Jälkipyykkiä

Sataa taas, kuten on satanut joka päivä Intiaan tuloni jälkeen. Näin öisin tuntikaupalla, mutta päivisin onneksi vain kevyitä kuuroja. Sadetta, joka ei kunnolla edes kastele. Monsuunin rippeitä.

Kirjoitin viimeksi, miten ihanaa on kirjoitella huvikseen. No enää ei kauheasti huvita. Ajatus blogin päivittämisestä on tuntunut vastenmieliseltä. Äsken raapustin muutaman sivun päiväkirjaan mutta totesin sitten, että kyllä tämä asia pitää käsitellä täällä.

Viime merkinnästä jäi ikävä olo. Siitä, jossa kerroin olleeni/olevani toimittaja. Jotenkin tuntuu, että se oli tarpeeton/liian suuri paljastus. En ymmärrä miksi ajattelen niin, koska onhan se varmasti käynyt jo muista asiayhteyksistä ilmi.

Miksi minusta tuntuu, että olen nyt laittanut itseni alttiiksi jollekin pelottavalle? Olen tehnyt täällä paljon henkilökohtaisempia “paljastuksia”, jotka eivät ole jääneet vaivaamaan - päin vastoin olen tuntenut itseni vapaaksi ja keveäksi. Minulla on ollut vahva tunne, etten piirrä täällä kuvaa itsestäni, vaan ihmisestä, inhimillisyydestä, ja on tuntunut hyvältä päästää irti tarpeesta takertua “omaan” tai “henkilökohtaiseen”.

Se, mitä kirjoitin toimittajana olosta tai journalismista oli kaikki totta, mutta jätti jälkeensä tarpeen täydentää, selittää, varmistaa. Muotoilla toisin, paremmin, neutraalimmin. Liittyyköhän tämä jotenkin siihen, että kuvittelin ensimmäistä kertaa lukijoikseni muita toimittajia? Minä niin haluaisin, että he ymmärtäisivät. Ja ehkä jopa hyväksyisivät, antaisivat kollegiaalisen taputuksen olalle, hyvä tyttö, onnea ja menestystä valitsemallanne uralla.

Aivan kuin minusta tuntuisi, että olen polttanut sillan takanani. Minulla ei todellakaan ole enää paluuta vanhaan. Jokin kylmä lopullisuuden tuntu tässä on. Onko tämä kuolemista? Sekö sattuu?

En edes yritä ymmärtää.