sunnuntaina, kesäkuuta 14, 2009

Kivistyksiä

Luulen, että Adim särkee vielä sydämeni. Olen yrittänyt olla cool hänen suhteensa ja vakuuttanut itselleni, että tilanne on hallinnassa. Mutta se ei ole totta.

Olen tänään vain liukunut hetkestä hetkeen ja antanut itseni tehdä juuri sitä mitä teen. Käytännössä olen nauttinut kehostani, masturboinut, ajatellut Adimia ja hokenut I love you, I love you so much edes haluamatta sanoa niin, sanat vain nousevat sisältäni. Ja ejakuloin niin että sänky ja vaatteet lainehtivat.

Olen vakuuttanut itselleni, etten voisi koskaan rakastua Adimiin oikeasti, koska hän on mitä on eikä missään tapauksessa sellainen mies jonka haluan (ja ansaitsen). Olen myös vakuuttanut itselleni, ettei Adimin kaltainen mies pysty koskaan satuttamaan minua, koska olen niin fiksu. Mutta totuus on, että läähätän hänen jaloissaan kuin höntti koiranpentu. Haluan kuollakseni, että hän silittäisi ja taputtaisi minua päähän, rakastaisi minua. Olen hänen. Hän voi sanoa tai tehdä mitä tahansa, voin olla miten ärsyyntynyt tai vihainen tahansa, mutta lopulta haluan häntä entistä enemmän.

Häpeän heikkouttani, mutta tällainen minä olen. Myös tällainen minä olen.

Haluaisin löytää jonkun toisen miehen jonka kanssa rakastella. Ennen kaikkea siksi, ettei minun tarvitsisi tunnustaa Adimille myöhemmin, ettei minulla ole ollut hänen jälkeensä ketään. Että odotin puoli vuotta, jotta saisin taas rakastella hänen kanssaan. Miten säälittävää. Ajatus Adimista jonkun toisen naisen kanssa viiltää. Kai minä ajattelen, että minuun sattuisi vähemmän, jos löytäisin itse jonkun muun. Voihan se olla tottakin. Ehkä minuun todellakin sattuisi vähemmän.

Näen, että nämä takertuvat ja mustasukkaiset ajatukset ovat mieleni tuotoksia. Näen myös, etteivät ne tee minulle hyvää, kidutan vain itseäni. Mutta en pysty päästämään irti. Kun ajattelen Adimia siellä missä hän nyt on, elämässä elämäänsä, kuinka hän on unohtanut minut eikä ainakaan ikävöi yhtään, tunnen itseni idiootiksi.

Olenko minä rakastunut häneen? Miksi olen sanonut tänään sata kertaa I love you?

Ehkä nämä epätoivoiset tunteet Adimia kohtaan ovat vain heijastus tästä muusta epätoivosta, jota elämässäni tuntuu tällä hetkellä riittävän. Olin eilen niin ahdistunut, että vatsa kramppasi, rintaa poltti, kroppa kiristyi ja kasvot vääristyivät. Revin t-paidan etumusta aivan kuin olisin halunnut kaivaa sydämeni ulos, jotta tuska helpottaisi. Oksetti. Soitin ystävälle ja itkin puhelimessa.

Työ tekee tämän minulle. Yritän aloittaa kirjoittamisen, mutta en pysty. Se ei vain tapahdu. Kun yritän pakottaa itseni töihin, murskaava ahdistus lyö ylitseni. Ystäväni näki viime loka- ja marraskuussa, miten kamppailin saman kivun ja ahdistuksen kanssa. Eilen hän esitti ajatuksen, joka pysäytti: Jos tällainen työ tekee minut näin ahdistuneeksi, olisiko mahdollista, että tämän tyyppinen työ ei enää sovi minulle? Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan ajatella, että ehkä se on totta. Kuinka paljon enemmän minun pitää kärsiä, ennen kuin näen sen mikä on itsestään selvää? Ei tämä oivallus tarkoita sitä, etten koskaan enää kirjoittaisi, mutta ehkä minun pitäisi jättää journalismi toistaiseksi.

Vaikka sanoin itseni irti jo 1,5 vuotta sitten, luovuin palkkatyöstä ja urasuunnitelmista, olen edelleen kovin takertunut journalistin identiteettiini. Tiedän, että kun saan itseni kasaan ja työt tehtyä, olen aika helvetin hyvä toimittaja. Parempi kuin moni muu. Kuinka voisin luopua jostain (siitä ainoasta asiasta), missä olen niin hyvä? Tiedostan myös, että tämä työ on minulle siunaus: freelancerina pystyn tekemään mukavan tilin lyhyessä ajassa.

Saan heinäkuun lopulla osuuteni edellisen työnantajani henkilöstörahastosta: 4 000 euroa. Myös paluulippu Intiaan on jo maksettu. Pärjäisin tällä potilla puoli vuotta, jos jättäisin kalliit kurssit väliin. Todellakin, on ihan realistinen mahdollisuus jättää kaikki työt sikseen. Päästän vain irti. Ilmoitan aamulla toimeksiantajilleni, että tällainen tilanne, hyvää kesää. Voi luoja miten houkuttelevalta ajatus tuntuu! Pelkästään se, että juttelin tästä mahdollisuudesta ystäväni kanssa antoi minulle valtavasti lisää tilaa hengittää.

Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Jos sittenkin yrittäisin vielä, tsemppaisin vähän enemmän päästäkseni tämän ahdistavan lamaannuksen yli. Ei tarvitsisi jättää ketään pulaan, ei tarvitsisi niellä ylpeyttään ja myöntää epäonnistuneensa, saisi isomman matkakassan, jolloin Intiassakin olisi helpompi hengittää. Toisaalta en ymmärrä, miten pystyisin tsemppaamaan ja rutistamaan enää yhtään enempää. Ennemminkin minun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa asioiden tapahtua. Päästää irti, rentoutua ja vain katsoa, mitä tapahtuu. Hyväksyä, että joko teen työt tai en tee.

Olenko valmis antautumaan, päästämään irti ja hyväksymään, etten ehkä kirjoita riviäkään ennen Intiaan lähtöä? Enpä usko. Todennäköisesti pusken, rimpuilen ja kärsin siihen asti, kun nousen kahden viikon kuluttua Mumbain-koneeseen. Otan kesken jääneet työt mukaani ja jatkan itseni kiduttamista Intiassa.

Sen kanssa jotenkin vielä pärjää, että työnteko on vaikeaa ja tuskallista, kunhan jälkeä syntyy. Jämähtäminen siihen, ettei tekstiä synny, on kidutusta. Tämä ei voi olla terveellistä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta antautua ja hyväksyä, että sitten kun rahat loppuvat, tulen takaisin Suomeen ja etsin töitä kaupan kassana tai siivoojana. Pari, kolme kuukautta riittäisi, jos voisin asua vanhempien luona. Muussa tapauksessa pitäisi tehdä hommia puoli vuotta. Niinhän monet tekevät: puoli vuotta töitä lännessä, puoli vuotta reissun päällä. Mutta minä tuntisin itseni marttyyriksi. En olisi yhtään onnellisempi. Päätelmä: Virpin ei ole tarkoitus olla onnellinen. Virpi-parka.

Kello lähenee seitsemää ja olen yhä tietoisempi huomisesta deadlinestä. Juttu piti palauttaa perjantaina, mutta pyysin lisäaikaa. Pitäisi kirjoittaa parisuhdejuttu erääseen naistenlehteen. Täyttä bullshittiä. Ensinnäkään en usko sellaisiin parisuhteisiin, jollaisia naistenlehtien näppärillä jutuilla yritetään auttaa tai pelastaa. Ihmiset tarvitsevat tietoista rakkautta ja läsnäolevaa rakastelua eivätkä neuvoja niin sanotuilta “asiantuntijoilta”, joilla on täsmälleen samat ongelmat omassa parisuhteessaan. Toisekseen en usko tieteen kykyyn ratkaista parisuhdeongelmia, ja minua ahdistaa siteerata asiantuntijaa, joka siteeraa kallisarvoisia tutkimuksiaan. (Emerson sanoi sen parhaiten: “I hate quotations. Tell me what you know.” Täältä voi lukea, mitä kirjoitin siteeraamisesta joskus aiemmin.) Kolmanneksi en usko terapiaan eli menneessä vellomiseen, älylliseen jauhamiseen ja setvimiseen.

Miksi helvetissä minä suostuin ottamaan tämän jutun vastaan? Kannattaako kiduttaa itseään, lapioida lisää bullshittiä tähän hulluun maailmaan vain siksi, että saa muutaman satalappusen kouraansa? Ei todellakaan. Mutta valitettavasti ylpeyteni ei salli minun luovuttaa. Olisi liian häpeällistä ilmoittaa toimitukselle, etten pysty. Siksi aion yrittää, onhan tässä vielä yö aikaa. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon ahdistusta joudun vielä sietämään ennen aamua.

Se alkakoon nyt.

PS. Tämä blogikirjoitus on pituudeltaan 7 000 merkkiä. Yhtä monta merkkiä pitäisi saada kasaan ja järjestykseen lehtijuttua varten. Kolmen sivun juttu. Onko tämä nyt sitten paljon vai vähän? Höh, typerä kysymys. Se on 7 000 merkkiä liikaa. Höpötän. Jaarittelen. Pitkitän. Venytän. Mahdollisimman. Pitkään. Okei. Nyt.

Ei kommentteja: