Ensimmäinen tanssi

Buddha Grove -aukiolta kantautuu jytinä. Joka aamu klo 10.45 on tarjolla tunnin mittainen Dance Celebration, ulkoilmadisco, jossa DJ sekoittaa sulavasti länsimaisia ja intialaisia listahittejä, New Agea ja jotain psykedeelistä. Viitisenkymmentä ihmistä heiluu auringonpaisteessa, viininpunaisten kaapujen helmat heiluen.

Myöhästyin vipassanameditaatiosta, joten osallistuin hetken itsekin. Tanssin parikymmentä minuuttia silmät kiinni. Sitten huomasin katselevani yhä enemmän muita ja kun tanssistakin tuli innotonta askel-viereen-ketkutusta, vetäydyin päiväkirjan kanssa varjoon.

Kolme päivää Oshon ashramissa, ja minulle on avautunut aivan uusi, yllättävä ulottuvuus: tanssi! Kaiken tanssitunneilla opitun voi heittää romukoppaan. Koreografiat, ryhdin, keskivartalon hallinnan. Huomaan, etten ole oppinut tanssitunnilla tanssimaan vaan esittämään tanssijaa. Kun on tietyt muuvssit hallussa, saa itseluottamusta ja voi revitellä peilisaleissa ja tanssilattialla.

Kun lopetan esittämisen ja antaudun liikkeelle, jota kehoni haluaa tehdä luonnollisesti, se ei muistuta tippaakaan sitä mitä olen tottunut kutsumaan tanssiksi. Se on hurjaa, hillitöntä, hallitsematonta, palavaa ja vähän pelottavaa. Mieli tarjoaa myös sellaista adjektiivia kuin ruma, mutta miten sellainen voisi olla rumaa, joka tuntuu paremmalta kuin mikään kehoni liike koskaan aikaisemmin?

Yksi mullistava oivallus liittyy rytmiin. Kun kehoni sai puheenvuoron, se ilmoitti selkeästi, ettei se halua laskea kahdeksaan. Olen ihan äimänä. Aiemmin, kun olen kuunnellut mitä tahansa musiikkia, olen ollut tietoinen rytmin rakenteesta, taustalla kulkevista kaseista ja 32 tahdin blokeista. Ja ajatellut, että tanssi ja ilmaisu liimataan tämän rakenteen päälle. Tai jos rakenne rikotaan, se tehdään hallitusti. Koska olenhan musikaalinen ja minulla on hyvä rytmitaju. Oli hämmentävää huomata, että tämäkin itsestäänselvyys on vain mieleni tuottama ehdollistuma. Itsensä ilmaiseminen tanssin avulla on jotain ihan muuta.

Ilmaisu on avautunut Oshon meditaatioiden avulla. Erityisesti kundaliinimeditaatio on kolahtanut niin, että henkeä salpaa. Kun meditaatio alkaa, vedän viinipunaiset silmälaput silmille. En näe mitään, ja kuulen vain kaiuttimista pauhaavan musiikin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia täristään. Pysyttelen rentona ja annan kropan väristä, hytkyä ja nykiä. En tärisytä itseäni, vaan annan kehoni täristä – siinä on valtava ero.

Jalkapohjat ovat tiukasti maadottuneet. Annan energian nousta jalkoja pitkin ylöspäin. Äänimatto vyöryy ylitseni, mutta keho värisee ihan omaan tahtiinsa. Välillä isoja kouristuksenomaisia nykäisyjä, aivan kuin saisin sähköshokkeja, välillä pientä hienovaraista värinää. En ole tekijä vaan tarkkailija, hiljainen todistaja. En ennakoi mitään, seuraan vain ihmetellen, miten liike siirtyy kehon osasta toiseen, täysin epäjohdonmukaisesti.

Lävitseni kulkee sykähdys ja irvistän tuskasta, vaikka mitään kipua ei ole. Ylitseni pyyhkäisee paksu aalto. Peite silmillä imee sekä hien että kyyneleet. Vartin tärinän jälkeen keho on irtonainen ja herkkä.

Seuraavat 15 minuuttia tanssitaan. Minulla on edelleen side silmillä enkä näe mitä muut tekevät. Olen täysin yksin omassa pimeydessäni. Irrationaalinen tärinä sulaa irrationaaliseksi tanssiksi. Ei selkeää rytmiä, pelkkää poukkoilevaa hulluutta.

Välillä mieli yrittää tarjoilla ajatusta, että tämä näyttää varmasti hirveältä, mutta päästän ajatuksesta saman tien irti. Keskitän koko huomioni oikeaan kyynärpäähän, olen kyynärpää, ja seuraan kuinka se liikkuu tilassa johdattaen muun kroppani hurmaavaan ravistukseen tai kiemuraan. Välillä heittelehdin holtittomasti jäsenet jäykkinä kuin zombie, välillä aaltoilen niin pehmeästi, etten voi kuin nieleskellä.

Olen uskaltanut astua johonkin sellaiseen paikkaan, jossa en ole ennen ollut. Tunnistan myös pelon, joka nytkin vaanii tuolla jossain reunamilla. Joskus, kun olen harrastanut miehen kanssa seksiä, en ole uskaltanut astua tänne. Jos nyt päästän irti, menetän kontrollin ja näytän, kuulostan, haisen ja maistun niin kamalalta, että mies kavahtaa inhosta.

Heitän pään taakse, paljastan kaulavaltimon ja nostan myös kädet ranteet edellä ylös ja olen pakahtua. Ota minut, elämä, tee ihan mitä haluat, otan kaiken vastaan.

Onkohan niin, että tanssin ensimmäistä kertaa eläissäni. Pikkutyttönä hytkyin peilin edessä kuvitellen olevani joku muu. Olen myös aikuisena käynyt tanssitunneilla ja nauttinut suuresti, mutta jokin katkera sivumaku siinä on ollut. Olen tiedostanut olevani niin vanha, ettei minusta tule enää millään treenimäärällä tanssijaa. Mikään muu kuin ammattilaistason tekniikka ei tietenkään riitä.

Se, miten olen tanssinut parin viime päivän aikana, on paitsi ymmärryksen, myös tekniikan tällä puolella. En tanssi salsaa tai jazzia, vaan minua. Tanssin Virpiä, eikä tässä maailmankaikkeudessa ole ketään, joka osaisi sen paremmin.

Musiikin tunnelma vaihtuu. Seuraavat 15 minuuttia seison liikkumatta paikoillani. Olen kuuma, täynnä sykettä ja energiaa. Kuuntelen, kuinka kehoni rauhoittuu ja pöly laskeutuu. Hiki valuu ja sitten kuivuu. Pysyn yhteydessä johonkin, jolla ei ole nimeä.

Meditaation viimeisen 15-minuuttisen makaan selälläni lattialla jalat ja kädet levällään. Olen.