Huolia

Sivanandajoogassa. Kroppa on kankea kahdesta edellisestä harjoituksesta. Mieli on levoton eilisillan romahduksen jäljiltä – tuli vähän ahdistuttua ja kyynelehdittyä. Näen uuden mahdollisuuden tuntea itseni huonoksi, ja tartun siihen. Vieruskaverini on uskomattoman notkea ja taitava, on selvästikin joogannut pitkään. Teemme pari asanaa, joita en ole ennen tehnyt, ja tunnen itseni kömpelöksi hänen rinnallaan. Vielä eilen olin se vahva ja notkea joogi, joka sujahti noin vain täydellisiin suorituksiin parin kuukauden tauon jälkeen.

Huonommuuden tunne provosoi heti vastareaktion: vieressäni briljeeraavalla huippunotkealla joogilla on valtava perse, joten ainakin perseen koko- ja muoto-osastolla minä vien voiton. Ja taas uusi vastareaktio lyö ylitseni: valtava pettymys kun ajattelen näin. Miksi minun pitää olla näin inhottava? Missä se minun kuuluisa rakkauteni on? No, tiedänhän minä missä se on. Kun olen itselleni armoton enkä hyväksy itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, tällä joogatunnilla, en hyväksy muitakaan. Jos en rakasta itseäni, en pysty rakastamaan ketään muutakaan. Niin se vain menee.

Eilen aloin huolehtia töistä ja rahasta. Huoli on vaaninut jo pidempään, mutta en ole antanut sen hyökyä ylitseni. Ei niin, että olisin torjunut ajatukset, ne ovat saaneet olla ja tulla, mutta olen keskittynyt hyvään. Kaikkeen siihen ihanaan, mitä elämässäni on, ja olen luottanut, että elämä kantaa. Asiat järjestyvät. Niin kuin ne aina tuppaavat järjestymään.

Onko elämässäni muka ollut yhtään sellaista yötä, ettei minulla olisi ollut paikkaa jossa nukkua? No ei. Onko ollut yhtään sellaista päivää, ettei minulla olisi ollut ruokaa? No ei. Eikö muka ole niin, että kaikki huolestuttavimmatkin tilanteet ovat aina ratkenneet, tavalla tai toisella? Kyllä, joka kerta, tavalla tai toisella. Onhan niin, että aina kun olen stressannut rahasta, ongelma on ratkennut? Kyllä, on ratkennut. Rahaa on joko tullut tai sitten ei, ja olen joutunut hyväksymään, että tuli tai ei tullut. Ja sitten olen sopeuttanut elämäni ja toimintani siihen että rahaa on tai ei ole.

Elämä on sellainen. Erehtymätön. Kaikki huoli ja stresi on ihan turhaa, koska elämän tahto tapahtuu joka tapauksessa. Ehkä minä stressaamalla, huolehtimalla ja suunnittelemalla saan luotua illuusion, että voin muka vaikuttaa asioihin, hallita ja ohjata elämää.

Minulla on jo riittävästi kokemusta, mitä tapahtuu kun päästän irti ja luotan elämän viisauteen. Luotan, että joka hetki tapahtuu juuri se mikä pitääkin, joten parempi vain rentoutua ja katsoa, mikä on elämän tahto kullakin hetkellä. Ja totisesti: juuri oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, sillä erotuksella, etten huolehdi etukäteen.

Viime loka- ja marraskuu olivat hyvä oppitunti luottamuksesta. Kärvistelin töiden kanssa. Oli kauheasti töitä, muttei kykyä tarttua niihin. Olin valtavan ahdistunut kun Intiaan lähtö lähestyi, deadlinet ja velvollisuudet painoivat, mutta minä vietin päivät haahuillen ja töitä vältellen. Ahdistusta vain lisäsi tieto, että ellen tee töitä, ei tule rahaa eikä reissua. Olin kokopäiväisesti stressaantunut ja lamaantunut.

Sitten aloin pikkuhiljaa päästää irti. Palasin nykyhetkeen, kehooni, ja rentouduin. Hyväksyin. Sanoin itselleni, että istun tässä hiljaa ilman minkäänlaista painetta tehdä mitään. En liikahdakaan, ennen kuin kehoni itsestään, luontevasti, alkaa tehdä jotain. Ja kas, käteni ojentuivat ja vetivät villasukat jalkaan. Kehoni nousi pystyyn, wau! Kehoni käveli keittiöön ja laittoi puuroveden tulemaan, hui! Ja sitten käteni alkoivat liikkua määrätietoisesti omenaa kuorien ja pilkkoen sen sieviksi kuutioiksi. Miten jännittävää! Ja minä vain katsoin ja ihastelin, miten kehoni antautui toteuttamaan elämän pettämätöntä viisautta. Minä en tehnyt yhtään mitään. Annoin vain kaiken tapahtua.

Kun olin joitain tunteja ja päiviä vain katsonut, eräänä päivänä istuin tietokoneen ääreen ja tartuin muistiinpanoihini. Avasin tekstinkäsittelyohjelman. Kirjoitin “Otsikon paikka” Helveticalla, pistekoolla 18. Sitten “Ingressin paikka” Arialilla, pistekoolla 14. Sitten “Tästä alkaa leipis” Helveticalla, pistekoolla 12. Kas, näköjään vatsanpoghjassa nipisteli. Oli elämän tahto, että istuin siinä ja vatsanpohjaa nipisti. Ai miten voin olla niin varma, että elämä tahtoi juuri sitä? No siten, että niin tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua muuta kuin elämän tahto, joka sekunti?

Siitä se lähti. En alkanut tehdä töitä, vaan annoin itseni tehdä töitä. Sain tehtyä kaiken tarvittavan. Minulle jäi jopa viisi minuuttia luppoaikaa suljettuani läppärin, ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle. Sain halata ja hyvästellä äidin ja isän ihan rauhassa, ilman kiirettä.

Tiedän omasta kokemuksestani, että näin se menee. Miksen sitten usko siihen nyt? Miksen luota, että minun on tarkoitus istua juuri tässä Unity-kahvilassa juuri nyt, kirjoittamassa näitä sanoja päiväkirjaani. Kello on 12.10, ja todellakin, minun pitää olla nyt huolissani rahasta ja siitä, etten pysty tarttumaan töihin. Juuri siksi, että saisin kirjoittaa, mitä juuri nyt kirjoitan. Jotta saisin kokea jälleen kerran, miltä tuntuu katsoa poltetta rinnassa ja vatsassa, ja sitten hengittää syvään, rentoutua, päästää irti ja tuntea, miten pehmeä tyhjyys leviää vatsaan. Miten kynän kärki nousee hetkeksi päiväkirjan sivulta ja jään tuijottamaan puun vihreitä oksia ja niiden takana nousevia vuoria.

Kyllä, näin se on. Olen huolissani siksi, että saisin päästää huolesta irti. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että minun annetaan nähdä ja kokea, miltä se tuntuu. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet, miltä irtipäästäminen tuntuu. Miten ihanalta. Ja minä olen niin siunattu, että saan kokea sen kymmeniä, jopa satoja kertoja päivässä! En kiristy ja ahdistu hallitsemattomasti, vaan näen kiristyväni ja ahdistuvani, jolloin saan myös mahdollisuuden päästää irti. Wau!

Hmm… Mitenkäs minä tänne päädyin. Minunhan piti tilittää, että rahat on loppu, työt eivät suju, mies jonka (jota) haluan on 2 000 kilometrin päässä ja kaikki on yleisesti päin persettä.

No, minä vain katson. Katson myös näitä ajatuksia. Meno-paluu Suomeen 500 euroa. Miltä tuntuisi viettää kesäkuu Suomessa? Jos vaikka tekisi töitä. Olisikohan minulle töitä? Ja jos olisi, suoriutuisinko niistä yhtään helpommin Suomessa kuin täällä? No, nämä ovat ajatuksia. Ne eivät ole nyt. Ne vain vievät minut pois tästä hetkestä epämääräiseen tulevaisuuteen, johon minulla ei ole sanavaltaa. Ainoa hetki, johon voin vaikuttaa, on nykyhetki, tämä hetki tässä ja nyt. Voin vain katsoa, mitä tapahtuu.

Juuri nyt jalkani laskeutuvat tuolilta, jolle olin ne nostanut, ja hakeutuvat vihreiden 2,5 euron feikki-crocsien sisään. Ihan itsestään, en edes katso jalkojani! Liikahtelen levottomasti ja venyttelen. Kohta varmaan tapahtuu jotain! Kaivan rahapussin, maksan ja lähden kipuamaan vuoren rinnettä kohti Dharamkotia, jossa läppärini odottaa.

Minulla on aie päivittää tänään blogia, katsotaan miten käy. Katsotaan, mikä on elämän tahto tänään.