Höh, miksen heti tajunnut tarttua raamattuun? Avaan Lonely Planetin ja tutkin karttaa. Lähin ostoskeskus on vain muutaman minuutin fillarimatkan päästä. Polkaisen valtavan, lasiseinäisen kompleksin pihaan ja jätän pyöräni vartioituun parkkiin. “Welcome, madame”, silinterihattuinen ovimies toivottaa. Viininpunainen Osho-univormuni pistää tässä ympäristössä silmään, mutta olen länsimaisten merkkitavaroiden keskellä kuin kotonani. Myyjätkin tietävät, että jostain helmojen laskoksista löytyy luottokortti, ja palvelu on sen mukaista.
Alennusmyynti! Alan toden teolla innostua. Löydän ylisöpöt limenvihreät Conversen flip-flopit, 3,10 e.
Kuulin tänään, että ensi viikolla alkavalla kurssillani kaikki, sekä miehet että naiset, yöpyvät samassa tilassa. Onkohan siellä edes sermejä? Etamin alusvaateosaston kirkuvat kyltit pysäyttävät minut, –50 %. Ostan hennon liilat rintsikat, 5,70 e. Hitto vieköön, otan nuo mustatkin, 7,30 e.
Kotimatkalla kurvaan The Yogi Tree -ravintolaan pizzalle, 3 e.
Virpi is happy!
perjantaina, tammikuuta 30, 2009
Lomasuunnitelmia
Vaikka minulla on viiden vuoden viisumi, joudun käymään 180 päivän välein Intian rajojen ulkopuolella. Puoli vuotta tulee täyteen kesäkuun alussa. Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä kuukaudeksi tai pariksi Thaimaaseen ja tulla sitten takaisin Intiaan. Mutta mitä jos piipahtaisin Suomessa! Intian arki on niin rankkaa, että kesäloma tulisi kovaan tarpeeseen.
Aah, olen jo nähnyt päiväunia, kuinka osallistun Suomessa eräälle kurssille ja liidän jänkhän poikki ruskettuneena ja puolivalaistuneena rakkaiden ihmisten odottaville käsivarsille. Mutta vielä ihanampaa olisi nähdä perhettä.
Tiedän, että oikeasti aikaa ei ole olemassa. Aika on vain mielen luoma käsite, joka mahdollistaa ajatusten vellomisen menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Oikeasti on olemassa vain tämä yksi nykyhetki, joka on ikuinen.
Mutta totuus ajasta ja nykyhetkestä haihtuu taivaan tuuliin, kun ajattelen veljenpoikia ja -tyttöä. He ovat niin pieniä! He kasvavat niin kauhean nopeasti! Haluan nähdä, olla mukana! On ikävä! Mitä jos he unohtavat Virpi-tädin kokonaan!
Aloitin kesäloman suunnittelun kun makasin kipeänä Mumbaissa. Olo oli herkkä ja haavoittuvainen, joten ymmärtäähän sen. Olen tietoinen ja myös hieman ärtynyt siitä, että aina kun uppoan haaveilemaan Suomen-matkasta, unohdan olla läsnä. En hyväksy sitä täydellistä, joka on nyt, vaan viihdytän itseäni päiväunelmilla.
Mutta silti. Samalla voisin jättää kotiin toiset bikinit. Mitä teen kaksilla, kun en ole käyttänyt ensimmäisiäkään kuin kerran? Poiskaan niitä ei viitsi heittää, koska ne ovat uudet ja lahjaksi saadut. Samalla voisin hakea hopeiset flip-flopit veljen vintiltä, ne ovat sen vihreän kassin päällä. Pääsisin kampaajalle. Söisin ruisleipää ja kylmäsavustettua lohta.
Aah, tämä päiväuni on ihana! Se livahtaa mieleen myös meditaation aikana, kun istun risti-istunnassa viileällä marmorilattialla Oshon entisen kotitalon peilisalissa. Päästän ajatuksesta irti. Tämä talo on zen. Täällä on hurjan rauhoittava energia ja mieli tyhjenee kuin itsestään. Kun kello kumahtaa meditaation päättymisen merkiksi, nousen vastahakoisesti ylös ja kävelen hitaasti ovelle.
Eteisessä etsin katseellani vihreitä varvastossuja. Ei missään. Astun sivuun ja odotan tyynesti, että kaikki muut saavat kenkänsä ja lähtevät. Kenkiäni ei näy. Jaa. Joku on vissiin vienyt ne. Seisoskelen hieman pöllämystyneenä, mutta rauhallisena eteisessä. Meditaation valvoja osoittaa oven suussa olevia rispaantuneita tossuja: “Ota nuo, ne eivät ole kenenkään.”
Sujautan kaksi numeroa liian pienet muoviläpyskät jalkoihini ja lähden kävelemään kohti auditoriota ja seuraavaa meditaatiota. Onnittelen itseäni. Näin tätä henkistä elämää eletään! Ei reagoida tunnekuohulla vaan otetaan jokainen hetki vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Joka hetki on täydellinen. Karman laki pitää huolen oikeudenmukaisuudesta, minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun tyyneyteni palkitaan ja varas saa rangaistuksensa, tavalla tai toisella. Sääli valtaa minut. Ihminen joka varastaa, ei ole onnellinen. Toivottavasti hänkin löytää jotain hyvää ja kaunista elämäänsä.
Illan edetessä tyyneyteni hälvenee. Jalat kipeytyvät huonoilla kengillä kävelystä. Väsyttää ja päätä särkee. Ajattelen vähän väliä metsänvihreitä varvastossuja, joissa oli kaunis metallinen kiilto. Ne olivat Hawaianakset! Niissä oli ihanan joustava pohja ja niillä pystyi kävelemään koko päivän, toisin kuin näillä paikallisilla muovinpaloilla. Ne olivat kalliit ja ennen kaikkea ne olivat minun! Tuijotan muiden ihmisten jalkoja. Suunnittelen mielessäni, mitä sanon jos törmään varkaaseen. Nolaanko hänet julkisesti vai otanko laupean, ymmärtäväisen asenteen?
Ihan sama. Päivä on joka tapauksessa pilalla. Itkettää. Jumalauta mä lähden hakemaan ne parhanan flip-flopit sieltä veljen vintiltä!
Aah, olen jo nähnyt päiväunia, kuinka osallistun Suomessa eräälle kurssille ja liidän jänkhän poikki ruskettuneena ja puolivalaistuneena rakkaiden ihmisten odottaville käsivarsille. Mutta vielä ihanampaa olisi nähdä perhettä.
Tiedän, että oikeasti aikaa ei ole olemassa. Aika on vain mielen luoma käsite, joka mahdollistaa ajatusten vellomisen menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Oikeasti on olemassa vain tämä yksi nykyhetki, joka on ikuinen.
Mutta totuus ajasta ja nykyhetkestä haihtuu taivaan tuuliin, kun ajattelen veljenpoikia ja -tyttöä. He ovat niin pieniä! He kasvavat niin kauhean nopeasti! Haluan nähdä, olla mukana! On ikävä! Mitä jos he unohtavat Virpi-tädin kokonaan!
Aloitin kesäloman suunnittelun kun makasin kipeänä Mumbaissa. Olo oli herkkä ja haavoittuvainen, joten ymmärtäähän sen. Olen tietoinen ja myös hieman ärtynyt siitä, että aina kun uppoan haaveilemaan Suomen-matkasta, unohdan olla läsnä. En hyväksy sitä täydellistä, joka on nyt, vaan viihdytän itseäni päiväunelmilla.
Mutta silti. Samalla voisin jättää kotiin toiset bikinit. Mitä teen kaksilla, kun en ole käyttänyt ensimmäisiäkään kuin kerran? Poiskaan niitä ei viitsi heittää, koska ne ovat uudet ja lahjaksi saadut. Samalla voisin hakea hopeiset flip-flopit veljen vintiltä, ne ovat sen vihreän kassin päällä. Pääsisin kampaajalle. Söisin ruisleipää ja kylmäsavustettua lohta.
Aah, tämä päiväuni on ihana! Se livahtaa mieleen myös meditaation aikana, kun istun risti-istunnassa viileällä marmorilattialla Oshon entisen kotitalon peilisalissa. Päästän ajatuksesta irti. Tämä talo on zen. Täällä on hurjan rauhoittava energia ja mieli tyhjenee kuin itsestään. Kun kello kumahtaa meditaation päättymisen merkiksi, nousen vastahakoisesti ylös ja kävelen hitaasti ovelle.
Eteisessä etsin katseellani vihreitä varvastossuja. Ei missään. Astun sivuun ja odotan tyynesti, että kaikki muut saavat kenkänsä ja lähtevät. Kenkiäni ei näy. Jaa. Joku on vissiin vienyt ne. Seisoskelen hieman pöllämystyneenä, mutta rauhallisena eteisessä. Meditaation valvoja osoittaa oven suussa olevia rispaantuneita tossuja: “Ota nuo, ne eivät ole kenenkään.”
Sujautan kaksi numeroa liian pienet muoviläpyskät jalkoihini ja lähden kävelemään kohti auditoriota ja seuraavaa meditaatiota. Onnittelen itseäni. Näin tätä henkistä elämää eletään! Ei reagoida tunnekuohulla vaan otetaan jokainen hetki vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Joka hetki on täydellinen. Karman laki pitää huolen oikeudenmukaisuudesta, minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun tyyneyteni palkitaan ja varas saa rangaistuksensa, tavalla tai toisella. Sääli valtaa minut. Ihminen joka varastaa, ei ole onnellinen. Toivottavasti hänkin löytää jotain hyvää ja kaunista elämäänsä.
Illan edetessä tyyneyteni hälvenee. Jalat kipeytyvät huonoilla kengillä kävelystä. Väsyttää ja päätä särkee. Ajattelen vähän väliä metsänvihreitä varvastossuja, joissa oli kaunis metallinen kiilto. Ne olivat Hawaianakset! Niissä oli ihanan joustava pohja ja niillä pystyi kävelemään koko päivän, toisin kuin näillä paikallisilla muovinpaloilla. Ne olivat kalliit ja ennen kaikkea ne olivat minun! Tuijotan muiden ihmisten jalkoja. Suunnittelen mielessäni, mitä sanon jos törmään varkaaseen. Nolaanko hänet julkisesti vai otanko laupean, ymmärtäväisen asenteen?
Ihan sama. Päivä on joka tapauksessa pilalla. Itkettää. Jumalauta mä lähden hakemaan ne parhanan flip-flopit sieltä veljen vintiltä!
torstaina, tammikuuta 29, 2009
Ensimmäinen tanssi
Buddha Grove -aukiolta kantautuu jytinä. Joka aamu klo 10.45 on tarjolla tunnin mittainen Dance Celebration, ulkoilmadisco, jossa DJ sekoittaa sulavasti länsimaisia ja intialaisia listahittejä, New Agea ja jotain psykedeelistä. Viitisenkymmentä ihmistä heiluu auringonpaisteessa, viininpunaisten kaapujen helmat heiluen.
Myöhästyin vipassanameditaatiosta, joten osallistuin hetken itsekin. Tanssin parikymmentä minuuttia silmät kiinni. Sitten huomasin katselevani yhä enemmän muita ja kun tanssistakin tuli innotonta askel-viereen-ketkutusta, vetäydyin päiväkirjan kanssa varjoon.
Kolme päivää Oshon ashramissa, ja minulle on avautunut aivan uusi, yllättävä ulottuvuus: tanssi! Kaiken tanssitunneilla opitun voi heittää romukoppaan. Koreografiat, ryhdin, keskivartalon hallinnan. Huomaan, etten ole oppinut tanssitunnilla tanssimaan vaan esittämään tanssijaa. Kun on tietyt muuvssit hallussa, saa itseluottamusta ja voi revitellä peilisaleissa ja tanssilattialla.
Kun lopetan esittämisen ja antaudun liikkeelle, jota kehoni haluaa tehdä luonnollisesti, se ei muistuta tippaakaan sitä mitä olen tottunut kutsumaan tanssiksi. Se on hurjaa, hillitöntä, hallitsematonta, palavaa ja vähän pelottavaa. Mieli tarjoaa myös sellaista adjektiivia kuin ruma, mutta miten sellainen voisi olla rumaa, joka tuntuu paremmalta kuin mikään kehoni liike koskaan aikaisemmin?
Yksi mullistava oivallus liittyy rytmiin. Kun kehoni sai puheenvuoron, se ilmoitti selkeästi, ettei se halua laskea kahdeksaan. Olen ihan äimänä. Aiemmin, kun olen kuunnellut mitä tahansa musiikkia, olen ollut tietoinen rytmin rakenteesta, taustalla kulkevista kaseista ja 32 tahdin blokeista. Ja ajatellut, että tanssi ja ilmaisu liimataan tämän rakenteen päälle. Tai jos rakenne rikotaan, se tehdään hallitusti. Koska olenhan musikaalinen ja minulla on hyvä rytmitaju. Oli hämmentävää huomata, että tämäkin itsestäänselvyys on vain mieleni tuottama ehdollistuma. Itsensä ilmaiseminen tanssin avulla on jotain ihan muuta.
Ilmaisu on avautunut Oshon meditaatioiden avulla. Erityisesti kundaliinimeditaatio on kolahtanut niin, että henkeä salpaa. Kun meditaatio alkaa, vedän viinipunaiset silmälaput silmille. En näe mitään, ja kuulen vain kaiuttimista pauhaavan musiikin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia täristään. Pysyttelen rentona ja annan kropan väristä, hytkyä ja nykiä. En tärisytä itseäni, vaan annan kehoni täristä – siinä on valtava ero.
Jalkapohjat ovat tiukasti maadottuneet. Annan energian nousta jalkoja pitkin ylöspäin. Äänimatto vyöryy ylitseni, mutta keho värisee ihan omaan tahtiinsa. Välillä isoja kouristuksenomaisia nykäisyjä, aivan kuin saisin sähköshokkeja, välillä pientä hienovaraista värinää. En ole tekijä vaan tarkkailija, hiljainen todistaja. En ennakoi mitään, seuraan vain ihmetellen, miten liike siirtyy kehon osasta toiseen, täysin epäjohdonmukaisesti.
Lävitseni kulkee sykähdys ja irvistän tuskasta, vaikka mitään kipua ei ole. Ylitseni pyyhkäisee paksu aalto. Peite silmillä imee sekä hien että kyyneleet. Vartin tärinän jälkeen keho on irtonainen ja herkkä.
Seuraavat 15 minuuttia tanssitaan. Minulla on edelleen side silmillä enkä näe mitä muut tekevät. Olen täysin yksin omassa pimeydessäni. Irrationaalinen tärinä sulaa irrationaaliseksi tanssiksi. Ei selkeää rytmiä, pelkkää poukkoilevaa hulluutta.
Välillä mieli yrittää tarjoilla ajatusta, että tämä näyttää varmasti hirveältä, mutta päästän ajatuksesta saman tien irti. Keskitän koko huomioni oikeaan kyynärpäähän, olen kyynärpää, ja seuraan kuinka se liikkuu tilassa johdattaen muun kroppani hurmaavaan ravistukseen tai kiemuraan. Välillä heittelehdin holtittomasti jäsenet jäykkinä kuin zombie, välillä aaltoilen niin pehmeästi, etten voi kuin nieleskellä.
Olen uskaltanut astua johonkin sellaiseen paikkaan, jossa en ole ennen ollut. Tunnistan myös pelon, joka nytkin vaanii tuolla jossain reunamilla. Joskus, kun olen harrastanut miehen kanssa seksiä, en ole uskaltanut astua tänne. Jos nyt päästän irti, menetän kontrollin ja näytän, kuulostan, haisen ja maistun niin kamalalta, että mies kavahtaa inhosta.
Heitän pään taakse, paljastan kaulavaltimon ja nostan myös kädet ranteet edellä ylös ja olen pakahtua. Ota minut, elämä, tee ihan mitä haluat, otan kaiken vastaan.
Onkohan niin, että tanssin ensimmäistä kertaa eläissäni. Pikkutyttönä hytkyin peilin edessä kuvitellen olevani joku muu. Olen myös aikuisena käynyt tanssitunneilla ja nauttinut suuresti, mutta jokin katkera sivumaku siinä on ollut. Olen tiedostanut olevani niin vanha, ettei minusta tule enää millään treenimäärällä tanssijaa. Mikään muu kuin ammattilaistason tekniikka ei tietenkään riitä.
Se, miten olen tanssinut parin viime päivän aikana, on paitsi ymmärryksen, myös tekniikan tällä puolella. En tanssi salsaa tai jazzia, vaan minua. Tanssin Virpiä, eikä tässä maailmankaikkeudessa ole ketään, joka osaisi sen paremmin.
Musiikin tunnelma vaihtuu. Seuraavat 15 minuuttia seison liikkumatta paikoillani. Olen kuuma, täynnä sykettä ja energiaa. Kuuntelen, kuinka kehoni rauhoittuu ja pöly laskeutuu. Hiki valuu ja sitten kuivuu. Pysyn yhteydessä johonkin, jolla ei ole nimeä.
Meditaation viimeisen 15-minuuttisen makaan selälläni lattialla jalat ja kädet levällään. Olen.
Myöhästyin vipassanameditaatiosta, joten osallistuin hetken itsekin. Tanssin parikymmentä minuuttia silmät kiinni. Sitten huomasin katselevani yhä enemmän muita ja kun tanssistakin tuli innotonta askel-viereen-ketkutusta, vetäydyin päiväkirjan kanssa varjoon.
Kolme päivää Oshon ashramissa, ja minulle on avautunut aivan uusi, yllättävä ulottuvuus: tanssi! Kaiken tanssitunneilla opitun voi heittää romukoppaan. Koreografiat, ryhdin, keskivartalon hallinnan. Huomaan, etten ole oppinut tanssitunnilla tanssimaan vaan esittämään tanssijaa. Kun on tietyt muuvssit hallussa, saa itseluottamusta ja voi revitellä peilisaleissa ja tanssilattialla.
Kun lopetan esittämisen ja antaudun liikkeelle, jota kehoni haluaa tehdä luonnollisesti, se ei muistuta tippaakaan sitä mitä olen tottunut kutsumaan tanssiksi. Se on hurjaa, hillitöntä, hallitsematonta, palavaa ja vähän pelottavaa. Mieli tarjoaa myös sellaista adjektiivia kuin ruma, mutta miten sellainen voisi olla rumaa, joka tuntuu paremmalta kuin mikään kehoni liike koskaan aikaisemmin?
Yksi mullistava oivallus liittyy rytmiin. Kun kehoni sai puheenvuoron, se ilmoitti selkeästi, ettei se halua laskea kahdeksaan. Olen ihan äimänä. Aiemmin, kun olen kuunnellut mitä tahansa musiikkia, olen ollut tietoinen rytmin rakenteesta, taustalla kulkevista kaseista ja 32 tahdin blokeista. Ja ajatellut, että tanssi ja ilmaisu liimataan tämän rakenteen päälle. Tai jos rakenne rikotaan, se tehdään hallitusti. Koska olenhan musikaalinen ja minulla on hyvä rytmitaju. Oli hämmentävää huomata, että tämäkin itsestäänselvyys on vain mieleni tuottama ehdollistuma. Itsensä ilmaiseminen tanssin avulla on jotain ihan muuta.
Ilmaisu on avautunut Oshon meditaatioiden avulla. Erityisesti kundaliinimeditaatio on kolahtanut niin, että henkeä salpaa. Kun meditaatio alkaa, vedän viinipunaiset silmälaput silmille. En näe mitään, ja kuulen vain kaiuttimista pauhaavan musiikin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia täristään. Pysyttelen rentona ja annan kropan väristä, hytkyä ja nykiä. En tärisytä itseäni, vaan annan kehoni täristä – siinä on valtava ero.
Jalkapohjat ovat tiukasti maadottuneet. Annan energian nousta jalkoja pitkin ylöspäin. Äänimatto vyöryy ylitseni, mutta keho värisee ihan omaan tahtiinsa. Välillä isoja kouristuksenomaisia nykäisyjä, aivan kuin saisin sähköshokkeja, välillä pientä hienovaraista värinää. En ole tekijä vaan tarkkailija, hiljainen todistaja. En ennakoi mitään, seuraan vain ihmetellen, miten liike siirtyy kehon osasta toiseen, täysin epäjohdonmukaisesti.
Lävitseni kulkee sykähdys ja irvistän tuskasta, vaikka mitään kipua ei ole. Ylitseni pyyhkäisee paksu aalto. Peite silmillä imee sekä hien että kyyneleet. Vartin tärinän jälkeen keho on irtonainen ja herkkä.
Seuraavat 15 minuuttia tanssitaan. Minulla on edelleen side silmillä enkä näe mitä muut tekevät. Olen täysin yksin omassa pimeydessäni. Irrationaalinen tärinä sulaa irrationaaliseksi tanssiksi. Ei selkeää rytmiä, pelkkää poukkoilevaa hulluutta.
Välillä mieli yrittää tarjoilla ajatusta, että tämä näyttää varmasti hirveältä, mutta päästän ajatuksesta saman tien irti. Keskitän koko huomioni oikeaan kyynärpäähän, olen kyynärpää, ja seuraan kuinka se liikkuu tilassa johdattaen muun kroppani hurmaavaan ravistukseen tai kiemuraan. Välillä heittelehdin holtittomasti jäsenet jäykkinä kuin zombie, välillä aaltoilen niin pehmeästi, etten voi kuin nieleskellä.
Olen uskaltanut astua johonkin sellaiseen paikkaan, jossa en ole ennen ollut. Tunnistan myös pelon, joka nytkin vaanii tuolla jossain reunamilla. Joskus, kun olen harrastanut miehen kanssa seksiä, en ole uskaltanut astua tänne. Jos nyt päästän irti, menetän kontrollin ja näytän, kuulostan, haisen ja maistun niin kamalalta, että mies kavahtaa inhosta.
Heitän pään taakse, paljastan kaulavaltimon ja nostan myös kädet ranteet edellä ylös ja olen pakahtua. Ota minut, elämä, tee ihan mitä haluat, otan kaiken vastaan.
Onkohan niin, että tanssin ensimmäistä kertaa eläissäni. Pikkutyttönä hytkyin peilin edessä kuvitellen olevani joku muu. Olen myös aikuisena käynyt tanssitunneilla ja nauttinut suuresti, mutta jokin katkera sivumaku siinä on ollut. Olen tiedostanut olevani niin vanha, ettei minusta tule enää millään treenimäärällä tanssijaa. Mikään muu kuin ammattilaistason tekniikka ei tietenkään riitä.
Se, miten olen tanssinut parin viime päivän aikana, on paitsi ymmärryksen, myös tekniikan tällä puolella. En tanssi salsaa tai jazzia, vaan minua. Tanssin Virpiä, eikä tässä maailmankaikkeudessa ole ketään, joka osaisi sen paremmin.
Musiikin tunnelma vaihtuu. Seuraavat 15 minuuttia seison liikkumatta paikoillani. Olen kuuma, täynnä sykettä ja energiaa. Kuuntelen, kuinka kehoni rauhoittuu ja pöly laskeutuu. Hiki valuu ja sitten kuivuu. Pysyn yhteydessä johonkin, jolla ei ole nimeä.
Meditaation viimeisen 15-minuuttisen makaan selälläni lattialla jalat ja kädet levällään. Olen.
keskiviikkona, tammikuuta 28, 2009
Ostetaan ja myydään
Namaste!
Olen Intiaa kiertävä freelance-toimittaja ja tarjoan Lehteen reportaasia Oshon ashramista. Osho International Meditation Resort on maailmankuulu keskus, joka vetää puoleensa meditoijia eri puolilta maailmaa - lähinnä länsimaalaisia.
Keskus on varsinainen luksuskeidas keskellä köyhää, kaoottista ja likaista Intiaa. Osholandiassa tiet on kivetty valkoisella marmorilla, rakennukset on rakennettu kiiltävästä mustasta kivestä, ja viininpunaisiin kaapuihin pukeutuneet vierailijat odottelevat solisevien suihkulähteiden äärellä chakra- tai tantra-kurssinsa alkamista, tanssivat pop-hittien tahtiin Buddha-aukiolla tai pelaavat “zennistä”. Myös uima-altaaseen pulahdetaan viininpunaisissa uikkareissa.
Ihmiset tulevat keskukseen kuitenkin ennen kaikkea meditoimaan. Ei sitä perinteistä “istutaan risti-istunnassa ja ollaan hiljaa” -tyyliä, vaan Osho lanseerasi erilaisia dynaamisia meditaatioita, joissa huudetaan, puuskutetaan, täristään, tanssitaan, jokelletaan ja puhutaan siansaksaa. Oshon mukaan tällaiset aktiiviset, keholliset menetelmät sopivat erityisesti länsimaalaisille. Meitä on ihan turha istuttaa lootusasennossa, koska levoton länsimainen mieli ei noin vain hiljene.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä raivokas ja riemukas kehollinen meditaatio toimii! Olen nyt ollut ashramissa kolme päivää, ja elämys on ollut huikea. Harvoin olen onnistunut pulahtamaan täyteläiseen, onnelliseen tyyneyteen yhtä luontevasti kuin täällä, vaikka olen harrastanut jo pitkään joogaa ja tutustunut erilaisiin meditaatiotekniikoihin. Viivyn ashramissa kaikkiaan 2,5 viikkoa ja osallistun tänä aikana myös viikon kurssille, joten uskon, että saan tarjonnasta hyvän kokonaiskuvan.
Isäntä eli Osho kuoli 1990, mutta hänen henkensä ja opetuksensa elävät vahvasti. Täällä Punessa käy vuosittain kymmeniä tuhansia vierailijoita ja eri puolille maailmaa on pienempiä Osho-keskuksia. Suomen Osho-toiminta on keskittynyt Tao-tupaan Helsinkiin. Pune sijaitsee kolmen tunnin junamatkan päässä Mumbaista, Goan-radan varrella, joten ihan tavallinenkin turisti voi pistäytyä täällä lomansa yhteydessä.
Tämän Lehdelle tarjoamani jutun kirjoittaisin minä-muodossa, koska meditaatio jos mikä on hyvin henkilökohtainen elämys ja pystyn välittämään sen lukijoille parhaiten omien kokemusteni kautta.
Mitä olet mieltä? Jos kiinnostaa, pyytäisin sinua meilaamaan takaisin mahdollisimman pian, jotta saan byrokratian rullaamaan. Täällä on kuvaaminen kielletty, mutta juttelin press officerin kanssa: heillä on 30 000 kuvan kuvapankki, josta löytyy laadukkaita, painokelpoisia kuvia joka tarpeeseen. Intialaiseen tyyliin asioiden järjestely vaatii paperisotaa, anomuksen hyväksyttämistä pääkonttorissa jne. Kurssini aikana en pääse puhelimeen enkä nettiin (enkä saa puhuakaan!), joten toivon saavani asian vireille ennen sitä.
Olisi hienoa, jos voisit kuitata pikaisesti myös siinä tapauksessa, että et kiinnostu ideastani, niin voin tarjota sitä jollekin toiselle lehdelle. En ole aikaisemmin kirjoittanut Lehteen, mutta jotenkin tuntui, että tämä voisi olla juuri teille sopiva aihe.
Palataan pian asiaan!
Ystävällisin terveisin
Virpi
Olen Intiaa kiertävä freelance-toimittaja ja tarjoan Lehteen reportaasia Oshon ashramista. Osho International Meditation Resort on maailmankuulu keskus, joka vetää puoleensa meditoijia eri puolilta maailmaa - lähinnä länsimaalaisia.
Keskus on varsinainen luksuskeidas keskellä köyhää, kaoottista ja likaista Intiaa. Osholandiassa tiet on kivetty valkoisella marmorilla, rakennukset on rakennettu kiiltävästä mustasta kivestä, ja viininpunaisiin kaapuihin pukeutuneet vierailijat odottelevat solisevien suihkulähteiden äärellä chakra- tai tantra-kurssinsa alkamista, tanssivat pop-hittien tahtiin Buddha-aukiolla tai pelaavat “zennistä”. Myös uima-altaaseen pulahdetaan viininpunaisissa uikkareissa.
Ihmiset tulevat keskukseen kuitenkin ennen kaikkea meditoimaan. Ei sitä perinteistä “istutaan risti-istunnassa ja ollaan hiljaa” -tyyliä, vaan Osho lanseerasi erilaisia dynaamisia meditaatioita, joissa huudetaan, puuskutetaan, täristään, tanssitaan, jokelletaan ja puhutaan siansaksaa. Oshon mukaan tällaiset aktiiviset, keholliset menetelmät sopivat erityisesti länsimaalaisille. Meitä on ihan turha istuttaa lootusasennossa, koska levoton länsimainen mieli ei noin vain hiljene.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä raivokas ja riemukas kehollinen meditaatio toimii! Olen nyt ollut ashramissa kolme päivää, ja elämys on ollut huikea. Harvoin olen onnistunut pulahtamaan täyteläiseen, onnelliseen tyyneyteen yhtä luontevasti kuin täällä, vaikka olen harrastanut jo pitkään joogaa ja tutustunut erilaisiin meditaatiotekniikoihin. Viivyn ashramissa kaikkiaan 2,5 viikkoa ja osallistun tänä aikana myös viikon kurssille, joten uskon, että saan tarjonnasta hyvän kokonaiskuvan.
Isäntä eli Osho kuoli 1990, mutta hänen henkensä ja opetuksensa elävät vahvasti. Täällä Punessa käy vuosittain kymmeniä tuhansia vierailijoita ja eri puolille maailmaa on pienempiä Osho-keskuksia. Suomen Osho-toiminta on keskittynyt Tao-tupaan Helsinkiin. Pune sijaitsee kolmen tunnin junamatkan päässä Mumbaista, Goan-radan varrella, joten ihan tavallinenkin turisti voi pistäytyä täällä lomansa yhteydessä.
Tämän Lehdelle tarjoamani jutun kirjoittaisin minä-muodossa, koska meditaatio jos mikä on hyvin henkilökohtainen elämys ja pystyn välittämään sen lukijoille parhaiten omien kokemusteni kautta.
Mitä olet mieltä? Jos kiinnostaa, pyytäisin sinua meilaamaan takaisin mahdollisimman pian, jotta saan byrokratian rullaamaan. Täällä on kuvaaminen kielletty, mutta juttelin press officerin kanssa: heillä on 30 000 kuvan kuvapankki, josta löytyy laadukkaita, painokelpoisia kuvia joka tarpeeseen. Intialaiseen tyyliin asioiden järjestely vaatii paperisotaa, anomuksen hyväksyttämistä pääkonttorissa jne. Kurssini aikana en pääse puhelimeen enkä nettiin (enkä saa puhuakaan!), joten toivon saavani asian vireille ennen sitä.
Olisi hienoa, jos voisit kuitata pikaisesti myös siinä tapauksessa, että et kiinnostu ideastani, niin voin tarjota sitä jollekin toiselle lehdelle. En ole aikaisemmin kirjoittanut Lehteen, mutta jotenkin tuntui, että tämä voisi olla juuri teille sopiva aihe.
Palataan pian asiaan!
Ystävällisin terveisin
Virpi
sunnuntaina, tammikuuta 25, 2009
Lähtemisestä
Juna puksuttaa kohti Punea. Yö oli lyhyt, en saanut nukuttua. Olenhan aito MPN, Meidän Perheen Nainen. Meidän perheessä lähdöt ja pakkaamiset ovat asioita, joista tulee stressi ja menee yöunet. Vaikka kuinka ennakoi ja aloittaa ajoissa, koko päivä menee hössäämiseen ja tussaamiseen eikä lopulta saa väsymykseltään ja kiihtymykseltään nukuttua.
Minulla on MPN:stä pari omaa variaatiota. Jos ollaan lähdössä työmatkalle, varsinkin ulkomaille, huomataan lähtöä edeltävän iltana että ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka on maannut pyykkikorin pohjalla vuoden. Sitä sitten ruvetaan pesemään yöllä, käsin, ja yritetään nopeuttaa kuivaumisprosessia käärimällä paitaa pyyhkeisiin ja puristelemalla vettä pois. Sitten stressataan kun uni ei tule, vaikka on tärkeä työkomennus edessä. Aamulla noustaan silmät ristissä ja ahdistuneena. Jos lähtöä tehdään lapsuudenkodista käsin, myös toinen MPN eli äiti osallistuu paniikintorjuntaan kuivaamalla neulettani hiustenkuivaajalla.
Toisessa variaatiossa lähdön lähestyessä päätetään ottaa elämä haltuun ja tehdä kaikki rästihommat, koska on niin paljon kivempi lähteä reissuun kun mitään ei jää roikkumaan. Lähtöä edeltävänä päivänä palautetaan kirjaston kirjat, ommellaan puuttuva nappi, sulatetaan pakastin, jonotetaan Welhon, Soneran, Elisan, Pohjolan ja Helsingin Energian asiakaspalveluun, viedään tahrainen juhlamekko pesulaan, käydään kahvilla vanhan ystävän kanssa ja tehdään itselle manikyyri ja pedikyyri, kuoritaan koko vartalo ja ajellaan karvat. Iltamyöhällä iskee paniikki, kun huomataan, että elintärkeät paperit ovat jääneet töihin ja ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka lojuu pyykkikorin pohjalla.
Nyt olen osittain murtanut tämän ehdollistuman. En langennut olisipa kiva saapua uuteen paikkaan jos kaikki vaatteet olisivat puhtaita -ansaan enkä kummitytön synttärit ovat kesällä ja torilta löytyisi kivoja lahjoja -miinaan. Jännitän ja valvon, mutta en tee siitä ongelmaa. Nukun tai en, ihan sama. Lähden matkaan joka tapauksessa, ja mukaan tulevat ne tavarat jotka tulevat. Viime yön makasin kaikessa rauhassa, vaikka varpaat heiluivatkin levottomasti sängyn reunaa naputtaen. Oli hyvä olla. Välillä hymyilin sisään päin, sillä ajatus matkan jatkamisesta tuntui hyvältä. Onko täydellisempää hetkeä nousta junaan kuin sellainen, jolloin palaa halusta päästä liikkeelle.
Minulla on MPN:stä pari omaa variaatiota. Jos ollaan lähdössä työmatkalle, varsinkin ulkomaille, huomataan lähtöä edeltävän iltana että ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka on maannut pyykkikorin pohjalla vuoden. Sitä sitten ruvetaan pesemään yöllä, käsin, ja yritetään nopeuttaa kuivaumisprosessia käärimällä paitaa pyyhkeisiin ja puristelemalla vettä pois. Sitten stressataan kun uni ei tule, vaikka on tärkeä työkomennus edessä. Aamulla noustaan silmät ristissä ja ahdistuneena. Jos lähtöä tehdään lapsuudenkodista käsin, myös toinen MPN eli äiti osallistuu paniikintorjuntaan kuivaamalla neulettani hiustenkuivaajalla.
Toisessa variaatiossa lähdön lähestyessä päätetään ottaa elämä haltuun ja tehdä kaikki rästihommat, koska on niin paljon kivempi lähteä reissuun kun mitään ei jää roikkumaan. Lähtöä edeltävänä päivänä palautetaan kirjaston kirjat, ommellaan puuttuva nappi, sulatetaan pakastin, jonotetaan Welhon, Soneran, Elisan, Pohjolan ja Helsingin Energian asiakaspalveluun, viedään tahrainen juhlamekko pesulaan, käydään kahvilla vanhan ystävän kanssa ja tehdään itselle manikyyri ja pedikyyri, kuoritaan koko vartalo ja ajellaan karvat. Iltamyöhällä iskee paniikki, kun huomataan, että elintärkeät paperit ovat jääneet töihin ja ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka lojuu pyykkikorin pohjalla.
Nyt olen osittain murtanut tämän ehdollistuman. En langennut olisipa kiva saapua uuteen paikkaan jos kaikki vaatteet olisivat puhtaita -ansaan enkä kummitytön synttärit ovat kesällä ja torilta löytyisi kivoja lahjoja -miinaan. Jännitän ja valvon, mutta en tee siitä ongelmaa. Nukun tai en, ihan sama. Lähden matkaan joka tapauksessa, ja mukaan tulevat ne tavarat jotka tulevat. Viime yön makasin kaikessa rauhassa, vaikka varpaat heiluivatkin levottomasti sängyn reunaa naputtaen. Oli hyvä olla. Välillä hymyilin sisään päin, sillä ajatus matkan jatkamisesta tuntui hyvältä. Onko täydellisempää hetkeä nousta junaan kuin sellainen, jolloin palaa halusta päästä liikkeelle.
lauantaina, tammikuuta 24, 2009
Projektinhallintaa
Olen kyllästynyt siihen, että rinkan päälle kiinnitetty makuupussi heiluu kuin mikäkin irtorypäle, vaikka olen köyttänyt sen kahdella hihnalla kiinni. Aina kun joku avulias auttaa minua nostamaan rinkkaa, hän tarttuu makuupussin hihnaan, josta ei saa tukevaa otetta, jolloin rinkka tipahtaa maahan ja likaantuu. Auttaja hämmentyy ja sitten nolostuu, kun minä tartun vahvoihin olkahihnoihin ja nostan rinkkani itse.
Meinasin jo jättää makuupussin kierrätykseen, mutta tiedän tarvitsevani sitä muutaman kuukauden kuluttua Pohjois-Intiassa. Joku päivä saatan paiskata sen Gangesiin, mutta toistaiseksi kannan sitä mukanani.
Kaksi vuorokautta aikaa lähtöön. Makuupussi Rinkan Sisään -projekti (MRS) vaatii huolellista suunnittelua ja väsymätöntä työskentelyä. Aloitan helpoimmasta päästä. Lumenen dödöstä on jäljellä enää rippeet – adios! Myös jalkavoide vetelee viimeisiään. Jos levitän sitä parina iltana reilusti, saan senkin loppumaan. Multitabsit ja maitohappobakteerit ovat vähissä, joten kaadan ne pieneen paperipussiin ja heitän muovipurkit pois. Rinkan pohjalta löytyvät sukat saavat mennä.
Seuraavaksi kerään kaikki kuitit, lippuset ja lappuset kasaan. Yksi keko lähtee kirjanpitäjälle ja toinen vanhemmille mahdollista myöhempää käyttöä varten. Kirjaan joka kuitin tiedot myös koneelle, siltä varalta etteivät kirjeet löydä perille. Minulle on lähetetty Intiaan kaksi kirjettä, joista toinen katosi. Eli toistaiseksi Intian postin luotettavuus on 50 prosentin luokkaa.
MRS-projekti on erityisen haasteellinen, sillä poden samanaikaisesti ensimmäistä vatsatautiani. Pahoinvointia ei onneksi ole, mutta kaikki ruoka ja juoma tulee samantien ripulina läpi. Lopetan syömisen, mutta yritän niellä väkisin nestehukkapulverilla terästettyä vettä. (Kokeile kotona: sekoita litraan väljähtynyttä jaffaa teelusikallinen suolaa. Nam.) Käyn puolen tunnin välein vessassa täräyttämässä vaivoin niellyt nesteet ulos.
Kaivan homeopaattisen matka-apteekkini esiin ja aloitan Aloella. Yksi rae kielelle sulamaan, sitten yksi teelusikallinen laimennettua liuosta joka toinen tunti. Meilaan homeopaatille Suomeen ja kyselen tarkempia ohjeita.
Toisaalta MRS-projektilleni on vain eduksi, etten voi lähteä kaupungille. Tarvitsen lepoa, joten makoilen sängyllä ja luen. Saan Marrying Anita -kirjan päätökseen ja keksin viedä sen aulaan jonkun löydettäväksi. Matkalla törmään eurooppalaiseen naiseen ja tarjoan kirjaa. Nainen ilahtuu, sillä hän oli juuri matkalla ostamaan jotain lukemista.
Seuraavaksi käyn järkälemäisen joogaopettajan manuaalin kimppuun. Sain käsiini laittoman kopion, ja tarkoitukseni on ollut tutustua ennakkoon asioihin, jotka joudun omaksumaan omalla opettajakurssillani. Kas kun kympin tyttö ei usko, että voisi mitenkään oppia kaiken kuukaudessa.
Saan homeopaatilta meiliä: “Jatka Aloella, mutta tee vahvempi liuos ja ota joka tunti. Jos ei auta viiden annoksen jälkeen, siirry Podophyllumiin.”
Luen, käyn vessassa, luen, käyn vessassa, otan torkut, käyn vessassa, luen. Joogafilosofiaa ja meditaatiota koskevat osiot ajatuksella, toisia silmäilen kursorisesti. Kirjoitan ylös hindusanastoa, jota en ymmärrä. Asanoista, suoritustekniikasta ja tuntirakenteesta naputan tarkat muistiinpanot koneelle, sillä niistä on minulle hyötyä myös omassa harjoituksessani. Kuten arvelinkin, anatomia- ja fysiologiaosion sanasto on todella hankalaa. Kirjaan latinankieliset termit ylös, jotta voin kääntää ne myöhemmin. Järkäleestä jää lukematta vain puolen sentin paksuinen Bhagavad Gita -osio, jonka revin irti ja pakkaan rinkkaan.
Oloni on selvästi kohentunut. En käy niin usein vessassa, ja nälkäkin kurisee. Syön banaania ja keksejä. Yllätyn, kun joudun taas juoksemaan vessaan. Minä jo luulin, että se olisi ohi! Illalla on vähän kuumeinen olo. Nukun yön kuin tukki, käyn aamulla taas vessassa ja aloitan Podophyllumilla. Taas kuiva rae kielelle, sitten tunnin kuluttua teelusikallinen laimennettua nestettä. Siemailen hiljalleen litran suolavettä, eikä se tule läpi. Lupaavaa!
Käyn seuraavaksi lehtiöideni kimppuun ja kirjoitan muistiinpanot puhtaaksi koneelle. Revin kaikki turhat sivut irti. Tiedän, että konkarimatkaaja repisi nyt myös matkaoppaastaan Mumbai-sivut irti, been there, done that, mutta en pysty siihen. Lonely Planet on raamattu. Olen vielä niin alkeellisella traveller-asteella, että minua harmittaa Pyhän Kirjan taittunut kansi.
Käyn lounaalla: riisiä, kasviksia jaipurilaisittain ja yksi chapati-leipä. Kuluu tunti, sitten toinen… ei mitään!
Käytän koepakkaukseen kaksi tuntia. Levitän kaikki tavarat sängylle. Sovittelen huolellisesti, mitkä tavarat asettuvat tiiviisti sisäkkäin, limittäin tai lomittain. Vaatteet kulkevat omissa retkeilijän pussukoissaan. Puhtaille, likaisille, alusvaatteille ja joogavaatteille omansa. Haa! Kun istun pussiosan päällä rullatessani suuaukkoa kiinni, pussiin ei jää yhtään ilmaa! Saan aikaiseksi litteitä, kompakteja paketteja. Jätän pakkaamatta muutaman irtovaatteen, joilla voi tukkia pieniä koloja tai löysiltä tuntuvia kohtia.
Ähellän ja puhellan, hiki virtaa, mutta saan tungettua makuupussin rinkan sisään. Onpa pinkeä. Toivottavasti kukaan ei tökkää kantamustani terävällä esineellä, koska se varmasti räjähtää.
Illalla ei ole yhtään nälkä, mutta syön sandwichin ja juon lassin, jotta jaksan huomenna matkustaa.
Pöydällä lojuu vielä yksi pakkaus Electral Oral Rehydration Salt -jauhetta. Olen kitannut suolaliuosta parin vuorokauden aikana yhdeksän litraa. Mitä teen viimeiselle? Jos pakkaan pussukan mukaan, siinä tulee taas 21,80 grammaa lisää painoa. Tunnen olevani kuin extreme-urheilija, joka leikkaa kisojen alla paidan koko- ja pesuohjelaput pois keventääkseen kantamustaan.
Sekoitan viimeisen suolapussin litraan vettä ja juon lasillisen. Päätän valmistautua junamatkaan kuin pitkälle lenkille. Tankkaan illan ja aamun, nesteytän kehoni jokaisen solun. Otan junaan hätävaraksi vain pari desiä vettä. Hei kamoon, jokainen turha desi painaa ylimääräiset 100 grammaa!
Herätys viiden tunnin kuluttua. Nyt otan tehounet, herään tehokkaaseen aamuun ja lähden MRS-päivitetty rinkka selässä, pikkureppu vatsan puolella kohti asemaa ja uusia seikkailuja!
Meinasin jo jättää makuupussin kierrätykseen, mutta tiedän tarvitsevani sitä muutaman kuukauden kuluttua Pohjois-Intiassa. Joku päivä saatan paiskata sen Gangesiin, mutta toistaiseksi kannan sitä mukanani.
Kaksi vuorokautta aikaa lähtöön. Makuupussi Rinkan Sisään -projekti (MRS) vaatii huolellista suunnittelua ja väsymätöntä työskentelyä. Aloitan helpoimmasta päästä. Lumenen dödöstä on jäljellä enää rippeet – adios! Myös jalkavoide vetelee viimeisiään. Jos levitän sitä parina iltana reilusti, saan senkin loppumaan. Multitabsit ja maitohappobakteerit ovat vähissä, joten kaadan ne pieneen paperipussiin ja heitän muovipurkit pois. Rinkan pohjalta löytyvät sukat saavat mennä.
Seuraavaksi kerään kaikki kuitit, lippuset ja lappuset kasaan. Yksi keko lähtee kirjanpitäjälle ja toinen vanhemmille mahdollista myöhempää käyttöä varten. Kirjaan joka kuitin tiedot myös koneelle, siltä varalta etteivät kirjeet löydä perille. Minulle on lähetetty Intiaan kaksi kirjettä, joista toinen katosi. Eli toistaiseksi Intian postin luotettavuus on 50 prosentin luokkaa.
MRS-projekti on erityisen haasteellinen, sillä poden samanaikaisesti ensimmäistä vatsatautiani. Pahoinvointia ei onneksi ole, mutta kaikki ruoka ja juoma tulee samantien ripulina läpi. Lopetan syömisen, mutta yritän niellä väkisin nestehukkapulverilla terästettyä vettä. (Kokeile kotona: sekoita litraan väljähtynyttä jaffaa teelusikallinen suolaa. Nam.) Käyn puolen tunnin välein vessassa täräyttämässä vaivoin niellyt nesteet ulos.
Kaivan homeopaattisen matka-apteekkini esiin ja aloitan Aloella. Yksi rae kielelle sulamaan, sitten yksi teelusikallinen laimennettua liuosta joka toinen tunti. Meilaan homeopaatille Suomeen ja kyselen tarkempia ohjeita.
Toisaalta MRS-projektilleni on vain eduksi, etten voi lähteä kaupungille. Tarvitsen lepoa, joten makoilen sängyllä ja luen. Saan Marrying Anita -kirjan päätökseen ja keksin viedä sen aulaan jonkun löydettäväksi. Matkalla törmään eurooppalaiseen naiseen ja tarjoan kirjaa. Nainen ilahtuu, sillä hän oli juuri matkalla ostamaan jotain lukemista.
Seuraavaksi käyn järkälemäisen joogaopettajan manuaalin kimppuun. Sain käsiini laittoman kopion, ja tarkoitukseni on ollut tutustua ennakkoon asioihin, jotka joudun omaksumaan omalla opettajakurssillani. Kas kun kympin tyttö ei usko, että voisi mitenkään oppia kaiken kuukaudessa.
Saan homeopaatilta meiliä: “Jatka Aloella, mutta tee vahvempi liuos ja ota joka tunti. Jos ei auta viiden annoksen jälkeen, siirry Podophyllumiin.”
Luen, käyn vessassa, luen, käyn vessassa, otan torkut, käyn vessassa, luen. Joogafilosofiaa ja meditaatiota koskevat osiot ajatuksella, toisia silmäilen kursorisesti. Kirjoitan ylös hindusanastoa, jota en ymmärrä. Asanoista, suoritustekniikasta ja tuntirakenteesta naputan tarkat muistiinpanot koneelle, sillä niistä on minulle hyötyä myös omassa harjoituksessani. Kuten arvelinkin, anatomia- ja fysiologiaosion sanasto on todella hankalaa. Kirjaan latinankieliset termit ylös, jotta voin kääntää ne myöhemmin. Järkäleestä jää lukematta vain puolen sentin paksuinen Bhagavad Gita -osio, jonka revin irti ja pakkaan rinkkaan.
Oloni on selvästi kohentunut. En käy niin usein vessassa, ja nälkäkin kurisee. Syön banaania ja keksejä. Yllätyn, kun joudun taas juoksemaan vessaan. Minä jo luulin, että se olisi ohi! Illalla on vähän kuumeinen olo. Nukun yön kuin tukki, käyn aamulla taas vessassa ja aloitan Podophyllumilla. Taas kuiva rae kielelle, sitten tunnin kuluttua teelusikallinen laimennettua nestettä. Siemailen hiljalleen litran suolavettä, eikä se tule läpi. Lupaavaa!
Käyn seuraavaksi lehtiöideni kimppuun ja kirjoitan muistiinpanot puhtaaksi koneelle. Revin kaikki turhat sivut irti. Tiedän, että konkarimatkaaja repisi nyt myös matkaoppaastaan Mumbai-sivut irti, been there, done that, mutta en pysty siihen. Lonely Planet on raamattu. Olen vielä niin alkeellisella traveller-asteella, että minua harmittaa Pyhän Kirjan taittunut kansi.
Käyn lounaalla: riisiä, kasviksia jaipurilaisittain ja yksi chapati-leipä. Kuluu tunti, sitten toinen… ei mitään!
Käytän koepakkaukseen kaksi tuntia. Levitän kaikki tavarat sängylle. Sovittelen huolellisesti, mitkä tavarat asettuvat tiiviisti sisäkkäin, limittäin tai lomittain. Vaatteet kulkevat omissa retkeilijän pussukoissaan. Puhtaille, likaisille, alusvaatteille ja joogavaatteille omansa. Haa! Kun istun pussiosan päällä rullatessani suuaukkoa kiinni, pussiin ei jää yhtään ilmaa! Saan aikaiseksi litteitä, kompakteja paketteja. Jätän pakkaamatta muutaman irtovaatteen, joilla voi tukkia pieniä koloja tai löysiltä tuntuvia kohtia.
Ähellän ja puhellan, hiki virtaa, mutta saan tungettua makuupussin rinkan sisään. Onpa pinkeä. Toivottavasti kukaan ei tökkää kantamustani terävällä esineellä, koska se varmasti räjähtää.
Illalla ei ole yhtään nälkä, mutta syön sandwichin ja juon lassin, jotta jaksan huomenna matkustaa.
Pöydällä lojuu vielä yksi pakkaus Electral Oral Rehydration Salt -jauhetta. Olen kitannut suolaliuosta parin vuorokauden aikana yhdeksän litraa. Mitä teen viimeiselle? Jos pakkaan pussukan mukaan, siinä tulee taas 21,80 grammaa lisää painoa. Tunnen olevani kuin extreme-urheilija, joka leikkaa kisojen alla paidan koko- ja pesuohjelaput pois keventääkseen kantamustaan.
Sekoitan viimeisen suolapussin litraan vettä ja juon lasillisen. Päätän valmistautua junamatkaan kuin pitkälle lenkille. Tankkaan illan ja aamun, nesteytän kehoni jokaisen solun. Otan junaan hätävaraksi vain pari desiä vettä. Hei kamoon, jokainen turha desi painaa ylimääräiset 100 grammaa!
Herätys viiden tunnin kuluttua. Nyt otan tehounet, herään tehokkaaseen aamuun ja lähden MRS-päivitetty rinkka selässä, pikkureppu vatsan puolella kohti asemaa ja uusia seikkailuja!
keskiviikkona, tammikuuta 21, 2009
Globaali henki suoraan sydämestä
Mumbain maratonin alla hengailin jonkin verran pressikeskuksessa. Ilmastointi, ilmaista ruokaa ja avuliaita ihmisiä. Kaikki muut keskuksessa pyörineet toimittajat ja valokuvaajat olivat intialaisia – ja miehiä. Eräs nuorimies lähestyi minua.
– Hei, olen toimittaja Vaibhar Khan. Kuulin, että aiot juosta maratonin. Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Hei. En juokse maratonia vaan kuuden kilometrin Dream Runin.
– Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Ööööö… tuota… en oikein tiedä… itsekin toimittaja… mitään sanottavaa…
Mutta keskustelu jatkuu, ja huomaan vastaavani Vaibharin kysymyksiin. Tosin hän tuntuu toistavan yhtä ja samaa kysymystä: Kertoisitko jotain itsestäsi? Mitä vielä voisit kertoa? Olisiko vielä jotain, mitä voisit sanoa?
– Olisi helpompaa kertoa, jos tietäisin, mitä haluat tietää ja mistä näkökulmasta kirjoitat.
– No tästä Mumbain maratonin näkökulmasta. Kertoisitko jotain?
Huomaan puhuvani yhä enemmän ja nopeammin. Nyt pitää saada sanottua kaikki viisaat ja syvälliset ajatuksensa, kun joku vartavasten kuuntelee. Vaibhar keskeyttää, tällä kertaa täsmäkysymyksellä:
– Tunnetko paljon muita toimittajia, jotka sinun laillasi kiertävät maailman maratoneja?
– Niin siis enhän minä kierrä…
– Tunnetko?
– En tunne.
Juttelemme vartin. Mies ei ole tehnyt yhtään muistiinpanoa. Lopuksi hän kysyy ikääni ja pamauttaa viimeiseksi kysymykseksi:
– Oletko sinkku vai naimisissa?
Sitten hän haluaa valokuvan. Lehden valokuvaajaa ei näy missään, joten hän ottaa kuvan kännykällään. Ja pyytää yhteystietojani mahdollisia lisäkysymyksiä varten. Kättelemme.
Seuraavana päivänä lehdestä löytyy kuin löytyykin juttu, pienen kuvan kera:
– Hei, olen toimittaja Vaibhar Khan. Kuulin, että aiot juosta maratonin. Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Hei. En juokse maratonia vaan kuuden kilometrin Dream Runin.
– Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Ööööö… tuota… en oikein tiedä… itsekin toimittaja… mitään sanottavaa…
Mutta keskustelu jatkuu, ja huomaan vastaavani Vaibharin kysymyksiin. Tosin hän tuntuu toistavan yhtä ja samaa kysymystä: Kertoisitko jotain itsestäsi? Mitä vielä voisit kertoa? Olisiko vielä jotain, mitä voisit sanoa?
– Olisi helpompaa kertoa, jos tietäisin, mitä haluat tietää ja mistä näkökulmasta kirjoitat.
– No tästä Mumbain maratonin näkökulmasta. Kertoisitko jotain?
Huomaan puhuvani yhä enemmän ja nopeammin. Nyt pitää saada sanottua kaikki viisaat ja syvälliset ajatuksensa, kun joku vartavasten kuuntelee. Vaibhar keskeyttää, tällä kertaa täsmäkysymyksellä:
– Tunnetko paljon muita toimittajia, jotka sinun laillasi kiertävät maailman maratoneja?
– Niin siis enhän minä kierrä…
– Tunnetko?
– En tunne.
Juttelemme vartin. Mies ei ole tehnyt yhtään muistiinpanoa. Lopuksi hän kysyy ikääni ja pamauttaa viimeiseksi kysymykseksi:
– Oletko sinkku vai naimisissa?
Sitten hän haluaa valokuvan. Lehden valokuvaajaa ei näy missään, joten hän ottaa kuvan kännykällään. Ja pyytää yhteystietojani mahdollisia lisäkysymyksiä varten. Kättelemme.
Seuraavana päivänä lehdestä löytyy kuin löytyykin juttu, pienen kuvan kera:
Run and Report for Virtanen
Running a marathon is a global phenomenon. And that’s what attracts tourists from all across the globe.
Even Mumbai have witnessed the limelight all through these years.
Mumbai have already seen global media making their base. Virpi Virtanen (nimi muutettu) is one such journalist, but unlike other reporters she doesn’t intend to do the same.
For once the 37-year-old would be donning her running skills instead of her usual reporting skills. “I intend to run the Dream Run on Sunday and later report about it,” said the Finnish journo.
This is the first time that she is running a marathon away from her homeland. But nevertheless is excited to make it a memorable one. “I have participated in couple of Marathons backhome. But this would be the first time away from home,” she said.
Why only Mumbai Marathon? “A year back I had decided to visit India. So I decided to register myself for the Mumbai Marathon. And that’s how everything fell in place,” said Virtanen. She works for a magazine based in Helsinki and intends to write a first hand experience of the entire event.
Virtanen, who just returned from a South India trip is eagerly waiting for Sunday to rise.
The entire interaction also saw a global spirit coming out from her heart. “I was never afraid to come to Mumbai. My close ones though were little worried. But personally I was never worried about anything,” she said. (17.1.2009)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
