Taas mennään

48 tunnin rahuaminen kohti Suomea on alkanut. Istun taksissa läppäri sylissä matkalla McLeod Ganjista kohti Pathankotia eli lähintä rautatieasemaa. Ajettavaa on vain 80 kilometriä, mutta näillä teillä ja nopeuksilla matka kestää melkein neljä tuntia. Sitten kolmen tunnin odotus ja Dauadhar Express -junaan. Hyvällä tuurilla saan yöllä nukuttua muutaman tunnin ja herään aamulla Delhistä.

Ihan luksusta istua henkilöautossa. Oli tarkoitus mennä bussilla (85 rupiaa = 1,30 euroa), mutta lähdinkin pysäkiltä kimppataksiin (minun osuuteni on 400 rupiaa = 6,10 euroa). Hurjaa, elämä risaiseksi! Olin varautunut tärisevään paikallisbussiin, kovaan penkkiin, huutavaan moottoriin ja kirkuvaan tööttäilyyn, joka pakottaa tunkemaan korvatulpat korviin. (Intialaisen liikennehierarkian mukaan bussi on kuuden pikkuauton kokoinen, joten töötissä on oltava kuusi kertaa kovempi ääni.)

Nyt matkustan mukavasti espanjalaisen Lucaksen ja hänen tiibetiläisen ottopoikansa Norbun kanssa. Norbu aloittaa kesäkuun alussa vuoden kestävän preppauskursin Delhissä, tavoitteena lääketieteellisen pääsykokeet. Fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. 300 000–400 000 hakijaa. 50 yliopistoa, joissa kussakin noin 50 opiskelupaikkaa. Huh! Kun itse hain Tampereen yliopistoon 1993, oliko meitä 800 ihmistä pääsykokeissa.

Tuntuu hyvältä vain lipua elämän virrassa. Eteen tulevat juuri ne ihmiset ja tilanteet kuin pitääkin. Aurinko paistaa. Lumihuippuiset vuoret siintävät taustalla, kun ajamme laakson reunaa kohti Pathankotia. Tie on tosin niin mutkainen, että pitää nostaa katse parin sanan välein horisonttiin. Onpa huono olo.

Lucas huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Dharamsalasta Delhiin – se vasta onkin pomppiva ja mutkikas matka. Norbu huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Delhistä Nepaliin, kuten hän tekee joka vuosi matkatessaan kesälomalla vanhempiensa luo. Kaksi päivää ja kaksi yötä putkeen, ja vieläkin kauheampaa höykytystä. Huh, en ole mennyt enkä mene!

Pitää jatkaa myöhemmin kun olen paremmassa hapessa.