Beate ilmoitti eilen aamulla, että työpaikkani on Plaza Café. Minähän olin itsekseni toivonut pääseväni kahvilaan sekoittamaan Cappuccinoja rakkaudella, mutta en osannut iloita. Ensireaktio oli pettymys: eikö elämä haluakaan, että kohtaan työhön liittyvät demonini jossain haastavassa tehtävässä? Onko elämä jopa sitä mieltä, että olen liian heikko kohtaamaan ne?
Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)
Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.
Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.
Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.
Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti