Ajattelin, etten taida ehtiä kirjoittamaan blogia ennen lähtöäni, mutta elämä järjesti siihen oivan tilaisuuden. Makaan sängyllä jalka tyynyvuoren päällä, herne-maissi-paprikapussi nilkassa, läppäri sylissä.
Jatkoin tänään "Kuinka kauan kehtaa kulkea samassa pyjamassa" -koettani ja olin jo päässyt kahteen yöhön ja kahteen päivään. Sitten en enää pystynyt vastustamaan ikkunasta aukeavaa lumista peltomaisemaa, joten vedin toppa-asun ylle ja painuin ulos. Ei ollut niin kylmä, että lumi olisi narskunut, mutta kuului miellyttävä vuush kun kengät lennättivät lunta ja selvä umps kun jalat upposivat syvään lumeen. Kahlasin auraamattomia pikkuteitä välillä polviin asti ulottuvassa lumessa.
Hengitys kulki syvään ja raskaasti, sillä jouduin ponnistelemaan. Kuulin viiman ja yllätyin ropinan äänekkyydestä hiutaleiden laskeutuessa hartioille. Pysähdyin pellon reunaan ja katsoin kauas valkoiseen. Silmälasien linsseihin kasautuvat hiutaleet peittivät vähitellen maiseman, mutta yhtä upottavaa ja syvää sekin valkoinen oli. Tuijotin ja sokeuduin. En nähnyt mitään, laskeuduin vain yhä syvemmälle kirkkauteen, enkä tehnyt eroa onko valkoisuus sisälläni vai ulkopuolellani.
Tuntui niin hyvältä olla kehossaan, tarkkaavaisena läsnä, ja aistia koko valtava skaala rakkautta, jonka elämä joka hetki tarjoilee. Sille, jolla on silmät nähdä ja keho tuntea.
Kilometri ennen kotia liukastuin ja nyrjäytin nilkkani. Istahdin tien poskeen, potkaisin kengän jalasta ja painoin lunta nilkkaa vasten. Viiden minuutin kuluttua jalka oli niin turta ja jäykkä, etten pystynyt arvioimaan vamman vakavuutta. Soitin noutajan. Odottelin vielä toiset viisi minuuttia lumessa maaten, jalka koholla.
Aloin huolestua. Miten saan kaikki tärkeät asiat hoidettua ja työt tehtyä, jos saan lumessa istumisesta keuhkokuumeen ja virtsatientulehduksen? Miten onnistuu muutto ja autolla ajaminen, jos kytkinjalka ei toimi? Miten selviän vaihdosta pahamaineisella Mumbain kentällä ja ulos Trivandrumin kentältä, ellen pysty kantamaan omaa rinkkaani? Miksi taas? Miksi juuri minä? Miksi juuri nyt?
Heh, millonkas sitten, ellei nyt? Onko muuta olemassa kuin nykyhetki?
Päivän dramaattinen käänne muistuttaa jostain vanhasta. Onko niin, että jokin minussa ei ole ollenkaan niin cool Intiaan lähdön suhteen kuin yritän uskotella, ja heittää kapuloita rattaisiin? Ehkä. Mutta en tee siitä ongelmaa. Olen mitä olen ja teen mitä teen - muutakaan en voi.
Uuden mantran toki sain: Kylmä, koho, kompressi. Voin vain katsoa, kuinka kauan saan harjoittaa tätä meditaatiota.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Voi, kuulostaa tutulle. Silloin kun ei pitäisi ja vähiten odottaa, jokin kohta ruumiista joustaa liikaa ja pakottaa lepäämään.
Toivottavasti paranet pian!
Aiotko kirjoittaa Intiasta, vaikka varmaan sieltä on vaikeampaa päivittää blogia? Jos et, toivotan hyvää matkaa!
Aivan, tämä on niiiiin tuttua :-) Elämällä on hyvä huumorintaju, ja tuntuu ihan hyvältä nauraa yhdessä elämän kanssa.
Kirjoitan myös Intiasta, enemmän tai vähemmän. Mahdollisesti enemmän, varsinkin jos ja kun hankin langattoman nettiyhteyden.
Ihanaa päivää Sinulle, Tuuli!
puhpuh, paranemispuhalluksia täältäkin!
mahtavaa, että aiot sieltä kauempaakin jatkaa kirjoittamista!
Kiitos Maija!
Heh, minäkin nyrjäytin nilkkani juuri kun olin lähdössä Intiaan.
Se oli hyvä juttu, koska sitten suurkaupungeissa miehet eivät olleet kovin tunkeilevia, katsoivat vaan keppiä ja ilmeisesti totesivat ettei rampa ole vaimoainesta. :D
Muissakin tilanteissa olen huomannut että nilkan nyrjähdys tuottaa onnea ja ihanuutta.
TERVEMENOA!
Anu... mieleen palailee heinäkuu 2007 Hauholla ja kolme naista nilkka paketissa... Minulla taisi olla kyse siitä, että kehoni mylvi: "Älä juokse maratonia". Enkä juossut :-)
Lähetä kommentti