Minussa on suuri vastustus. Amma on rakkauden ilmentymä, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Ei niin, että minun pitäisi uskoa häneen, sillä minä tiedän omasta kokemuksestani. Olen käynyt halaamassa Ammaa kahdesti Helsingissä, kerran Delhissä, ja olen tuntenut sen rakkauden, mikä Amma on. Lisäksi tunnen ihmisiä, joilla on syviä, ihmeellisiä kokemuksia Amman kanssa. Minulla ei ole mitään syytä epäillä heitä.
Mutta silti. Minulla on hieman syyllinen olo kun edes kirjoitan tästä, sori vaan kaikki maailmankaikkeuden jumalalliset olennot, mutta minä en pysty tämän tyyppiseen henkisyyteen. Syitä on monia.
Ensinnäkin tapakulttuuri. Amman viesti on universaali, mutta sen ympärillä on kerros intialaista, hindulaista tapakulttuuria. Asuja, rituaaleja ja seremonioita. Tiedän, että voisin katsoa kuorrutuksen läpi ja nähdä vain sen tärkeimmän, mutta en halua. Olen kiinnostunut pelkästä ytimestä eli totuudesta ja rakkaudesta, ja haluan mennä sinne suoraan.
Toisekseen Amman seuraajat saavat minut kiemurtelemaan. He muistuttavat minua uskovaisista yleensä ja lestadiolaisista erikseen. Suvussani on lestadiolaisia, ja suhteeni heihin ei ole ihan selkeä. Olen jo lapsena tajunnut olevani syntisempi kuin muut lapsenlapset ja aikuistuttuani kuullut tekeväni huorin asuessani miehen kanssa. Ammalaiset eivät tietenkään ajattele näin, mutta heissä on tietty uskovaisen energia, josta saan henkisiä mustelmia.
Myönnän, että kadehdin uskovaisten kykyä antautua, ja se on varmasti yksi syy, miksi he ärsyttävät minua. Olipa metodi mikä tahansa, se jokin suurempi voi avautua vain sille, joka päästää irti tarpeesta hallita ja kontrolloida. Minä rimpuilen rajalla, enkä voi sietää sitä, että tollaset osaavat päästää irti niin vaivattomasti.
Kaikki, jotka ovat löytäneet sen ainoan mestarin tai sen ainoan oikean tien, pelottavat minua. Minä, ihminen, olen mieleni vanki. Olen ylpeä, kateellinen, suvaitsematon ja tuhat muuta inhimillistä asiaa. Vaikka eläisin mestarin helmoissa, nämä piirteet elävät minussa, kunnes tiedostan ne, kohtaan ne, ja annan niiden pikku hiljaa sulaa pois. Ylpeä, kateellinen ja suvaitsematon uskovainen on jotain kamalaa. Kärjistäen: hänen ei tarvitse tehdä töitä, koska hän kuvittelee olevansa jo perillä. Ja voi siinä illuusiossaan saada paljon pahaa aikaiseksi.
Henkinen ylimielisyys on vaarallista. Näen, että olen itse vaarassa langeta samaan ansaan, ja se ahdistaa minua. En kestä suvaitsemattomuutta, jonka tunnistan myös itsessäni.
Kiitos, Amma, kaikesta siitä hyvästä, jonka olen sinulta saanut. Tulen luoksesi jos ja kun tulen. Anteeksi, kaikki te, joita tämä kirjoitukseni on loukannut. Se ei ole tarkoitukseni. Peilaan ammalaisista tai uskovaisista jotain, joka on minussa itsessäni keskeneräistä. En voi lähestyä totuutta muulla tavoin kuin oman kokemukseni kautta, tiedostaen ja mahdollisimman rehellisesti, ja sitä pyrin tässäkin tekemään.
Kaikkea hyvää maailmankaikkeuden kaikille olennoille :-)
3 kommenttia:
Rituaalit ja yhteisen uskon aura... Silloinkin kun olen niitä pinkonut pakoon olen kuitenkin kaivannutkin niitä. Vaikka kukin on viime kädessä Jumalansa kanssa yksin ja yhtä, joukkoon kuulumisen kokemus voi olla kuin muutaman pysäkinvälin taittaminen bussilla väsyneille jaloille tiellä kohti päämäärää.
Bussiin ei kuitenkaan voi jäädä liian pitkäksi aikaa, tai huristaa oman pysäkkinsä ohi mukavuudenhalussaan tai kanssamatkustajien seuran vuoksi.
Olen ylpeä, kateellinen, suvaitsematon ja tuhat muuta inhimillistä asiaa.
Inhimillisyys vikoineen on aliarvostettua.
Kuvaamasi ilmiö uskovaisten antautuneisuudesta tulee muuten ilmi aina kun seuraa ulkopuolisena jonkin yhteen päämäärään suuntautuneen porukan toimintaa.
Heillä on jotain yhteistä ja yhdistävää, jolloin jos ei itse kuulu tuohon ryhmään tuntee väistämättä jäävänsä paitsi jostain. Mikä pitääkin paikkansa; heidän ryhmäänsä.
Emme voi kontroloidusti antautua, sillä antautuminen on kontrollista luopumista, eikä tämä tapahdu yrittämällä vaan yrittämisen lakkaamisena, joka tapahtuu itsestään, kun on tarpeeksi kauan yrittänyt, eikä ole onnistunut.
Tämmöisiä heräili kirjoituksestasi...
Kirjuri: Kirjoitit todella kauniisti rituaalien / yhteisen kokemuksen voimallisuudesta, kiitos! Näin sen itsekin koen.
Olematon: Niinpä. Minä valaistuisin mielelläni hallitusti ja kontrolloidusti, ja niin kauan kuin tämä halu minussa on, saan hakata päätäni seinään. Jossain vaiheessa väsyn, päästän irti ja antaudun. Saan olla hetken rauhassa, jossain hyvässä.
Yrittäminen on sana, jota olen yrittänyt poistaa omasta sanakirjastani jo jonkin aikaa. Mutta kun sitä on lapsesta asti kalloon taottu. Harva vanhempi hoksaa, että kannustaessaan lasta yrittämään hän sanoo samalla, että parhaansa tekeminen ei riitä.
Lähetä kommentti