Business as Usual, part 2

Jouluaatto. Pitää soittaa Suomeen. Ääni tuntuu aamusta asti ohuelta ja narisevalta, kaikki puhe tulee ulos jotenkin vastahakoisesti. Selvä merkki siitä, että on häiriö päällä. Pelkoa porstuassa.

Vanhempien kanssa rupattelu on yllättäen oikein iloista ja mukavaa, veljen perheen kanssa vaikeampaa. Varsinkin veljenpoikien äänen kuuleminen tuo palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Ihan hyvä, että joulupukin odottaminen on niin hermostuttavaa puuhaa, etteivät he malta jutella pitkään.

Ashramin aatto-ohjelma alkaa iltakahdeksalta. Olen kiusallisen tietoinen itsestäni ja painostavasta olostani. Voisin purskahtaa hetkenä minä hyvänsä itkuun. Näen ympärilläni iloisia ihmisiä, jotka nauttivat joulusta ja toistensa seurasta, mutta minä en kykene yhtymään iloon. Olen ikuinen ulkopuolinen. Tällaistahan elämäni on pitkälti ollut. Seuraan muita ihmisiä ja elämää sivusta. Haluan palavasti osallistua, unohtaa itseni ja vain heittäytyä mukaan, mutten osaa. En tiedä miten.

Tutut tytöt vieressäni höpöttelevät ja nauravat. Yritän hymyillä ja loihtia jokinlaista tuiketta silmiinkin, mutta heti kun keskittyminen herpaantuu, hymy hyytyy ja katse samenee. Olen helpottunut, että voin seistä tässä, kiitollinen, kun joku välillä puhuu minulle, koska silloin sumutustekniikkani toimii: tässä minä olen mukana niin kuin kuka tahansa, katsokaa vaikka, näin tässä seurustellaan ja nauretaan kovalla äänellä! Mutta puheeni on teennäistä, nauru väkinäistä, epätoivo kiristää poskia. Sanat takertuvat kurkkuun, en keksi sanottavaa, keskustelu hiipuu ja keskustelukumppani kääntyy aivan luonnollisesti jonkun toisen, säihkyvämmän ja aidomman puoleen.

Jään kuitenkin seisomaan porukan liepeille, sillä toimiihan sumutustekniikka näinkin. Jos joku katsoo tähän suuntaan, näytän ihan siltä kuin olisin mukana, en vain satu juttelemaan kenenkään kanssa juuri tällä minuutilla. Pitäähän muillekin antaa suunvuoro! En pysty keskittymään, ajatukset vaeltavat, ja kohta huomaan olevani yksin. En tiedä, missä vaiheessa kulissikaverini katosivat tai minne. He kulkevat elämän virrassa, kelluvat lempeän virran mukana tilanteesta ja paikasta toiseen. Minulla on jäykkä lyijykuori, joka ei kellu. Olen muukalainen, jonka avaruuspuku kiristää.

No niin, tässä sitä nyt seisoskellaan yksin. Yritän rentoutua, kuuntelen hengityksen rahinaa keuhkoissani ja käsken koko kehoni rentoutua. Mitä väliä sillä on, vaikka olenkin yksin? Kun olen rento ja tyyni, en tarvitse muita ihmisiä kulissiksi. Kun olen rento ja tyyni, minun ei tarvitse tehdä mitään, sillä juuri oikeat ihmiset hakeutuvat seuraani. Rakkaus on kuin kärpäspaperi.

Mutta valitettavasti en ole rento ja tyyni. Ahdistaa. Ihoa kutittaa, yritän ensin silitellä, mutta sitten alan raapia. Kiroilen mielessäni. Kävelen ulos ja etsin ayurveda-klinikan pihasta taskulampun valossa basilikanoksan. Kämpillä survon lehtiä vesitilkkasessa, kunnes basilikan mehu värjää veden. Murennan sekaan lääkäriltä saamani tabletin ja sekoitan keitoksen ruskeaksi, hiekkaiseksi mössöksi. Vaatteet pois, mutaa ihottumalle, muutaman minuutin odottelu, vaatteet takaisin päälle.

Mietin hetken, jäisinkö sänkyyn kuuntelemaan musiikkia ja lueskelemaan. Jos jään sänkyyn, paljastun. Joku tulisi kysymään myötätuntoisella äänellä, enkö voi hyvin, mikä hätänä, jolloin purskahtaisin itkuun tai vetäisin kysyjää turpaan. Sitä paitsi en halua olla kuten nainen, joka makaa surkeana parin sängyn päässä peitto korvissa. Mikä luuseri! Nyt on sentään jouluaatto! Vai pitäisikö käydä varmistamassa, että naisella on kaikki hyvin? Ei. Alkaisimme vain molemmat ulvoa. Raahaudun takaisin meditaatiosaliin iloisten joulunviettäjien joukkoon.

Puheensorina ei ole kutsuva vaan luotaantyötävä. Aivan kuin näkymätön muuri minun ja muun maailman välissä olisi tullut entistä lujemmaksi ja korkeammaksi. Huokaisen syvään. Liimaan kasvoilleni ilmeen, jonka toivon olevan mahdollisimman neutraali. Yritän loihtia ympärilleni energiakentän, joka ei herätä kenenkään huomiota. Yritän viestiä mahdolliselle sivustaseuraajalle, että tässä menee ihminen, joka on ihan kohta menossa jonnekin muualle, joten sitä ei nyt kannata lähestyä. Mutta se on ihan ookoo, sen kanssa voi jutella joku toinen päivä.

Joulupäivänä herään kovaan päänsärkyyn. Skippaan aamumeditaation. Sitten joogan ja luennon. Kun muut ovat päivän toisella joogatunnilla, istun tyhjässä asuntolassa läppäri sylissä ja naputan raivokkaasti. Minun pitää vain mennä tämän kivun ja olon läpi. Kirjoitan siitä tänne, koska haluan antaa sen pois. Annan sinulle, elämä, tämän uhrin. Ihmisuhrin.

Jaksan kyllä odottaa, että ashram palaa takaisin normaaliin rytmiinsä. Ei ylimääräistä ohjelmaa, seitsemän ruokalajin eteläintialaisia juhla-aterioita tai vapaamuotoista seurustelua, eikä varsinkaan peloin, toivein ja odotuksin ladattuja perinteisiä juhlapyhiä.