Tästä herkuttelua koskevasta syyllisyydestä täytyy päästä eroon. Sen kunniaksi ostan vanilja-pistaasipehmiksen. Taivaallista. Niin kylmää, että sattuu!
Jälleen kerran: täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, myös ne hetket, jolloin survon itseeni suklaata tai muffinssia, ovat täydellisiä. On elämän tahto, että herkuttelen. Ai miten niin muka? No siten niin, kun niin kerran tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua jotain muuta kuin elämän tahto?
Elämä on täydellinen. Vain minä, ajatuksiani uskova ja niihin samaistuva ihminen haraan vastaan. Joka kerta kun ärsyynnyn, turhaudun tai tunnen syyllisyyttä tai muita negatiivisia tunteita, vastustan elämän tahtoa. En antaudu, en luota siihen, että elämä kantaa, vaan rimpuilen. Ihan turhaan. Elämää vastaan taistellessa ei voi voittaa. Voi vain antautua. Ja ottaa vastaan se hyvä, jolla antautuja palkitaan.
Istun temppeliaukiolla jätskiä nuoleskellen ja raapustan taas päiväkirjaani. En keksi muutakaan tekemistä. Olen pelottavan pirteä. Saan vielä maksaa lunnaat pitkistä päikkäreistäni.
Päivällä kun marssin leponi jälkeen välipalalle, ajattelin, että toivottavasti kämppäkaverini ei löydä minua ja tule rupattelemaan. Sitten korjasin ajatustani: lähetä vain, elämä, luokseni juuri ne ihmiset kuin pitää. Kyllä minä voin rupatellakin, jos niin on tarkoitus. Silloin sain istua yksin. Nyt elämä lähettää seuraa.
Vasemmalle puolelleni tupsahti juuri parimetrinen, raamikas, kalju mies lukemaan kirjaansa. Tuntui hyvältä kohdata hänen katseensa. Oikealle puolelleni istahti toinen mies - ponnaripäistä, eteläeurooppalaista laatua. Kirjoittelen tässä kaikessa rauhassa, hienoisesti hymyillen. Olen kehosani, syvällä sisälläni, täysin läsnä. Tunnen miesten energian vahvasti. Tässä on hyvä olla.
perjantaina, tammikuuta 09, 2009
Hopi hopi
Olen tänään saanut katsoa kiirettä. Ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään, mutta kiire syntyykin minun sisälläni. Totesin, että Kiire = Epätietoisuus. Kun ei tiedä, tulee levottomaksi ja kiireiseksi. Totesin myös, että Kiire = Odotukset. Sitä, että asettaa itselleen odotuksia ja toiveita, joita ei sitten pysty täyttämään. Kiire syntyy ajatuksesta, että nyt pitäisi olla jossain muualla tekemässä jotain muuta. Eli summa summarum: Kiire = Ajatus. Kiirettä ei ole olemassa muualla kuin mielessä, ajatuksissa.
Kello soi 5.45. Olin laskenut illalla, että se olisi täydellinen aika nousta. Aamulla väsytti, joten laskin pikaisesti uudestaan: jos nousen klo 6.15, ehdin silti aloittamaan joogaharjoitukseni klo 6.30 ja ehdin sujuvasti sevaan (pakolliseen vapaaehtoistyöhön) puoli yhdeksäksi.
Juoksin portaat temppelin katolle ja levitin mattoni klo 6.45. Hitto soikoon, olen myöhässä. Nyt tulee kiire. Harjoitusta pitää leikata jostain, mutta mistä?
Tein eilen elämäni ensimmäisen (kokonaisen) omatoimisen joogaharjoituksen. Kiitos jooga-ashramissa viettämäni kuukauden, klassinen sivanandaharjoitus tuli selkärangasta. Vilkuilin välillä kännykän kelloa, jotta oppisin arvioimaan ajan kulkua ja taimaamaan harjoituksen oikein.
Aloitin pranayaman eli hengitysharjoitukset kolmella kierroksella kabalabhatia. 40 pallean iskua on näköjään minulle sopiva määrä. Väliin hengityksen pidätykset, jotka asettuivat luontevasti 55, 65 ja 80 sekunnin mittaisiksi. Sitten kuusi kierrosta anuloma vilomaa: sisäänhengitys vasemman sieraimen kautta (4 laskua), hengityksen pidätys (16 laskua) ja uloshengitys oikean sieraimen kautta (8 laskua). Yllätyksekseni kierrosten laskeminen ei yhtään häiritse keskittymistä ja rentoutumista, päin vastoin se tuo harjoitukseen turvallisen ja jämäkän rakenteen. Laskin kierrokset yhtä vaivattomasti kuin uimahallissa käännökset altaan päädyissä. Ajattelin painokkaasti “yksi”, jatkoin harjoitusta keskittyneesti, ja osasin automaattisesti ajatella “kaksi” kun aloitin uuden kierroksen. Lopuksi välirentoutus savasanassa. Hengitysharjoitukset ovat näköjään näppärä 15 minuutin blokki.
Sitten kuusi kierrosta aurinkotervehdyksiä, välirentoutus, yhden ja kahden jalan nostot variaatioineen. Puoli tuntia.
Vihdoin asiaan eli asanoihin, jotka sivanandajoogassa alkavat shirsasanalla eli päälläseisonnalla. Viihdyin asanassa neljä minuuttia. Olin ajatellut omatoimisen joogaamisen olevan hankalaa, kun ei yhtään tiedä milloin on aika siirtyä seuraavaan asanaan, mutta eihän minun tarvitsekaan tietää. Kehoni tekee päätökset ihan itse. Tein pari testikellotusta ja totesin, että “helpoissa” asanoissa hengitän kuusi kertaa minuutissa. Kun olen supussa, esimerkiksi halasanassa eli aurassa, hengitän noin kymmenen kertaa minuutissa.
Tarkkailin valppaasti kehoani ja hengitystäni, mutta olin täydellisen keskittynyt ja läsnä. Asanoiden jälkeen vielä loppurentoutus ja -mantra. Koko harjoitus minuutilleen kaksi tuntia. Oli helppoa ja mukavaa. Ehkä minusta on sittenkin joogiksi!
Näin siis eilen. Nyt on nyt. Tänään on vain puolitoista tuntia aikaa, eli harjoitus on valmiiksi pilalla. En pysty rauhoittumaan hengitysharjoituksissa, koska suunnittelen, mistä tiristäisin puoli tuntia. Ja kun en pysty virittymään, asanatkin menevät ajatusten huiskiessa sinne tänne. Apua, olenko minä ollut tässä muutaman sekunnin vai jo pari minuuttia? Kuuntelen askelia portaissa: joko ohjattu “naisten jooga” alkaa? Ajetaanko minut pois vai menevätkö he verhon toiselle puolelle? Mitä jos nukahdan ja myöhästyn töistä?
Harjoituksen jälkeen ryntään puolijuoksua kanttiiniin. Astioiden kuivausta ja kuljetusta aamupalapöytään ja kahvilaan. Puoli kymmeneltä siirryn itse aamupalajonoon: puuro on juuri loppunut. Tietysti. Myöhästyin. Olisi pitänyt ennakoida paremmin, olla ripeämpi. Siirryn kahvilan puolelle ja tilaan kaksi juusto-tomaatti-paahtoleipää ja vedän jälkiruoaksi levyn sokerilla kovetettua pähkinäkarkkia. Tunnen syyllisyyttä jatkuvasta snäkkäilystä ja herkuttelusta. Eilenkin suklaakakkua ja suklaalevy. Blääh.
Kello on vasta 10 aamulla, mutta tuntuu kuin olisi rankka, kiireinen työpäivä takana. Raahustan kämpille kirjoittelemaan pakollisia meilejä, maksamaan kiireellisiä laskuja ja tarkistamaan netistä tärkeitä asioita. Miten sivujen latautumien voi kestää näin kauan? Minulla ei todellakaan ole nyt aikaa odottaa.
Käyn suihkussa, valelen ihottumat ayurvedisella öljyllä ja käyn maate odottamaan öljyn imeytymistä. Kuulokkeet korviin. Vietän nelisen tuntia torkkuen ja totuuden sanoja kuunnellen. Kun nousen, olo on hidas. Olen tietoinen hengityksestäni, joka on piiiiitkä ja rauhallinen. Huomioni palautuu aivan luonnollisesti yhä uudelleen kuuntelemaan hengitystä, tuntemaan rintakehän nousun ja laskun hengityksen tahdissa. Olen syvä ja täyteläinen olento.
Anteeksi vain tämä pitkä, polveileva ja pikkutarkka merkintä. Mutta kun minulla on aikaa jaaritella. Ei ole kiire yhtään mihinkään.
Kello soi 5.45. Olin laskenut illalla, että se olisi täydellinen aika nousta. Aamulla väsytti, joten laskin pikaisesti uudestaan: jos nousen klo 6.15, ehdin silti aloittamaan joogaharjoitukseni klo 6.30 ja ehdin sujuvasti sevaan (pakolliseen vapaaehtoistyöhön) puoli yhdeksäksi.
Juoksin portaat temppelin katolle ja levitin mattoni klo 6.45. Hitto soikoon, olen myöhässä. Nyt tulee kiire. Harjoitusta pitää leikata jostain, mutta mistä?
Tein eilen elämäni ensimmäisen (kokonaisen) omatoimisen joogaharjoituksen. Kiitos jooga-ashramissa viettämäni kuukauden, klassinen sivanandaharjoitus tuli selkärangasta. Vilkuilin välillä kännykän kelloa, jotta oppisin arvioimaan ajan kulkua ja taimaamaan harjoituksen oikein.
Aloitin pranayaman eli hengitysharjoitukset kolmella kierroksella kabalabhatia. 40 pallean iskua on näköjään minulle sopiva määrä. Väliin hengityksen pidätykset, jotka asettuivat luontevasti 55, 65 ja 80 sekunnin mittaisiksi. Sitten kuusi kierrosta anuloma vilomaa: sisäänhengitys vasemman sieraimen kautta (4 laskua), hengityksen pidätys (16 laskua) ja uloshengitys oikean sieraimen kautta (8 laskua). Yllätyksekseni kierrosten laskeminen ei yhtään häiritse keskittymistä ja rentoutumista, päin vastoin se tuo harjoitukseen turvallisen ja jämäkän rakenteen. Laskin kierrokset yhtä vaivattomasti kuin uimahallissa käännökset altaan päädyissä. Ajattelin painokkaasti “yksi”, jatkoin harjoitusta keskittyneesti, ja osasin automaattisesti ajatella “kaksi” kun aloitin uuden kierroksen. Lopuksi välirentoutus savasanassa. Hengitysharjoitukset ovat näköjään näppärä 15 minuutin blokki.
Sitten kuusi kierrosta aurinkotervehdyksiä, välirentoutus, yhden ja kahden jalan nostot variaatioineen. Puoli tuntia.
Vihdoin asiaan eli asanoihin, jotka sivanandajoogassa alkavat shirsasanalla eli päälläseisonnalla. Viihdyin asanassa neljä minuuttia. Olin ajatellut omatoimisen joogaamisen olevan hankalaa, kun ei yhtään tiedä milloin on aika siirtyä seuraavaan asanaan, mutta eihän minun tarvitsekaan tietää. Kehoni tekee päätökset ihan itse. Tein pari testikellotusta ja totesin, että “helpoissa” asanoissa hengitän kuusi kertaa minuutissa. Kun olen supussa, esimerkiksi halasanassa eli aurassa, hengitän noin kymmenen kertaa minuutissa.
Tarkkailin valppaasti kehoani ja hengitystäni, mutta olin täydellisen keskittynyt ja läsnä. Asanoiden jälkeen vielä loppurentoutus ja -mantra. Koko harjoitus minuutilleen kaksi tuntia. Oli helppoa ja mukavaa. Ehkä minusta on sittenkin joogiksi!
Näin siis eilen. Nyt on nyt. Tänään on vain puolitoista tuntia aikaa, eli harjoitus on valmiiksi pilalla. En pysty rauhoittumaan hengitysharjoituksissa, koska suunnittelen, mistä tiristäisin puoli tuntia. Ja kun en pysty virittymään, asanatkin menevät ajatusten huiskiessa sinne tänne. Apua, olenko minä ollut tässä muutaman sekunnin vai jo pari minuuttia? Kuuntelen askelia portaissa: joko ohjattu “naisten jooga” alkaa? Ajetaanko minut pois vai menevätkö he verhon toiselle puolelle? Mitä jos nukahdan ja myöhästyn töistä?
Harjoituksen jälkeen ryntään puolijuoksua kanttiiniin. Astioiden kuivausta ja kuljetusta aamupalapöytään ja kahvilaan. Puoli kymmeneltä siirryn itse aamupalajonoon: puuro on juuri loppunut. Tietysti. Myöhästyin. Olisi pitänyt ennakoida paremmin, olla ripeämpi. Siirryn kahvilan puolelle ja tilaan kaksi juusto-tomaatti-paahtoleipää ja vedän jälkiruoaksi levyn sokerilla kovetettua pähkinäkarkkia. Tunnen syyllisyyttä jatkuvasta snäkkäilystä ja herkuttelusta. Eilenkin suklaakakkua ja suklaalevy. Blääh.
Kello on vasta 10 aamulla, mutta tuntuu kuin olisi rankka, kiireinen työpäivä takana. Raahustan kämpille kirjoittelemaan pakollisia meilejä, maksamaan kiireellisiä laskuja ja tarkistamaan netistä tärkeitä asioita. Miten sivujen latautumien voi kestää näin kauan? Minulla ei todellakaan ole nyt aikaa odottaa.
Käyn suihkussa, valelen ihottumat ayurvedisella öljyllä ja käyn maate odottamaan öljyn imeytymistä. Kuulokkeet korviin. Vietän nelisen tuntia torkkuen ja totuuden sanoja kuunnellen. Kun nousen, olo on hidas. Olen tietoinen hengityksestäni, joka on piiiiitkä ja rauhallinen. Huomioni palautuu aivan luonnollisesti yhä uudelleen kuuntelemaan hengitystä, tuntemaan rintakehän nousun ja laskun hengityksen tahdissa. Olen syvä ja täyteläinen olento.
Anteeksi vain tämä pitkä, polveileva ja pikkutarkka merkintä. Mutta kun minulla on aikaa jaaritella. Ei ole kiire yhtään mihinkään.
torstaina, tammikuuta 08, 2009
Numerologiaa
Tähtikartallani on pieni neitsytnurkka. Ehkä sieltä kumpuaa tarve tähän:
Joulukuu (4.–31.12.)
Sivananda-ashram (sis. majoitus, 2 ateriaa, joogat ja luennot) 13 850 rs = 206,70 e
Välipalat ja pikkuostokset ashramissa 1 479 rs = 22,10 e
Kirjat 500 rs = 7,50 e
Joogamatto 500 rs = 7,50 e
Taksit ja riksat 865 rs = 12,90 e
Puhelin ja internet 1 815 rs = 27,10 e
Ayurvediset lääkkeet 721 rs = 10,80 e
Pyykki 92 rs = 1,40 e
Snäksit 287 rs = 4,30 e
Yhteensä 300,30 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 497,66 e
Joulukuu (4.–31.12.)
Sivananda-ashram (sis. majoitus, 2 ateriaa, joogat ja luennot) 13 850 rs = 206,70 e
Välipalat ja pikkuostokset ashramissa 1 479 rs = 22,10 e
Kirjat 500 rs = 7,50 e
Joogamatto 500 rs = 7,50 e
Taksit ja riksat 865 rs = 12,90 e
Puhelin ja internet 1 815 rs = 27,10 e
Ayurvediset lääkkeet 721 rs = 10,80 e
Pyykki 92 rs = 1,40 e
Snäksit 287 rs = 4,30 e
Yhteensä 300,30 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 497,66 e
keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009
Se pidentää ikää
Tulin juuri Amman darshanista eli halauksesta. Vähän hassu olo. Amma nauroi minulle. Hän piti minua ensin rinnuksillaan, nosti sitten pääni ylös, katsoi silmiin ja nauroi hersyvästi. Ja veti takaisin syliin. Finland, Finland, huusivat avustajat, ja Amma sopotti jotain korvaani. En ymmärtänyt, mutta kuulosti mukavalta.
Nyt istun niin sanotussa länkkärikahvilassa teellä ja suklaakakulla. Hyvää! Kyllä mua itseänikin hymyilyttää kovasti. Siis Amma tosiaan nauroi mulle päin naamaa!
Nyt istun niin sanotussa länkkärikahvilassa teellä ja suklaakakulla. Hyvää! Kyllä mua itseänikin hymyilyttää kovasti. Siis Amma tosiaan nauroi mulle päin naamaa!
Pelkoa päin
Istun junassa matkalla Amman ashramiin. Kaikesta huolimatta. Viime vuonna sain nyrjäytettyä nilkkani tuntia ennen Ammalle lähtöä. En pystynyt kantamaan rinkkaani, joten peruin menon. Tänä vuonna kehitin järkyttävän ihottuman, jonka turvin jäin Sivananda-ashramiin. Luulin jo onnistuneeni siirtämään Amritapuri-vierailun ensi vuoteen, mutta sitten törmäsin Mari-enkeliin, joka toi minulle energeettiset terveiset Ammalta.
Olen monesti julistanut, myös täällä blogissa, että jos näen ja tiedostan jossain pelkoa, minun on mentävä sitä kohti ja katsottava sitä suoraan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Marin kanssa jutellessani oivalsin, että minähän pelkään! Pelkään, ja siksi pakenen. Kun tajusin tämän, en voinut kuin huokaista ja alkaa kasata kimpsujani ja kampsujani. En halua mennä, mutta minun täytyy. Nyt kun tiedostan pelkoni, en voi mitenkään odottaa kokonaista vuotta, ennen kuin Amma on seuraavan kerran Amritapurissa. Amma lähtee maanantaina 12.1. Intian-kiertueelle ja sen jälkeen maailmankiertueelle. Eli minulla on viisi päivää aikaa, neljä mahdollisuutta Amman halaukseen, jos siltä tuntuu.
Mitä minä sitten pelkään? Monia asioita. Kaikkea en varmasti edes tiedosta. Ehkä eniten pelkään sitä, että Amma ei noteeraa minua mitenkään. Mitä jos en saa voimakkaita kokemuksia ja elämyksiä, kuten niin monet muut? Miksi he, enkä minä? Mikä minussa on vikana? Pelkään, etten osaa “uskoa” oikein, samoin kuin en koskaan osannut olla lestadiolaisten sukulaisteni tai seurakuntanuorten kanssa, joiden riennoissa pyörin teininä.
Eräällä seurakunnan leirillä meillä oli muun kivan ohjelman lisäksi jumalanpalvelus. Kun tuli ehtoollisen aika, jämähdin penkkiin kuin kivipatsas. Kaikki muut menivät, minä en kyennyt nousemaan. Jos olisinkin jollain ihmeen voimalla saanut jalkani tottelemaan, saanut käveltyä ja polvistuttua alttarille, ja vieläpä kammettua leukaluuni auki, olisin tukehtunut öylättiin ja kohdannut karmean kuoleman. Istuin ahdistuneena penkissä ja tunsin toisten katseet. Jäin kiinni. En ollut oikea uskovainen, vaan feikki. Paljastuin.
Muistan olleeni lukion ensimmäisellä luokalla ahdistunut siitä, että saatan joutua helvettiin, jos en usko jumalaan. Halusin, yritin uskoa, varmuuden vuoksi, mutta en osannut.
Ehkä pelkään vähän sitäkin, että hurahdan ja jään Amman ashramiin asumaan, jolloin koko hieno Intian-seikkailuni on pilalla. Jämähtää nyt jonkin intialaisen gurun helmoihin, kun olisi niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa.
Mutta nyt lähestyn Amman ashramia ja kohtaan sen jonkin, mikä se sitten onkin. Voi olla, ettei mitään ihmeellistä tapahdu, mutta sitten oli tarkoitus, että kohtaan juuri sen ei-ihmeellisen.
Olen monesti julistanut, myös täällä blogissa, että jos näen ja tiedostan jossain pelkoa, minun on mentävä sitä kohti ja katsottava sitä suoraan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Marin kanssa jutellessani oivalsin, että minähän pelkään! Pelkään, ja siksi pakenen. Kun tajusin tämän, en voinut kuin huokaista ja alkaa kasata kimpsujani ja kampsujani. En halua mennä, mutta minun täytyy. Nyt kun tiedostan pelkoni, en voi mitenkään odottaa kokonaista vuotta, ennen kuin Amma on seuraavan kerran Amritapurissa. Amma lähtee maanantaina 12.1. Intian-kiertueelle ja sen jälkeen maailmankiertueelle. Eli minulla on viisi päivää aikaa, neljä mahdollisuutta Amman halaukseen, jos siltä tuntuu.
Mitä minä sitten pelkään? Monia asioita. Kaikkea en varmasti edes tiedosta. Ehkä eniten pelkään sitä, että Amma ei noteeraa minua mitenkään. Mitä jos en saa voimakkaita kokemuksia ja elämyksiä, kuten niin monet muut? Miksi he, enkä minä? Mikä minussa on vikana? Pelkään, etten osaa “uskoa” oikein, samoin kuin en koskaan osannut olla lestadiolaisten sukulaisteni tai seurakuntanuorten kanssa, joiden riennoissa pyörin teininä.
Eräällä seurakunnan leirillä meillä oli muun kivan ohjelman lisäksi jumalanpalvelus. Kun tuli ehtoollisen aika, jämähdin penkkiin kuin kivipatsas. Kaikki muut menivät, minä en kyennyt nousemaan. Jos olisinkin jollain ihmeen voimalla saanut jalkani tottelemaan, saanut käveltyä ja polvistuttua alttarille, ja vieläpä kammettua leukaluuni auki, olisin tukehtunut öylättiin ja kohdannut karmean kuoleman. Istuin ahdistuneena penkissä ja tunsin toisten katseet. Jäin kiinni. En ollut oikea uskovainen, vaan feikki. Paljastuin.
Muistan olleeni lukion ensimmäisellä luokalla ahdistunut siitä, että saatan joutua helvettiin, jos en usko jumalaan. Halusin, yritin uskoa, varmuuden vuoksi, mutta en osannut.
Ehkä pelkään vähän sitäkin, että hurahdan ja jään Amman ashramiin asumaan, jolloin koko hieno Intian-seikkailuni on pilalla. Jämähtää nyt jonkin intialaisen gurun helmoihin, kun olisi niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa.
Mutta nyt lähestyn Amman ashramia ja kohtaan sen jonkin, mikä se sitten onkin. Voi olla, ettei mitään ihmeellistä tapahdu, mutta sitten oli tarkoitus, että kohtaan juuri sen ei-ihmeellisen.
tiistaina, tammikuuta 06, 2009
Rusketusraitoja
Terveiset rantsusta! Tulin eilen Varkala Beachille, Keralan toiselle kuuluisalle hiekkarannalle. (Toinen on Kovalam Beach.) Lähtöpäätös Sivananda-ashramista syntyi äkkiä, joten mitä sitä enää jahkailemaan. Tuntuu hyvältä tietää, mitä pitää tehdä. Näitä tietämisen hetkiä aion odottaa vastakin, enkä ylisuunnittele ja ylihuolehdi. Parhaani mukaan.
Oli tarkoitus käyttää nämä kaksi päivää kirjoitushommiin, meilailuun, skypettämiseen sekä yksityisyydestä nauttimiseen, ennen kuin lähden seuraavaan ashramiin. Jouduin taas huomaamaan, että aika on tässä maassa hyvin suhteellinen käsite. Arjesta suoriutuminen vie hurjasti aikaa ja energiaa, ja jos ohjelmassa on jotain spesiaalia, kuten apteekin etsiminen, juna-aikataulujen selvittäminen tai rinkan kantaminen parisataa metriä keskipäivän auringossa, päivä onkin pulkassa. Ja seuraava päivä kannattaa pyhittää rasituksesta toipumiseen ja palautumiseen.
Matka Sivananda-ashramista Varkalaan (85 km) vei kolme tuntia. Ensin tunti riksan höykytyksessä Trivandrumin juna-asemalle (5,40 e). Unohdin taas, että pitkiin riksamatkoihin varustaudutaan samalla tavoin kuin kameliratsastukseen: pukemalla tukevat sporttiliivit päälle. Sitten hikinen tunnin odotus asemalla ja tunti junalla Varkalaan (0,50 e). Ihmettelinkin, miksi junassa oli viime vuonna vain miehiä - nyt osasin kavuta naisten vaunuun. Istuimme limittäin ja lomittain kuin sillit purkissa, kahdeksan naista viidelle tarkoitetulla penkillä. Lopulta pari kilometriä riksalla (0,90 e) Jibin Beach Resortiin (5,40 e / yö).
Loppupäivä menikin sykettä tasoitellen. Pieni kävely biitsillä, surffailua ja meilailua oman huoneen rauhassa. Skypettäminen ei näköjään onnistu läppäriltä. Ilmeisesti kännykän kautta kulkeva nettiyhteys on liian “ohut”. Harmi. Askeettisen joogielämän päättymisen kunniaksi nautin illalliseksi tonnikalapizzan ja hedelmälassin (3 e) ja kymmenen tunnin yöunet.
Aamun joogatunti oli ihana! Progressive Yoga & Ayurvedic Centerin tarjoama hathajooga (3,10 e) on mukava sekoitus sivanandasta, astangasta ja kundaliinijoogasta tuttuja asanoita ja hengitysharjoituksia. On helppo vaipua kehoonsa, kun meri kohisee ja pauhaa sadan metrin päässä. Joogasta kävelen aamupalalle kahvilaan, josta on suora näkymä merelle. Tilaan Aloo Parathan, kaksi vehnäjauhoista ja perunasta leivottua lättystä, jotka on maustettu sipulilla, korianterilla ja masalalla. Valelen slicelle varovaisesti tymäkkää pikkelsiä, käärin rullalle ja dippaan jogurttiin. Kyytipojaksi minttuteetä. Taivaallista! (1,10 e)
Iltapäivä katoaa jonnekin huoneessa haahuillen ja kirjoitushommia aloitellen. Viideltä otan tietoisen riskin: valelen itseni aurinkovoiteella, puen bikinit ja kävelen rantsuun. Makoilen leppeässä iltatuulessa, ihailen korkeita aaltoja ja niiden pauketta. Aurinko laskee kello 18.10.
Illalliseni on Dahl Fried eli linssejä tomaatti-sipulikastikkeessa. Lisäkkeeksi riisiä, raitaa ja litra vettä (1,80 e). Katson ravintolan avoimelta parvelta taas merelle. Iltahämyn syventyessä pimeydeksi horisontti täyttyy lukemattomista tuikkivista pisteistä. Kalastajaveneet siellä vilkuttelevat. Ne palaavat rantaan vasta aamulla, kun virkuimmat lomailijat kävelevät joogatunneilleen.
Kämpillä tarkastan ihoni. Ihottuma ei ihan tykkää auringosta, muttei järjestänyt kohtaustakaan. Kutittaa hieman. Mutta rinnuksilla on hento rusketusraja! Jee!
Huomenna aamulla on aikainen lähtö juna-asemalle. Sain hädin tuskin levitettyä rinkkani sisällön ympäri huonetta, kun pitää taas alkaa tunkea tätä tavaran paljoutta liian pieneen tilaan. Ehkä minun pitää tosiaan alkaa mitata aikaa viikoissa päivien sijaan. Kahden päivän takia ei todellakaan kannata vaivautua.
Valot sammuvat ja tuuletin hiljenee. Ötökät napsahtelevat läppärin kirkkaaseen näyttöön. Unohdin näköjään, että jatkuvien satunnaisten sähkökatkosten lisäksi Varkalassa pannaan sähköt poikki joka ilta klo 21. Säästämme energiaa. Ei voi muistaa kaikkea, kun on koko ajan niin kiire!
Alan pakata taskulampun valossa.
PS. Voin suositella lämpimästi Jibin Beach Resortia. Budget-tason hotelliksi huone on tilava ja perussiisti, ja nuori isäntä Stanley on fiksu, mukava ja erittäin avulias. On helpottavaa asioida sellaisen miehen kanssa, joka kohtaa länsimaisen naisen suoraan ja asiallisesti, ilman sitä epämiellyttävää jännitettä, joka intialaisista miehistä usein huokuu. Lisätiedot: crystalshades@yahoo.com.
Oli tarkoitus käyttää nämä kaksi päivää kirjoitushommiin, meilailuun, skypettämiseen sekä yksityisyydestä nauttimiseen, ennen kuin lähden seuraavaan ashramiin. Jouduin taas huomaamaan, että aika on tässä maassa hyvin suhteellinen käsite. Arjesta suoriutuminen vie hurjasti aikaa ja energiaa, ja jos ohjelmassa on jotain spesiaalia, kuten apteekin etsiminen, juna-aikataulujen selvittäminen tai rinkan kantaminen parisataa metriä keskipäivän auringossa, päivä onkin pulkassa. Ja seuraava päivä kannattaa pyhittää rasituksesta toipumiseen ja palautumiseen.
Matka Sivananda-ashramista Varkalaan (85 km) vei kolme tuntia. Ensin tunti riksan höykytyksessä Trivandrumin juna-asemalle (5,40 e). Unohdin taas, että pitkiin riksamatkoihin varustaudutaan samalla tavoin kuin kameliratsastukseen: pukemalla tukevat sporttiliivit päälle. Sitten hikinen tunnin odotus asemalla ja tunti junalla Varkalaan (0,50 e). Ihmettelinkin, miksi junassa oli viime vuonna vain miehiä - nyt osasin kavuta naisten vaunuun. Istuimme limittäin ja lomittain kuin sillit purkissa, kahdeksan naista viidelle tarkoitetulla penkillä. Lopulta pari kilometriä riksalla (0,90 e) Jibin Beach Resortiin (5,40 e / yö).
Loppupäivä menikin sykettä tasoitellen. Pieni kävely biitsillä, surffailua ja meilailua oman huoneen rauhassa. Skypettäminen ei näköjään onnistu läppäriltä. Ilmeisesti kännykän kautta kulkeva nettiyhteys on liian “ohut”. Harmi. Askeettisen joogielämän päättymisen kunniaksi nautin illalliseksi tonnikalapizzan ja hedelmälassin (3 e) ja kymmenen tunnin yöunet.
Aamun joogatunti oli ihana! Progressive Yoga & Ayurvedic Centerin tarjoama hathajooga (3,10 e) on mukava sekoitus sivanandasta, astangasta ja kundaliinijoogasta tuttuja asanoita ja hengitysharjoituksia. On helppo vaipua kehoonsa, kun meri kohisee ja pauhaa sadan metrin päässä. Joogasta kävelen aamupalalle kahvilaan, josta on suora näkymä merelle. Tilaan Aloo Parathan, kaksi vehnäjauhoista ja perunasta leivottua lättystä, jotka on maustettu sipulilla, korianterilla ja masalalla. Valelen slicelle varovaisesti tymäkkää pikkelsiä, käärin rullalle ja dippaan jogurttiin. Kyytipojaksi minttuteetä. Taivaallista! (1,10 e)
Iltapäivä katoaa jonnekin huoneessa haahuillen ja kirjoitushommia aloitellen. Viideltä otan tietoisen riskin: valelen itseni aurinkovoiteella, puen bikinit ja kävelen rantsuun. Makoilen leppeässä iltatuulessa, ihailen korkeita aaltoja ja niiden pauketta. Aurinko laskee kello 18.10.
Illalliseni on Dahl Fried eli linssejä tomaatti-sipulikastikkeessa. Lisäkkeeksi riisiä, raitaa ja litra vettä (1,80 e). Katson ravintolan avoimelta parvelta taas merelle. Iltahämyn syventyessä pimeydeksi horisontti täyttyy lukemattomista tuikkivista pisteistä. Kalastajaveneet siellä vilkuttelevat. Ne palaavat rantaan vasta aamulla, kun virkuimmat lomailijat kävelevät joogatunneilleen.
Kämpillä tarkastan ihoni. Ihottuma ei ihan tykkää auringosta, muttei järjestänyt kohtaustakaan. Kutittaa hieman. Mutta rinnuksilla on hento rusketusraja! Jee!
Huomenna aamulla on aikainen lähtö juna-asemalle. Sain hädin tuskin levitettyä rinkkani sisällön ympäri huonetta, kun pitää taas alkaa tunkea tätä tavaran paljoutta liian pieneen tilaan. Ehkä minun pitää tosiaan alkaa mitata aikaa viikoissa päivien sijaan. Kahden päivän takia ei todellakaan kannata vaivautua.
Valot sammuvat ja tuuletin hiljenee. Ötökät napsahtelevat läppärin kirkkaaseen näyttöön. Unohdin näköjään, että jatkuvien satunnaisten sähkökatkosten lisäksi Varkalassa pannaan sähköt poikki joka ilta klo 21. Säästämme energiaa. Ei voi muistaa kaikkea, kun on koko ajan niin kiire!
Alan pakata taskulampun valossa.
PS. Voin suositella lämpimästi Jibin Beach Resortia. Budget-tason hotelliksi huone on tilava ja perussiisti, ja nuori isäntä Stanley on fiksu, mukava ja erittäin avulias. On helpottavaa asioida sellaisen miehen kanssa, joka kohtaa länsimaisen naisen suoraan ja asiallisesti, ilman sitä epämiellyttävää jännitettä, joka intialaisista miehistä usein huokuu. Lisätiedot: crystalshades@yahoo.com.
sunnuntai, tammikuuta 04, 2009
Tyttö nimeltä Sori
Minulla on valtava yksityisyyden tarve. Harkitsen laittavani rintaan lapun “I’m in Silence”, joka antaisi luvan vetäytyä sisäänpäin ja olla osallistumatta sosiaaliseen pintakommunikointiin. Haaveilen, miten ihanalta tuntuisi jäädä meditaation ja joogan jälkeen vain lepäämään tänne syvälle.
Mutta en voi. Australialainen Libby tekee lähtöä, ja olisi epäkohteliasta kääntyä pois juuri kun on aika suorittaa erilaisia jäähyväisrituaaleja. Sitä paitsi Mari on tullut ashramiin, tuttu tyttö Suomesta. Ajattelen, että minun kuuluu olla hänen kanssaan, jos hän niin toivoo, ja olla apuna, jos hänellä on jotain kysyttävää.
Ashramin taika, josta olen nauttinut neljä viikkoa, alkaa hälvetä. Aamuteellä katselen ympärilleni ja näen vain muutamat tutut kasvot. Kohta alkaa uusi TTC (Teacher Training Course), mikä tarkoittaa sitä, että ashramiin on tullut parin päivän aikana vajaat 200 uutta ihmistä. Maailman stressaamia, matkan väsyttämiä ihmisiä, jotka odottavat kurssin alkua pelokkaina ja jännittyneinä. Pystyn aistimaan levottomuuden, ja haluaisin paeta jonnekin syvemmälle. Levottomuuden tälle puolen.
Marilla on ollut pari voimakasta, rakkaudentäyteistä päivää Amman ashramissa. Joka toisessa lauseessa hän sirkuttaa Amritapurin ihanuutta ja joka toisessa kritisoi Sivananda-ashramia. Energia on kuulemma huono eivätkä ihmiset tunnu kovin henkisiltä. Mari tulee joogatunnilta raivoissaan: surkeat opettajat huutavat korvaan ja avustajat vääntävät ihmisiä väkisin asanoihin. Tiukka aikataulu ja säännöt ovat älyttömiä ja on tyhmää kun ruokailun aikana ei saa puhua.
Yritän pysyä läsnä ja kertoa tyynesti omista kokemuksistani sekä sivanandajoogan taustoista ja tavoista, mutta huomaan asettuvani puolustuskannalle. Hoen itselleni, että ei se ole minun ihanista kokemuksistani pois, jos jollain toisella on huono kokemus, mutta turhaan. Toivoin niin, että Mari nauttisi yhtä paljon kuin minä, ja tunnen syyllisyyttä, kun näin ei käynyt. Tästä minulla on kokemusta myös muista yhteyksistä: tunnen syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Esimerkiksi jollain kurssilla saatan jännittää pari päivää, miten uudet tulokkaat ottavat minulle rakkaan metodin ja opettajan vastaan, ja kärsin huomatessani, etteivät he pysty rentoutumaan läsnäoloon. Samoin ahdistun, jos huomaan jonkun läheiseni voivan huonosti. Haluan auttaa, mutta kehitänkin jonkinlaisen konfliktin.
Tuttua kaavaa noudattaen en nytkään pysy omassa rauhassani, vaan annan Marin kritiikin ja negatiivisuuden virrata sisääni. Oikein imen sitä itseeni ja annan pahan olon kasvaa. Lopulta olen kireä kuin viulun kieli ja niin ärsyyntynyt Mariin, etten pysty katsomaan häntä silmiin. Illalla vihamielisyyteni tihkuu yli. Ei mitään kohtausta, mutta pieniä töksähteleviä vihjailuja paksulla pimeällä energialla höystettynä. Jonka jälkeen iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Asuntolassa näen Marin istuvan sängyllään meditoimassa, ja kuiskaan hiljaa: “Hyvää yötä, Mari.”
Seuraavana päivänä pyydän anteeksi tylyä käytöstäni. Selitän, että minulla on jossain syvällä psyykessäni kipeä kohta, sokea piste, jonka takia otan asioita liikaa itseeni ja puran pahan olon toiseen. Meillä on hyvä ja puhdistava keskustelu. Luulen, että kaikki on jo hyvin ja ohi, mutta sitten Mari haluaa antaa rakentavaa palautetta.
- Haluaisin vain sanoa siitä eilisestä, kun meditoin ja tulit sanomaan minulle hyvää yötä. Vaikka kuiskasitkin, se tuntui maanjäristykseltä. Ehkä ei kannata häiritä toista silloin, kun hän meditoi. Ymmärrän kyllä, että sinun ehkä piti sanoa se, jotta saisit nukuttua.
Tunnekuohu pyyhkäisee ylitseni ja sydän pomppaa kurkkuun. Onpa naisella pokkaa! Minä olen pari päivää niellyt toisen marinaa ja valitusta, rupatellut ruokailun aikana vaikka olisin halunnut syödä hiljaa, tietoisena ja kiitollisena. Entä minun rauhani! Minuako saa häiritä mielin määrin!
Onneksi ei mennyt kuin pari sekuntia, ja pääsin tunteideni herraksi. Niin, miksi minä annan toisen häiritä itseäni? Miksi luovun niin alttiisti oikeudestani olla tyyni? Eikö se ollut minun oma suuni, joka muodosti sanoja ja lauseita suupalojen välissä? Minulla on joka hetki kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyn asiat sellaisina kuin ne ovat tai teen asialle jotain. Olisin voinut sanoa, etten halua puhua ruokailun aikana. Olisin voinut vetäytyä omiin oloihini. Mutta toista en voi syyttää.
Pyydän anteeksi, että häiritsin Marin hiljaista hetkeä, ja jatkan sekavaan puheenvuoroon. En halua mennä tunnekuohuun ja iskeä takaisin emootiosta käsin, joten jaarittelen ja pyörittelen sanoja. Viimeiseen lauseeseen saan vihdoin tiivistettyä, mitä haluan sanoa:
- Mitä tahansa meille tapahtuu, olemme aina itse vastuussa siitä, miten reagoimme.
Mari vastaa:
- Tekisi mieli sanoa mutta, mutta en sano. Itse olisin käyttäytynyt siinä tilanteessa toisin.
Haluan vängätä, lisätä, selittää, mutta hengitän syvään ja päästän irti. Ymmärrän nyt, mitä Barry Long tarkoitti sanoessaan: “Jos haluat tietää, miltä kuolema tuntuu, jätä viimeinen sana sanomatta”.
Pyydän toistamiseen Marilta anteeksi, että häiritsin, ja saan anteeksi. Tuntuu hyvältä ja kevyeltä.
Kiitos sinulle, elämä, tästä viimeisimmästä enkelistä, jonka lähetit luokseni antamaan uuden rakkauden oppitunnin. Lisää vaan, kyllä mä kestän!
Mutta en voi. Australialainen Libby tekee lähtöä, ja olisi epäkohteliasta kääntyä pois juuri kun on aika suorittaa erilaisia jäähyväisrituaaleja. Sitä paitsi Mari on tullut ashramiin, tuttu tyttö Suomesta. Ajattelen, että minun kuuluu olla hänen kanssaan, jos hän niin toivoo, ja olla apuna, jos hänellä on jotain kysyttävää.
Ashramin taika, josta olen nauttinut neljä viikkoa, alkaa hälvetä. Aamuteellä katselen ympärilleni ja näen vain muutamat tutut kasvot. Kohta alkaa uusi TTC (Teacher Training Course), mikä tarkoittaa sitä, että ashramiin on tullut parin päivän aikana vajaat 200 uutta ihmistä. Maailman stressaamia, matkan väsyttämiä ihmisiä, jotka odottavat kurssin alkua pelokkaina ja jännittyneinä. Pystyn aistimaan levottomuuden, ja haluaisin paeta jonnekin syvemmälle. Levottomuuden tälle puolen.
Marilla on ollut pari voimakasta, rakkaudentäyteistä päivää Amman ashramissa. Joka toisessa lauseessa hän sirkuttaa Amritapurin ihanuutta ja joka toisessa kritisoi Sivananda-ashramia. Energia on kuulemma huono eivätkä ihmiset tunnu kovin henkisiltä. Mari tulee joogatunnilta raivoissaan: surkeat opettajat huutavat korvaan ja avustajat vääntävät ihmisiä väkisin asanoihin. Tiukka aikataulu ja säännöt ovat älyttömiä ja on tyhmää kun ruokailun aikana ei saa puhua.
Yritän pysyä läsnä ja kertoa tyynesti omista kokemuksistani sekä sivanandajoogan taustoista ja tavoista, mutta huomaan asettuvani puolustuskannalle. Hoen itselleni, että ei se ole minun ihanista kokemuksistani pois, jos jollain toisella on huono kokemus, mutta turhaan. Toivoin niin, että Mari nauttisi yhtä paljon kuin minä, ja tunnen syyllisyyttä, kun näin ei käynyt. Tästä minulla on kokemusta myös muista yhteyksistä: tunnen syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Esimerkiksi jollain kurssilla saatan jännittää pari päivää, miten uudet tulokkaat ottavat minulle rakkaan metodin ja opettajan vastaan, ja kärsin huomatessani, etteivät he pysty rentoutumaan läsnäoloon. Samoin ahdistun, jos huomaan jonkun läheiseni voivan huonosti. Haluan auttaa, mutta kehitänkin jonkinlaisen konfliktin.
Tuttua kaavaa noudattaen en nytkään pysy omassa rauhassani, vaan annan Marin kritiikin ja negatiivisuuden virrata sisääni. Oikein imen sitä itseeni ja annan pahan olon kasvaa. Lopulta olen kireä kuin viulun kieli ja niin ärsyyntynyt Mariin, etten pysty katsomaan häntä silmiin. Illalla vihamielisyyteni tihkuu yli. Ei mitään kohtausta, mutta pieniä töksähteleviä vihjailuja paksulla pimeällä energialla höystettynä. Jonka jälkeen iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Asuntolassa näen Marin istuvan sängyllään meditoimassa, ja kuiskaan hiljaa: “Hyvää yötä, Mari.”
Seuraavana päivänä pyydän anteeksi tylyä käytöstäni. Selitän, että minulla on jossain syvällä psyykessäni kipeä kohta, sokea piste, jonka takia otan asioita liikaa itseeni ja puran pahan olon toiseen. Meillä on hyvä ja puhdistava keskustelu. Luulen, että kaikki on jo hyvin ja ohi, mutta sitten Mari haluaa antaa rakentavaa palautetta.
- Haluaisin vain sanoa siitä eilisestä, kun meditoin ja tulit sanomaan minulle hyvää yötä. Vaikka kuiskasitkin, se tuntui maanjäristykseltä. Ehkä ei kannata häiritä toista silloin, kun hän meditoi. Ymmärrän kyllä, että sinun ehkä piti sanoa se, jotta saisit nukuttua.
Tunnekuohu pyyhkäisee ylitseni ja sydän pomppaa kurkkuun. Onpa naisella pokkaa! Minä olen pari päivää niellyt toisen marinaa ja valitusta, rupatellut ruokailun aikana vaikka olisin halunnut syödä hiljaa, tietoisena ja kiitollisena. Entä minun rauhani! Minuako saa häiritä mielin määrin!
Onneksi ei mennyt kuin pari sekuntia, ja pääsin tunteideni herraksi. Niin, miksi minä annan toisen häiritä itseäni? Miksi luovun niin alttiisti oikeudestani olla tyyni? Eikö se ollut minun oma suuni, joka muodosti sanoja ja lauseita suupalojen välissä? Minulla on joka hetki kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyn asiat sellaisina kuin ne ovat tai teen asialle jotain. Olisin voinut sanoa, etten halua puhua ruokailun aikana. Olisin voinut vetäytyä omiin oloihini. Mutta toista en voi syyttää.
Pyydän anteeksi, että häiritsin Marin hiljaista hetkeä, ja jatkan sekavaan puheenvuoroon. En halua mennä tunnekuohuun ja iskeä takaisin emootiosta käsin, joten jaarittelen ja pyörittelen sanoja. Viimeiseen lauseeseen saan vihdoin tiivistettyä, mitä haluan sanoa:
- Mitä tahansa meille tapahtuu, olemme aina itse vastuussa siitä, miten reagoimme.
Mari vastaa:
- Tekisi mieli sanoa mutta, mutta en sano. Itse olisin käyttäytynyt siinä tilanteessa toisin.
Haluan vängätä, lisätä, selittää, mutta hengitän syvään ja päästän irti. Ymmärrän nyt, mitä Barry Long tarkoitti sanoessaan: “Jos haluat tietää, miltä kuolema tuntuu, jätä viimeinen sana sanomatta”.
Pyydän toistamiseen Marilta anteeksi, että häiritsin, ja saan anteeksi. Tuntuu hyvältä ja kevyeltä.
Kiitos sinulle, elämä, tästä viimeisimmästä enkelistä, jonka lähetit luokseni antamaan uuden rakkauden oppitunnin. Lisää vaan, kyllä mä kestän!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
