Kaamea kapula

Klo 10.30, aamupalalla Oak View Cafessa. Takki tyhjä. Olen istunut kolme viime päivää koneen ääressä ja naputtanut blogitekstejä. Aamusta iltaan, vain vähän unta ja vatsatauti päälle. Eilen meni kahteen yöllä, mutta sain 21 merkintää julki. Välistä puuttuu vielä muutama, mutta päätin luovuttaa. Täydennän joskus. Ehkä. Nousin seitsemän jälkeen ja lähdin kompuroimaan silmät ristissä vuorta alas Bhagsuun ja joogaan.

Lusikoin hedelmäsalaattia, mysliä ja jogurttia. Levoton olo. Kaiuttimista raikaa Red Hot Chili Peppers, aivan liian kovaa. Ihmiset huutavat ja polttavat liikaa. Olen väärässä paikassa joogan jälkeen. Tämähän on kuin Varkala Beach tai Las Palmas. Monta pöydällistä israelilaisia. Näyttää siltä porukalta, joka on juuri päässyt armeijasta ja tullut hallituksen tarjoaman, parin tonnin taskurahan turvin Intiaan polttamaan pilveä ja toipumaan traumasta.

McLeod Ganjissa ja Bhagsussa on aika vahva hippiscene ja marijuana käryää avoimesti. Siksi halusin asettua rauhalliseen Dharamkotiin – en jaksaisi katsella tätä touhua päivästä toiseen. Vahvempiakin aineita on tarjolla sille, joka haluaa. Mutta niin on Helsingissäkin, joten turha dramatisoida liikaa.

Klo 13.45, Nick’s Cafe McLeod Ganjissa. Istuin juuri tunnin suomalaisen Susannan kanssa ja olen vähän rauhoittunut ja maadoittunut taas. Olin riekaleina sen jälkeen kun kävin maksamassa Suomen-lentoni ja nyljettävänä kännykkäkaupassa. Latasin 2 000 rupiaa pre-paid liittymääni, mutta sain vain 1 500… operaattori kiskoi 25 prosenttia palvelumaksuja ja veroja, ja vain siksi, että liittymäni on hankittu Punessa. Myyjien ilmeistä päätellen se voisi olla yhtä hyvin Zimbabwessa.

Pyysin myös lopettamaan häirinnän, sillä operaattorilta tulee päivittäin mainostekstareita ja -puheluita, joissa iskee kovaääninen poppi ja hindinkielinen myyntipuhe korvaan. Nauhoitettuina tietenkin, eli en voi pyytää lopettamaan soittelua. Jos en vastaa, puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Kun vastaan, maksan roaming-maksun. I can’t help, Madame, myyjä sanoi. Vain Pune office voi tehdä asialle jotain. Voisitteko te soittaa Puneen? No, Madame. Onko teillä toimiston numeroa? No, Madame.

Asiakaspalvelunumeroita ei anneta kaiken kansan tietoon, koska herranjestas ihmisethän voisivat vaikka soittaa, mitä siitäkin tulisi jos miljardi intialaista kännykänkäyttäjää alkaisi yhtäkkiä soitella ja vaatia palvelua. Täällä asiat hoidetaan edelleen face to face, kävelemällä paikalliseen toimistoon. (Oma vika, jos olen hankkiutunut 2 000 kilometrin päähän paikallisesta officesta.) Toimistossa yhtä asiakasta palvellaan noin puoli tuntia, sillä sähköt katkeilevat ja datayhteydet jumittavat ja pitää täyttää käsin kaavake toisensa perään. Pitää ehkä tulla seuraavana päivänä uudestaan. Ja vielä sitä seuraavana. Mutta jotenkin kaikki aina järjestyy.

Olen kiukkuinen kuin ampiainen. Ahdistaa ja masentaa. Minulla on krapula. Ihan hirveä olo. Tuosta kolmen päivän kirjoitusputkesta. Minun pitäisi pitää itsestäni parempaa huolta myös silloin kun kirjoittaminen sujuu. Nythän en käynyt suihkussa tai harjannut hampaita ja jos tuli vessahätä, sinnittelin kunnes oli aivan pakko nousta koneelta ja kävellä kolme metriä vessaan. En syönyt ennen kuin oli niin nälkä, että kädet tärisivät ja jalat pettivät. Ahmin jotain epäterveellistä, aivan liikaa, ja kiiruhdin takaisin koneen ääreen.

Tavallaan tämä voisi olla romanttistakin: olla tämmöinen writer joka on linnoittautunut herttaiseen Guesthouseen vuoren kupeeseen ja joka liitää sellaisessa inspiraation virrassa, että menettää ajantajunsa. Mitäpä taiteilija luovuuden vimmalleen mahtaa.

Siinä ei ole mitään romanttista. Siitä tulee krapula, minulle näköjään jo kolmen päivän jälkeen. Olen väsynyt, ärtynyt ja alakuloinen. En ole kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni, mikä tarkoittaa, että viisi päivää sitten alkaneet vatsakrampit ja ripuli eivät ole hellittäneet. En ole jaksanut hoitaa itseäni, sillä se tarkoittaisi, että pitäisi kirjoittaa meili homeopaatille Suomeen, ja siihen tuhraantuisi helposti vartti, enkä nyt kerta kaikkiaan ehdi. Sitä paitsi ruoka pysyy sisällä jopa kaksi tuntia ruokailun jälkeen. Kai siinä ajassa ehtii jokunen ravinnekin imeytyä elimistöön? Kun tuijotan ruutua, en ehdi joogata tai meditoida, hetkeksikään rauhoittua ja hiljentyä. Poltan kynttilääni molemmista päistä.

Hiljentyminen ja tietoinen läsnäolo ovat edellytyksiä hyvinvoinnilleni. Jos laistan niistä, saan kärsiä seuraukset. Tulen levottomaksi. Särisen. Negatiivisia ajatuksia. Ahdistun ja masennun.

Krapula muistuttaa jälleen kerran, että olen tällainen kaikki-tai-ei-mitään-tyyppi. Joko minulla on täydellinen writer’s block eli en kirjoita yhtään mitään, tai sitten sukellan maaniseen kirjoitusputkeen, joka pidempään jatkuessaan vie minut fyysisesti ja psyykkisesti huonoon kuntoon. Mikä pelottavinta, voin taas pahoin kun vain ajattelenkin töitä. Ei ihme, että välttelen niitä, jos kirjoittaminen ajaa minut tähän jamaan. Kauhean kuluttavaa tällainen.

Olen aiemmin ihannoinut vimmaista, luovan hulluuden tilaa, koska silloin syntyy paljon ja nopeasti. Olen tainnut jopa ajatella, että vasta silloin olen tarpeeksi ja teen tarpeeksi, kun tämä hulluus on päällä koko ajan. Enpä tiedä. Kyllä minä haluaisin pysyä läsnä ja tietoisena itsestäni ja ympäröivästä maailmasta myös silloin kun kirjoitan. Tämä halu ei kumpua kontrollin tarpeesta, vaan tiedosta, että tavallinen ja tasainen on kaunista. Jos vaikka tekisi vähän vähemmän, tyytyisi vähempään.

Söin ensin suklaakakkua ja jäätelöä, sitten kermaisen sieni-pinaattipastan ja hörpin nyt kipakkaa sitruuna-inkiväärijuomaa, joka saa silmät vuotamaan ja vatsan pulputtamaan. Sori vaan, vatsa ja suolisto. Mutku ahistaa.

Buddhan sanoin: Also this will pass, kaikki menee ohi, kaikki muuttuu. Ehkä jo huomenna. Ehkä jo tänä iltana. Ehkä jo nyt, kun pakkaan päiväkirjan laukkuun ja ryntään vessaan. Eikös me sovittu, että ruoka pysyy sisällä kaksi tuntia!