Kovan päivän ilta

Olen ihan poikki. Aloin kirjoittaa aamukymmeneltä ja lopetin ysiltä. Kävin välillä Cool Talk Cornerissa lounaalla naapurini, hassun englantilaismiehen kanssa. Jäimme lounaan jälkeen hetkeksi mottiin, kun alkoi sataa kaatamalla vettä. Kohta sade muuttui raemyrskyksi: taivaalta syöksyi kivikovia sormenpään kokoisia rakeita kuin konekiväärin suusta. Kuului vain kumina, kun rakeet iskeytyivät terassin pöytiin ja lattiaan.

Vihdoinkin kirjoitan! Näitä blogitekstejä! Nyt kaikki tarinan tärkeimmät palikat ovat kasassa, joten toivottavasti saan tänään tai huomenna julkaistua koko satsin. Toivottavasti pystyn päästämään irti ajatuksesta, että vielä olisi vaikka kuinka paljon “välitekstejä”, jotka pitäisi kirjoittaa ja sijoittaa tuonne “avaintekstien” lomaan. Tosin pahoin pelkään, että haluan myös niitä Taralle kirjoittamiani meilejä mukaan, joten julkaisu viivästyy taas.

Miten minä oikein jouduin tähän tilanteeseen? Että on päätekstejä, sivutekstejä ja välimerkintöjä. Että kirjoitan viikkojen takaisista tapahtumista preesensissä, sen sijaan että kirjoittaisin tästä mikä on käsillä nyt. Mutta kun tähän elämään on ilmestynyt tällainen juoni. Jossa on tällaisia avaintapahtumia. Ja selvästikin tarvitsen välillä sulatteluaikaa. Tapahtuu niin suuria asioita, etten pysty kirjoittamaan niistä niin kauan kun tilanne on niin sanotusti päällä.

Huomaan myös, että varsinkin seksuaalisuuteen liittyvien merkintöjen kanssa olen viivytellyt ja pelannut varman päälle. Halusin selvästikin varmuuden, että kaikki kääntyy hyväksi, ennen kuin paljastan millaisissa aallonpohjissa olen kyntänyt. Ne olivat kipeitä kokemuksia ja niiden sulattelu vaati aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan. Nyt kun julkaisen ne ja jaan ne kaikkien kanssa, päästän lopullisesti irti. En enää samaistu siihen kipuun, en ole se pelko ja häpeä, vaan tämä kirkas ja selkeä.

Luojan kiitos kirjoitan taas! Istun koneen ääressä kuin tatti ja nousen vastahakoisesti vasta kun on aivan pakko. Istun ja naputan, vaikka selkä puutuu ja hartioita kolottaa. Muovituoli on epäergonominen ja pöytä liian korkea, mutta what to do. Luotan siihen, että pystyn jossain vaiheessa tarttumaan myös niihin töihin, joista maksetaankin jotain. Sitten pystyn taas rahoittamaan pätkän verran tätä arkea. Saan elää tätä, mikä on oikeasti kirjoittamisen arvoista.