Siirtymäriittejä

On hieman raskasta tehdä koko ajan asioita ns. viimeistä kertaa.

Pikkujouluputki on minun osaltani ohi. Viimeisiin bileisiin tein huolellisen meikin pohjustuksineen ja häivytyksineen, kuten asiaan kuuluu. Katsoin naamion syntymistä kasvoilleni ja totesin, että tätä ei ehkä koskaan enää. Intiaan en ota edes ripsaria tai huulikiiltoa mukaan.

On kavereita, joiden kanssa "olis kiva vielä käydä kahvilla tai lounaalla". Välttelen sopimasta mitään tarkempaa, koska oikeasti ei olisi kiva. En kaipaa tapaamisia, joissa käydään läpi matkasuunnitelmaa ja toivotellaan tsemppiä molemmin puolin ja luvataan pitää yhteyttä. Silloin kun olen viimeksi nähnyt näitä ihmisiä, meillä oli mukavaa. Seuraavan kerran kun tapaamme, meillä on taas mukavaa. En halua tähän väliin latteita vuorosanoja ja tunnekuohua. Mieli tarvitsee niitä, ystävyys ei.

Tänä aamuna ravistin viimeiset puurohiutaleet kattilaan. Uutta pakettia ei enää kannata ostaa.

Haahuilen ympäri ystäväni kaunista kotia, jossa olen saanut asua kolme viime kuukautta. En haluaisi tyhjentää kaappia ja pakata viimeisiä tavaroita kellariin säilytykseen. Tuntuu jotenkin riipaisevalta, että ystäväni ja pikkupojat jäävät asumaan taloon, jossa on tyhjä huone. Ehkä tänne voisi kaataa lähtiessä laatikollisen pikkuautoja.

Kuulokkeista pauhaa Andrea Bocelli. Sopivan mahtipontista. Juuri tällainen musiikki soi taustalla elokuvissa, kun on tehty jotain tärkeää ja merkittävää, on selvitty vaarasta, vastoinkäymisistä ja rypyistä rakkaudessa. Aurinko paistaa, taivas on kirkkaan sininen, hymyillään ja luotetaan tulevaisuuteen.

Itkunpuuskahdukset tärisyttävät koko kehoa, annan niiden tulla ja mennä. Tiedän, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Kiitos.