Tyttö nimeltä Sori

Minulla on valtava yksityisyyden tarve. Harkitsen laittavani rintaan lapun “I’m in Silence”, joka antaisi luvan vetäytyä sisäänpäin ja olla osallistumatta sosiaaliseen pintakommunikointiin. Haaveilen, miten ihanalta tuntuisi jäädä meditaation ja joogan jälkeen vain lepäämään tänne syvälle.

Mutta en voi. Australialainen Libby tekee lähtöä, ja olisi epäkohteliasta kääntyä pois juuri kun on aika suorittaa erilaisia jäähyväisrituaaleja. Sitä paitsi Mari on tullut ashramiin, tuttu tyttö Suomesta. Ajattelen, että minun kuuluu olla hänen kanssaan, jos hän niin toivoo, ja olla apuna, jos hänellä on jotain kysyttävää.

Ashramin taika, josta olen nauttinut neljä viikkoa, alkaa hälvetä. Aamuteellä katselen ympärilleni ja näen vain muutamat tutut kasvot. Kohta alkaa uusi TTC (Teacher Training Course), mikä tarkoittaa sitä, että ashramiin on tullut parin päivän aikana vajaat 200 uutta ihmistä. Maailman stressaamia, matkan väsyttämiä ihmisiä, jotka odottavat kurssin alkua pelokkaina ja jännittyneinä. Pystyn aistimaan levottomuuden, ja haluaisin paeta jonnekin syvemmälle. Levottomuuden tälle puolen.

Marilla on ollut pari voimakasta, rakkaudentäyteistä päivää Amman ashramissa. Joka toisessa lauseessa hän sirkuttaa Amritapurin ihanuutta ja joka toisessa kritisoi Sivananda-ashramia. Energia on kuulemma huono eivätkä ihmiset tunnu kovin henkisiltä. Mari tulee joogatunnilta raivoissaan: surkeat opettajat huutavat korvaan ja avustajat vääntävät ihmisiä väkisin asanoihin. Tiukka aikataulu ja säännöt ovat älyttömiä ja on tyhmää kun ruokailun aikana ei saa puhua.

Yritän pysyä läsnä ja kertoa tyynesti omista kokemuksistani sekä sivanandajoogan taustoista ja tavoista, mutta huomaan asettuvani puolustuskannalle. Hoen itselleni, että ei se ole minun ihanista kokemuksistani pois, jos jollain toisella on huono kokemus, mutta turhaan. Toivoin niin, että Mari nauttisi yhtä paljon kuin minä, ja tunnen syyllisyyttä, kun näin ei käynyt. Tästä minulla on kokemusta myös muista yhteyksistä: tunnen syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Esimerkiksi jollain kurssilla saatan jännittää pari päivää, miten uudet tulokkaat ottavat minulle rakkaan metodin ja opettajan vastaan, ja kärsin huomatessani, etteivät he pysty rentoutumaan läsnäoloon. Samoin ahdistun, jos huomaan jonkun läheiseni voivan huonosti. Haluan auttaa, mutta kehitänkin jonkinlaisen konfliktin.

Tuttua kaavaa noudattaen en nytkään pysy omassa rauhassani, vaan annan Marin kritiikin ja negatiivisuuden virrata sisääni. Oikein imen sitä itseeni ja annan pahan olon kasvaa. Lopulta olen kireä kuin viulun kieli ja niin ärsyyntynyt Mariin, etten pysty katsomaan häntä silmiin. Illalla vihamielisyyteni tihkuu yli. Ei mitään kohtausta, mutta pieniä töksähteleviä vihjailuja paksulla pimeällä energialla höystettynä. Jonka jälkeen iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Asuntolassa näen Marin istuvan sängyllään meditoimassa, ja kuiskaan hiljaa: “Hyvää yötä, Mari.”

Seuraavana päivänä pyydän anteeksi tylyä käytöstäni. Selitän, että minulla on jossain syvällä psyykessäni kipeä kohta, sokea piste, jonka takia otan asioita liikaa itseeni ja puran pahan olon toiseen. Meillä on hyvä ja puhdistava keskustelu. Luulen, että kaikki on jo hyvin ja ohi, mutta sitten Mari haluaa antaa rakentavaa palautetta.

- Haluaisin vain sanoa siitä eilisestä, kun meditoin ja tulit sanomaan minulle hyvää yötä. Vaikka kuiskasitkin, se tuntui maanjäristykseltä. Ehkä ei kannata häiritä toista silloin, kun hän meditoi. Ymmärrän kyllä, että sinun ehkä piti sanoa se, jotta saisit nukuttua.

Tunnekuohu pyyhkäisee ylitseni ja sydän pomppaa kurkkuun. Onpa naisella pokkaa! Minä olen pari päivää niellyt toisen marinaa ja valitusta, rupatellut ruokailun aikana vaikka olisin halunnut syödä hiljaa, tietoisena ja kiitollisena. Entä minun rauhani! Minuako saa häiritä mielin määrin!

Onneksi ei mennyt kuin pari sekuntia, ja pääsin tunteideni herraksi. Niin, miksi minä annan toisen häiritä itseäni? Miksi luovun niin alttiisti oikeudestani olla tyyni? Eikö se ollut minun oma suuni, joka muodosti sanoja ja lauseita suupalojen välissä? Minulla on joka hetki kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyn asiat sellaisina kuin ne ovat tai teen asialle jotain. Olisin voinut sanoa, etten halua puhua ruokailun aikana. Olisin voinut vetäytyä omiin oloihini. Mutta toista en voi syyttää.

Pyydän anteeksi, että häiritsin Marin hiljaista hetkeä, ja jatkan sekavaan puheenvuoroon. En halua mennä tunnekuohuun ja iskeä takaisin emootiosta käsin, joten jaarittelen ja pyörittelen sanoja. Viimeiseen lauseeseen saan vihdoin tiivistettyä, mitä haluan sanoa:

- Mitä tahansa meille tapahtuu, olemme aina itse vastuussa siitä, miten reagoimme.

Mari vastaa:

- Tekisi mieli sanoa mutta, mutta en sano. Itse olisin käyttäytynyt siinä tilanteessa toisin.

Haluan vängätä, lisätä, selittää, mutta hengitän syvään ja päästän irti. Ymmärrän nyt, mitä Barry Long tarkoitti sanoessaan: “Jos haluat tietää, miltä kuolema tuntuu, jätä viimeinen sana sanomatta”.

Pyydän toistamiseen Marilta anteeksi, että häiritsin, ja saan anteeksi. Tuntuu hyvältä ja kevyeltä.

Kiitos sinulle, elämä, tästä viimeisimmästä enkelistä, jonka lähetit luokseni antamaan uuden rakkauden oppitunnin. Lisää vaan, kyllä mä kestän!