Sleepless in Mumbai

Mumbain lentokenttä, kuuden tunnin vaihto. Muodollisuuksissa saa onneksi tuhrattua pari tuntia, joten notkumisaika on ihan siedettävä.

Ei ole väliä, milloin olen nukkunut viimeksi, koska olen väsymyksen tällä puolen. Tällä puolen ei ole tunnekuohua, jännitystä tai ikävöintiä. En ennakoi tai odota yhtään mitään, edes Trivandrumin-lennon kuulutuksia. On ihan sama, olenko Mumbaissa vai New Yorkissa, kestääkö matkani kuukauden, vuoden vai kymmenen vuotta - koska olen täällä. Tällä puolen, jossa on vain tämä yksi ikuinen nykyhetki.

Kaikki ympärilläni on niin perin tavallista ja luonnollista. Elämä väreilee ympärilläni kuten aina ennenkin, ja tässä fyysisessä olemassaolossa on juuri sopiva, minun kehoni mentävä reikä. Tila, jonka muoto muuttuu tarpeen mukaan: se antaa periksi kun venytän kädet kohti kattoa, se täyttää hetkeksi suuni kun haukottelen makeasti. Tuntuu hyvältä tietää, että on juuri oikeassa paikassa. En voisi olla tai tehdä mitään muuta kuin mitä olen ja teen.

Kaksi sanaa on noussut tämän pitkän yön aikana tietoisuuteeni. Ensimmäinen on rakas. Olen kuiskutellut sitä, ja nautin siitä miten viimeinen s-kirjain jää sisälleni soimaan. Rakastan tätä elämää, jonka osa olen. Kuten joskus ennenkin, yllätän itseni välillä kohottamasta kasvojani ylös, ikään kuin suudeltaviksi.

Toinen sana on kiitos. Kiitos elämä, että olet järjestänyt asiani näin hyvin. Olen tehnyt 16-tuntisia päiviä, viimeistellyt työprojekteja, solminut langanpäitä, selvittänyt ja järjestänyt. Ääni on laskenut monta sävelaskelta unen puutteesta, mutta missään vaiheessa ei tullut kiire. Kun 4-vuotias kummityttö soitti ja kysyi tulisiko Virpi-täti leipomaan pipareita, hyppäsin saman tien autoon. Suljin sähköpostin ja koneen vasta kun olin saanut flip-flopit jalkaan ja rinkan ovensuuhun. Kaikki tarvittava tuli tehtyä.

Olen myös kiitollinen rakkaista ihmisistä, jotka ovat muistaneet minua soitoilla tai viesteillä. Minusta välitetään, ja se tuntuu hyvältä. Kun ajattelen rakkaitani, en pakahdu tai ikävöi. Olen vain kiitollinen.