Henki ja ruumis

Olen ollut reilun viikon Suomessa ja minusta alkaa vihdoin tuntua, että olen taas nahoissani. On ollut ihanaa pusutella pikkuisia ja halailla isompia rakkaita, mutta olen ollut levoton. En ihan läsnä. Aivan kuin olisin se yksi lasten lelu, ja joku yrittäisi tunkea kolmion muotoista palikkaa pyöreästä aukosta sisään. Ei ihan mutta melkein. Kolisee ja hankaa.

Ensimmäisinä päivinä Suomessa tunsin hyvin vahvasti, että siirtyminen lentäen paikasta toiseen on epäluonnollista. Suorastaan väkivaltaista. Kehoni siirtyi näppärästi Pohjois-Intiasta Etelä-Sipooseen, mutta minä olen muutakin kuin kehoni. Henkeni ei pysynyt vauhdissa mukana vaan jäi leijailemaan jonnekin Iranin ja Ukrainan ylle kuin muuttolintu. Henki viuhtoi siivet lepattaen määrätietoisesti kotia kohti, mutta ei se pysty samanlaisiin luonnottomiin nopeuksiin kuin Turkish Airlinesin Airbus.

Matkanteko kesti kaksi vuorokautta, sillä lähdin tiistaina päivällä Dharamsalasta Pathankotiin, kolistelin yönjunalla Delhiin, kiehuin 19 tuntia 43-asteisessa pääkaupungissa, lensin seuraavana yönä Istanbuliin, odottelin jatkolentoa ja laskeuduin vihdoin torstaina iltapäivällä Helsinkiin. Söin pussillisen salmiakkia, kävin suihkussa, kaivoin veljen vintiltä vaatteita jotka eivät haise Intialta ja ajoin kolmeksi tunniksi Helsinkiin hiljentymään ystävien kanssa. Juuri sitä tarvitsin. Laskeuduin kehooni ja vain katsoin tätä näkymätöntä kiemurtelua ja nykimistä.

Tiesin etukäteen, että saisin kärvistellä jonkin aikaa säriseävän kehon ja epämääräisen olon kanssa, mutta juurettomuuden syvyys yllätti. Kaikki oli kaunista ja hyvää, mutta olin pari päivää itku kurkussa. Ilmeisesti olen Intiassa vietetyn puolen vuoden jäljiltä herkempi. Ja olenkin. Aistin ja tunnen vahvemmin. Luojan kiitos.

Ja luojan kiitos pääsen kuukauden kuluttua takaisin.