Epäjouluinen tervehdys täältä kuumasta ja hikisestä Intian talvesta!
Täällä päivät seuraavat sujuvasti toisiaan. Ei mitään hurjan hienoa ja mullistavaa, muttei mitään ikävääkään. Sellaista perushyvää, jollaista elämä saa mielellään ollakin. Vähän ihmettelin, ettei minulla ollut ensimmäisinäkään viikkoina uutuudenviehätyksen tai -jännityksen oireita, vaan kaikki tuntui alusta asti niin tavalliselta ja tutulta. Mutta hyvä niin. Ehkä sekin on osoitus siitä, etten enää reagoi kovin emotionaalisesti mihinkään. Paitsi silloin kun reagoin, mutta sehän onkin sitten eri juttu :-)
On tuntunut suorastaan vaikealta kirjoitella meilejä Suomeen, ja kotiinkaan en ole vielä soittanut. Tuntuu, että pitäisi olla jotenkin kauheasti kerrottavaa ja päiviteltävää, olenhan sentään asunut Intiassa jo kolmisen viikkoa. Mutta kun tuntuu, ettei ole mitään kerrottavaa. Kaikki on niin tavallista. Kuitenkin tiedän, että kaverit ja perhe haluavat kuulla kaikenlaista, ja sitten pitää alkaa oikein kaivella tätä tavallista, jotta keksisi siitä jotain sanottavaa. Kun mieluiten vain jättäisin menneet hetket sinne menneisyyteen ja olisin vain tässä. If you know what I mean and I think you do.
No, blogistahan voi katsella mitä mulle niin sanotusti kuuluu. Tosin luulen, että viimeisin Zorro-merkintä herättää vain lisää uteliaisuutta ja kysymyksiä. Mutta ei mulla ole siitäkään mitään sanottavaa. Näin meidän kesken: en ole nähnyt häntä uudestaan sen yhden päivän jälkeen. Hän on taas häipynyt. Minun takiani vai ei - ihan sama. Sillä ei ole mitään merkitystä. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Ehkä hänen oli tarkoitus näyttäytyä pikaisesti, jotta jokin sai aktivoitua minussa ja inspiroiduin muun muassa kirjoittamaan blogimerkinnän. Sen keskeneräisenhän voin saattaa loppuun muillakin tavoilla, muidenkin ihmisten (lue: miesten) kanssa.
En toivota sinulle hyvää joulua, vaan hyvää ikuista nykyhetkeä! Siinä ovat jotkut joulut pieniä pihahduksia vain.
Puss och kram, kunnes jälleen!
Terkuin Virpi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti