Olkoon voima kanssasi

Minulla on ollut parin päivän ajan lapojen välissä kipu, joka painuu kuin veitsi ylävartalon läpi, puristaa rintaa, vetää ryhtiä kumaraan, kaihertaa närästyksenä ja huonovointisuutena. Ajattelin syöneeni jotain sopimatonta ja kehitteleväni vatsatautia, mutta tajusin sitten oireilun olevan lihasperäistä. Rangassa on jumi, mikä lie fasettinikama on jäänyt puristuksiin. Onhan tämä ihan tuttu tunne paljon liikuntaa harrastavalle.

Yhtä kaikki, olen aivan uuvuksissa. Lyhyet yöt, liikarasitus, kuumuus ja jatkuva hälinä ympärilläni imevät kaikki mehut. Ei yksityisyyttä, ei hetken rauhaa. Survon ja huuhtelen nyrkkipyykkiäni voimattomasti ja jaksan jaksan hädin tuskin nousta portaat katolle ja ripustaa pyykin kuivumaan. Tarvitsen lepoa, lepoa ja lepoa. Asuntola on kuin sauna, joten makaan iltapäivän joogasalin lattialla torkkuen. Viileä kivilattia tuntuu taivaalliselta. Tunnen, kuinka leposyke alkaa vihdoin laskea lähemmäs normaalia.

Kun kongi kumahtaa joogatunnin alkamisen merkiksi, jätän vastahakoisesti viileän paratiisini ja lähden etsimään varjoa jostain muualta. Voi ei, tuossa kävelee Mangala vastaan, toivottavasti hän ei kiinnitä minuun huomiota, en jaksa nyt puhua kenenkään kanssa. Kävelen niin reunassa kuin pystyn katse alas luotuna, mutten tietysti Mangala harppoo tien poikki myötätuntoinen katse silmissään, koskettaa lohduttavasti olkapäätäni ja lausuu lontoolais-yorkshireläisellä nuotillaan juuri ne sanat, joita en nyt halua kuulla: “Aah Vööpi, is everything all right?”

“Yes!”, kivahdan ärtyneesti Mangalan katsetta vältellen, karistan käden olaltani ja läpsytän tieheni. Samalla minuun iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Miksi helvetissä menin reagoimaan noin? Miksi minun pitää olla niin äkkipikainen ja epäystävällinen? Täytyy pyytää anteeksi. Joogatunnin ja päivällisen jälkeen etsin hänet käsiini. Siihen saakka saan kiehua omassa liemessäni.

Tässäpä minulla on taas tällainen “pikkujuttu”, jonka taustalla muhii valtava kompleksivyyhti. Miksi reagoin niin ärhäkästi? Miksi minun on niin vaikea ottaa vastaan myötätuntoa? Jos joku lähestyy minua tuntiessani itseni epävarmaksi ja haavoittuvaksi, voin lyödä. Paljastumisen pelkoni on todellakin niin suuri, että voisin turvautua väkivaltaan. Koska mikä olisi se toinen vaihtoehto? Jos olisin päästänyt Mangalan lähelleni, jos olisin myöntänyt että ei, mikään ei ole nyt hyvin, olisin alkanut nyyhkyttää niin että räkä ja sylki lentävät. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Olisin joutunut koko ashramin silmätikuksi. Kaikki olisivat kerääntyneet ympärilleni seuraamaan showta. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Siinä minä olisin ollut täysin paljaana, vereslihalla, ilman minkäänlaista suojaa muiden ihmisten naurua ja vahingoniloa vastaan. He olisivat katsoneet uteliaina paljaaseen sisimpääni ja todenneet, että ai tuommoinen. Eipä kummoinen.

Miksi kuvittelin, että ihmiset nauraisivat? Nauroivathan he silloinkin, kun olin 11-vuotiaana Solvallassa suunnistusleirillä. Ensimmäisenä iltana iltapalalla kaadoin mukillisen kiehuvaa vettä syliini. Ponkaisin pystyyn ja kiljuin suoraa huutoa. Viereisen pöydän yleisurheilijat remahtivat nauruun. Kuulin myöhemmin, että he olivat luulleet minun pelästyneen ampiaista. Istuin seuraavat pari tuntia kylmän suihkun alla ja uikutin. Kuulin muiden tyttöjen päivittelevän oven ulkopuolella, että eihän täällä kukaan saa nukuttua, jos tuo yksi vinkuu koko yön. Vanhempani hakivat minut pois. Olin lähtenyt hieman arkana ruotsinkielisten seurojen yhteiselle leirille, kun en ollut oikea finlandssvensk, ja surkeana lähdin kotiin, jääpussi haaroissani.

Nauroivathan he myös toissa kesänä, kun kompuroin korkkareissani Sofiankadulla ravintola Nuevon edustalla ja kaaduin naama edellä katuun. Joillekin maistuu vähän liian hyvin. Olisin halunnut iskeä korkokenkäni sen ruskettuneen, hyvinpukeutuneen äijän huoliteltujen kulmakarvojen väliin ja huutaa MINÄ-EN-JUO-ALKOHOLIA-SENKIN-SAATANAN-KUSIPÄÄ! mutta olin niin nolo, että hipsin vaivihkaa sisään ravintolaan. Kaiken kukkuraksi futari Aki Riihilahti istui yhdessä terassipöydässä. Hän ei nauranut, mutta silti.

Takaisin Intiaan. Miksi juuri Mangalan sympatia sai minut hermostumaan? Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei kuka tahansa olisi herättänyt samanlaista ärtymystä. Ensinnäkin Mangala on kirjastonhoitajakollegani. Hän ehdotti tänään, että jakaisimme tunnin puoliksi, mutta minä sanoin tekeväni ihan mielelläni koko tunnin. Siellä minä sitten puhisin yksin kirjastossa, että kyllä minullekin olisi vapaapäivä kelvannut. En kuitenkaan kyennyt lintsaamaan silkasta syyllisyydestä. Karmajoogavastaava George on saanut minut jo pari kertaa kiinni lorvailusta. Syyllisyys on todella rasittava seuralainen. Ja on pirun ärsyttävää, kun toinen ei ymmärrä sitä tuntea.

Mangala on britti. Kannan kaunaa myös brittejä kohtaan siitä, etten koskaan oikein kotiutunut Cardiffiin ja Lontooseen. Opin kaikki tarvittavat small talk -fraasit, mutta tunsin itseni muukalaiseksi. (Lasketaanpa: 9,2 miljoonaa ruotsalaista plus 58,8 miljoonaa brittiä = 68 miljoonaa ihmistä, joille pitäisi jakaa tasapuolisesti tämä kauna ja katkeruus. Enkä ole vielä päässyt saksalaisiin ollenkaan!)

Lisäksi Mangalalla on kaunis kihara tukka, sileä ruskettunut iho, kyky jutella kenen tahansa kanssa mistä tahansa ja söpö joogipoikaystävä, jolla on suosikkijedini Ewan McGregorin hymy. Huokaus.

Mikseivät pikkuasiat voi säilyä pikkuasioina? Elämä oli paljon helpompaa, kun tunnekuohut ja -purkaukset saattoi laittaa huonon päivän piikkiin tai mikä parasta: syyttää niistä jotain toista ihmistä. Alan vakavissani miettiä lähtöä Varkala Beachille, hankin kivan huoneen ja lukkiudun sinne pariksi viikoksi. Olen saanut tarpeekseni näistä “enkeleistä”, jotka näyttävät minulle asioita, joitan en välittäisi itsestäni tietää. Minä en nyt oikeasti jaksaisi kaivella tunkioita. Eikö elämä voisi tarjoilla välillä jotain ihanaa? Vähän porkkanaa, ei pelkkää keppiä?

Okei, ehkä se ihana tuli saman tien: saan naureskella tälle minun ja elämän pienelle sisäpiirivitsille. Saatan tässä marista, kerätä säälipisteitä ja muka kaivata vanhaa autuasta tietämättömyyttäni, mutta en tietenkään halua sitä takaisin. Vanha elämäni oli latteaa. Jotain puuttui. Yritin löytää sitä jotain työstä, parisuhteesta, viihteestä ja harrastuksista, mutta mikään ei pystynyt täyttämään ammottavaa aukkoa sisälläni. Tiesin, että jokin oli pielessä, en vain tiennyt mikä.

Jokainen hetki näinä parina vaikeana päivänä on ollut parempi kuin yksikään hetki vanhassa, tietämättömyydellä siunatussa elämässäni. Koska nyt tiedän. Elämäni perusvire ei ole lattea vaan täyteläinen, koska olen löytänyt sen puuttuvan palasen, joka loksahtaa sisälläni olleeseen aukkoon. Se on rakkaus. Minulla on sitä yllin kyllin ja saan sitä koko ajan lisää. Minä suorastaan ryven rakkaudessa! Se, että saan välillä availla näitä matotölkkejä ja ongelmajätetynnyreitä, on myös rakkauden tekosia. Psyykeni puhdistuu ja kirkastuu, jotta rakkauden valo pääsee loistamaan!

Kun tämän elämäni viimeisimmän rakkauden oppitunnin jälkeen pyysin Mangalalta anteeksi, kaikki keveni. Väsymys väistyi, kyllästyminen kaikkosi, ja minulla on valtavasti energiaa. Kohtaan taas ihmisten katseet suoraan ja avoimesti, sillä tuntuu hyvältä kohdata toinen ihminen ja viestiä hymylläni jotain tästä hyvästä sisälläni.

Myös lapojen väliä ja rintaa puristanut pinne on poissa.