Miehen kanssa

Valvon taas. Sairaus meni ohi 1,5 päivässä, kiitos paitsi taitavan Charlotta-homeopaattini, myös joogaopettaja-energiaparantaja Petri Räisäsen, joka pitää huolen, ettei hänen kurssillaan hukata aikaa sairasvuoteella.

Olen taas liian jännittynyt nukkuakseni. Osho Resort ja edellinen Satori pyörivät mielessä. Varsinkin Jivan. Muistan, millainen energia humahti hänen lävitseen ja miten hänen silmänsä pehmenivät, kun sain Satorin päätyttyä vihdoin sanoa ääneen mitä näin työskennellessäni hänen kanssaan. Halasimme pitkään, laitoimme kämmenet yhteen namaste-tervehdykseen ja katsoimme toisiamme silmiin.

- You are beautiful, sanoin.

Hän suli, ja voin vain kuvitella, mitä minun silmissäni näkyi kun katsoin hänen sulamistaan.

Mutta sitten, hyvin nopeasti, käännyin pois. Too much jotain. Jotain, mitä en hallitse, pelkään. Miksei kauneus kestä, miksen uskalla pitää hetkestä kiinni, miksen viivyttele ja nauti hetken suloisuudesta? Pelästyn ja laitan energian poikki kuin sapelilla leikaten. Terävästi ja väkivaltaisesti. Pelko on toinen luontoni. Se tulee niin syvältä ja niin automaattisesti, ettei 7 päivän Satori onnistunut tekemään siihen kovin suurta repeämää.

Tässä tapauksessa tosin luulen, että Jivanilla on täsmälleen sama ongelma. Pelko. Hän menee samalla tavalla tilttiin, lyö luukut kiinni ja jää ihmettelemään kylmyyttä. Mihin taika katosi? Hän alkoi puuhata, järjestellä, pakata, hoitaa kurssin tavaroita kasaan, tosi vakavana ja hymyttömänä. Ilottomana. Hän näytti jopa stressaantuneelta ja ahdistuneelta. Ei enää katsonut minua silmiin. Tiesin, että hän oli lähdössä vielä samana iltana pois, mutta en nähnyt häntä enää kävellessäni rinkka selässä ryhmähuoneesta ulos.

Myöhään illalla kävelen Plaza Cafén ohi ja siellä Jivan istuu. Satorin aikana totuin näkemään hänet välillä mustassa ohjaajan kaavussa, jossain näkökentän reunamilla turvaamassa kurssilaisten työskentelyä, välillä viininpunaisessa kaavussa, itsekin osallistumassa prosessiin. Juuri hänen perässään marssin kuin vanki, vartijansa kengänkantoja tuijottaen, meditaatioon, lounaalle, tai minne tahansa meidät saatettiin.

Nyt hän näyttää farkuissaan ja reppu selässään kauhean nuorelta. Kävelen ensin sydän pamppaillen, muina naisina hänen ohitseen, mutta kun näen myös Andrein halaavan Jivania, rohkaistun.

– Hello boys.

– Hello girl.

Hän nousee ylös ja halaamme. Reppu on ikävästi tiellä, joten halaus jää lyhyeksi. Juttelemme. Tai minä yritän olla kauhean iloinen ja puhelias ja viritellä keskustelua, hän on jäykkä. Ääneni menee kerran falsettiin – selvä merkki, että jännitän ihan sikana. Tuntuu ihan siltä kuin olisimme molemmat halunneet vielä tavata, mutta nyt kun olemme tilanteessa oikeasti, kumpikaan ei tiedä mitä sanoa tai tehdä. Parin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen tokaisen:

– All the best.

Käännyn ja lähden.

– It was nice meeting you, Jivan sanoo.

– Yeah, vastaan, jo menossa.

Jivan on tulossa parin kuukauden kuluttua takaisin Osho Resortiin. Ehkä tapaamme vielä ja saan katsoa tämän kuvion loppuun asti. Tavalla tai toisella. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pieni ihastus haihtuu taivaan tuuliin.

Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun ihastun johonkin kurssilaiseen ja vietän päivät unelmoiden. Olen osallistunut neljään 10 päivän Vipassana-retriittiin, ja joka kerta kuvio on ollut sama. Valitsen miesten puolelta meditaatiosalia jonkun miehen, josta alan haaveilla. Tai sanotaan se suoraan: käyn ihan kuumana. Kurssin jälkeen, kun voimme taas puhua, vaihdan miehen kanssa pari sanaa. Ei hän ole ollenkaan sellainen kuin unelmoin. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tunnistan kyllä samat merkit Jivaninkin suhteen. Mutta on tässä jotain muutakin. Vipassana-kurssilla ei puhuta eikä oteta muutenkaan minkäänlaista kontaktia toisiin kurssilaisiin. Satorissa me emme keskustele, mutta puhumme kyllä. Toinen puhuu, toinen katsoo ja kuuntelee. Näkee. Olemme toisillemme täysin läsnä. Nyt ei ole kyse siitä, että Jivan olisi jotain ihan muuta. Ennemminkin olen nähnyt sen aidon Jivanin, joka pääsee vain harvoin esiin jäykän suojahaarniskan alta.

Olemme antaneet toisillemme jotain todella arvokasta: terävän, keskittyneen läsnäolomme. Tyhjyytemme, neutraaliutemme ja – uskaltaako sitä sanoakaan – rakkautemme. Sen kylmän viileän rakkauden, jota puhdas läsnäolo on, ilman halua, toiveita tai vaatimuksia. Olen nähnyt hänet, ja hän minut. Se tapahtui, se ei koskaan muutu. Vaikka ihastumiseni olisikin pitkälti mieleni tuottamaa romanttis-eroottista viihdettä, yksi asia ei muutu: Hän on kaunis. Olen kiitollinen, että olen saanut nähdä sen.

Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että joogakurssilla on yksi tyyppi, joka käyttäytyy samalla tavalla. Kun hänen kanssaan juttelee, hän alkaa pikku hiljaa kääntyä, hän antaa kehollaan viestin että hän haluaa pois. Hän ei uskalla olla täysin läsnä. Minun ja tyypin keskustelut ovat aika hassuja, kun puhetta tulee, vaikka molemmat ovat jo kääntäneet rintamasuunnan toisaalle ja katselevat pois.

Jivan taitaa olla enkeli, tervetuloa joukkoon! Kiitos, että toit näkyviin tämän kuvion, jota pyöritän niin rutinoituneesti. Näytit kristallinkirkkaasti, miten pelko lamaannuttaa minut ja tukahduttaa hyvän, aidon ja luontevan, kun kohtaan miehen. Tapani ajatella ja reagoida on itsesuojelua, ja olen epäilemättä tarvinnut sitä, mutta nyt se saa mennä. Aion räjäyttää kuvion taivaan tuuliin. Tai hioa sitä rikki kuin vanki, joka viilaa tylsällä veitsellä kaltereita. Vaikka vapautuminen veisi vuosia, jatkan sinnikästä hinkkaamista. Nyt kun näen kuvion ja olen siitä tietoinen, en muuta voi. Onneksi.