* Kävin juuri tervehtimäsä Saritaa, joka vetää Opening to the Heart -kurssin. Vau mikä nainen, vau mikä energia. Hän katsoi minua, ja minä katsoin takaisin. Hän näki minut, ja minä näin hänet. Tässä on kauniin ystävyyden alku.
* Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin julkaissut kolme viimeistä merkintää (mm. tämän jossa valitin, ettei Adim halua olla missään yhteydessä), Adim huhuili minua Gmailin chatissa. En huomannut, koska olin Cyber Caféssa ja läppäri äänettömällä. Adim oli saanut ikäviä uutisia ja olisi halunnut jutella.
Näin tämä maailma toimii energeettisesti. Kun takerrun Adimiin, jään jumittamaan johonkin painostavaan ja vaativaan energiaan ja Adim on kuin torjuva seinä. Kun rentoudun, päästän pakkomielteestä irti ja annan elämän virrata, jokin samea kirkastuu. Ja kun vielä myönnän blogissani, että taas minä pyöritän näitä samoja noloja kuvioita mielessäni – myönnän, vaikka olisin helposti voinut jättää sen yhden lauseen pois – uutta energiaa lähtee liikkeelle. Ja se uusi sai sellaisen muodon, että Adim siellä jossain kaukana näki Premdipan olevan online ja halusi jutella. Tämä sama kuviohan toistui myös Dharamsalassa keväällä. Heti kun päästin Adimista irti, elämä suorastaan työnsi hänet syliini.
* Valvoin viime yönä kolmeen kirjoitellen ja lueskellen. Kun toikkaroin silmät ristissä vessaan, löin pikkuvarpaan sängynjalkaan. Se on nyt ihan sininen ja turvonnut kuin prinssinnakki. Luulen, että se on murtunut. Mutta vaikka olisikin, what to do. Ei kai varpaita yleensä lastoiteta, eikö niiden anneta parantua itsestään?
* Törmäsin aamulla Aliceen ja sovimme, että teemme koordinaattorin hommat puoliksi niin kauan kuin hän on vielä täällä. Parisen viikkoa ilmeisesti. Hieno homma, sopii hyvin! Alice alkoi heti väsätä vuorolistaa. Lohkaisimme siinä pienen vitsinkin ja hihittelimme. Kyllä tämä tästä.
* Eilisessä Welcome Morning -ryhmässä, jossa olin kuunteluoppilaana, oli mukana eteläamerikkalainen perhe – vanhemmat ja kaksi alle 15-vuotiasta lasta. Illalla minua odotti Facebookissa viesti, Juan pyysi kaverikseen. Tänään minua odotti uusi meili. Olen kuulemma kaunis. Voi että tämä poika on suloinen. Mutta sen verran pelimies, että väittää profiilissaan olevansa 28-vuotias.
* Kaikki nämä pienet pilkahdukset saavat minut hymyilemään. On ihanaa olla minä, juuri täällä missä olen, tekemässä juuri näitä asioita mitä teen juuri näiden ihmisten kanssa.
Kiitos.
PS. Tuonne alemmas päivittyi myös yksi päiväkirjasta löytynyt merkintä:
10.7. Lasittuneita katseita
tiistaina, heinäkuuta 14, 2009
maanantaina, heinäkuuta 13, 2009
Uraputkessa
Olen aamupäivän koulutuksessa. Kaikki Osho International Meditation Resortiin saapuvat ohjataan kolmen tunnin Welcome Morning -sessioon, jossa kerrotaan mikä paikka tämä oikein on ja mitä täällä tapahtuu, tehdään pikaversiot eri meditaatiotekniikoista, käydään läpi dress code ynnä muut säännöt. Minä osallistun kolmeen Welcome Morning -aamuun ensin avustajana ja jossain vaiheessa on ilmeisesti tarkoitus, että vedän nämä “orientoivat opinnot” itsenäisesti.
Iltapäivän vietän Inner Skills for Work & Life -kurssin “seminaarissa”, jossa kuunnellaan Oshon puhetta työnteosta ja jutellaan, miten olemme onnistuneet siirtämään viime viikolla opittuja tekniikoita käytännön työhön.
Neljältä, kun läpsytän Plazan poikki matkalla Kundalini-meditaatioon, Shola huikkaa minut toimistoon: minut on valittu avustajaksi kolmen päivän Opening to the Heart -kurssille, joka alkaa perjantaina.
Illalla pistäydyn kahvilassa tarkistamassa, mihin vuoroon tulen huomenna. Vidillä on uutisia: something came up, hän joutuu lähtemään ylihuomenna pois. Minä olen uusi koordinaattori, eli teen työvuorolistat ja vastaan siitä, että kaikki sujuu moitteettomasti. Mitä tahansa ongelmia ilmenee, minä selvitän.
Tajuan heti, että minun pitää kohdata tämä Alice-asia. Meillä ei oikein synkkaa, mutta olemme onnistuneet loistavasti väistämään konfliktit: kun minä olen töissä, hän on ollut kursseilla avustajana, ja kun hän on palannut töihin, minä olen ollut omilla kursseillani. Ja nyt minun pitäisi jotenkin ihmeellisesti koordinoida häntä.
– Tämä ei ole organisaatio vaan elävä organismi. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, me vain teemme yhdessä töitä, Vid luennoi, kun kerron hänelle huolestani.
– Ja jos jokin menee pieleen, sinä olet vastuussa, hän nauraa päälle.
Yeah right. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Korjaan: tämän piti näköjään mennä juuri näin.
Iltapäivän vietän Inner Skills for Work & Life -kurssin “seminaarissa”, jossa kuunnellaan Oshon puhetta työnteosta ja jutellaan, miten olemme onnistuneet siirtämään viime viikolla opittuja tekniikoita käytännön työhön.
Neljältä, kun läpsytän Plazan poikki matkalla Kundalini-meditaatioon, Shola huikkaa minut toimistoon: minut on valittu avustajaksi kolmen päivän Opening to the Heart -kurssille, joka alkaa perjantaina.
Illalla pistäydyn kahvilassa tarkistamassa, mihin vuoroon tulen huomenna. Vidillä on uutisia: something came up, hän joutuu lähtemään ylihuomenna pois. Minä olen uusi koordinaattori, eli teen työvuorolistat ja vastaan siitä, että kaikki sujuu moitteettomasti. Mitä tahansa ongelmia ilmenee, minä selvitän.
Tajuan heti, että minun pitää kohdata tämä Alice-asia. Meillä ei oikein synkkaa, mutta olemme onnistuneet loistavasti väistämään konfliktit: kun minä olen töissä, hän on ollut kursseilla avustajana, ja kun hän on palannut töihin, minä olen ollut omilla kursseillani. Ja nyt minun pitäisi jotenkin ihmeellisesti koordinoida häntä.
– Tämä ei ole organisaatio vaan elävä organismi. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, me vain teemme yhdessä töitä, Vid luennoi, kun kerron hänelle huolestani.
– Ja jos jokin menee pieleen, sinä olet vastuussa, hän nauraa päälle.
Yeah right. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Korjaan: tämän piti näköjään mennä juuri näin.
lauantaina, heinäkuuta 11, 2009
Ihmeiden aika
Mietin, mitäköhän Adim puuhailee siellä jossain kaukana, joten nostan Tarot-kortin. Lovers. Just joo. Otsa kurtussa sekoitan pakan ja levitän sängylle uuden viuhkan. Mitäköhän Premdipa puuhailee tänä iltana? Lovers. Heh heh. Lupaavaa!
Evening Meetingissä istun matollani ja katson isolle valkokankaalle heijastettua Oshoa. Osho kuuntelee raukein, keskittynein silmin, kun hänelle luetaan kysymys:
“Beloved Osho, quite often, in your most recent discourses, when you are telling your wildest and dirtiest jokes, I find myself unable to laugh. I find myself reacting. Some old feminist is freaking out in the back of my mind, seriously noting down the “maleness” and “coarseness” of your jokes. Am I just a repressed English prude, or are you up to something here? Beloved Master, please explain what is going on.”
Silmäni laajenevat ja selkärankani ojentuu suoraksi. Ei ole totta, tämähän on minun kysymykseni! Olen usein harmitellut samaa. Miksi Oshon vitsien pitää olla niin seksistisiä ja sovinistisia, ja miten minun pitäisi suhtautua niihin? En haluaisi pingottaa, mutta välillä en pysty edes hymyilemään, vaikka koko auditoriollinen valkokaapuisia meditoijia nauraa. Tämän vastauksen haluan kuulla!
Osho katsoo suoraan kameraan, suoraan kohti, ja aloittaa vastauksensa:
“Premdipa, I have never told a single joke in my whole life. What are you talking about? I am a serious man!“
Seuraa kaikkien aikojen hillittömin diskurssi. Asiaa uskonnoista, seksuaalisuudesta ja tabuista Oshon pettämättömällä huumorilla höystettynä. Osholla on huikea tarinankertojan lahja, ja tänään hän on liekeissä. Kuulijat ulvovat, ja mestari itsekin hykertelee partaansa. Säännöllisesti Osho kohdistaa sanansa suoraan kaimalleni, joka istui Buddha Grovella parikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin hän voisi puhua minulle.
“I am really sorry, Premdipa. You should learn a few of the really wildest and dirtiest jokes. I don’t know any – just for your sake, I have been working hard to find out what joke is dirty.”
“So, wherever Premdipa is sitting… when you all laugh and you see somebody is not laughing, do everything – poke them. At least let her giggle, if she cannot laugh.”
“Premdipa, don’t miss the opportunity this time. I have tried hard, because every joke seems to me so beautiful and has such a psychological significance, a profound philosophy behind it, that I was unable to find something dirty – seriously – for you. But I have made the effort. Whether I have succeeded or not… your laughter will prove it.”
Ja minä nauran, nauran ja nauran, niin että kyyneleet valuvat. Olen niin läsnä, niin elävä, niin nahoissani. Jotain murtuu ja vapautuu.
Kuplin edelleen, kun seison myöhemmin Plazalla odottaen Darkness Meditationin osallistujia. On lauantai-ilta ja minun “kelluva” työvuoroni avustajana. Vitsailen Kabirille, että tässä seisoo repressed Finnish prude, ja hän nappaa minut leikkisästi kainaloonsa. Aika pysähtyy, sulan. Humahdan johonkin uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuin Kabirin keho ei olisi kiinteä, vaan ihmeellisen läpikuultava. Ei vaan virtaava. Tuntuu kuin uppoaisin lyhyen halauksen aikana syvään veteen.
Meditaation jälkeen käyn Cyber Caféssa tarkistamassa Facebookin ja meilit. Lauantai on Plaza Party -ilta, ja seisoskelen hetken tanssilattian reunalla. Jos lähden nyt kämpille, jaksan aamulla nousta dynaamiseen. Potkaisen flip-flopit jalastani ja juoksen tanssijoiden sekaan.
Kohta Kabir tanssii vieressäni. Sitten tanssimme yhdessä. Koko illan. Olen vain etäisesti tietoinen muista ihmisistä ympärillämme. Hengitämme samaan tahtiin. Nauramme. Välillä revittelemme hulluja Bollywood-kuvioita, välillä keinumme hitaasti vain parin sentin etäisyydellä toisistamme. Olemme läpimärkiä hiestä.
Tunnen aivan konkreettisesti, miten minun ja Kabirin energiat sekoittuavat. En tiedä kuka tai mikä minua ohjaa, mutta tanssimme aivan kuin olisimme yksi. Välillä itsetietoisuus yrittää hiipiä mieleeni, apua mitä tässä oikein tapahtuu, mutta päästän irti, mieleni on kuin tyhjä ääretön avaruus. Kabirin keho on kuin virtaavaa vettä, ja minä antaudun virran vietäväksi.
Tämä on rakastelua tanssilattialla. Ei merkitseviä katseita, härnäämistä, lantioiden hieromista toisiaan vasten tai muuta muka-seksikästä kiemurtelua, vaan täydellistä rentoutumista ja antautumista. Hengittämistä, tuntemista ja aistimista.
Puolilta öin musiikki loppuu. Halaamme ja nauramme. Istumme pöytään appelsiinimehulle. Juttelemme. Pidämme kädestä. Suutelemme. En ole koskaan aiemmin suudellut näin. Kabirin ylähuuli koskettaa höyhenenkeveästi alahuultani ja jää siihen. Maistan suolan, aistin Kabirin ihon kuumuuden, suun pehmeyden. Kabir hengittää ulos, ja käännän päätäni millin murto-osan verran saadakseni siemaistua kostean hengityksen syvälle keuhkoihini. Tässä on jotain äärettömän intiimiä. Humahdan taas jonnekin. Aika pysähtyy.
Nyt olisi maailman luontevinta kävellä lyhyt matka minun huoneeseeni rakastelemaan, mutta mieleni tekee stopin. Tiedän heti, että tämä on taisto, jonka mieleni voittaa. Kuukautiset alkoivat tänään. Nyt ei ole oikea hetki.
Kävelen Kabirin kanssa skootteriparkkiin. Hitaasti ja vastahakoisesti irrottaudumme toisistamme ja toivotamme hyvät yöt. Astelen tien poikki, näytän yövartijalle kulkulupani ja kipuan huoneeseeni Tilopa-pyramidiin. Huuhtelen likoamassa olleen pikkupyykin ja ripustan sen kuivumaan. Laitan kolisevan ilmastoinnin päälle, korvatulpat korviin ja asetun sängylle lukemaan, taskulampun valossa.
Evening Meetingissä istun matollani ja katson isolle valkokankaalle heijastettua Oshoa. Osho kuuntelee raukein, keskittynein silmin, kun hänelle luetaan kysymys:
“Beloved Osho, quite often, in your most recent discourses, when you are telling your wildest and dirtiest jokes, I find myself unable to laugh. I find myself reacting. Some old feminist is freaking out in the back of my mind, seriously noting down the “maleness” and “coarseness” of your jokes. Am I just a repressed English prude, or are you up to something here? Beloved Master, please explain what is going on.”
Silmäni laajenevat ja selkärankani ojentuu suoraksi. Ei ole totta, tämähän on minun kysymykseni! Olen usein harmitellut samaa. Miksi Oshon vitsien pitää olla niin seksistisiä ja sovinistisia, ja miten minun pitäisi suhtautua niihin? En haluaisi pingottaa, mutta välillä en pysty edes hymyilemään, vaikka koko auditoriollinen valkokaapuisia meditoijia nauraa. Tämän vastauksen haluan kuulla!
Osho katsoo suoraan kameraan, suoraan kohti, ja aloittaa vastauksensa:
“Premdipa, I have never told a single joke in my whole life. What are you talking about? I am a serious man!“
Seuraa kaikkien aikojen hillittömin diskurssi. Asiaa uskonnoista, seksuaalisuudesta ja tabuista Oshon pettämättömällä huumorilla höystettynä. Osholla on huikea tarinankertojan lahja, ja tänään hän on liekeissä. Kuulijat ulvovat, ja mestari itsekin hykertelee partaansa. Säännöllisesti Osho kohdistaa sanansa suoraan kaimalleni, joka istui Buddha Grovella parikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin hän voisi puhua minulle.
“I am really sorry, Premdipa. You should learn a few of the really wildest and dirtiest jokes. I don’t know any – just for your sake, I have been working hard to find out what joke is dirty.”
“So, wherever Premdipa is sitting… when you all laugh and you see somebody is not laughing, do everything – poke them. At least let her giggle, if she cannot laugh.”
“Premdipa, don’t miss the opportunity this time. I have tried hard, because every joke seems to me so beautiful and has such a psychological significance, a profound philosophy behind it, that I was unable to find something dirty – seriously – for you. But I have made the effort. Whether I have succeeded or not… your laughter will prove it.”
Ja minä nauran, nauran ja nauran, niin että kyyneleet valuvat. Olen niin läsnä, niin elävä, niin nahoissani. Jotain murtuu ja vapautuu.
Kuplin edelleen, kun seison myöhemmin Plazalla odottaen Darkness Meditationin osallistujia. On lauantai-ilta ja minun “kelluva” työvuoroni avustajana. Vitsailen Kabirille, että tässä seisoo repressed Finnish prude, ja hän nappaa minut leikkisästi kainaloonsa. Aika pysähtyy, sulan. Humahdan johonkin uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuin Kabirin keho ei olisi kiinteä, vaan ihmeellisen läpikuultava. Ei vaan virtaava. Tuntuu kuin uppoaisin lyhyen halauksen aikana syvään veteen.
Meditaation jälkeen käyn Cyber Caféssa tarkistamassa Facebookin ja meilit. Lauantai on Plaza Party -ilta, ja seisoskelen hetken tanssilattian reunalla. Jos lähden nyt kämpille, jaksan aamulla nousta dynaamiseen. Potkaisen flip-flopit jalastani ja juoksen tanssijoiden sekaan.
Kohta Kabir tanssii vieressäni. Sitten tanssimme yhdessä. Koko illan. Olen vain etäisesti tietoinen muista ihmisistä ympärillämme. Hengitämme samaan tahtiin. Nauramme. Välillä revittelemme hulluja Bollywood-kuvioita, välillä keinumme hitaasti vain parin sentin etäisyydellä toisistamme. Olemme läpimärkiä hiestä.
Tunnen aivan konkreettisesti, miten minun ja Kabirin energiat sekoittuavat. En tiedä kuka tai mikä minua ohjaa, mutta tanssimme aivan kuin olisimme yksi. Välillä itsetietoisuus yrittää hiipiä mieleeni, apua mitä tässä oikein tapahtuu, mutta päästän irti, mieleni on kuin tyhjä ääretön avaruus. Kabirin keho on kuin virtaavaa vettä, ja minä antaudun virran vietäväksi.
Tämä on rakastelua tanssilattialla. Ei merkitseviä katseita, härnäämistä, lantioiden hieromista toisiaan vasten tai muuta muka-seksikästä kiemurtelua, vaan täydellistä rentoutumista ja antautumista. Hengittämistä, tuntemista ja aistimista.
Puolilta öin musiikki loppuu. Halaamme ja nauramme. Istumme pöytään appelsiinimehulle. Juttelemme. Pidämme kädestä. Suutelemme. En ole koskaan aiemmin suudellut näin. Kabirin ylähuuli koskettaa höyhenenkeveästi alahuultani ja jää siihen. Maistan suolan, aistin Kabirin ihon kuumuuden, suun pehmeyden. Kabir hengittää ulos, ja käännän päätäni millin murto-osan verran saadakseni siemaistua kostean hengityksen syvälle keuhkoihini. Tässä on jotain äärettömän intiimiä. Humahdan taas jonnekin. Aika pysähtyy.
Nyt olisi maailman luontevinta kävellä lyhyt matka minun huoneeseeni rakastelemaan, mutta mieleni tekee stopin. Tiedän heti, että tämä on taisto, jonka mieleni voittaa. Kuukautiset alkoivat tänään. Nyt ei ole oikea hetki.
Kävelen Kabirin kanssa skootteriparkkiin. Hitaasti ja vastahakoisesti irrottaudumme toisistamme ja toivotamme hyvät yöt. Astelen tien poikki, näytän yövartijalle kulkulupani ja kipuan huoneeseeni Tilopa-pyramidiin. Huuhtelen likoamassa olleen pikkupyykin ja ripustan sen kuivumaan. Laitan kolisevan ilmastoinnin päälle, korvatulpat korviin ja asetun sängylle lukemaan, taskulampun valossa.
perjantaina, heinäkuuta 10, 2009
Lasittuneita katseita
Vähän melankolinen päivä. En jaksanut aamulla nousta dynaamiseen, vaan nukuin kahdeksaan. Silti olen todella väsynyt.
Aamuvuoro menee ihan mukavasti Vidin ja Shivan kanssa. Pääsen kello 12 ja palloilen ympäriinsä. Yhdeltä Ragaan thali-lounaalle Sholan kanssa, sitten taas kahvilaan hengailemaan. Näinkö nopeasti minusta tuli tyyppi, joka viettää myös vähäisen vapaa-aikansa työpaikalla?
Kun vihdoin saan itseäni niskasta kiinni ja lähden raahautumaan kämpille, joko nukkumaan tai tekemään töitä, Maneesh huutaa perääni. Tarjoutuu tekemään vyöhyketerapiahoidon, josta kieltäydyn kauniisti. Kun hän pyytää, että istuttaisiin jonnekin vähäksi aikaa juttelemaan, ajattelen että why not? Näyttikin uhkaavasti siltä, että joutuisin tarttumaan erään suomalaisen maajoukkuevalmentajan haastatteluun. Mikä tahansa distraction on tervetullut. What to do, jos maailmankaikkeus lähettää eteeni firttailevia miehiä, kai siihenkin joku syy on, että Maneesh osuu tielleni juuri tänään.
Tämä on sama mies, joka ensimmäisenä täälläolopäivänäni viuhtoi minulle kuin hyvälle ystävälle Plazan toiselta laidalta. Kävelin häntä kohti ihmetellen ääneen, ettemme ole tainneet tavata aiemmin, johon hän:
– Ihanaa nähdä after so many years!
– Tuota noin… minä tulin tänne ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa.
– Me olimme samalla maalauskurssilla.
– En ole koskaan ollut maalauskurssilla.
Maneesh vastaa tunteellisesti huokaisten:
– Time just flies, eh?
Hän iskee silmää ja kysyy seuraavaksi:
– Are you naughty?
Purskahdan nauruun, ja Maneesh jatkaa:
– You know, playful?
Kun vain jatkan nauruani, hän lisää tietävästi:
– Yes, I can see that you are.
Kun tämä maireasti hakkaileva intialainen huusi tänään perääni, ajattelin että mikä ettei. Ehkä tällainen lipevä ihailu on juuri se mitä tarvitsen juuri nyt. Istumme tupakka-alueelle. Maneesh tarjoaa savukkeen, minä otan. Poltin myös aamulla yhden. Kertoo jotain mielentilastani tänään.
Maneesh on niitä intialaisia, jotka tulevat Resortiin ennen kaikkea flirttailemaan länsimaalaisten naisten kanssa. Tänään miehen flirtti tuntuu tunkeilevalta ja se on kuorrutettu hattarahenkisyydellä. Hän puhuu pehmeällä äänellä, siteeraa Oshoa ja katsoo pitkään ja merkitsevästi silmiin.
Argh, miten minä kuvittelin että tämä playboy voisi jotenkin piristää minua. Olen aivan uuvuksissa, enkä jaksa keskittyä Maneeshin jorinoihin, mutta tuntuisi epäkohteliaalta yhtäkkiä häipyä. Tuijotan Maneeshia lasittunein silmin ja annan pojan puhua. Ynähdän tai hymyilen pienesti välillä.
Muistuu mieleen kohtaaminen Veltto Virtasen kanssa 1994. Haastattelin häntä opiskelijalehteen eduskunnan kahvilassa. Olin valvonut edellisen yön ja yritin silmät ristissä esittää kysymyksiäni. Huomasin nopeasti selviäväni helpommalla, kun en edes yritä katkaista kansanedustajan puhetulvaa. Lukitsin katseeni hänen silmiinsä, loihdin kiinnostunen pirteyden kasvoilleni ja annoin Virtasen puhua. Ja hän puhui, puhui ja puhui. Aivan kuin nuoren blondin (ihailevaksi tulkittu?) tuijotus olisi lietsonut häntä. Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja Virtanen soitti ja pyysi treffeille.
Toivottavasti Maneesh ei tulkitse lasittunutta katsettani samalla tavoin. Sensuuntaisia merkkejä on kyllä ilmassa. Myöhemmin, kun istun kahvilan tiskin takana iltavuorossa, hän käy jorisemassa jotain ja tupsahtaa sitten kahvilan takaovelle heittämään lentosuukon. Krooh. En jaksa edes hymyillä.
Aamuvuoro menee ihan mukavasti Vidin ja Shivan kanssa. Pääsen kello 12 ja palloilen ympäriinsä. Yhdeltä Ragaan thali-lounaalle Sholan kanssa, sitten taas kahvilaan hengailemaan. Näinkö nopeasti minusta tuli tyyppi, joka viettää myös vähäisen vapaa-aikansa työpaikalla?
Kun vihdoin saan itseäni niskasta kiinni ja lähden raahautumaan kämpille, joko nukkumaan tai tekemään töitä, Maneesh huutaa perääni. Tarjoutuu tekemään vyöhyketerapiahoidon, josta kieltäydyn kauniisti. Kun hän pyytää, että istuttaisiin jonnekin vähäksi aikaa juttelemaan, ajattelen että why not? Näyttikin uhkaavasti siltä, että joutuisin tarttumaan erään suomalaisen maajoukkuevalmentajan haastatteluun. Mikä tahansa distraction on tervetullut. What to do, jos maailmankaikkeus lähettää eteeni firttailevia miehiä, kai siihenkin joku syy on, että Maneesh osuu tielleni juuri tänään.
Tämä on sama mies, joka ensimmäisenä täälläolopäivänäni viuhtoi minulle kuin hyvälle ystävälle Plazan toiselta laidalta. Kävelin häntä kohti ihmetellen ääneen, ettemme ole tainneet tavata aiemmin, johon hän:
– Ihanaa nähdä after so many years!
– Tuota noin… minä tulin tänne ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa.
– Me olimme samalla maalauskurssilla.
– En ole koskaan ollut maalauskurssilla.
Maneesh vastaa tunteellisesti huokaisten:
– Time just flies, eh?
Hän iskee silmää ja kysyy seuraavaksi:
– Are you naughty?
Purskahdan nauruun, ja Maneesh jatkaa:
– You know, playful?
Kun vain jatkan nauruani, hän lisää tietävästi:
– Yes, I can see that you are.
Kun tämä maireasti hakkaileva intialainen huusi tänään perääni, ajattelin että mikä ettei. Ehkä tällainen lipevä ihailu on juuri se mitä tarvitsen juuri nyt. Istumme tupakka-alueelle. Maneesh tarjoaa savukkeen, minä otan. Poltin myös aamulla yhden. Kertoo jotain mielentilastani tänään.
Maneesh on niitä intialaisia, jotka tulevat Resortiin ennen kaikkea flirttailemaan länsimaalaisten naisten kanssa. Tänään miehen flirtti tuntuu tunkeilevalta ja se on kuorrutettu hattarahenkisyydellä. Hän puhuu pehmeällä äänellä, siteeraa Oshoa ja katsoo pitkään ja merkitsevästi silmiin.
Argh, miten minä kuvittelin että tämä playboy voisi jotenkin piristää minua. Olen aivan uuvuksissa, enkä jaksa keskittyä Maneeshin jorinoihin, mutta tuntuisi epäkohteliaalta yhtäkkiä häipyä. Tuijotan Maneeshia lasittunein silmin ja annan pojan puhua. Ynähdän tai hymyilen pienesti välillä.
Muistuu mieleen kohtaaminen Veltto Virtasen kanssa 1994. Haastattelin häntä opiskelijalehteen eduskunnan kahvilassa. Olin valvonut edellisen yön ja yritin silmät ristissä esittää kysymyksiäni. Huomasin nopeasti selviäväni helpommalla, kun en edes yritä katkaista kansanedustajan puhetulvaa. Lukitsin katseeni hänen silmiinsä, loihdin kiinnostunen pirteyden kasvoilleni ja annoin Virtasen puhua. Ja hän puhui, puhui ja puhui. Aivan kuin nuoren blondin (ihailevaksi tulkittu?) tuijotus olisi lietsonut häntä. Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja Virtanen soitti ja pyysi treffeille.
Toivottavasti Maneesh ei tulkitse lasittunutta katsettani samalla tavoin. Sensuuntaisia merkkejä on kyllä ilmassa. Myöhemmin, kun istun kahvilan tiskin takana iltavuorossa, hän käy jorisemassa jotain ja tupsahtaa sitten kahvilan takaovelle heittämään lentosuukon. Krooh. En jaksa edes hymyillä.
keskiviikkona, heinäkuuta 08, 2009
Vali vali
Hi Darling,
Sinulla ei ole aavistustakaan miten paljon toivon, että olisit nyt täällä! Aikamoista tunnekuohua ilmassa, olen ollut kyynelten partaalla koko päivän. Inner Skills -kurssilla tapahtui jotain. Ei mitään dramaattista, kunhan vain kohtasin joitain ehdollistumiani. Tein Neelan, kurssin vetäjän kanssa erästä harjoitusta ja hän onnistui sohaisemaan kipeään kohtaan. Olen tietysti kiitollinen mahdollisuudesta katsoa, nähdä ja oppia, mutta en ole ihan varma, että Neela näki tilanteen oikein. Hän on vähän liian nopea minulle ja kun menen lukkoon, tuntuu kuin hän laittaisi sanoja suuhuni. Minä myötäilen ja nyökyttelen, koska Neela on mukava, englantilainen ja pukeutunut mustaan kaapuun.
Vasta myöhemmin aloin epäillä, ettei tilanne ehkä sittenkään mennyt niin kuin hän väitti ja nyt minua ahdistaa, kun en tullut ymmärretyksi. Ja mehän tiedämme jo, ettei Premdipa tykkää siitä ettei tule ymmärretyksi, koska silloin Premdipa tuntee itsensä torjutuksi and so on.
Nyt mietin, pitäisikö minun ottaa asia uudestaan esille huomisessa Inner Skills -workshopissa vai päästää irti. Tiedän ettet sinäkään pysty auttamaan koska en ole kertonut tarkemmin mistä on kyse, mutta olen aivan poikki enkä kerta kaikkiaan jaksa kerrata tätä sotkua uudestaan. Palaan myöhemmin asiaan, jos tämä vielä elää, kun palaat parin viikon kuluttua sähköpostin äärelle. Tosin luulen, että siihen mennessä olen kehitellyt aivan uusia tunnekuohuja ja konflikteja… Big sigh.
Jivan lähtee parin päivän päästä. Olen yrittänyt päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta tämä yksi jenkki parkkeeraa itsensä samaan pöytään aina kun näkee minut syömässä. Eilen kävelin Jivanin luokse ja sovimme päivällistreffit täksi illaksi. Sovimme, että molemmat ottavat Evening Meetingin jälkeen 7,5 minuutin suihkun ja kävelemme sitten yhdessä Zorbaan.
Evening Meetingin jälkeen Jivan sanoi, että hän on kauhean väsynyt eikä yhtään nälkäinen, joten voisimmeko perua. Minulla oli herkkä ja haavoittuva olo, joten olin vain helpottunut, ettei minun tarvinnut teeskennellä seurallista ja iloista, mutta hitto että Jivan on ärsyttävä. Näin palavasti hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Varsinkin kun törmäsin häneen puoli tuntia myöhemmin Zorban ovella kun olin itse jo lähdössä. Ei kuulemma saanut nukuttua koska on niin nälkäinen blah blah whatever. I'm not interested thank you very much.
Ai niin, minä ja Adim emme enää pidä yhteyttä. Skypetimme ja chattailimme muutaman kerran kun olin Suomessa, mutta viimeisellä kerralla aistin selvästi, ettei häntä huvittanut jutella. Hänen vastauksensa olivat hitaita ja epämääräisiä ja hän sanoi useaan kertaan “you must be very busy...”, aivan kuin vihjaillen, että voisin palata töiden pariin ja lopettaa hänen kanssaan chattailun. Päätin, etten aloita enää yhtään keskustelua, ja tässä on lopputulos. Adimia ei kiinnosta pätkääkään pitää yhteyttä. Ja minä rakastan häntä. Eikö olekin hilpeää?
Okay, tästä tuli tällainen ankea valituskirje, vaikka minun piti lähettää sinulle halaus ja suklaacroissant ja muutama masala khakra ja toivottaa ihanaa reissua.
Love to you Darling!
Premdipa
Sinulla ei ole aavistustakaan miten paljon toivon, että olisit nyt täällä! Aikamoista tunnekuohua ilmassa, olen ollut kyynelten partaalla koko päivän. Inner Skills -kurssilla tapahtui jotain. Ei mitään dramaattista, kunhan vain kohtasin joitain ehdollistumiani. Tein Neelan, kurssin vetäjän kanssa erästä harjoitusta ja hän onnistui sohaisemaan kipeään kohtaan. Olen tietysti kiitollinen mahdollisuudesta katsoa, nähdä ja oppia, mutta en ole ihan varma, että Neela näki tilanteen oikein. Hän on vähän liian nopea minulle ja kun menen lukkoon, tuntuu kuin hän laittaisi sanoja suuhuni. Minä myötäilen ja nyökyttelen, koska Neela on mukava, englantilainen ja pukeutunut mustaan kaapuun.
Vasta myöhemmin aloin epäillä, ettei tilanne ehkä sittenkään mennyt niin kuin hän väitti ja nyt minua ahdistaa, kun en tullut ymmärretyksi. Ja mehän tiedämme jo, ettei Premdipa tykkää siitä ettei tule ymmärretyksi, koska silloin Premdipa tuntee itsensä torjutuksi and so on.
Nyt mietin, pitäisikö minun ottaa asia uudestaan esille huomisessa Inner Skills -workshopissa vai päästää irti. Tiedän ettet sinäkään pysty auttamaan koska en ole kertonut tarkemmin mistä on kyse, mutta olen aivan poikki enkä kerta kaikkiaan jaksa kerrata tätä sotkua uudestaan. Palaan myöhemmin asiaan, jos tämä vielä elää, kun palaat parin viikon kuluttua sähköpostin äärelle. Tosin luulen, että siihen mennessä olen kehitellyt aivan uusia tunnekuohuja ja konflikteja… Big sigh.
Jivan lähtee parin päivän päästä. Olen yrittänyt päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta tämä yksi jenkki parkkeeraa itsensä samaan pöytään aina kun näkee minut syömässä. Eilen kävelin Jivanin luokse ja sovimme päivällistreffit täksi illaksi. Sovimme, että molemmat ottavat Evening Meetingin jälkeen 7,5 minuutin suihkun ja kävelemme sitten yhdessä Zorbaan.
Evening Meetingin jälkeen Jivan sanoi, että hän on kauhean väsynyt eikä yhtään nälkäinen, joten voisimmeko perua. Minulla oli herkkä ja haavoittuva olo, joten olin vain helpottunut, ettei minun tarvinnut teeskennellä seurallista ja iloista, mutta hitto että Jivan on ärsyttävä. Näin palavasti hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Varsinkin kun törmäsin häneen puoli tuntia myöhemmin Zorban ovella kun olin itse jo lähdössä. Ei kuulemma saanut nukuttua koska on niin nälkäinen blah blah whatever. I'm not interested thank you very much.
Ai niin, minä ja Adim emme enää pidä yhteyttä. Skypetimme ja chattailimme muutaman kerran kun olin Suomessa, mutta viimeisellä kerralla aistin selvästi, ettei häntä huvittanut jutella. Hänen vastauksensa olivat hitaita ja epämääräisiä ja hän sanoi useaan kertaan “you must be very busy...”, aivan kuin vihjaillen, että voisin palata töiden pariin ja lopettaa hänen kanssaan chattailun. Päätin, etten aloita enää yhtään keskustelua, ja tässä on lopputulos. Adimia ei kiinnosta pätkääkään pitää yhteyttä. Ja minä rakastan häntä. Eikö olekin hilpeää?
Okay, tästä tuli tällainen ankea valituskirje, vaikka minun piti lähettää sinulle halaus ja suklaacroissant ja muutama masala khakra ja toivottaa ihanaa reissua.
Love to you Darling!
Premdipa
maanantaina, heinäkuuta 06, 2009
Pientä painetta
Hiki pinnassa. Olen touhottanut koko aamun niin että sydän tykyttää. Huomenna alkavan Inner Skills for Work & Life -kurssin vetäjä pyysi minua avustajakseen, kuulemma koska näytin niin tehokkaalta kahvilan tiskin takana. Olen tänään tehnyt pari tuntia ylimääräistä työtä ryhmähuonetta valmistellen ja kurssimateriaaleja kopioiden, ja varsinainen työpäivä alkaa lounaan jälkeen.
Onpa mahtavaa, että pohjoismainen tehokkuus ja järjestelmällisyys näkyvät päälle päin! Sitoutumiseni Work as Meditation -ohjelmaan tarkoittaa, etten voi osallistua kolmeen kuukauteen kursseille – paitsi jos kurssin vetäjä pyytää minua avustajakseen. Helper-status on erittäin haluttu, sillä avustaja saa satojen eurojen arvoisen kurssin ilmaiseksi. Jos sanoo ääneen haluavansa avustajaksi, voi olla varma ettei kutsua tule. Pitää vain tehdä työnsä nöyrästi ja odottaa.
Mutta on tämän aamun sydämentykytyksiin toinenkin syy. Minulta kysyttiin, haluaisinko ohjata tunnin aamujoogan Buddha Grovella pari kertaa viikossa. Olen imarreltu, mutta paniikissa. Enhän minä osaa! En ole koskaan ohjannut joogaa, saati englanniksi! Jooga on jäänyt viime kuukausina niin vähiin, ettei oma harjoituksenikaan ole kovin vahva. Ja mitä joogaa minä sitten ohjaisin? Alkeisastanga voisi olla hyvä, koska asanat olisivat aina samat: tunnissa ehtii tehdä aurinkotervehdykset ja muutaman seisomasarjan liikkeen. Myös sivanandajoogassa on selkeä tuntirakenne, mutta en tiedä uppoaisiko sivananda täällä. Tai sitten voisin vetää perushathan, mutta jälleen: en tiedä mitä kansainvälinen yleisö tykkäisi. Suomalainen hathajooga on ihan oma lajinsa, joka voi tuntua vieraalta. Tai sitten voisin tehdä jonkun ihan oman sekoituksen.
Huokaus. Haluaisin niiiin kovasti, mutta en taida uskaltaa. Arvostan itse sitä, että saan joogata hyvän ohjaajan ohjauksessa. Äsyynnyn, jos ohjaaja on epävarma ja tekee asanat vähän sinne päin. Ja nyt minun pitäisi itse asettua tilanteeseen, jossa olen ihmisten arvioitavana ja pahimmassa tapauksessa pilaan jonkun päivän, kun hän joutuu lähtemään kiukkuisena pois kesken tunnin. Ja minähän en tunnetusti kestä kovin hyvin torjuntaa. Vai onko minulle järjestetty tämä mahdollisuus, jotta voisin kohdata oman pelkoni, epävarmuuteni ja perfektionismini? Welcome, demons!
Olen menossa lokakuussa Pohjois-Intiaan joogaohjaajakoulutukseen – ehkä. Varasin paikan yli vuosi sitten, mutta en tiedä menenkö. Koulutus alkaa viisi päivää Work as Meditation -rupeaman päättymisen jälkeen. Kuukauden boot campin jälkeen olisin valmis ohjaamaan, mutta en nyt.
Anand, jonka kanssa juttelin, sanoi ettei joogaohjaajan tarvitse olla ammattilainen. Ideana on välittää jotain omaa muille, ja tunnit saavat olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Ja aina kun antaa jotain, joku saa jotain. It’s all about sharing. On jotenkin hyvin suomalainen tapa ajatella, että joogaohjaajalla täytyy olla muodollinen pätevyys, fysioterapeutin tutkinto ja kymmenen vuoden ohjauskokemus ennen kuin hän on valmis astumaan oppilaiden eteen. Vaikka silloin joogatunti saattaa tuntua enemmän fysioterapeuttiselta kuntoutukselta kuin joogalta.
Dunno. Pitää antaa tämän asian laskeutua.
Onpa mahtavaa, että pohjoismainen tehokkuus ja järjestelmällisyys näkyvät päälle päin! Sitoutumiseni Work as Meditation -ohjelmaan tarkoittaa, etten voi osallistua kolmeen kuukauteen kursseille – paitsi jos kurssin vetäjä pyytää minua avustajakseen. Helper-status on erittäin haluttu, sillä avustaja saa satojen eurojen arvoisen kurssin ilmaiseksi. Jos sanoo ääneen haluavansa avustajaksi, voi olla varma ettei kutsua tule. Pitää vain tehdä työnsä nöyrästi ja odottaa.
Mutta on tämän aamun sydämentykytyksiin toinenkin syy. Minulta kysyttiin, haluaisinko ohjata tunnin aamujoogan Buddha Grovella pari kertaa viikossa. Olen imarreltu, mutta paniikissa. Enhän minä osaa! En ole koskaan ohjannut joogaa, saati englanniksi! Jooga on jäänyt viime kuukausina niin vähiin, ettei oma harjoituksenikaan ole kovin vahva. Ja mitä joogaa minä sitten ohjaisin? Alkeisastanga voisi olla hyvä, koska asanat olisivat aina samat: tunnissa ehtii tehdä aurinkotervehdykset ja muutaman seisomasarjan liikkeen. Myös sivanandajoogassa on selkeä tuntirakenne, mutta en tiedä uppoaisiko sivananda täällä. Tai sitten voisin vetää perushathan, mutta jälleen: en tiedä mitä kansainvälinen yleisö tykkäisi. Suomalainen hathajooga on ihan oma lajinsa, joka voi tuntua vieraalta. Tai sitten voisin tehdä jonkun ihan oman sekoituksen.
Huokaus. Haluaisin niiiin kovasti, mutta en taida uskaltaa. Arvostan itse sitä, että saan joogata hyvän ohjaajan ohjauksessa. Äsyynnyn, jos ohjaaja on epävarma ja tekee asanat vähän sinne päin. Ja nyt minun pitäisi itse asettua tilanteeseen, jossa olen ihmisten arvioitavana ja pahimmassa tapauksessa pilaan jonkun päivän, kun hän joutuu lähtemään kiukkuisena pois kesken tunnin. Ja minähän en tunnetusti kestä kovin hyvin torjuntaa. Vai onko minulle järjestetty tämä mahdollisuus, jotta voisin kohdata oman pelkoni, epävarmuuteni ja perfektionismini? Welcome, demons!
Olen menossa lokakuussa Pohjois-Intiaan joogaohjaajakoulutukseen – ehkä. Varasin paikan yli vuosi sitten, mutta en tiedä menenkö. Koulutus alkaa viisi päivää Work as Meditation -rupeaman päättymisen jälkeen. Kuukauden boot campin jälkeen olisin valmis ohjaamaan, mutta en nyt.
Anand, jonka kanssa juttelin, sanoi ettei joogaohjaajan tarvitse olla ammattilainen. Ideana on välittää jotain omaa muille, ja tunnit saavat olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Ja aina kun antaa jotain, joku saa jotain. It’s all about sharing. On jotenkin hyvin suomalainen tapa ajatella, että joogaohjaajalla täytyy olla muodollinen pätevyys, fysioterapeutin tutkinto ja kymmenen vuoden ohjauskokemus ennen kuin hän on valmis astumaan oppilaiden eteen. Vaikka silloin joogatunti saattaa tuntua enemmän fysioterapeuttiselta kuntoutukselta kuin joogalta.
Dunno. Pitää antaa tämän asian laskeutua.
perjantaina, heinäkuuta 03, 2009
Ketarat ojossa
Makaan selälläni sängyllä, jalat seinällä. Jalkateriä särkee. Kantapäitä ja sitä pehmeää kudosta jalkaterän ulkosyrjällä. Kahvilatyöntekijöillä on ihmeellisiä ammattitauteja. Tässähän tulee melkein ikävä siisteihin sisähommiin, tietokoneen äärelle.
Kello on 14.40 ja minulla on harvinaislaatuinen tauko. Kävin Resortin ulkopuolella Ragassa lounaalla nauttimassa 50 rupian (0,75 e) thalin, sitten German Bakeryssä teellä ja suklaakakulla ja makaan nyt ketarat pystyssä, läppäri vatsalla keikkuen.
Work as Meditation on hurjan intensiivinen prosessi. Normipäivänä olen dynaamisessa meditaatiosa 6–7 ja töissä 8.30–15.30. Kundalini-meditaatio on 16.15–17.15 ja Evening Meeting 18.40-20.40. Kahtena iltana viikossa minulla on vielä “kelluva” 1,5 tunnin työvuoro. Esimerkiksi eilen juoksin Evening Meetingistä huoneeseeni vaihtamaan valkoisen kaavun tavallisiin vaatteisiin, sitten Zorba-ravintolaan, jossa hotkaisin dinnerin viidessä minuutissa ja juoksin valmistelemaan Chuang Tzu’ta iltameditaatiota varten.
Sytytin kynttilät ja valot, avasin ovet ja vahdin sisääntulijoita: lattiat ovat käsittelemätöntä marmoria, joten kaikilla pitää olla jalassaan valkoiset sukat. Ensikertalaisille lainaan sukat talon puolesta. Kerron “pehmeästi mutta lujasti”, että laukut ja juomapullot pitää jättää eteiseen. Nyrkissäni on huomaamaton laskuri, jota klikkailen sitä mukaa kun ihmisiä astuu sisään. Kaksi minuuttia ennen meditaation alkua lukitsen ovet, sammutan valot ja otan oman paikkani salissa. Tunnin kuluttua avaan ovet, hymyilen pehmeästi ja läsnäolevasti ja toivotan “Good night”. Torstai-iltaisin avustan “Awareness Techniques for Everyday Life” ja lauantai-iltaisin “Sitting in the Dark”. Työpäivä päättyy klo 23.
Tänään tein aamun 9–12.30 ja palaan kahvilaan vasta 21–24, eli minulla on iltapäivällä ruhtinaalliset neljä tuntia vapaata aikaa. Valitettavasti joudun myös maksamaan niistä: lopetan työt puolilta öin ja olen hyvällä onnella unessa yhdeltä, mutta herätyskello pimputtaa taas klo 5.30 dynaamiseen meditaatioon. En oikein tiedä, missä välissä pystyisin tasaamaan tätä univelkaa, päin vastoin sitä tuntuu kertyvän lisää. Mutta eiköhän tilanne rauhoitu parissa viikossa. Ehkä.
Jostain pitäisi löytyä aikaa ja energiaa kirjoittaa myös ne lehtijutut, joita en ehtinyt tehdä Suomessa. Mutta kyllä aikaa löytyy, juuri niin paljon kuin on tarpeen. Tunti sieltä, toinen täältä. Voin hätätapauksessa jättää Kundalini-meditaation väliin, ainakin niinä päivinä kun avustan Chuang Tzu’ssa. Ihme kyllä jonossa olevat kirjoitushommat eivät stressaa yhtään. Annan itselleni vielä muutaman päivän aikaa totutella olooni Resortissa ja katson töitä sitten uudestaan.
Kello on 14.40 ja minulla on harvinaislaatuinen tauko. Kävin Resortin ulkopuolella Ragassa lounaalla nauttimassa 50 rupian (0,75 e) thalin, sitten German Bakeryssä teellä ja suklaakakulla ja makaan nyt ketarat pystyssä, läppäri vatsalla keikkuen.
Work as Meditation on hurjan intensiivinen prosessi. Normipäivänä olen dynaamisessa meditaatiosa 6–7 ja töissä 8.30–15.30. Kundalini-meditaatio on 16.15–17.15 ja Evening Meeting 18.40-20.40. Kahtena iltana viikossa minulla on vielä “kelluva” 1,5 tunnin työvuoro. Esimerkiksi eilen juoksin Evening Meetingistä huoneeseeni vaihtamaan valkoisen kaavun tavallisiin vaatteisiin, sitten Zorba-ravintolaan, jossa hotkaisin dinnerin viidessä minuutissa ja juoksin valmistelemaan Chuang Tzu’ta iltameditaatiota varten.
Sytytin kynttilät ja valot, avasin ovet ja vahdin sisääntulijoita: lattiat ovat käsittelemätöntä marmoria, joten kaikilla pitää olla jalassaan valkoiset sukat. Ensikertalaisille lainaan sukat talon puolesta. Kerron “pehmeästi mutta lujasti”, että laukut ja juomapullot pitää jättää eteiseen. Nyrkissäni on huomaamaton laskuri, jota klikkailen sitä mukaa kun ihmisiä astuu sisään. Kaksi minuuttia ennen meditaation alkua lukitsen ovet, sammutan valot ja otan oman paikkani salissa. Tunnin kuluttua avaan ovet, hymyilen pehmeästi ja läsnäolevasti ja toivotan “Good night”. Torstai-iltaisin avustan “Awareness Techniques for Everyday Life” ja lauantai-iltaisin “Sitting in the Dark”. Työpäivä päättyy klo 23.
Tänään tein aamun 9–12.30 ja palaan kahvilaan vasta 21–24, eli minulla on iltapäivällä ruhtinaalliset neljä tuntia vapaata aikaa. Valitettavasti joudun myös maksamaan niistä: lopetan työt puolilta öin ja olen hyvällä onnella unessa yhdeltä, mutta herätyskello pimputtaa taas klo 5.30 dynaamiseen meditaatioon. En oikein tiedä, missä välissä pystyisin tasaamaan tätä univelkaa, päin vastoin sitä tuntuu kertyvän lisää. Mutta eiköhän tilanne rauhoitu parissa viikossa. Ehkä.
Jostain pitäisi löytyä aikaa ja energiaa kirjoittaa myös ne lehtijutut, joita en ehtinyt tehdä Suomessa. Mutta kyllä aikaa löytyy, juuri niin paljon kuin on tarpeen. Tunti sieltä, toinen täältä. Voin hätätapauksessa jättää Kundalini-meditaation väliin, ainakin niinä päivinä kun avustan Chuang Tzu’ssa. Ihme kyllä jonossa olevat kirjoitushommat eivät stressaa yhtään. Annan itselleni vielä muutaman päivän aikaa totutella olooni Resortissa ja katson töitä sitten uudestaan.
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
Kovan päivän ilta
Beate ilmoitti eilen aamulla, että työpaikkani on Plaza Café. Minähän olin itsekseni toivonut pääseväni kahvilaan sekoittamaan Cappuccinoja rakkaudella, mutta en osannut iloita. Ensireaktio oli pettymys: eikö elämä haluakaan, että kohtaan työhön liittyvät demonini jossain haastavassa tehtävässä? Onko elämä jopa sitä mieltä, että olen liian heikko kohtaamaan ne?
Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)
Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.
Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.
Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.
Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!
Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)
Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.
Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.
Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.
Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
