Welcome back

Helsingissä oli lähtöpäivänä eli sunnuntaina 24 astetta lämmintä, Mumbaissa maanantaina 26. Eli mukava pehmeä lasku tropiikkiin. Tosin täällä on niin kosteaa, että iholla on koko ajan pieni nihkeys. Tukka litistyy päätä myöten ja latvat kihartuvat ja sojottavat ärsyttävästi. En muistanutkaan, että Intiassa olemiseen liittyy myös tällaisia ongelmia. Mietin, pitäisikö sittenkin hankkia muotovaahtoa ja fööni, jotta saisi tähän hentoon vauvantukkaan ryhtiä, mutta onneksi ajatus menee nopeasti ohi.

Nukuin lähtöä edeltävänä yönä kolme tuntia, kun väänsin toiminimen kirjanpitoa kasaan. Lähtö oli aikamoista härdelliä, kun sinkoilin huoneesta toiseen toimittaen kymmeniä keskeneräisiä asioita, mutta minkäänlaista paniikkia ei syntynyt. Vaikka kirjaimellisesti juoksin ehtiäkseni tehdä kaiken, ei siltikään tuntunut, että olisi kiire.

Kyllä meitä nauratti äidin kanssa, kun hän ompeli revennyttä toppini olkainta ja minä silitin paitoja, jotka olin pessyt yöllä käsin. MPN-syndrooma on tosiaankin verissä, ihan turha taistella vastaan. En ole silittänyt mitään vaatteitani pariin vuoteen, mutta on paljon kivempi kun sitten Intiassa saa vetää ylleen puhdasta ja sileää.

Koneessa en nukkunut ollenkaan, kun olin niin innoissani ja vähän peloissanikin ajatellessani, mikä minua odottaa. Olen siis taas Punessa Osho International Meditation Resortissa. (Eli täällä.) Sain kaksi päivää aikaa akklimatisoitua, mutta huomenna alkaa kolmen kuukauden Work as Meditation Training Programme, työmeditaatio.

Toivon, että työ olisi jotain helppoa, jota voisin tehdä rennosti ja nautiskellen. Voisin hoitaa vaikkapa Basho Courtin tenniskenttää tai istuisin kuntosalin respassa. Tai voisin hymyillä iloisesti Plaza Caféssa ja tarjoilla asiakkaille rakkaudella sekoitettuja cappuchinoja. Mutta pelkään, että elämä on järjestänyt minulle jotain muuta, esimerkiksi tilaisuuden kohdata työntekoon liittyvät demonit silmästä silmään. Ei helvetti, jos mut laitetaan toimittamaan Osho Timesia tai kirjoittamaan juttuja Osho.comiin tai tekemään jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin minun niin sanottu koulutusta vastaava työni ei olisi muutenkin riittävän ahdistavaa. Olisi kidutusta tehdä sitä englanniksi.

No, huomenaamulla marssin Beaten officeen ja saan kuulla, mikä työ minulle on määrätty. Huh kun jännittää!

Eilinen päivä meni nukkuen, mutta tänä aamuna olin aamukuudelta dynaamisessa meditaatiossa. Ihanaa! Meitä oli ehkä 30 ihmistä valtavassa auditoriossa, johon mahtuu sesonkiaikaan satoja meditoijia, mutta porukan harvalukuisuus ei häirinnyt yhtään. Päin vastoin olen nöyrän kiitollinen energiasta, jonka yhdessä tekeminen tuo meditaatioon. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-ohjaaja aikoinaan totesi: “Missä kaksi tai useampi on kokoontuneena minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

Kun astuin eilen aamulla portista sisään, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Täällä on helppo olla. Vaikka nyt on low season ja Resort tuntuu tyhjältä, paikan energia on tuttu ja vahva. Maisema on kyllä muuttunut, sillä kaikki pääkulkuväylät on katettu jykevin katoksin. Pari kertaa on kuulemma jo satanut, mutta varsinaista monsuunia odotellaan vielä.

Tuntuu, että kirjoitan tätä merkintää jotenkin kauhean monotonisesti. Kuivasti, virallisesti ja tylsästi. Käyttämissäni lauserakenteissa on jotain töksähtelevää. Mutta en halua takertua siihen, vaan jatkan loppuun asti. Enkä jätä kirjoittamista kesken, enkä “huonolaatuista” tekstiä julkaisematta. Itse asiassa tämä on parasta Work as Meditationia: katson tätä tyytymättömyyttä ja täydellisyyden vaatimusta, mutta en anna niiden ottaa ylivaltaa ja lamauttaa. Sen sijaan pidän huomion siinä hyvän ja rauhan häivähdyksessä, joka minussa myös on, ja jatkan naputtelua. Tuli mitä tuli.

Huh, kylläpä vatsassa lepattaa!