Jaarin jaarin

Aamupalalla Unity Bistrossa Upper Bhagsussa. Olipa hieno jootatunti, ja pitkä, yli kaksi tuntia. Bhooma pitää haastavia sivanandatunteja. Mietin pitkään mitä sanaa käyttäisin: haastava, vaikea, vaativa… mikään näistä ei tunnu oikealta. Tarkoitan sanoa, että teemme tunneilla asanoita, joita en ole ennen tehnyt, kuten skorpioni (vrischikasana) tai riikinkukko (mayurasana).

En ole ennen tehnyt, mutta nyt teen. Siten kuin kykenen, sellaisen version kuin tästä kropasta tänään irtoaa. Piste. Ja sitten seuraava asana. Eivät asanat ole helppoja tai vaikeita, ne vain ovat. Täydellisiä sellaisina kuin minä ne tänään teen. Vähänkö hienoa!

Heräsin aamulla seitsemältä kun aurinko paistoi verhon raosta kasvoilleni, ja vain yksi sana kuvasi oloani: levännyt. On autuasta herätä aamulla tunteeseen, että on nukkunut riittävästi. Tietoon, että vaikka lojunkin tässä jonkin aikaa laiskasti, venytellen ja haukotellen, tiedän kehoni nousevan kohta istumaan ja sitten seisomaan ihan itsestään, innokkaana kokemaan mitä uusi päivä tuo tullessaan.

Syön puuroa (banaanin, hunajan ja kanelin kera) ja sen päälle hedelmäsalaatin. Saa nähdä mitä vatsa tykkää. Olen aika toiveikas, sillä vatsa tyhjeni tehokkaasti aamulla ennen joogaan lähtöä. Uskon selviäväni kivikkoisesta maastotaipaleesta kämpille asti. Sitten joskus kun lähden, toistaiseksi viihdyn erinomaisesti tiibetiläisen yrttiteeni äärellä.

Sain taas huomata, että jooga ei ole (pelkästään) fyysinen harjoitus. Tämä tauti tekee minusta heikon ja voimattoman, mutta teen joogaharjoituksen jostain aivan toisesta paikasta ja energiasta käsin. Jopa näitä vaativia asanoita (sorry, nyt käytin sitä sanaa), jopa paremmin ja vahvemmin kuin ennen (sorry, arvottaja ja vertailija astui taas kehiin). Tämä voima tulee jostain muualta kuin lihaksista.

Voisin käydä tänään liehittelemässä Benjaminia, samassa Guesthousessa asuvaa lontoolaista. Jos se vaikka lähtisi teelle tai lounaalle. Huomaan, että Benjamin on ottanut hieman etäisyyttä, tervehtii kyllä muttei vitsaile kuten yleensä. Ehkä hän on vähän loukkaantunut. Kun minulla oli kirjoitusvimma päällä, ignoroin hänet täysin. Kuinkahan monta kertaa katsoin hänen lävitseen edes huomaamatta, että hän oli siinä. Tuntui varmasti kylmältä ja epäkohteliaalta, varsinkin englantilaisesta, joka on ehdollistunut small talkiin ja varsinkin höpöttelijä-Benjaminista, joka haluaa have a good laugh ihmisten kanssa. Eiköhän se siitä lepy.

Nämä minun blogitekstini ovat taas tällaista tavallista arkista jutustelua. Ei suurta draamaa. Olen melkein pahoillani lukijan puolesta, sorry etten enää viihdytä teitä mehukkailla seksijutuilla. Mutta vain melkein. Muistutan itseäni, että eihän minun tehtäväni ole viihdyttää ketään. Minun tehtäväni on kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle totta juuri nyt. Ja nyt totuuteni on hyvin yksikertainen. Siihen kuuluu vain tämä Unity Bistro, pöytäni ohi löntystävä punaruskea lehmä vasikoineen ja tämä jooganjälkeinen raukeus ja hitaus.

Nyt tietoisuuteeni tunkeutuu myös paine alavatsassa, jumankekka pitää lähteä ripeästi kipuamaan Dharamkotiin!