Siirtymäriittejä

On hieman raskasta tehdä koko ajan asioita ns. viimeistä kertaa.

Pikkujouluputki on minun osaltani ohi. Viimeisiin bileisiin tein huolellisen meikin pohjustuksineen ja häivytyksineen, kuten asiaan kuuluu. Katsoin naamion syntymistä kasvoilleni ja totesin, että tätä ei ehkä koskaan enää. Intiaan en ota edes ripsaria tai huulikiiltoa mukaan.

On kavereita, joiden kanssa "olis kiva vielä käydä kahvilla tai lounaalla". Välttelen sopimasta mitään tarkempaa, koska oikeasti ei olisi kiva. En kaipaa tapaamisia, joissa käydään läpi matkasuunnitelmaa ja toivotellaan tsemppiä molemmin puolin ja luvataan pitää yhteyttä. Silloin kun olen viimeksi nähnyt näitä ihmisiä, meillä oli mukavaa. Seuraavan kerran kun tapaamme, meillä on taas mukavaa. En halua tähän väliin latteita vuorosanoja ja tunnekuohua. Mieli tarvitsee niitä, ystävyys ei.

Tänä aamuna ravistin viimeiset puurohiutaleet kattilaan. Uutta pakettia ei enää kannata ostaa.

Haahuilen ympäri ystäväni kaunista kotia, jossa olen saanut asua kolme viime kuukautta. En haluaisi tyhjentää kaappia ja pakata viimeisiä tavaroita kellariin säilytykseen. Tuntuu jotenkin riipaisevalta, että ystäväni ja pikkupojat jäävät asumaan taloon, jossa on tyhjä huone. Ehkä tänne voisi kaataa lähtiessä laatikollisen pikkuautoja.

Kuulokkeista pauhaa Andrea Bocelli. Sopivan mahtipontista. Juuri tällainen musiikki soi taustalla elokuvissa, kun on tehty jotain tärkeää ja merkittävää, on selvitty vaarasta, vastoinkäymisistä ja rypyistä rakkaudessa. Aurinko paistaa, taivas on kirkkaan sininen, hymyillään ja luotetaan tulevaisuuteen.

Itkunpuuskahdukset tärisyttävät koko kehoa, annan niiden tulla ja mennä. Tiedän, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Kiitos.

Rakkaus on lumivalkoinen

Ajattelin, etten taida ehtiä kirjoittamaan blogia ennen lähtöäni, mutta elämä järjesti siihen oivan tilaisuuden. Makaan sängyllä jalka tyynyvuoren päällä, herne-maissi-paprikapussi nilkassa, läppäri sylissä.

Jatkoin tänään "Kuinka kauan kehtaa kulkea samassa pyjamassa" -koettani ja olin jo päässyt kahteen yöhön ja kahteen päivään. Sitten en enää pystynyt vastustamaan ikkunasta aukeavaa lumista peltomaisemaa, joten vedin toppa-asun ylle ja painuin ulos. Ei ollut niin kylmä, että lumi olisi narskunut, mutta kuului miellyttävä vuush kun kengät lennättivät lunta ja selvä umps kun jalat upposivat syvään lumeen. Kahlasin auraamattomia pikkuteitä välillä polviin asti ulottuvassa lumessa.

Hengitys kulki syvään ja raskaasti, sillä jouduin ponnistelemaan. Kuulin viiman ja yllätyin ropinan äänekkyydestä hiutaleiden laskeutuessa hartioille. Pysähdyin pellon reunaan ja katsoin kauas valkoiseen. Silmälasien linsseihin kasautuvat hiutaleet peittivät vähitellen maiseman, mutta yhtä upottavaa ja syvää sekin valkoinen oli. Tuijotin ja sokeuduin. En nähnyt mitään, laskeuduin vain yhä syvemmälle kirkkauteen, enkä tehnyt eroa onko valkoisuus sisälläni vai ulkopuolellani.

Tuntui niin hyvältä olla kehossaan, tarkkaavaisena läsnä, ja aistia koko valtava skaala rakkautta, jonka elämä joka hetki tarjoilee. Sille, jolla on silmät nähdä ja keho tuntea.

Kilometri ennen kotia liukastuin ja nyrjäytin nilkkani. Istahdin tien poskeen, potkaisin kengän jalasta ja painoin lunta nilkkaa vasten. Viiden minuutin kuluttua jalka oli niin turta ja jäykkä, etten pystynyt arvioimaan vamman vakavuutta. Soitin noutajan. Odottelin vielä toiset viisi minuuttia lumessa maaten, jalka koholla.

Aloin huolestua. Miten saan kaikki tärkeät asiat hoidettua ja työt tehtyä, jos saan lumessa istumisesta keuhkokuumeen ja virtsatientulehduksen? Miten onnistuu muutto ja autolla ajaminen, jos kytkinjalka ei toimi? Miten selviän vaihdosta pahamaineisella Mumbain kentällä ja ulos Trivandrumin kentältä, ellen pysty kantamaan omaa rinkkaani? Miksi taas? Miksi juuri minä? Miksi juuri nyt?

Heh, millonkas sitten, ellei nyt? Onko muuta olemassa kuin nykyhetki?

Päivän dramaattinen käänne muistuttaa jostain vanhasta. Onko niin, että jokin minussa ei ole ollenkaan niin cool Intiaan lähdön suhteen kuin yritän uskotella, ja heittää kapuloita rattaisiin? Ehkä. Mutta en tee siitä ongelmaa. Olen mitä olen ja teen mitä teen - muutakaan en voi.

Uuden mantran toki sain: Kylmä, koho, kompressi. Voin vain katsoa, kuinka kauan saan harjoittaa tätä meditaatiota.

Hokkus pokkus

TJ 13. Juu ei nukuta pukuta. Pyöriskelin pari tuntia ja nousin sitten ylös pylös. Surffailen purffailen. Mielessä kävi kunnianhimoinen ajatus, että jos en saa nukuttua, voisin vaikka tehdä töitä. Sen verran aivotoiminta näyttää kuitenkin jäätyneen, ettei toivoakaan. Katsoin YouTubesta So You Think You Can Dance Canadan ensimmäistä tuotantokautta. Sieltä siirryin toiveikkaasti subin sivuille vilkaisemaan, olisiko BB-talossa jokin mehukas skandaali käynnissä. Vesiperä.

Hmmm. Mitä tekisi? Voisi vaikka syödä jotain.

Väsyttää niin, etteivät silmät tahdo pysyä auki ja tietokoneen ruutu häikäisee himmennettynäkin. Haluaisin vain upota uneen. Kihinä vatsassa ja rinnassa on kuitenkin niin terävää, että turha toivo. Jännitys ja pelko siellä vaativat huomiota osakseen. En jaksa kauheasti innostua niistä, siinäpä pörräävät. Ei mitään ongelmaa.

Herttinen, minullahan on pakastimessa Mövenpickin vaahterasiirappi-saksanpähkinää!

L for Love

Lupaus Lupasin itselleni, etten lähde tämmöisiin mukaan. Meemeihin, kiertokirjeisiin ja sen sellaisiin. Sitten pyysin kirjaimen Anulta, ja sainkin. Kiitos! Ei pidä tehdä lupauksia, joita ei pysty pitämään. Korjaan: Ei pidä tehdä lupauksia, koska niitä ei pysty pitämään. Lupaukset ovat mielen rakennelmia, ne kumpuavat toiveista ja odotuksista, tarpeesta hallita tulevaisuutta. Varsinkaan ei pidä luvata rakastaa toista ikuisesti, kunnes kuolema meidät erottaa tai muuta yhtä älytöntä. Jos joskus vannon rakkauttani miehelle, voin sanoa vain: "Lupaan rakastaa sinua nyt." Se on ainoa lupaus, jonka pystyn pitämään. Jos lupaan muuta, en ymmärrä läsnäolon ja rakkauden syvintä olemusta.

Lempeys Olen oppinut olemaan lempeämpi itseäni kohtaan, luojan kiitos. Lempeys sulattaa kovuuden. Juuri nyt kun olen selkäkivun takia kiukkuinen, lempeys on painunut pintakerroksista jonnekin syvemmälle, mutta siellä se on. Rentoutan kehon ja annan kulmakarvojen välissä olevan kurtun silentyä, ja kyllä siellä jotain lempeää ja pehmeää pulpahtelee.

Laaja Aika on lineaarista, vaakasuoraa. Kun olen läsnä nykyhetkessä ja kehossani, aika pysähtyy. Olemiseen tulee pystysuora, tyyni laatu. Sitten se alkaa laajeta. Hiljentyminen on laajentumista. Tällaisina hetkinä mysteeristä tulee elävää: kyllä, koko maailmankaikkeus todellakin mahtuu pölyhiukkaseen.

Lakeus Puolet geeneistäni tulevat Pohjanmaalta, ja sen kyllä huomaa. Puolet Savosta, oh my God. Näillä mennään.

Luovuus Ajattelin ennen, että luovuus on ominaisuus. Toisilla on enemmän, toisilla vähemmän, ja itselläni jonkin verran. Nyt näen yhä selkeämmin, että luovuus on tila. Vähän niin kuin rakkauskin. Mitä enemmän olen läsnä ja mitä vähemmän yritän hallita itseäni ja elämääni, sitä yllättävämpiä kerroksia minussa avautuu. Minulla on aavistus, että luovuuteni syvyys tulee vielä yllättämään minut.

Lamaannus En voi taaskaan sanoa muuta kuin kiitos, kiitos, kiitos! Kiitos tästä tahmeasta vuodesta. Olen joskus kuvannut, että minussa on jotain ummehtunutta ja seisahtunutta, joka lamaannuttaa. Mutta oikeasti se on niin, että minussa on viisautta ja rakkautta, joka on pakottanut minut pysähtymään. Jotta voi luoda nahkani ja aloittaa jotain aivan uutta.

Lara Uusi ystäväni ja tärkeä peilini. Kiitos, että saan olla kanssasi rakkaudessa, rakkaudella, silloin kuin olen. Eikä se muukaan ole ongelma.

Lauri Peiligallerian suurin ja kaunein. Mies elämässäni. Opettaja, joka näytti minulle, miten olla läsnä.

Lokakuu Aika, jonka vietän ensi vuonna Himalajan juurella joogaohjaajaksi opiskellen. Ajatus opettamisesta pelottaa, mutta yhä vähemmän. Pelon tilalle on tullut varmuus siitä, että joogan ohjaaminen on minulle piece of cake. Minulla taitaa olla siitä aika paljon kokemusta.

Love En ole kiinnostunut mistään muusta kuin rakkaudesta. Tämä julistus kannattaa huutaa julki aina kun siihen tulee mahdollisuus. Annan rakkauttani olemalla parhaani mukaan läsnä, ja saan sitä isolla kauhalla takaisin. Rakkaus tuuppaa minut 18 päivän kuluttua Intiaan.

Armotonta menoa

Havahdun kännykän piipitykseen kädessäni. 10.40. Olen taas painanut torkkunäppäintä ties kuinka monta kertaa. Ahdistus kouraisee vatsassa, kiireen tuntu humahtaa läpi kehon. Kello on niin paljon, että päivä on menetetty. Mikä pahinta, huominenkin on menetetty, sillä jos nousen näin myöhään, en varmasti pääse illalla ajoissa sänkyyn, ja nukun taas pitkään. Vaikka onnistuisin huomenna nousemaan aikaisin, olen niin väsynyt, että huominen on joka tapauksessa menetetty.

Olen muuttunut paljon. Olen paremmin läsnä, lempeä, viisas, ja tykkään itsestäni ihan oikeasti. Mutta minussa on myös tämä suorittaja-arvostelija, jonkinlainen armoton perusvire. Vaikka olen ollut jo pitkään siitä tietoinen ja katsonut sitä, se ei osoita pehmenemisen tai hälvenemisen merkkejä. Siinä on jotain kivikovaa ja ikuista, ja olen sen edessä täysin voimaton.

En nyt puhu masennuksen tai ahdistuksen kaltaisista emotionaalisista tiloista, vaikka niidenkin edessä olen joskus ollut voimaton. Tässä armottomuudessa on jotain tunteetonta, jotain niin viiltävän selkeää, että sen kohdatessani mykistyn kunnioituksesta: miten jotain noin lujaa voi olla olemassakaan?

Armottomuus on ollut minussa aina. Silti aavistan, että se ei ole minun armottomuuttani. Se on tuttua, mutta samalla hyvin vierasta. Aivan kuin armottomuus olisi kohtaloni, karmaa, joka tulee jostain kaukaa, sukupolvien takaa. Kannan esi-isieni syntejä harteillani, samoin kuin omat vanhempani ja heidän vanhempansa ovat tehneet. En osaa sitä paremmin selittää, koska näen siitä vain häivähdyksen.

Takaisin armottomaan aamuun. Lojun sängyssä ja katson pieniä sääntöjäni, jotka tekevät elämästä helvetillistä.

- Vain täysi kahdeksan tunnin työpäivä hyväksytään.
- Saatu lahjakkuus on otettava nöyrästi vastaan ja pantava tehokkaasti täytäntöön. Siispä vain kymmenen tunnin työpäivä hyväksytään.
- Työpäivä alkaa yhdeksältä. Ennen työpäivän alkua tehdään joogaharjoitus, käydään suihkussa, syödään aamupala ja luetaan lehti. Jos tähdätään puolimaratonille, tehdään aamulla myös peruskestävyyslenkki.
- Heti kun yhdeksältä aloittaminen sujuu, työpäivän aloitusta aikaistetaan tunnilla, jotta työpäivä päättyisi aikaisemmin.
- Jos nukutaan myöhään, menetetty aamu paikataan jättämällä aamupala ja lounas väliin ja tekemällä töitä kaksinkertaisella tehokkuudella iltaan asti.
- Jos on joskus pystynyt tekemään töitä kaksinkertaisella tehokkuudella, täytyy pystyä olemaan yhtä tehokas muinakin aikoina.
- Työpäivän aikana tapahtuvat herpaantumiset korvataan tekemällä töitä illalla ja viikonloppuna.
- Työ, erityisesti kirjoittaminen, ei saa tuntua työltä. Sen pitää pulputa suoraan sydämestä ja tuottaa suurta nautintoa.
- Työn tulee aina olla priimalaatua. Kaikesta työstä tulee saada paljon hyvää palautetta.

Huh. Mutta minähän en nöyristele, vaan taistelen sääntöjä vastaan! Armottomuus alas! Käyn yhden naisen sissisotaa ja teen omaa nerokasta myyräntyötäni. Se tapahtuu niin, että ensin valvotaan kolmeen yöllä netissä surffaillen. Aamulla nukutaan pitkään. Päivällä lähetetään pari sähköpostia ja suunnitellaan töihin tarttumista. Illalla todetaan, ettei töihin tartuttu, ja aloitetaan iltasurffailu. Hahaa, siitäs saatte, armottomat esi-isät ja kummittelevat inkarnaatiot!

Tiedostan sääntöjeni järjettömyyden, mutta en pysty vaikuttamaan niihin. Huokaus. Kai tämä kuitenkin on sitä itsetuntemusta. Vaikka minusta nyt tuntuu, että olen täysin voimaton armottomuuteni edessä, hiomis- ja pehmitystyö on käynnissä. Se, että tiedostan mitä minussa tapahtuu, parantaa ja eheyttää. Pikku hiljaa. Niin hitaasti, että sitä on vaikea nähdä, saati kestää.

Keho tietää

Minun on aina ollut helppo nauttia viihteestä. Leffan tai tv-sarjan ei tarvitse olla niin laadukaskaan, kunhan siinä on kiva perusjuoni ja jonkun sortin sankari tai sankaritar, jonka tunteisiin voin samastua. Olen katsonut sujuvasti jenkki-realityjä ja lukenut Harlekiinejä.

Kun kävin katsomassa uuden Bondin, en jaksanut keskittyä yhtään. Katselin itseäni katsomassa leffaa ja totesin, että jaahas. Olen tullut tälläkin saralla tien päähän. Hienovaraiset merkit ovat olleet ilmassa jo pidempään, mutta nyt ne kiteytyivät varmuudeksi: en enää nauti tämäntyyppisestä viihteestä.

Havaintoon ei liity tunteita, ei arvottamista puoleen tai toiseen. En iloitse siitä, että olen “vihdoin” vieraantunut “passivoivasta” pintaviihteestä. En myöskään sure sitä, että “suuri lohdun ja nautinnon lähde” on nyt kuivunut. Toteanpa vain, että näin on käynyt, ihan luonnollisesti.

Olen saanut muutaman vuoden ajan seurata, kuinka olen luopunut vanhoista tottumuksista itsestään, ilman että olen yrittänyt tai edes halunnut tehdä niin. Eräänä päivänä totesin, etten näköjään syö enää lihaa. Sanoin itselleni, että okei, seuraavan kerran kun minulle tulee pihvinhimo, syön pihvin, mutta olen siihen asti kasvissyöjä. Kerran työpaikan kuppilassa teki mieli ketsupissa uitettua lihamakaronilaatikkoa, sillä muistin elävästi, miten ihanaa lohturuokaa se on. Ja hyvää oli. Mutta toistaiseksi viimeinen kerta, kun olen syönyt lihaa.

Ruokavalioni ja elämäntapani ovat muuttuneet kuin varkain sitä mukaa kun joogasta ja hiljentymisestä on tullut yhä tärkeämpi osa elämääni. En ole tavoitellut joogin ruokavaliota, mutta olen huomannut sen tuntuvan luonnolliselta. Olin ennen sipulin ystävä, mutta sitten salaattilounaasta alkoi jäädä lautaselle sievä keko raakaa sipulia. Kahvi jäi vuosia sitten, nyttemmin myös musta tee. Tänä syksynä vietin monta hekumallista ruskapäivää sienimetsässä, mutta saalis tuppaa jäämään syömättä.

Alkoholi jäi pari vuotta sitten tyttöporukan jooga- ja hemmottelulomalla. Olin suunnitellut kruunaavani täydellisen päivän lasillisella punaviiniä kylpylän baarissa. Hain tiskiltä lasillisen, maistoin, ja laskin lasin pöydälle. Totesin huvittuneena, että käteni ei näköjään enää halua nostaa lasia huulilleni.

Äskettäin kävin nälkäisenä kaupassa ja ostin karkkia. Kotona odottava pinaattikeitto ja tuore leipä tuntuivat kuitenkin niin houkuttelevilta, että karkkipussi jäi avaamatta. Aikaisemmin olen aina ahminut herkut jo matkalla kaupasta kotiin. Aina.

Kun sanoin itseni irti työpaikastani vuosi sitten, päivittäinen meikkaaminen loppui. Olen huomannut olevani kauniimpi ilman. Ja niin edelleen.

Olen tässäkin blogissa todennut pariin otteeseen, että “olen mitä olen ja teen mitä teen.” Se tarkoittaa, että olen läsnä parhaani mukaan, annan elämän virrata lävitseni ja seuraan mitä tapahtuu. Kun en ajattele, enkä varsinkaan yritä, alan tehdä vaistonvaraisesti asioita, jotka tekevät minulle hyvää.

Kiitos ja anteeksi

Amma kävi täällä. Tiistai-iltana istuin joogan jälkeen autossa tarkoituksena hurauttaa Kaapelitehtaalle, mutta ajoinkin kotiin. Jokin minussa ei halunnut mennä sinne. Sama ilmiö kuin viime vuodenvaihteessa Intiassa, jolloin olin lähdössä jooga-ashramista Amman ashramiin. Tuntia ennen lähtöä liukastuin märällä lattialla ja nyrjäytin nilkkani. Helpottuneena jäin hoivaamaan jalkaani ja siirsin Amritapuri-vierailun seuraavaan reissuun.

Minussa on suuri vastustus. Amma on rakkauden ilmentymä, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Ei niin, että minun pitäisi uskoa häneen, sillä minä tiedän omasta kokemuksestani. Olen käynyt halaamassa Ammaa kahdesti Helsingissä, kerran Delhissä, ja olen tuntenut sen rakkauden, mikä Amma on. Lisäksi tunnen ihmisiä, joilla on syviä, ihmeellisiä kokemuksia Amman kanssa. Minulla ei ole mitään syytä epäillä heitä.

Mutta silti. Minulla on hieman syyllinen olo kun edes kirjoitan tästä, sori vaan kaikki maailmankaikkeuden jumalalliset olennot, mutta minä en pysty tämän tyyppiseen henkisyyteen. Syitä on monia.

Ensinnäkin tapakulttuuri. Amman viesti on universaali, mutta sen ympärillä on kerros intialaista, hindulaista tapakulttuuria. Asuja, rituaaleja ja seremonioita. Tiedän, että voisin katsoa kuorrutuksen läpi ja nähdä vain sen tärkeimmän, mutta en halua. Olen kiinnostunut pelkästä ytimestä eli totuudesta ja rakkaudesta, ja haluan mennä sinne suoraan. 

Toisekseen Amman seuraajat saavat minut kiemurtelemaan. He muistuttavat minua uskovaisista yleensä ja lestadiolaisista erikseen. Suvussani on lestadiolaisia, ja suhteeni heihin ei ole ihan selkeä. Olen jo lapsena tajunnut olevani syntisempi kuin muut lapsenlapset ja aikuistuttuani kuullut tekeväni huorin asuessani miehen kanssa. Ammalaiset eivät tietenkään ajattele näin, mutta heissä on tietty uskovaisen energia, josta saan henkisiä mustelmia.

Myönnän, että kadehdin uskovaisten kykyä antautua, ja se on varmasti yksi syy, miksi he ärsyttävät minua. Olipa metodi mikä tahansa, se jokin suurempi voi avautua vain sille, joka päästää irti tarpeesta hallita ja kontrolloida. Minä rimpuilen rajalla, enkä voi sietää sitä, että tollaset osaavat päästää irti niin vaivattomasti. 

Kaikki, jotka ovat löytäneet sen ainoan mestarin tai sen ainoan oikean tien, pelottavat minua. Minä, ihminen, olen mieleni vanki. Olen ylpeä, kateellinen, suvaitsematon ja tuhat muuta inhimillistä asiaa. Vaikka eläisin mestarin helmoissa, nämä piirteet elävät minussa, kunnes tiedostan ne, kohtaan ne, ja annan niiden pikku hiljaa sulaa pois. Ylpeä, kateellinen ja suvaitsematon uskovainen on jotain kamalaa. Kärjistäen: hänen ei tarvitse tehdä töitä, koska hän kuvittelee olevansa jo perillä. Ja voi siinä illuusiossaan saada paljon pahaa aikaiseksi. 

Henkinen ylimielisyys on vaarallista. Näen, että olen itse vaarassa langeta samaan ansaan, ja se ahdistaa minua. En kestä suvaitsemattomuutta, jonka tunnistan myös itsessäni.

Kiitos, Amma, kaikesta siitä hyvästä, jonka olen sinulta saanut. Tulen luoksesi jos ja kun tulen. Anteeksi, kaikki te, joita tämä kirjoitukseni on loukannut. Se ei ole tarkoitukseni. Peilaan ammalaisista tai uskovaisista jotain, joka on minussa itsessäni keskeneräistä. En voi lähestyä totuutta muulla tavoin kuin oman kokemukseni kautta, tiedostaen ja mahdollisimman rehellisesti, ja sitä pyrin tässäkin tekemään.

Kaikkea hyvää maailmankaikkeuden kaikille olennoille :-)

Valveilla unessa

Ei nukuta. Väsyttää, mutta kun suljen silmät, mielessäni alkaa vilistä ajatuksia, joissa on ärsyttävän tarmokas ja vaativa energia. En jaksa keksiä esimerkkiajatusta, niin merkityksettömiä ne ovat, mutta niissä on jotain tökkivää, joka saa ponkaisemaan kyynärnojaan silmät auki, katse pimeyttä lävistäen. Osa minusta haluaisi valahtaa rennoksi ja uneen, osa on raivostuttavan skarppi.

En halua kirjoittaa tulevan kuukauden ajan pelkästään siitä, että jännittää ja pelottaa. Old news. Mitä hittoa mä keksin?

Tätä ihmetellessä tietoisuuteeni on jo pari kertaa noussut eräs hengitysharjoitus, joten okei - tartutaan siihen. Se menee näin: Makaan selälläni sängyllä. Hengitän sisään jalkapohjien kautta, tunnen kuinka ilma virtaa jalkoja pitkin, lantion läpi vatsaan ja päätyy pulppuavaksi suihkulähteeksi sydämen kohdalle. Uloshengityksellä rinta laskee ja painaa ilman olkapäille, kaulalle ja kasvoille ja lopulta päälaen kautta ulos. Seuraavalla sisäänhengityksellä ilma virtaa päälaen kautta sisään, nousee pulppuamaan sydämen kohdalle, ja uloshengityksellä ilma virtaa jalkojen kautta ulos. Ja niin edelleen. 

Tämä harjoitus on auttanut joskus keskellä päivää, kun olo on ollut epämääräinen. Esimerkiksi silloin, kun on pitänyt lähteä väsymyksestä huolimatta suorittamaan, seurustelemaan tai edustamaan. Kunnon uniin ei ole aikaa, mutta 15 minuuttia hengittelyä kerää kehoon uutta energiaa. Olen käyttänyt harjoitusta pari kertaa myös vireystason skannaamiseen, jotta tietäisin kannattaako lähteä urheilemaan. Joskus piiskaan itseäni liikkeelle velvollisuudentunnosta, joskus into on niin kova, että ummistan silmäni väsymykseltä. Kuuntele kehoasi, sanotaan, mutta minun kehoni ei aina puhu ennen kun kysyn tosissani ja jään myös oikeasti kuuntelemaan.

Rakastuin harjoitukseen vuosi sitten Intiassa. Olin puskenut kaksi joogaharjoitusta päivässä ja riuhtonut kymmeniä kobria, siltoja ja muita taaksetaivutuksia silkasta riemusta, sillä lämmössä keho taipuu asanoihin niin helposti. Pian 17 milliä liukunut selkänikamani esitti vastalauseensa, enkä pystynyt enää kävelemään tai istumaan.  

Makasin sängyllä. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, kuljettaen ilmaa varpaista päälaelle yhä uudestaan ja uudestaan. Keskityin tuntemaan pranan, hengityksen mukana virtaavan elämänenergian, ja annoin sen lämmittää rakastavasti alaselkääni joka kerta kun hengitys pyyhkäisi sen yli. Oli keskipäivä ja niin kuuma, etten olisi pystynyt liikkumaan, vaikka olisin halunnutkin. Tunsin olevani kuin sairas eläin, joka makaa kuolleen lailla liikkumatta ja hiljaa, säästäen jokaisen energiahippusen paranemiseen.     

Hengittelin ajatuksettomana reilut kaksi tuntia. En luonut mielikuvaa parantavasta energiasta, vaan olin se. Havahduin kongin kumahdukseen: iltapäivätee. Nousin ylös. Kipu oli poissa.

Nyt menen sänkyyn hengittämään. En ehkä nuku, mutta ainakin olen parhaani mukaan läsnä. Ja kun olen läsnä, lepään, olin sitten unessa tai valveilla.

 

Lähtölaskenta alkaa

TJ 31. Jännitys ja odotus ovat hiipineet ihon alle. Jännittävän kihelmöinnin ja pelon kouraisujen välinen ero on hiuksenhieno. Jos olisin läsnä, ei tarvitsisi kärsiä kummastakaan.

Miksi tämä lähtö tuntuu niin erilaiselta? Vai kuvittelenko vain? Lähdin 30 vuotta sitten perheen kanssa Ruotsiin, 17 vuotta sitten au-pairiksi Saksaan, 9 vuotta sitten Hollantiin opiskelemaan, 8 vuotta sitten työn ja miehen perässä Lontooseen. Kuukauden kuluttua lähden Intiaan.

Aiemmin läksin haalimaan, rakentamaan ja ottamaan. Kielitaitoa, tutkintoa, uraa, kotia, perhettä, tulevaisuutta. Tällä kertaa lähden riisumaan, luopumaan ja antamaan. Kuorimaan itseäni kerros kerrokselta ja olemaan se, mikä oikeasti olen.

Olen katkonut rihmoja ja sahannut manillaköysiä poikki. Ei ole parisuhdetta, kotia eikä työpaikkaa. Olen irti, vapaa, sillä en omista juuri mitään. Ainoat jäljellä olevat huonekalut ovat työpöytä, työtuoli ja rulo, jotka myyn juuri ennen lähtöä. Muusta omaisuudesta luovuin tuoli, cd, verho ja muki kerrallaan viiden päivän aikana kirpputorilla.

Intiassa suuntaan tuttuun jooga-ashramiin, jossa voin aklimatisoitua parisen viikkoa, mutta minne sieltä? En tiedä. Menen sinne minne elämä johdattaa.

Mieleni ei ole ollenkaan tyytyväinen tällaiseen matkasuunnitelmaan. Pitäähän sun nyt jotain suunnitella, varmuuden vuoksi. Ota nyt äkkiä matka, elämä, tulevaisuus ja itsesi haltuun. Heh heh hee, en ota, en! Syöksyn suin päin ja otan kiitollisena vastaan sen mitä minulle annetaan.  

 

Ei ihme että jännittää. 

Paitsi kun suljen taas silmäni, hengitän syvään, kuuntelen hengityksen rahinaa ja tunnen kuinka rintakehäni laajenee ja supistuu. Siirrän huomion kämmeniin, jolloin niitä alkaa pistellä ja kuumottaa. Tunnustelen jalkojani. Vasen on lämpöisessä puristuksessa takapuolen alla, oikea jalkapohja lepää vakaasti lattiaa vasten. 

Olen läsnä nyt. Nykyhetkessä ei ole koskaan mitään ongelmaa. Eikä jännitä. Ei nyt, nyt eikä nyt.