Purple Valley Yoga Retreat, Goa. Minä ja huonetoverini, englantilainen Inge, levitämme kilpaa aurinkovoidetta ja rupattelemme. Kerron, että minulla on vasta toista kertaa Intian-reissuni aikan bikinit päällä. Ihottuma on estänyt ottamasta aurinkoa, mutta nyt iho on aika hyvässä kunnossa. Kädet ovat parantuneet ja säärten läiskät ovat haalentuneet. Kun tämä viimeisin ihottuma puhkesi vuosi sitten Intiassa...
Kämppis friikkaa. Kyynärpäässäni oleva pieni kuiva, punertava ihoalue on hänen mielestään ihan samannäköinen kuin hänen tuttunsa ringworm-sieni. Joka on todella ikävä loinen. Se kuulemma elää sisälmyksissä ja oireilee ihottumana.
Yritän kertoa, että tunnen tämän ihottumani aika hyvin, ja hoidan sitä sekä homeopaattisesti että ayurvedisesti, ja että se on melkein kokonaan poissa, paranemaan päin, olisit nähnyt 2 kuukautta sitten, kaikki on hyvin, rauhoitu. Mutta Inge vaatii, että menemme näyttämään läiskää joogakeskuksessa olevalle itävaltalaiselle lääkärille.
- Ringworm on todella tarttuva, Inge toistaa, yhä uudelleen.
Puren hammasta. Miksei tuo nainen kuuntele? Sain jo esimakua hänen sarjatulitekniikastaan, kun kerroin tulevani Oshon meditaatiokeskuksesta.
- Pitikö sinun tehdä AIDS-testi? Eikö siellä harrastetakin vapaata seksiä aamusta iltaan? Uskotko, että CIA myrkytti Oshon Amerikassa?
Vastailin voipuneesti. Piti. Ei harrasteta. En tiedä. Asialla ei ole minulle mitään merkitystä, se ei kiinnosta minua.
Ja nyt tämä ringworm-mania. Jatkan rasvailua ja sanon, että katsotaan sitten myöhemmin, ehkä minä voin puhua sen lääkärin kanssa, katsotaan sitten.
- Ei kun nyt, lääkäri lähtee tänään, meidän täytyy etsiä hänet nyt! Inge vaatii.
Hän odottaa jo ovensuussa avaimet kädessä. Minua kismittää todella. Suorastaan vituttaa. Vedän vaatteet päälle ja lähden vastahakoisesti Ingen perään. Lääkäri löytyy alakerrasta. Aloitan kireästi:
- Minulla on ihottumaa. Minulla on ollut lapsesta asti ihottumaa, eikä minulla ole asian kanssa mitään ongelmaa, mutta huonetoverini pelkää että minulla on tarttuva loinen, joten tulimme tapaamaan sinua, jotta hän saisi rauhan.
- Well, that’s the Finnish way to put it, Inge sanoo hämmentyneenä.
Neljä naista tuijottaa minua. Ilmeisesti pölläytin ilmoille myös aikamoisen pilven tukahdutettua kiukkua. Minua harmittaa koko tilanne niin, että ääneni värisee yrittäessäni vastailla lääkärin kysymyksiin. Mieleni tekisi huutaa, että teillä ei ole mitään oikeutta kysyä näitä kysymyksiä ei oikeutta epäillä minua, ei minkäänlaista oikeutta esittää arvoita ja analyysejä ihottumastani. Ringworm myllää ainoastaan tuon hysteerisen naisen päässä, se on täysin hänen mielikuvituksensa tuote, eikä sillä ole mitään tekemistä minun ihottumani kanssa.
Lääkäri toteaa, että näyttää ihan tavalliselta ihottumalta. Jos se pahenee, kannattaa mennä ihotautilääkärin luokse. Väläytän tekohymyn. Tuntuu vaikealta kiittää diagnoosista, jota en alunperinkään halunnut tai tarvinnut.
Tunnen itseni nöyryytetyksi. Näin minut taas talutettiin kuin lammas mitätöitäväksi. Tiedostan jollain tasolla, että vahva tunnereaktioni on ylimitoitettu ja johtuu omista keskeneräisistä asioistani. Ihottuma tekee minusta epäviehättävän, ja minusta on kiusallista kun siihen kiinnitetään huomiota. Alan auliisti hävetä tarttuvaa loistani, vaikka tiedän, ettei minulla ole sellaista. Mutta jos olisi, se olisi kauheaa. Olen haka tarttumaan kaikkiin tilaisuuksiin tuntea häpeää ja syyllisyyttä.
Kävellessämme takaisin huoneeseemme pyydän kivahdustani anteeksi. Minua vain ärsytti niin paljon, koska ihottuma on minulle arka asia. Inge sanoo, että hän ymmärtää, mutta hän on töissä sairaalassa ja on tottunut ottamaan kaikki epidemiariskit vakavasti.
Saan seikkaperäisen selostuksen ringwormista ja annan puheen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Tässä on ilmeisesti taas enkeli, ruotsalaisnaisen, Mangalan ja Marin jatkoksi. Tämän enkelin kanssa asun seuraavat kaksi viikkoa.
Olen niin väsynyt. Minulla on takana 14 tunnin junamatka Punesta Goaan. Torkahdin pari kertaa yöllä, mutta muuten valvoin. Huokaus. Nyt kaipaisin ennen kaikkea suojelusenkeliä.
lauantaina, helmikuuta 14, 2009
perjantaina, helmikuuta 13, 2009
Hei ny sit
Satori on kaunis, ihmeellinen matka. Huutoa, itkua, karjuntaa, sylkeä, räkää ja kyyneliä, mutta myös humahduksia, joissa putoan johonkin aivan uuteen ulottuvuuteen. Tärisevää, värisevää läsnäoloa. Ei ihan uskaltaisi, mutta päästää sittenkin irti, ja wuush. Menen jonkin läpi. Kuorin itseäni kerros kerrokselta kuin sipulia. Poraudun syvälle, laskeudun sellaisiin kerroksiin psyykessäni, joista minulla ei ole aikaisemmin ollut kokemusta. Tietoa ehkä, muttei omaa, suoraa kokemusta.
Satori jos mikä tapahtuu ymmärryksen tällä puolen. Siksi en halua kirjoittaa siitä enempää, ainakaan vielä. En halua latistaa ja kutistaa sanoilla ja käsitteillä sellaista, jota ei voi sanoin kuvata. Satori tekee työtään minussa vielä pitkään. Antaa asioiden loksahdella. Pölyn laskeutua.
Olen pari päivää palautunut kurssista ja tehnyt lähtöä. Hieman haikein mielin. Kolmessa viikossa olen rakastunut Oshoon sekä aktiivisiin, dynaamisiin ja fyysisiin meditaatioihin. Tämä on niin minua. Täällä ei uskota, saarnata tai toisteta rituaaleja, vaan ollaan oikeasti, koetaan konkreettisesti. Löysin vihdoin paikan, jossa voin nojata taakse ja vain nauttia, koska minun ei tarvitse selittää itseäni. Kaikki tietävät täsmälleen mitä teen ja miksi. Heillä on sama kokemus. Olemme samalla tiellä.
Osa minusta haluaisi jäädä, mutta osa tekee määrätietoisesti lähtöä. Ehkä tulen vielä takaisin, mutta ensin pitää tehdä jotain muuta. On sitoumuksia, jotka vievät minut nyt muualle, ja se on ihan fine. Päästän tietoisesti irti jossittelusta tai sentimentaalisuuden aallosta, joka uhkaa lyödä ylitseni katsellessani Osholandian muotoja ja värejä ja nähdessäni tuttuja kasvoja.
Tarkastelen kasaa sängyn päällä: kolme viininpunaista mekkoa, kaksi valkoista, viininpunaiset sukat, pitkät kalsarit, silmälaput ja laukku. Valkoinen shaali ja matto. En voi ottaa niitä mukaani. Lahjoitanko ne katukauppiaalle, joka voi höynäyttää seuraavaa onnetonta, tinkimiseen tottumatonta turistia? Vai lykkäänkö ne Welcome Centerissä jonkin uuden tulokkaan syliin ja järjestän hänelle ihanan yllätyksen?
Päätös on helppo. Tuen intialaista naisyrittäjyyttä. Laitan mukaan kassillisen muutakin tavaraa, jotta saan rinkkaani lisää tilaa.
Käyn kirjakaupassa seisoskelemassa paksu rahatukko kädessäni, mutta kävelen ulos. Sen sijaan ostan kadulta parisataa tuntia Oshon audiotaltiointeja mp3-formaatissa. Hankkiudun levyistä eroon sitä mukaa kun saan kopioitua ne läppärille. Luulisi näillä pärjäävän jonkin aikaa.
Satori jos mikä tapahtuu ymmärryksen tällä puolen. Siksi en halua kirjoittaa siitä enempää, ainakaan vielä. En halua latistaa ja kutistaa sanoilla ja käsitteillä sellaista, jota ei voi sanoin kuvata. Satori tekee työtään minussa vielä pitkään. Antaa asioiden loksahdella. Pölyn laskeutua.
Olen pari päivää palautunut kurssista ja tehnyt lähtöä. Hieman haikein mielin. Kolmessa viikossa olen rakastunut Oshoon sekä aktiivisiin, dynaamisiin ja fyysisiin meditaatioihin. Tämä on niin minua. Täällä ei uskota, saarnata tai toisteta rituaaleja, vaan ollaan oikeasti, koetaan konkreettisesti. Löysin vihdoin paikan, jossa voin nojata taakse ja vain nauttia, koska minun ei tarvitse selittää itseäni. Kaikki tietävät täsmälleen mitä teen ja miksi. Heillä on sama kokemus. Olemme samalla tiellä.
Osa minusta haluaisi jäädä, mutta osa tekee määrätietoisesti lähtöä. Ehkä tulen vielä takaisin, mutta ensin pitää tehdä jotain muuta. On sitoumuksia, jotka vievät minut nyt muualle, ja se on ihan fine. Päästän tietoisesti irti jossittelusta tai sentimentaalisuuden aallosta, joka uhkaa lyödä ylitseni katsellessani Osholandian muotoja ja värejä ja nähdessäni tuttuja kasvoja.
Tarkastelen kasaa sängyn päällä: kolme viininpunaista mekkoa, kaksi valkoista, viininpunaiset sukat, pitkät kalsarit, silmälaput ja laukku. Valkoinen shaali ja matto. En voi ottaa niitä mukaani. Lahjoitanko ne katukauppiaalle, joka voi höynäyttää seuraavaa onnetonta, tinkimiseen tottumatonta turistia? Vai lykkäänkö ne Welcome Centerissä jonkin uuden tulokkaan syliin ja järjestän hänelle ihanan yllätyksen?
Päätös on helppo. Tuen intialaista naisyrittäjyyttä. Laitan mukaan kassillisen muutakin tavaraa, jotta saan rinkkaani lisää tilaa.
Käyn kirjakaupassa seisoskelemassa paksu rahatukko kädessäni, mutta kävelen ulos. Sen sijaan ostan kadulta parisataa tuntia Oshon audiotaltiointeja mp3-formaatissa. Hankkiudun levyistä eroon sitä mukaa kun saan kopioitua ne läppärille. Luulisi näillä pärjäävän jonkin aikaa.
keskiviikkona, helmikuuta 11, 2009
tiistaina, helmikuuta 03, 2009
Kirjoista
Moi!
Ehkä lähetän niitä kirjoja. Siis sillä periaatteella, että saat rauhassa lukea ne jotka haluat, minä haen ne pois kotiuduttuani Suomeen. Kyllä mä ehkä haluan lukea ne sitten joskus. Mieleni vain syytää erilaisia mutku-sitku-katokku-kuvioita vaikeuttamaan yksinkertaista olemista ja tekemistä.
Lähetätkö pliide osoitteesi? Voisitko laittaa sen myös tekstarina, varmuuden vuoksi, jos vaikka innostun asioimaan kirjakaupassa ja postissa jo tänään tai huomenna, ja jos en pääse nettiin sitä ennen. Jos ja jos ja jos. Jos is my middle name.
Mä alan olla ihan täpinöissä, kuten ehkä huomaat, koska 8 päivän Satori-kurssi alkaa huomenna. Vielä on epäselvää, minne tungen kamani huomenna klo 11-21 väliseksi ajaksi, koska kurssi alkaa vasta illalla. Järkeä? No tässäpä hyvä tilaisuus olla huolissaan, jos kerran huolituttaa. Huh kun jännittää.
Osho Boy oli kyllä jännä tyyppi. Ja täällä ashramissa on jännä tunnelma. (Vaikka ei pitäisi sanoa ashram, kuten pr-officer tiuski mulle, tämä on kuulemma International Meditation Resort. "Oletko muka nähnyt, että jossain lukisi ashram, oletko??!!")
Se, että kaikki kulkevat samanlaisissa kaavuissa, on hyvä juttu. Sen huomaa iltaisin, kun monet pukeutuvat illallista ja iltaohjelmaa varten omiin vaatteisiinsa - ai tuo onkin tuollainen milanolainen fashion-bella, ai tuo saksalaisjuntti vetää housunkauluksen kainaloihin asti. Mieli on heti arvioimassa ja luokittelemassa, ihan automaattisesti.
Myös meditaatioissa on helppo päästää irti ja antaa mennä, tanssia ja riehua, kun ympärillä on vain viininpunaisten helmojen meri. Kukaan ei oikein erotu, ellei ala tosissaan katsoa. Ja sitten vielä viininpunaiset silmälaput silmille, niin ei tule vahingossakaan katseltua muita. Huikeaa. Tämä on paikka, jonne voisin jäädä pitkäksikin aikaa. No, jatkosuunnitelmat on jo tehty (ja maksettu), mutta pääseehän tänne takaisin.
Olen ollut aika paljon yksin, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa. Ei sitten minkäänlaista. Kuten klisee kuuluu, olen yksin, mutta en yksinäinen. On hyvä olla. Mutta yhtä kaipaan: kunnon rutistusta. Karhukaisen opetuslapset yleensä ja sinä vielä erikseen osaatte totisesti halata. Olla vain ihan rauhassa ja levätä toisen lämmössä ja läsnäolossa. Ehkä siinä on seuraava hyvä syy tulla kesällä käymään Suomessa.
Niin ne kirjat - ehkä lähetän, ehkä en. Ehkä kuitenkin joo. Ehkä ennen kurssia, ehkä jälkeen. Pitää katsoa mitä kehoni tekee. Mieli kyllä jo suree, että eihän mulla ole edes kirjahyllyä, johon ne voisi laittaa.
Voi hyvin, kultaseni, nauti siitä ihanasta valkoisesta, joka pöllyää ilmaan kun sitä potkaisee. Tee mun puolesta lumipallo ja heitä se jonnekin kauas, vaikka merelle!
Take care,
Virpi
Ehkä lähetän niitä kirjoja. Siis sillä periaatteella, että saat rauhassa lukea ne jotka haluat, minä haen ne pois kotiuduttuani Suomeen. Kyllä mä ehkä haluan lukea ne sitten joskus. Mieleni vain syytää erilaisia mutku-sitku-katokku-kuvioita vaikeuttamaan yksinkertaista olemista ja tekemistä.
Lähetätkö pliide osoitteesi? Voisitko laittaa sen myös tekstarina, varmuuden vuoksi, jos vaikka innostun asioimaan kirjakaupassa ja postissa jo tänään tai huomenna, ja jos en pääse nettiin sitä ennen. Jos ja jos ja jos. Jos is my middle name.
Mä alan olla ihan täpinöissä, kuten ehkä huomaat, koska 8 päivän Satori-kurssi alkaa huomenna. Vielä on epäselvää, minne tungen kamani huomenna klo 11-21 väliseksi ajaksi, koska kurssi alkaa vasta illalla. Järkeä? No tässäpä hyvä tilaisuus olla huolissaan, jos kerran huolituttaa. Huh kun jännittää.
Osho Boy oli kyllä jännä tyyppi. Ja täällä ashramissa on jännä tunnelma. (Vaikka ei pitäisi sanoa ashram, kuten pr-officer tiuski mulle, tämä on kuulemma International Meditation Resort. "Oletko muka nähnyt, että jossain lukisi ashram, oletko??!!")
Se, että kaikki kulkevat samanlaisissa kaavuissa, on hyvä juttu. Sen huomaa iltaisin, kun monet pukeutuvat illallista ja iltaohjelmaa varten omiin vaatteisiinsa - ai tuo onkin tuollainen milanolainen fashion-bella, ai tuo saksalaisjuntti vetää housunkauluksen kainaloihin asti. Mieli on heti arvioimassa ja luokittelemassa, ihan automaattisesti.
Myös meditaatioissa on helppo päästää irti ja antaa mennä, tanssia ja riehua, kun ympärillä on vain viininpunaisten helmojen meri. Kukaan ei oikein erotu, ellei ala tosissaan katsoa. Ja sitten vielä viininpunaiset silmälaput silmille, niin ei tule vahingossakaan katseltua muita. Huikeaa. Tämä on paikka, jonne voisin jäädä pitkäksikin aikaa. No, jatkosuunnitelmat on jo tehty (ja maksettu), mutta pääseehän tänne takaisin.
Olen ollut aika paljon yksin, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa. Ei sitten minkäänlaista. Kuten klisee kuuluu, olen yksin, mutta en yksinäinen. On hyvä olla. Mutta yhtä kaipaan: kunnon rutistusta. Karhukaisen opetuslapset yleensä ja sinä vielä erikseen osaatte totisesti halata. Olla vain ihan rauhassa ja levätä toisen lämmössä ja läsnäolossa. Ehkä siinä on seuraava hyvä syy tulla kesällä käymään Suomessa.
Niin ne kirjat - ehkä lähetän, ehkä en. Ehkä kuitenkin joo. Ehkä ennen kurssia, ehkä jälkeen. Pitää katsoa mitä kehoni tekee. Mieli kyllä jo suree, että eihän mulla ole edes kirjahyllyä, johon ne voisi laittaa.
Voi hyvin, kultaseni, nauti siitä ihanasta valkoisesta, joka pöllyää ilmaan kun sitä potkaisee. Tee mun puolesta lumipallo ja heitä se jonnekin kauas, vaikka merelle!
Take care,
Virpi
Awareness Intensive: Satori
This powerful, residential process is dedicated to the search of our innermost being. Using modern koans such as "Who is in?" and others, these days will be a single-pointed, passionate quest to experience a glimpse of no-mind, of the buddha within, of the witnessing consciousness – what in Zen is called Satori.
During this residential course, you will be in silence and isolation.
A 8-day course.
During this residential course, you will be in silence and isolation.
A 8-day course.
Irrallaan
Rakastan hetkiä, jolloin päästän irti. Huomaan pyöritteleväni jotain ajatusta, kuten esimerkiksi sitä, että viimeistään huomenna pitäisi var… Ja päästän irti kesken lauseen. Putoan. On vain tyhjyys, joka hidastuu, tummuu ja syvenee.
Aluksi irtipäästäminen oli karmeaa. Tyhjyys, totaalinen unohdus oli pelottavaa, sillä kun päästän irti ajatuksesta, luovun myös tiedosta mikä se ajatus oli. Mitä jos se olisi sittenkin ollut käyttökelpoinen? Enkö voisi varata oikeutta palauttaa sen takaisin mieleeni? Huomasin konkreettisesti, miten takertunut olen ajatuksiini. Vaikka ne ovat rumia, ikäviä ja vahingoittavat minua, en halua luopua niistä.
Rakastan irtipäästämistä seuraavaa unohdusta. On vain tyhjyys, joka laajenee. Tai ehkä “tyhjyys” on vain mielen tuottama käsite, ehkä mieleni haluaa jotenkin korostaa, että nyt kuule luovuit jostain tärkeästä, ota se äkkiä takaisin ettet enää ole tyhjä.
Tunne tyhjyydestä on vain ohut kalvo. Tyhjyyden alla on jotain, joka ei ole tyhjää eikä täyttä. Se vain on. Kun tavoitan sen, voin vain ihmetellä, miten helposti se tapahtui. Miten lähellä se oli. Tai ei edes lähellä, koska sana läheisyys edellyttää, että on jonkinlainen etäisyys, välimatka. Mitään etäisyyttä tai välimatkaa ei ole. Minä olen se jo.
Kun katson pihan puita ja pensaita, näen välillä lehtien ääriviivat, välillä vihreää sumua. Jokin samankaltainen siirtymä.
Aluksi irtipäästäminen oli karmeaa. Tyhjyys, totaalinen unohdus oli pelottavaa, sillä kun päästän irti ajatuksesta, luovun myös tiedosta mikä se ajatus oli. Mitä jos se olisi sittenkin ollut käyttökelpoinen? Enkö voisi varata oikeutta palauttaa sen takaisin mieleeni? Huomasin konkreettisesti, miten takertunut olen ajatuksiini. Vaikka ne ovat rumia, ikäviä ja vahingoittavat minua, en halua luopua niistä.
Rakastan irtipäästämistä seuraavaa unohdusta. On vain tyhjyys, joka laajenee. Tai ehkä “tyhjyys” on vain mielen tuottama käsite, ehkä mieleni haluaa jotenkin korostaa, että nyt kuule luovuit jostain tärkeästä, ota se äkkiä takaisin ettet enää ole tyhjä.
Tunne tyhjyydestä on vain ohut kalvo. Tyhjyyden alla on jotain, joka ei ole tyhjää eikä täyttä. Se vain on. Kun tavoitan sen, voin vain ihmetellä, miten helposti se tapahtui. Miten lähellä se oli. Tai ei edes lähellä, koska sana läheisyys edellyttää, että on jonkinlainen etäisyys, välimatka. Mitään etäisyyttä tai välimatkaa ei ole. Minä olen se jo.
Kun katson pihan puita ja pensaita, näen välillä lehtien ääriviivat, välillä vihreää sumua. Jokin samankaltainen siirtymä.
sunnuntai, helmikuuta 01, 2009
Turha merkintä
Korventaa, kaihertaa, myllää. Jokin jossain. En tiedä mikä, tai missä, mutta olen niin levoton että tekisi mieli kiemurrella ja ravistella saadakseni sen jonkin sisälläni parempaan, helpompaan asentoon. Näen peilissä syvät sibeliusrypyt kulmakarvojen välissä.
Kuljen toista päivää In Silence -nappi rinnassa. Eilen oli hienoa, tänään ihan kamalaa. Kiskon itseni ylös viideltä. Aamun dynaamisessa meditaatiossa olen niin poikki, etten jaksa hyppiä ja riehua, eikä minusta lähde pientäkään ääntä.
Parkkeeraan itseni aamupalalle yli tunniksi ja syön, syön, syön. Siirryn auditorioon kuuntelemaan Oshoa, mutta nauha on epäselvä ja auditoriossa kaikuu, enkä ymmärrä puheesta juuri mitään. Käyn pitkäkseni. Nukun yli tunnin. En tiedä kuorsaanko, mutta kerran havahdun tunteeseen, että valvoja, pieni japanilainen mies seisoo kahareisin päälläni. Kavahdan pystyyn. Ketään ei näy, mutta epäilen valvojan käyttäneen jotain energeettistä samuraitekniikkaa tökätäkseen minut hereille.
Tauolla levitän mattoni kiviaidalle ja jatkan makoilua. Yritän nauttia aamun valosta, joka siintää puiden lehvistön läpi ja seuraan katseellani taivaalla kaartelevia lintuja, mutta tyytymättömyys sisälläni peittoaa luonnon pienet ihmeet.
Vipassana-meditaatiossa ajatukset harhailevat. Mieleeni tulvii muistoja, ihmisiä ja keskusteluja. Ai niin, piti seurata hengitystä. Kohta olen taas työpaikan viikkopalaverissa ja puhelimessa väittelemässä tyytymättömän haastateltavan kanssa. Juoksen seuran mestaruuskisoissa alle 14-vuotiaiden tyttöjen 800 metriä. Kiiltävät, siniset adidaksen piikkarit, joissa on valkoiset raidat. Hiilimurskarata. Tällä radalla kompuroinnista minulla on ollut polvessani yli 20 vuotta hiilenharmaa arpi. Avaan silmät ja tarkistan polven – ainakaan tässä valossa ei näy mitään.
Ai niin, hengitys. Tästä mitään tule. En jaksa keskittyä, en jaksa istua paikoillani, selkä väsyy. Ihan turhaa hommaa. Pitäisikö luovuttaa ja kokeilla jonain toisena päivänä uudestaan?
Tauolla menen puotiin. En löydä muuta kiinnostavaa kuin kurkkupastilleja ja rouskutan niitä kourallisen yhteen menoon. Ei helpota. Haen kahvilasta suklaacroissantin ja ahmin sen matkalla auditorioon. Ohjelmassa on seuraavaksi naurumeditaatio. Ei paljon naurata, mutta päätän, että juuri siksi sinne pitää mennä. Ovella huomaan olevani kolme minuuttia myöhässä. Luojan kiitos. Käännyn takaisin.
Kirjakauppaan. Valtavasti Osho-kirjoja ja hinnat vain 2–4 euroa. Postimaksu Suomeen 17 e kahdelta kilolta. Pitäisikö? Ahdistaa. Kaikki tämä ihanuus, kaikki tämä viisaus, mutta ei aikaa lukea eikä mahdollisuutta kantaa kirjoja mukanani. Siellä ne lojuisivat vanhempien nurkissa ties miten pitkään. Ja mitä jos en palattuani enää haluakaan lukea niitä? Voisin tietysti lähettää kirjat hoitoon jollekin, joka osaisi arvostaa niitä. Lara, otatko?
Ruokalaan. Pestopulla ja pähkinälassi. Harmi, ettei minulla ole enempää rahaa, haluaisin myös broccolipiirakkaa ja suklaamoussea.
Olen niin pettynyt. Ihan turha päivä. Näiden hiljaisten päivien piti olla lahja itselle, mahdollisuus ottaa tauko jatkuvasta ajattelusta ja suunnittelusta. Ja minulla on tällainen olo.
En onnistu pysymään hiljaakaan, koska kaupan myyjä rientää perääni: “Onko tämä hattu sinun?” Vastaan kireästi: “Yritän kovasti olla puhumatta, mutta ei, hattu ei ole minun. Se oli lattialla ja nostin sen pöydälle.” Juuri äskenhän minä esitin sinulle pantomiimin, osoittelin lattiaa, hattua ja pöytää, mutta ei näköjään mene jakeluun. Dimwit.
Venäläinen Alex tulee juttelemaan. Osoitan rintanappiani. Alex levittelee käsiään aivan kuin sanoen: “No kyllähän sinä minua voisit tervehtiä.” Ääliö.
En tiedä mitä tekisin. Pitäisikö istua vai kävellä, hengailla kahvilassa vai lähteä pois, vai pitäisikö meditoida omatoimisesti, koska olen lintsannut jo kaksi sessiota? Näköjään marssin pyöräparkkiin. Matkalla kämpille tingin pitkään kaapuja myyvän katukauppiaan kanssa, kunnes muistan kaksi asiaa: a) minulla ei edelleenkään ole rahaa, ja b) minunhan piti olla puhumatta.
Nyt istun sängyllä ja naputan. Yritän muutaman minuutin välein avata sähköpostia. Saan yleensä netin päälle kännykkään ja myös puhelimen ja läppärin bluetooth-yhteys toimii, mutta sähköposti ei aukea. Tällaista tämä on ollut koko viikon. Suljen ja käynnistelen kännykkää ja konetta koko ajan, toiveikkaana, että juuri tällä kertaa netti alkaisi pelittää. Lopputuloksena on lyhyt pihahdus silloin tällöin, yleensä puolenyön jälkeen tai aamuviideltä. Onko tässä mitään järkeä? Miksi palvon tätä epäjumalaa? Miksi takerrun, miksen pakkaa myös läppäriä piiloon muutamaksi päiväksi?
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla. Minun pitäisi vain olla tämän olotilan kanssa, mennä sen läpi, pysyä hiljaisuudessa parhaani mukaan, mutten pysty. Pakenen epämiellyttävää tunnetta syömiseen, unelmointiin, ostosten suunnitteluun ja latautuvan selaimen tuijotteluun.
Olen huono meditoija. Mitään en näköjään ole oppinut, enkä tällä menolla opikaan.
Nadabrahma-meditaatio alkaa 17 minuutin kuluttua. Jos nostan helmat korviin ja poljen reidet maitohapoille, saatan ehtiä.
Kuljen toista päivää In Silence -nappi rinnassa. Eilen oli hienoa, tänään ihan kamalaa. Kiskon itseni ylös viideltä. Aamun dynaamisessa meditaatiossa olen niin poikki, etten jaksa hyppiä ja riehua, eikä minusta lähde pientäkään ääntä.
Parkkeeraan itseni aamupalalle yli tunniksi ja syön, syön, syön. Siirryn auditorioon kuuntelemaan Oshoa, mutta nauha on epäselvä ja auditoriossa kaikuu, enkä ymmärrä puheesta juuri mitään. Käyn pitkäkseni. Nukun yli tunnin. En tiedä kuorsaanko, mutta kerran havahdun tunteeseen, että valvoja, pieni japanilainen mies seisoo kahareisin päälläni. Kavahdan pystyyn. Ketään ei näy, mutta epäilen valvojan käyttäneen jotain energeettistä samuraitekniikkaa tökätäkseen minut hereille.
Tauolla levitän mattoni kiviaidalle ja jatkan makoilua. Yritän nauttia aamun valosta, joka siintää puiden lehvistön läpi ja seuraan katseellani taivaalla kaartelevia lintuja, mutta tyytymättömyys sisälläni peittoaa luonnon pienet ihmeet.
Vipassana-meditaatiossa ajatukset harhailevat. Mieleeni tulvii muistoja, ihmisiä ja keskusteluja. Ai niin, piti seurata hengitystä. Kohta olen taas työpaikan viikkopalaverissa ja puhelimessa väittelemässä tyytymättömän haastateltavan kanssa. Juoksen seuran mestaruuskisoissa alle 14-vuotiaiden tyttöjen 800 metriä. Kiiltävät, siniset adidaksen piikkarit, joissa on valkoiset raidat. Hiilimurskarata. Tällä radalla kompuroinnista minulla on ollut polvessani yli 20 vuotta hiilenharmaa arpi. Avaan silmät ja tarkistan polven – ainakaan tässä valossa ei näy mitään.
Ai niin, hengitys. Tästä mitään tule. En jaksa keskittyä, en jaksa istua paikoillani, selkä väsyy. Ihan turhaa hommaa. Pitäisikö luovuttaa ja kokeilla jonain toisena päivänä uudestaan?
Tauolla menen puotiin. En löydä muuta kiinnostavaa kuin kurkkupastilleja ja rouskutan niitä kourallisen yhteen menoon. Ei helpota. Haen kahvilasta suklaacroissantin ja ahmin sen matkalla auditorioon. Ohjelmassa on seuraavaksi naurumeditaatio. Ei paljon naurata, mutta päätän, että juuri siksi sinne pitää mennä. Ovella huomaan olevani kolme minuuttia myöhässä. Luojan kiitos. Käännyn takaisin.
Kirjakauppaan. Valtavasti Osho-kirjoja ja hinnat vain 2–4 euroa. Postimaksu Suomeen 17 e kahdelta kilolta. Pitäisikö? Ahdistaa. Kaikki tämä ihanuus, kaikki tämä viisaus, mutta ei aikaa lukea eikä mahdollisuutta kantaa kirjoja mukanani. Siellä ne lojuisivat vanhempien nurkissa ties miten pitkään. Ja mitä jos en palattuani enää haluakaan lukea niitä? Voisin tietysti lähettää kirjat hoitoon jollekin, joka osaisi arvostaa niitä. Lara, otatko?
Ruokalaan. Pestopulla ja pähkinälassi. Harmi, ettei minulla ole enempää rahaa, haluaisin myös broccolipiirakkaa ja suklaamoussea.
Olen niin pettynyt. Ihan turha päivä. Näiden hiljaisten päivien piti olla lahja itselle, mahdollisuus ottaa tauko jatkuvasta ajattelusta ja suunnittelusta. Ja minulla on tällainen olo.
En onnistu pysymään hiljaakaan, koska kaupan myyjä rientää perääni: “Onko tämä hattu sinun?” Vastaan kireästi: “Yritän kovasti olla puhumatta, mutta ei, hattu ei ole minun. Se oli lattialla ja nostin sen pöydälle.” Juuri äskenhän minä esitin sinulle pantomiimin, osoittelin lattiaa, hattua ja pöytää, mutta ei näköjään mene jakeluun. Dimwit.
Venäläinen Alex tulee juttelemaan. Osoitan rintanappiani. Alex levittelee käsiään aivan kuin sanoen: “No kyllähän sinä minua voisit tervehtiä.” Ääliö.
En tiedä mitä tekisin. Pitäisikö istua vai kävellä, hengailla kahvilassa vai lähteä pois, vai pitäisikö meditoida omatoimisesti, koska olen lintsannut jo kaksi sessiota? Näköjään marssin pyöräparkkiin. Matkalla kämpille tingin pitkään kaapuja myyvän katukauppiaan kanssa, kunnes muistan kaksi asiaa: a) minulla ei edelleenkään ole rahaa, ja b) minunhan piti olla puhumatta.
Nyt istun sängyllä ja naputan. Yritän muutaman minuutin välein avata sähköpostia. Saan yleensä netin päälle kännykkään ja myös puhelimen ja läppärin bluetooth-yhteys toimii, mutta sähköposti ei aukea. Tällaista tämä on ollut koko viikon. Suljen ja käynnistelen kännykkää ja konetta koko ajan, toiveikkaana, että juuri tällä kertaa netti alkaisi pelittää. Lopputuloksena on lyhyt pihahdus silloin tällöin, yleensä puolenyön jälkeen tai aamuviideltä. Onko tässä mitään järkeä? Miksi palvon tätä epäjumalaa? Miksi takerrun, miksen pakkaa myös läppäriä piiloon muutamaksi päiväksi?
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla. Minun pitäisi vain olla tämän olotilan kanssa, mennä sen läpi, pysyä hiljaisuudessa parhaani mukaan, mutten pysty. Pakenen epämiellyttävää tunnetta syömiseen, unelmointiin, ostosten suunnitteluun ja latautuvan selaimen tuijotteluun.
Olen huono meditoija. Mitään en näköjään ole oppinut, enkä tällä menolla opikaan.
Nadabrahma-meditaatio alkaa 17 minuutin kuluttua. Jos nostan helmat korviin ja poljen reidet maitohapoille, saatan ehtiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
