Lip lap

Vietin tänään aikaa miehen kanssa. Sellaisen, jonka seurassa on hyvä olla. Jari on yksi niistä harvoista, joiden kanssa minulla on luonteva kehoyhteys. Yhteys, tai vetovoima, tai miksi sitä haluaakin sanoa, on ollut olemassa jo pari vuotta, mutta en ole hyväksynyt sitä. Mieleni ei ole suostunut hyväksymään sitä.

Minussa on ollut niin paljon pelkoa, pettymystä, toiveita, odotuksia ja unelmia liittyen miehen kohtaamiseen, etten ole suostunut siihen, että kehoni viihtyy niin hyvin tämän kehon lähellä. “Koska eihän tästä voi koskaan tulla mitään”, mieleni on jankuttanut. “Emme kohtaa”, “Emme puhu samaa kieltä”, “Minun pitää löytää ihan toisenlainen mies”, hoin itselleni. Tapasimme muutaman kerran, mutta turhauduin. “Tämä ei kerta kaikkiaan toimi.”

Mieleni ei halunnut olla Jarin kanssa missään tekemisissä, mutta keho ei kuunnellut järjen ääntä. Meidän välillämme oli jotain, jota en pystynyt ymmärtämään, mutta en myöskään sysäämään syrjään. Purin skitsofreenisen tilanteen ainoalla osaamallani tavalla: sättimällä itseäni, ärsyyntymällä Jariin ja välttelemällä häntä. Kun tapasimme, kohtelin häntä kuin hän olisi ilmaa.

Ajoimme tänään meren rantaan. Suunnittelin tsekkaavani, onko Jari jotenkin edistynyt tai muuttunut. Ei ole, sillä hänen ei tarvitse. Hän on ollut koko ajan täydellinen. Hän on juuri sellainen kuin on, ja vieläpä harvinaisen rehellisesti, avoimesti ja läsnäolevasti. Katsoin suuren ihmetyksen ja ihailun vallassa itseäni. Minä olen se, joka on muuttunut! Niin pieni siirtymä jossain psyyken poimuissa, mutta näen Jarin aivan uusin silmin.

Kyllä, hän puhui enemmän, mutta vain siksi, että minä olen oppinut kuuntelemaan. Minun energiani on nyt hiljaisempi, sallivampi ja vastaanottavampi. Kyllä, hän kommunikoi suoremmin, mutta siksi että minä olen tyynempi peili. Olen niin sileä, että heijastan hänen viestinsä vääristämättä sitä.

Adimin kanssa Intiassa kokemani episodi on avannut silmäni näkemään. Ei vaan kehoni tuntemaan. On tyynnyttävää huomata, että kun olen vankasti kehossani ja aisteissani, arvioinnille tai epäilykselle ei jää lainkaan tilaa. Ne lakkaavat olemasta. Mistään ei tarvitsekaan tulla mitään. Kehotasolla pystyn kohtaamaan Jarin ja puhumme täsmällisesti artikuloiden samaa kieltä. Välillä ilman sanoja, välillä pulisten. Tarve löytää jotain tai mitään katoaa. Jää vain läsnäolo, joka on aina täydellistä.

En tarkoita kehoyhteydellä herttasarjojen romanttis-eroottisia tunnelmia, joissa vahva seksuaalinen vetovoima sumentaa järjen äänen ja saa tytön lankeamaan vastoin parempaa tietoaan renttupoikaan. Tarkoitan kehotasolla sitä, että kun pysyn aisteissani ja poissa mielestäni, yhdyn johonkin suurempaan ja nopeampaan älykkyyteen kuin mihin mieleni on koskaan kykenevä. Kehotaso ei ole karkeampi, vaan hienovaraisempi olemisen ja ymmärryksen taso.

Istuimme tänään kalliolla meren rannassa ja grillasimme pienen piknikin. Katselimme lokkeja, kuuntelimme liplatusta. Istuimme ja juttelimme. Olimme. Silloinkin kun juttelimme, ennen kaikkea olimme. Neljän tunnin meditaatio. Suoraa kommunikaatiota, mutta ei minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Yksinkertaista läsnäoloa. En enää torju Jaria. Yhteys on olemassa, ja pystymme myös puhumaan siitä.

"No niin", mieleni jo hieroskelee käsiään yhteen. "Mitäs nyt tapahtuu? Mitäs teidän välillä oikein on?" Kehon vastaus tulee ymmärryksen tältä puolen, ja se kuuluu: "Ei mitään. Pelkkää tyhjää."

Ihan tavallinen ilta. Voi, miten ihania nämä sanat ovatkin! "Tyhjä". "Tavallinen". Aaah!