Uuden äärellä

Viime päivät ovat olleet melkoista draamaa. Olin jo päättänyt, etten lähde täältä Amman ashramiin vaan jouluksi Varkala Beachille chillailemaan. Sitten olin 24 tuntia helvetissä. Ihottuma roihahti, kutina ja kuumotus jaloissa, käsissä ja kaulassa oli niin karmea, etten voinut kuin hangata ihon vereslihalle. Samaan aikaan herkistyin valolle, joka sai ihon kihisemään. Jokainen iholleni laskeutunut ötökkä ja murkku jätti jälkeensä valtavan, kutisevan paukaman. Kämmenet olivat täynnä pientä vesikelloa ja niin turvonneet, että joogatessa käsiin varaaminen oli tuskallista.

Valvoin koko yön hornankattilassa ja suunnittelin jopa lähtöä Varkalan sijasta lentokentälle ja takaisin Suomeen. Sitten jokin kirkastui: Tännehän minun pitää jäädä! Miksi suunnittelen lähtöä muualle, kun minun on hyvä täällä? Vehreässä ashramissa on paljon varjoa ja oma ayurveda-klinikka. Tarvitsen nyt kaiken mahdollisen tuen pysyäkseni tyynenä ja läsnä, ja täällähän sitä saa. Miksi edes kuvittelin voivani viihtyä biitsillä, kun en voi ottaa aurinkoa tai muutenkaan oleilla päiväsaikaan ulkona? Buukkasin saman tien pari viikkoa lisää. Olen täällä niin kauan kuin viihdyn, vaikka koko tammikuun. Mihin minulla muka on kiire?

Jokin osa minusta haluaa edelleen ennakoida ja varmistella, tehdä suunnitelmia ja suorittaa jonkinlaista etsijän opetusohjelmaa, jossa kierretään nuo ashramit, tutustutaan näihin tekniikoihin ja siinä sivussa kultivoidutaan Intian kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien äärellä. Onneksi sain muistutuksen, että olen matkalla tänne sisään päin. En voi kuin olla kiitollinen niistä karmeista 24 tunnista, jotka palauttivat minut taas oikeille raiteille.

Olen meilaillut päivittäin homeopaattini kanssa, ja löysimme uuden, toimivan annostuksen. Ayurveda-lääkärin suosituksesta aloitin lisäksi viiden päivän puhdistuskuurin, jonka jälkeen aloitamme varsinaisen lääkehoidon. Olen taas tyyni ja rauhallinen ja pystyn asettumaan pienen kutinan tälle puolen. Olen herran kukkarossa.

Naureskelimme eilen naapuripedin Marjutin kanssa muurahaisvanalle, joka kulki kuin jonkin ihmeellisen voiman ajamana ylös ja alas seinää. Kunnes huomasimme, että vana kulki kaikkien tavaroideni yli rinkan sivutaskuun. Minulla oli siellä suljetussa minigrip-pussissa keksipaketti. Repusta löytyi vajaa pähkinäpussi, jonka murkut olivat nakertaneet jauhoksi. Muurahaiset olivat löytäneet myös Marjutin avaamattoman pähkinäkarkkilevyn ja joogamaton tahran. Siirsin kauhuissani rinkan nojaamaan sänkyä vasten, jolloin sievä muurahaisvana alkoi kiipeillä sängyllä. Ei muuta kuin kumihanskat ja kloriittiriepu käteen ja suursiivoamaan. Tästäkin kiitos elämälle: sain lakaistua ja pestyä lattian, pyyhittyä hyllyt ja vihdoin järjestettyä tavarani. Olen tällaisissa asioissa niin saamaton, että jonkinlainen jumalallinen väliintulo on näköjään tarpeellinen.

Tämän päivän draama on vielä edessä: Marjut lähtee parin tunnin kuluttua. Törmäsimme tulomatkalla Trivandrumin lentokentällä ja olemme siitä lähtien olleet toistemme tukena ja turvana. Kiitos näistä kahdesta viikosta! Kiitos, että teit sopeutumisen uuteen elämääni niin miellyttäväksi ja kotoisaksi. On ollut ilo olla kanssasi!

Jokin uusi saa taas alkaa.