Tyhjää toimittamassa

Siis täh, eikö siitä ole kuin kymmenen tuntia kun kirjoitin edellisen merkinnän? Aika on todella suhteellinen käsite täällä päin maailmaa.

Olen tervehtynyt, särky ja uupumus ovat poissa ja ruoka maistuu taas. Päätin pyhittää vielä tämän päivän levolle, vaikka aloillaan olo on vaikeaa. Tekisi mieli rynnätä joogaamaan, mutta on minulla onneksi vähän järkeä päässä. Toivottavasti järkeä riittää huomennakin, etten tempoile tunnilla silkasta onnesta, kuin hieho kevätlaitumella.

Hauska huomata, että kirjoittelen ihan huvikseni. Aiemmin päivällä jopa toppuuttelin itseäni, et kai sä nyt taas kehtaa naputtaa, keksi nyt jotain muuta ajanvietettä.

Kirjoittaminen on ollut minulle pitkään hankalaa, koska siinä on ollut ikävä suorittamisen maku. Jonkinlainen teennäinen vivahde, joka vei kirjoitushalun ja -taidon joksikin aikaa kokonaan. En pystynyt tekemään niitä kompromisseja, joita toimittajan täytyy työssään tehdä. En kestänyt sitä näennäisobjektiivisuutta, jossa siteerataan asiantuntijoita ja vetäydytään itse kaikesta vastuusta.

Kaupallisessa aikakauslehdessä “hyvin tehty” juttu ratkaisee lukijan ongelman. Aiheesta riippumatta juttu rakennetaan siten, että se esittelee ongelman, jota lukija ei tajunnut itsellään olevankaan, ja tarjoaa siihen ratkaisun. Näin lukija saa lukiessaan kokemuksen, että vau, tästä lehdestähän on minulle hyötyä! Ja hän ostaa myös seuraavan numeron tai parhaassa tapauksessa ryhtyy kestotilaajaksi. Lukijan koukuttaminen on osa toimittajan ammattitaitoa.

Suhtauduin työhöni kunnianhimoisesti ja minulla oli vahva ammatti-identiteetti. Siinä määrin, että aloin nähdä koko ympärilläni olevan maailman ongelmalähtöisesti. Hieman kärjistäen voisi sanoa, etten nähnyt ympärilläni asioita, vaan ongelmia ja ratkaisuja. Lähestyin kaikkia asioita negaation kautta, ja aloin voida huonosti.

Kuten tämän blogin sisällöstä voi huomata, olen siirtynyt aika kauas perinteisestä journalismista. Ja onneksi tämä on yksisuuntainen tie - en voi enkä halua enää koskaan kääntyä takaisin. Joko löydän jonkin uuden tavan elättää itseni kirjoittamalla tai alan tehdä jotain ihan muuta.

Mutta juuri nyt, istuessani sängyllä tyhjässä asuntolassa, kuunnellessani toisen joogatunnin skipanneen nyrkkipyykin ääniä, voin kirjoitella mitä haluan, ilman paineita. Niitä näitä. Diiba daaba. Pimpeli pom. Kivaa!