset ja jatkan sitten matkaani. Jotain peruuttamatonta on tapahtunut, jotain joka sitoo minut tähän paikkaan ja näihin ihmisiin. Taraan ja moniin muihinkin. Maneeshaan ja Adimiin ainakin. Ehkä myös Jivaniin. Ja Premiin, hersyvään saksalaisnaiseen Mystic Rose -ryhmässäni. Olemme nauraneet yhdessä viitenä päivänä, muuta en hänestä tiedä, mutta hänestä huokuu valtava viisaus.

En halua mennä mieleeni ja alkaa analysoida, mitä muutos ja yhteys tarkoittavat, milloin, miten, miksi, ja missä järjestyksessä. En halua mennä sinne. Mutta suuria asioita nämä ovat, liikun todella syvillä vesillä. Olen keskellä transformaatiota, juuri nyt, muutosprosessi on käynnissä tälläkin sekunnilla, vaikken ilmeisesti ole siitä ihan tietoinenkaan.

Huomenna on Mystic Rosen viides päivä. Tätä hurjuutta on vielä kolme naurupäivää, sitten seitsemän itkupäivää, sitten seitsemän meditaatiopäivää. Mihinköhän minä vielä joudun tämän kaiken kanssa? Sehän tässä pelottaa. Se uusi, joka avautuu, pelottaa. Vaikka samalla voisin hyppiä ja kiljua riemusta: vihdoinkin, nyt mennään täysillä, rakkaus ja viisaus kohisevat suonissa, elämä pauhaa korvissa!

Tara sanoi minulle tänään jotain, mikä liikutti minua syvästi. Hän kertoi, että kun Satori-kurssiamme oli kulunut muutama päivä ja työskentelimme yhdessä, hän katsoi minua ja koki ahaa-elämyksen. Hän oivalsi, millaista on rakastaa pyyteettömästi jotakuta, vaikka tämä olisi mitä tahansa. Vaikka hänestä tulisi mitä tahansa, millainen tahansa. Hämmennyin, hieman nolostuinkin, onkohan tuo nainen erehtynyt henkilöstä, mutta samalla tiesin, että joka sana on totta. Ja tunne on molemminpuolinen. Jotenkin meidän kohtalomme ovat kietoutuneet yhteen, ja se tuntuu hyvältä. Oikealta.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: jotain todella suurta on syntymässä. Vaikka samalla ujostelenkin kauheasti. Ujostelen itseäni Resortissa ja tässä maailmassa. Mutta ihan turhaan, nyt vaan Satori-kurssilta tuttu Trust-koan käyttöön: luota, luota, luota! Leuka pystyyn, selkä suoraksi ja menoksi. Voin sukeltaa elämään luottavaisena, rakastavana ja kauniina, sillä tämä paikka tekee minusta kauniin – senkin sanoin tänään Taralle. Ja siksi rakastan Resortia. Tämä paikka antaa minulle lisää itseluottamusta, muuntaa minua, tekee minusta säihkyvän ja loistavan.

Minulle alkaa pikkuhiljaa paljastua, mikä on minun paikkani ja tehtäväni tässä maailmassa, miksi synnyin tähän kehoon, täksi ihmiseksi joka olen. Taas menee sekavuuden puolelle, mutta jälleen: minun mieleni ei kirjoita tätä. Nämä sanat tulevat jostain syvemmältä. Ja se tuntuu hyvältä. Alan nähdä yhä enemmän ja paremmin. Nyt kuitenkin lasken läppärin lattialle, otan piilarit pois, annan näkökentän sumentua ja kellahdan nukkumaan.

Vielä loppuun, ellei tullut selväksi: Kiitos elämälle Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos!