Valvon taas. Sairaus meni ohi 1,5 päivässä, kiitos paitsi taitavan Charlotta-homeopaattini, myös joogaopettaja-energiaparantaja Petri Räisäsen, joka pitää huolen, ettei hänen kurssillaan hukata aikaa sairasvuoteella.
Olen taas liian jännittynyt nukkuakseni. Osho Resort ja edellinen Satori pyörivät mielessä. Varsinkin Jivan. Muistan, millainen energia humahti hänen lävitseen ja miten hänen silmänsä pehmenivät, kun sain Satorin päätyttyä vihdoin sanoa ääneen mitä näin työskennellessäni hänen kanssaan. Halasimme pitkään, laitoimme kämmenet yhteen namaste-tervehdykseen ja katsoimme toisiamme silmiin.
- You are beautiful, sanoin.
Hän suli, ja voin vain kuvitella, mitä minun silmissäni näkyi kun katsoin hänen sulamistaan.
Mutta sitten, hyvin nopeasti, käännyin pois. Too much jotain. Jotain, mitä en hallitse, pelkään. Miksei kauneus kestä, miksen uskalla pitää hetkestä kiinni, miksen viivyttele ja nauti hetken suloisuudesta? Pelästyn ja laitan energian poikki kuin sapelilla leikaten. Terävästi ja väkivaltaisesti. Pelko on toinen luontoni. Se tulee niin syvältä ja niin automaattisesti, ettei 7 päivän Satori onnistunut tekemään siihen kovin suurta repeämää.
Tässä tapauksessa tosin luulen, että Jivanilla on täsmälleen sama ongelma. Pelko. Hän menee samalla tavalla tilttiin, lyö luukut kiinni ja jää ihmettelemään kylmyyttä. Mihin taika katosi? Hän alkoi puuhata, järjestellä, pakata, hoitaa kurssin tavaroita kasaan, tosi vakavana ja hymyttömänä. Ilottomana. Hän näytti jopa stressaantuneelta ja ahdistuneelta. Ei enää katsonut minua silmiin. Tiesin, että hän oli lähdössä vielä samana iltana pois, mutta en nähnyt häntä enää kävellessäni rinkka selässä ryhmähuoneesta ulos.
Myöhään illalla kävelen Plaza Cafén ohi ja siellä Jivan istuu. Satorin aikana totuin näkemään hänet välillä mustassa ohjaajan kaavussa, jossain näkökentän reunamilla turvaamassa kurssilaisten työskentelyä, välillä viininpunaisessa kaavussa, itsekin osallistumassa prosessiin. Juuri hänen perässään marssin kuin vanki, vartijansa kengänkantoja tuijottaen, meditaatioon, lounaalle, tai minne tahansa meidät saatettiin.
Nyt hän näyttää farkuissaan ja reppu selässään kauhean nuorelta. Kävelen ensin sydän pamppaillen, muina naisina hänen ohitseen, mutta kun näen myös Andrein halaavan Jivania, rohkaistun.
– Hello boys.
– Hello girl.
Hän nousee ylös ja halaamme. Reppu on ikävästi tiellä, joten halaus jää lyhyeksi. Juttelemme. Tai minä yritän olla kauhean iloinen ja puhelias ja viritellä keskustelua, hän on jäykkä. Ääneni menee kerran falsettiin – selvä merkki, että jännitän ihan sikana. Tuntuu ihan siltä kuin olisimme molemmat halunneet vielä tavata, mutta nyt kun olemme tilanteessa oikeasti, kumpikaan ei tiedä mitä sanoa tai tehdä. Parin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen tokaisen:
– All the best.
Käännyn ja lähden.
– It was nice meeting you, Jivan sanoo.
– Yeah, vastaan, jo menossa.
Jivan on tulossa parin kuukauden kuluttua takaisin Osho Resortiin. Ehkä tapaamme vielä ja saan katsoa tämän kuvion loppuun asti. Tavalla tai toisella. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, pieni ihastus haihtuu taivaan tuuliin.
Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun ihastun johonkin kurssilaiseen ja vietän päivät unelmoiden. Olen osallistunut neljään 10 päivän Vipassana-retriittiin, ja joka kerta kuvio on ollut sama. Valitsen miesten puolelta meditaatiosalia jonkun miehen, josta alan haaveilla. Tai sanotaan se suoraan: käyn ihan kuumana. Kurssin jälkeen, kun voimme taas puhua, vaihdan miehen kanssa pari sanaa. Ei hän ole ollenkaan sellainen kuin unelmoin. Ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tunnistan kyllä samat merkit Jivaninkin suhteen. Mutta on tässä jotain muutakin. Vipassana-kurssilla ei puhuta eikä oteta muutenkaan minkäänlaista kontaktia toisiin kurssilaisiin. Satorissa me emme keskustele, mutta puhumme kyllä. Toinen puhuu, toinen katsoo ja kuuntelee. Näkee. Olemme toisillemme täysin läsnä. Nyt ei ole kyse siitä, että Jivan olisi jotain ihan muuta. Ennemminkin olen nähnyt sen aidon Jivanin, joka pääsee vain harvoin esiin jäykän suojahaarniskan alta.
Olemme antaneet toisillemme jotain todella arvokasta: terävän, keskittyneen läsnäolomme. Tyhjyytemme, neutraaliutemme ja – uskaltaako sitä sanoakaan – rakkautemme. Sen kylmän viileän rakkauden, jota puhdas läsnäolo on, ilman halua, toiveita tai vaatimuksia. Olen nähnyt hänet, ja hän minut. Se tapahtui, se ei koskaan muutu. Vaikka ihastumiseni olisikin pitkälti mieleni tuottamaa romanttis-eroottista viihdettä, yksi asia ei muutu: Hän on kaunis. Olen kiitollinen, että olen saanut nähdä sen.
Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että joogakurssilla on yksi tyyppi, joka käyttäytyy samalla tavalla. Kun hänen kanssaan juttelee, hän alkaa pikku hiljaa kääntyä, hän antaa kehollaan viestin että hän haluaa pois. Hän ei uskalla olla täysin läsnä. Minun ja tyypin keskustelut ovat aika hassuja, kun puhetta tulee, vaikka molemmat ovat jo kääntäneet rintamasuunnan toisaalle ja katselevat pois.
Jivan taitaa olla enkeli, tervetuloa joukkoon! Kiitos, että toit näkyviin tämän kuvion, jota pyöritän niin rutinoituneesti. Näytit kristallinkirkkaasti, miten pelko lamaannuttaa minut ja tukahduttaa hyvän, aidon ja luontevan, kun kohtaan miehen. Tapani ajatella ja reagoida on itsesuojelua, ja olen epäilemättä tarvinnut sitä, mutta nyt se saa mennä. Aion räjäyttää kuvion taivaan tuuliin. Tai hioa sitä rikki kuin vanki, joka viilaa tylsällä veitsellä kaltereita. Vaikka vapautuminen veisi vuosia, jatkan sinnikästä hinkkaamista. Nyt kun näen kuvion ja olen siitä tietoinen, en muuta voi. Onneksi.
maanantaina, helmikuuta 23, 2009
sunnuntai, helmikuuta 22, 2009
Itkuvirsi
Päänsärky alkoi eilen illalla ja heräsin yöllä vatsan kouristeluun. Kipu löi kropan läpi selkään asti. Ripuli. Myös aamulla ripuli ja täydellinen heikotus. Lihaksia särkee ja ihoon sattuu. Suuta kuivaa niin kuin olisi valtava jano, mutta ei huvita juoda.
Ei ole voimia istua tai olla jalkeilla, mutta kun menen maate, olen niin levoton, etten pysy aloillani. Keinuttelen itseäni, heittelehdin sängyllä, voihkin.
Tämä on ihan kamalaa. Aiemmin kun olen ollut kipeänä, olen vain ollut ja mennyt sairauden läpi stoalaisen tyynesti. Kestää niin kauan kuin kestää ja joskus se loppuu. Nyt ei ole tyyneydestä tietoakaan. Olen levoton, kiukkuinen ja turhautunut. Haluan ulvoa, purkaa tämän kauhean olon johonkin. Riita tekisi nyt hyvää. Inge kantaa minulle lounaalta riisiä ja teetä, joten en voi oikein hänenkään kimppuunsa käydä.
Matka-apteekista ensiavuksi valitsemani Aloe ei toimi. Saan homeopaatilta viestin: “Ota Gelsemiumia vedestä, kolme kertaa puolen tunnin välein ja laita sitten uudestaan meiliä.”
Olisi paree tepsiä tai menee hermot.
Ei ole voimia istua tai olla jalkeilla, mutta kun menen maate, olen niin levoton, etten pysy aloillani. Keinuttelen itseäni, heittelehdin sängyllä, voihkin.
Tämä on ihan kamalaa. Aiemmin kun olen ollut kipeänä, olen vain ollut ja mennyt sairauden läpi stoalaisen tyynesti. Kestää niin kauan kuin kestää ja joskus se loppuu. Nyt ei ole tyyneydestä tietoakaan. Olen levoton, kiukkuinen ja turhautunut. Haluan ulvoa, purkaa tämän kauhean olon johonkin. Riita tekisi nyt hyvää. Inge kantaa minulle lounaalta riisiä ja teetä, joten en voi oikein hänenkään kimppuunsa käydä.
Matka-apteekista ensiavuksi valitsemani Aloe ei toimi. Saan homeopaatilta viestin: “Ota Gelsemiumia vedestä, kolme kertaa puolen tunnin välein ja laita sitten uudestaan meiliä.”
Olisi paree tepsiä tai menee hermot.
Drifting
Hi dear Virpi - Premdipa,
Amazing to hear how openings create themselves when the time is right.
Yes, we have another Satori group March 1 - 8 and from my side you are welcome to be a helper in this one.
We can work out the details when you return on Feb 28th, just come to the Plaza at 11 am.
Have a nice time in Goa and see you soon back here.
With love,
S
Amazing to hear how openings create themselves when the time is right.
Yes, we have another Satori group March 1 - 8 and from my side you are welcome to be a helper in this one.
We can work out the details when you return on Feb 28th, just come to the Plaza at 11 am.
Have a nice time in Goa and see you soon back here.
With love,
S
perjantaina, helmikuuta 20, 2009
Crazy
Hullua, hullua! Arvaa mikä? No se, että elämä on vähän järjestellyt asioita mun puolesta. Maaliskuun "tärkeät sitoumukset" peruuntuivat, joten kun tämä joogakurssi loppuu, palaan Puneen. Ja arvaa mitä? No sitä, että siellä alkaa seuraava Satori 1.3. Mun on pakko mennä. On täysin mahdoton ajatus, että katselisin sivusta, kun Satori-ryhmäläiset seuraavat kuin hanhet mustaan kaapuun pukeutunutta ryhmänvetäjää, hymyttöminä ja silmät lasittuneina. Mun on pakko päästä mukaan! Se rahasta kiinni ole, -kele!
Jokin osa minusta haluaa kuitenkin varmistaa sinulta, onko ajatus ihan järjetön? Ahnehdinko? Onko liika liikaa? Yritänkö taas, puserranko?
Samalla on vähän sellainen olo, että vastaat sinä mitä tahansa, minä teen sen uudestaan. Hullua?
Innostuksen alla värisee jo pelko. Kova pelko. Hyvä merkki!
Terkuin ihan sekoboltsi Virpi
Jokin osa minusta haluaa kuitenkin varmistaa sinulta, onko ajatus ihan järjetön? Ahnehdinko? Onko liika liikaa? Yritänkö taas, puserranko?
Samalla on vähän sellainen olo, että vastaat sinä mitä tahansa, minä teen sen uudestaan. Hullua?
Innostuksen alla värisee jo pelko. Kova pelko. Hyvä merkki!
Terkuin ihan sekoboltsi Virpi
keskiviikkona, helmikuuta 18, 2009
Virta vie
Yö. Olen niin jännittynyt, etten pysty nukkumaan. Sain Libbyltä viestin: hän ei enää haluakaan tehdä panchakarmaa Mysoressa. Sen sijaan hän on tulossa Goalle: "Tavataanko siellä?" Mikä helpotus! Minun ei tarvitsekaan tehdä päätöstä, elämä teki sen puolestani!
Nyt en pysty nukkumaan, kun suunnittelen paluuta Osholandiaan. Koska sinnehän minä olen menossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Mitä minä todistaisin ja kenelle sillä, että tekisin ensin monta kuukautta jotain muuta, suorittaisin jotain etsijän Intian-opetussuunnitelmaa? Ja vasta lopuksi palkitsisin itseni paikalla, jossa kehoni jokainen solu haluaa olla?
Ihmettelen tätä elämää ja sen luonnollista, pettämätöntä organisointikykyä. Joogakurssi Goalla päättyy perjantaina 27. helmikuuta. Sunnuntai-iltana Osho Resortissa alkaa uusi Satori-ryhmä. Lähetin ohjaajalle meilin ja tiedustelin mahdollisuutta osallistua kurssille Helper-statuksella. Avustaja maksaa 850 euron sijaan vain 75 euroa ja huolehtii ovien lukitsemisesta, siivoushommien jaosta päivittäisen Work Meditationin aikana tai lounaan jaosta. Pieniä, yksinkertaisia hommia, joista pystyy suoriutumaan vaikka olisikin ihan spaced out.
Voi, kunpa minut hyväksyttäisiin! Tai sitten maksan täyden kurssihinnan. Miksi en maksaisi? Olen nyt sellaisessa virrassa, että haluan takoa ja moukaroida tätä hehkuvaa rautaa. Ei kompromisseja! Ei järkeilyä, vaan sydän edellä, sydän auki rohkeasti eteenpäin! Niin syvälle kuin pääsen, niin nopeasti kuin mahdollista! Kaikki peliin, ihan kaikki! Ei josittelua, ei pelkoa, ei sumua, ei piilottelua, ei epävarmuutta, ei varman päälle pelaamista! Pelkkää intensiivistä, terävää, porautuvaa läsnäoloa. Rakkautta, rakkautta, rakkautta!
Inge kääntyilee parvella, valvookohan hänkin? Olimme molemmat aika hysteerisiä ennen nukkumaanmenoa, räkätettiin jalat ristissä, vedet silmissä. Ihanaa, että meillä sujuu näin hyvin. Olemme täysin eri planeetoilta emmekä ymmärrä toisiamme, mutta jotenkin kummasti meillä synkkaa. Me katselemme toisiamme kuin lapset, jotka eivät ole vielä oppineet kääntämään katsettaan häveliäästi pois. “Ai tuollaisiakin on olemassa”, tunnumme molemmat ihmettelevän. Sitten jossain välähtää kipinä ja alamme nauraa.
On ihanaa, kun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä tarvitse arvostella tai tuomita. Minua ei häiritse enää pätkääkään, ettei Inge ymmärrä minua. En tunne itseäni mitätöidyksi tai torjutuksi, vaikka toinen katsoo minua kuin avaruusolentoa ja pyörittelee silmiään. Tämä on minulle jotain aivan uutta. Hyvää. Olen syvästi kiitollinen, että olen saanut asua juuri Ingen kanssa nämä viisi päivää.
Kiitos, elämä. Tästä kaikesta.
Nyt en pysty nukkumaan, kun suunnittelen paluuta Osholandiaan. Koska sinnehän minä olen menossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Mitä minä todistaisin ja kenelle sillä, että tekisin ensin monta kuukautta jotain muuta, suorittaisin jotain etsijän Intian-opetussuunnitelmaa? Ja vasta lopuksi palkitsisin itseni paikalla, jossa kehoni jokainen solu haluaa olla?
Ihmettelen tätä elämää ja sen luonnollista, pettämätöntä organisointikykyä. Joogakurssi Goalla päättyy perjantaina 27. helmikuuta. Sunnuntai-iltana Osho Resortissa alkaa uusi Satori-ryhmä. Lähetin ohjaajalle meilin ja tiedustelin mahdollisuutta osallistua kurssille Helper-statuksella. Avustaja maksaa 850 euron sijaan vain 75 euroa ja huolehtii ovien lukitsemisesta, siivoushommien jaosta päivittäisen Work Meditationin aikana tai lounaan jaosta. Pieniä, yksinkertaisia hommia, joista pystyy suoriutumaan vaikka olisikin ihan spaced out.
Voi, kunpa minut hyväksyttäisiin! Tai sitten maksan täyden kurssihinnan. Miksi en maksaisi? Olen nyt sellaisessa virrassa, että haluan takoa ja moukaroida tätä hehkuvaa rautaa. Ei kompromisseja! Ei järkeilyä, vaan sydän edellä, sydän auki rohkeasti eteenpäin! Niin syvälle kuin pääsen, niin nopeasti kuin mahdollista! Kaikki peliin, ihan kaikki! Ei josittelua, ei pelkoa, ei sumua, ei piilottelua, ei epävarmuutta, ei varman päälle pelaamista! Pelkkää intensiivistä, terävää, porautuvaa läsnäoloa. Rakkautta, rakkautta, rakkautta!
Inge kääntyilee parvella, valvookohan hänkin? Olimme molemmat aika hysteerisiä ennen nukkumaanmenoa, räkätettiin jalat ristissä, vedet silmissä. Ihanaa, että meillä sujuu näin hyvin. Olemme täysin eri planeetoilta emmekä ymmärrä toisiamme, mutta jotenkin kummasti meillä synkkaa. Me katselemme toisiamme kuin lapset, jotka eivät ole vielä oppineet kääntämään katsettaan häveliäästi pois. “Ai tuollaisiakin on olemassa”, tunnumme molemmat ihmettelevän. Sitten jossain välähtää kipinä ja alamme nauraa.
On ihanaa, kun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä tarvitse arvostella tai tuomita. Minua ei häiritse enää pätkääkään, ettei Inge ymmärrä minua. En tunne itseäni mitätöidyksi tai torjutuksi, vaikka toinen katsoo minua kuin avaruusolentoa ja pyörittelee silmiään. Tämä on minulle jotain aivan uutta. Hyvää. Olen syvästi kiitollinen, että olen saanut asua juuri Ingen kanssa nämä viisi päivää.
Kiitos, elämä. Tästä kaikesta.
tiistaina, helmikuuta 17, 2009
Pidetään ne ajolinjat
Iltapäivä, Goan kuuluisa Anjuna Beach. Juon rantakahvilassa lassia ja kuuntelen aaltojen pauhua. I’m happy! Vuokrasin skootterin. Mikä ihana uusi maailma!
Miten monta vuotta olenkaan hukannut kuvittelemalla, ettei minusta ole mopotytöksi. Itse asiassa muistan, kuinka ala-asteen viidennellä luokalla kävin koulun mikroautokerhossa. Päihitin kaikki pojat, myös Iiron, johon olin ihastunut. Myös erään työpaikan pikkujouluissa ajoimme kokonaisen formulakisan mikroautoilla, ja laskettelin tosi kovia kierrosaikoja. Levikkijohtaja ei päässyt ohitseni, joten hän käänsi tappionsa rasvaiseksi vitsiksi:
– Viihdyin niin hyvin kauniin nuoren naisen persuuksissa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan.
Kaikki nauroivat kauheasti, vaikka luulen, ettei ketään oikeasti naurattanut.
Nautin vauhdista. Kun lisään kaasua ja tunnen mopon ampaisevan matkaan ja ilmavirran iskeytyvän kehooni, olen vapaa! Monet varoittelevat liikenteestä, mutta kamoon! Olen viettänyt viisi viime viikkoa Mumbaissa ja Punessa – suurkaupunkien jälkeen Goan liikenne tuntuu kesyltä, aivan kuin ajelisi mökkiteitä pappatunturilla. Kun ajaa määrätietoisesti, pitää oman ajolinjansa ja tööttää aina kun lähtee ohittamaan, on helppo seurata liikenteen imua. Tööt tööt, here I come!
Ajamisessa on jotain meditatiivista. Jonkinlainen rentoutuminen on tarpeen, kun sukeltaa liikenteen sekaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, neljä tai viisi ajoneuvoa rinnakkain, auto vasemmalla ja rekka oikealla puolella, liikenneympyrä toisensa perään – päästän irti, rentoudun ja antaudun virran vietäväksi. Olen mukana, olen täysin turvassa. Skootteri tärisee allani lempeästi. Hymyilen.
Tiellä ei tarvitse väistellä lehmiä, koska ne kaikki ovat näköjään vaeltaneet tänne, Anjuna Beachille. Ne löntystävät pokkana päivänvarjojen alla makaavien lomalaisten luo, työntävät päänsä rantakassiin, syövät kaiken löytämänsä paperin, nykivät rantapyyhkeitä ihmisten alta ja nuolevat aurinkovoiteen iholta.
Yritän keskittyä aaltojen pauhuun, haistamaan suolan ihollani ja tuntemaan hiekan varpaiden välissä, mutta mieleni on levoton. Pyörittelen samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta olen haluton. Pitäisi soittaa Libbylle, mutta en saa aikaiseksi. Tutustuin australialaiseen Libbyyn joulukuussa Sivananda-ashramissa ja sovimme tapaavamme maaliskuussa Mysoressa. Olemme meilailleet Dr Raon kanssa ja räätälöineet itsellemme panchakarman, kolmen viikon ayurvedisen hoidon. Hard-core stuff. En enää haluaisi mennä, mutta olen luvannut.
Osho ja viininpunaiset helmat pyörivät mielessäni. Ikävöin. Kaipaan heitä: Shivania, Preminiä, Chetania, sitä eteläafrikkalaista miestä, norjalaispoikaa ja japanilaista naista. He näkivät minut. Teimme Satori-matkan yhdessä. He olivat läsnä, kun uudet, syvät psyyken kerrokset paljastuivat. He katsoivat, kun menin sinne. He näkivät, mikä oikeasti olen. On suloista tulla nähdyksi. Nautin myös siitä, mitä näin ihmisten silmistä heidän katsoessaan minua. Näin, miten hekin nauttivat. Minusta. On ihanaa voida tuottaa ihmisille iloa vain olemalla. Se mikä olen.
Satorin jälkeen olen alkanut miettiä myös Sannyas-seremoniaa, jossa saisin uuden nimen. Minua on varoitettu "kuolleen mestarin haudalle rakennetuista instituutioista", mikä Neo Sannyas tietysti on, mutta nimen ottaminen olisi minulle hyvin henkilökohtainen sitoumus. Vain yksi uusi tapa näyttää paitsi itselleni, myös muille, että tähän minä olen sitoutunut. Läsnäoloon, totuuteen ja rakkauteen. En piilottelisi itseäni edes sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ehkä ymmärrä minua ja työtä jota teen, vaan olisin avoimesti ja ylpeästi se, mikä olen. Premdipa. Rakkauden valo.
Annoin itselleni uuden nimen jo vuosi sitten. Juttelimme ystävien kesken lempinimistä, ja kuinka joskus pitää vain julistaa, että minä en enää ole Pipsa, joksi minua on kutsuttu koko ikäni, vaan vastaan tästä lähtien ainoastaan nimeen Piia. Heitin tuolloin, että minä olen sitten tästä lähtien Rakkauden Valo. Meitä nauratti kovasti ja on naurattanut monesti sen jälkeenkin, aina kun joku muistaa käyttää uutta nimeäni. Hauska vitsi. Paitsi että se ei ollut mikään vitsi. Koska minä olen rakkauden valo.
Syvällä sisälläni on kirkas, valkoinen valo. Se on aina loistanut ja tulee ikuisesti loistamaan. Se, miten paljon valo näkyy ulospäin, riippuu siitä, miten paljon persoonallisuuden savu ja mielen sumu pääsevät sitä verhoamaan. Satorin aikana ja jälkeen sumu oli pääsääntöisesti poissa. Loistin rakkauden valoa myös ulospäin. Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta rakkautta? Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta minua silloin kun uskallan loistaa?
Tätä kaikkea mietin ja muistelen. Velvollisuudentunto ajaa minua vahvistamaan Libbylle, että pidän lupaukseni, nähdään maaliskuussa Mysoressa ja tehdään yhdessä panchakarma. Tiedän, että haluan joka tapauksessa kokea sen joskus, miksei sitten nyt? Osa minusta sanoo, että tee nyt niitä muita asioita, joiden vuoksi Intiaan tulit, koe Rishikeshit ja Dharamsalat ja mene joskus myöhemmin Osholandiaan, niin ei tarvitse harmitella menettäneensä jotain. Mutta samalla minusta tuntuu, etten ole itselleni uskollinen, ellen kuuntele sisimpäni kutsua. Yritän olla tottelevainen, kuuliainen ja järkevä, eli teen asioita vääristä syistä.
Mitä minä kirjoitinkaan niistä ajolinjoista? Minun ajolinjani veisi luonnollisesti jonnekin ihan muualle kuin Mysoreen.
Aaargh! En mä tiedä. Mä en tiedä mitään. Mun pitää nyt antaa tämän asian laskeutua ja vain katsoa, mitä teen. Jonain päivänä tartun puhelimeen ja soitan Libbylle. Sanon "yes" tai "no". Siihen hetkeen asti yritän olla vaivaamatta päätäni.
Miten monta vuotta olenkaan hukannut kuvittelemalla, ettei minusta ole mopotytöksi. Itse asiassa muistan, kuinka ala-asteen viidennellä luokalla kävin koulun mikroautokerhossa. Päihitin kaikki pojat, myös Iiron, johon olin ihastunut. Myös erään työpaikan pikkujouluissa ajoimme kokonaisen formulakisan mikroautoilla, ja laskettelin tosi kovia kierrosaikoja. Levikkijohtaja ei päässyt ohitseni, joten hän käänsi tappionsa rasvaiseksi vitsiksi:
– Viihdyin niin hyvin kauniin nuoren naisen persuuksissa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan.
Kaikki nauroivat kauheasti, vaikka luulen, ettei ketään oikeasti naurattanut.
Nautin vauhdista. Kun lisään kaasua ja tunnen mopon ampaisevan matkaan ja ilmavirran iskeytyvän kehooni, olen vapaa! Monet varoittelevat liikenteestä, mutta kamoon! Olen viettänyt viisi viime viikkoa Mumbaissa ja Punessa – suurkaupunkien jälkeen Goan liikenne tuntuu kesyltä, aivan kuin ajelisi mökkiteitä pappatunturilla. Kun ajaa määrätietoisesti, pitää oman ajolinjansa ja tööttää aina kun lähtee ohittamaan, on helppo seurata liikenteen imua. Tööt tööt, here I come!
Ajamisessa on jotain meditatiivista. Jonkinlainen rentoutuminen on tarpeen, kun sukeltaa liikenteen sekaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, neljä tai viisi ajoneuvoa rinnakkain, auto vasemmalla ja rekka oikealla puolella, liikenneympyrä toisensa perään – päästän irti, rentoudun ja antaudun virran vietäväksi. Olen mukana, olen täysin turvassa. Skootteri tärisee allani lempeästi. Hymyilen.
Tiellä ei tarvitse väistellä lehmiä, koska ne kaikki ovat näköjään vaeltaneet tänne, Anjuna Beachille. Ne löntystävät pokkana päivänvarjojen alla makaavien lomalaisten luo, työntävät päänsä rantakassiin, syövät kaiken löytämänsä paperin, nykivät rantapyyhkeitä ihmisten alta ja nuolevat aurinkovoiteen iholta.
Yritän keskittyä aaltojen pauhuun, haistamaan suolan ihollani ja tuntemaan hiekan varpaiden välissä, mutta mieleni on levoton. Pyörittelen samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta olen haluton. Pitäisi soittaa Libbylle, mutta en saa aikaiseksi. Tutustuin australialaiseen Libbyyn joulukuussa Sivananda-ashramissa ja sovimme tapaavamme maaliskuussa Mysoressa. Olemme meilailleet Dr Raon kanssa ja räätälöineet itsellemme panchakarman, kolmen viikon ayurvedisen hoidon. Hard-core stuff. En enää haluaisi mennä, mutta olen luvannut.
Osho ja viininpunaiset helmat pyörivät mielessäni. Ikävöin. Kaipaan heitä: Shivania, Preminiä, Chetania, sitä eteläafrikkalaista miestä, norjalaispoikaa ja japanilaista naista. He näkivät minut. Teimme Satori-matkan yhdessä. He olivat läsnä, kun uudet, syvät psyyken kerrokset paljastuivat. He katsoivat, kun menin sinne. He näkivät, mikä oikeasti olen. On suloista tulla nähdyksi. Nautin myös siitä, mitä näin ihmisten silmistä heidän katsoessaan minua. Näin, miten hekin nauttivat. Minusta. On ihanaa voida tuottaa ihmisille iloa vain olemalla. Se mikä olen.
Satorin jälkeen olen alkanut miettiä myös Sannyas-seremoniaa, jossa saisin uuden nimen. Minua on varoitettu "kuolleen mestarin haudalle rakennetuista instituutioista", mikä Neo Sannyas tietysti on, mutta nimen ottaminen olisi minulle hyvin henkilökohtainen sitoumus. Vain yksi uusi tapa näyttää paitsi itselleni, myös muille, että tähän minä olen sitoutunut. Läsnäoloon, totuuteen ja rakkauteen. En piilottelisi itseäni edes sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ehkä ymmärrä minua ja työtä jota teen, vaan olisin avoimesti ja ylpeästi se, mikä olen. Premdipa. Rakkauden valo.
Annoin itselleni uuden nimen jo vuosi sitten. Juttelimme ystävien kesken lempinimistä, ja kuinka joskus pitää vain julistaa, että minä en enää ole Pipsa, joksi minua on kutsuttu koko ikäni, vaan vastaan tästä lähtien ainoastaan nimeen Piia. Heitin tuolloin, että minä olen sitten tästä lähtien Rakkauden Valo. Meitä nauratti kovasti ja on naurattanut monesti sen jälkeenkin, aina kun joku muistaa käyttää uutta nimeäni. Hauska vitsi. Paitsi että se ei ollut mikään vitsi. Koska minä olen rakkauden valo.
Syvällä sisälläni on kirkas, valkoinen valo. Se on aina loistanut ja tulee ikuisesti loistamaan. Se, miten paljon valo näkyy ulospäin, riippuu siitä, miten paljon persoonallisuuden savu ja mielen sumu pääsevät sitä verhoamaan. Satorin aikana ja jälkeen sumu oli pääsääntöisesti poissa. Loistin rakkauden valoa myös ulospäin. Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta rakkautta? Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta minua silloin kun uskallan loistaa?
Tätä kaikkea mietin ja muistelen. Velvollisuudentunto ajaa minua vahvistamaan Libbylle, että pidän lupaukseni, nähdään maaliskuussa Mysoressa ja tehdään yhdessä panchakarma. Tiedän, että haluan joka tapauksessa kokea sen joskus, miksei sitten nyt? Osa minusta sanoo, että tee nyt niitä muita asioita, joiden vuoksi Intiaan tulit, koe Rishikeshit ja Dharamsalat ja mene joskus myöhemmin Osholandiaan, niin ei tarvitse harmitella menettäneensä jotain. Mutta samalla minusta tuntuu, etten ole itselleni uskollinen, ellen kuuntele sisimpäni kutsua. Yritän olla tottelevainen, kuuliainen ja järkevä, eli teen asioita vääristä syistä.
Mitä minä kirjoitinkaan niistä ajolinjoista? Minun ajolinjani veisi luonnollisesti jonnekin ihan muualle kuin Mysoreen.
Aaargh! En mä tiedä. Mä en tiedä mitään. Mun pitää nyt antaa tämän asian laskeutua ja vain katsoa, mitä teen. Jonain päivänä tartun puhelimeen ja soitan Libbylle. Sanon "yes" tai "no". Siihen hetkeen asti yritän olla vaivaamatta päätäni.
sunnuntai, helmikuuta 15, 2009
Numerologiaa: Tammikuu
Numeroiden kanssa näprääminen on oikeastaan aika mukavaa. Minkä kirjanpitäjän maailma on minussa menettänytkään!
Kun muistelee joulukuun menoja, voi vain todeta, että ashramissa eläminen on halpaa. Kun lähtee liikkeelle, budjetti kaksinkertaistuu. Odotan kauhulla hetkeä, jolloin joudun ynnäämään helmikuun kurssimaksut – budjetti räjähtää!
Tammikuun menot
Sivananda-ashram (4 yötä) 29,50 e
Hotelli Varkala (2 yötä) 11,50 e
Amman ashram (8 yötä) 19,70 e
Hotelli Mumbai (10 yötä) 107 e
Home stay Pune (7 yötä) 37,30 e
Lento Trivandrum - Mumbai 86 e
Juna & bussi 3,80 e
Taksit ja riksat 35,90 e
Ruoka 69,50 e
Välipalat 32,80 e
Vesi 7,30 e
Puhelin ja internet 22,40 e
Posti 3,30
Mumbai Marathon 13,10 e
Sightseeing 17,70 e
Hieronta (2 kpl) 13,10 e
Astrologi 8,20 e
Puja-rituaalit (2 kpl) 27,10 e
Osho-meditaatiopassi (7 pv) 77,20 e
Osho-vaatteet 25,20
Osho-kurssit 91,80 e (Awareness Intensive (1 ilta) + Gurdjieff Movements (1 päivä))
Fillarin vuokra (8 pv) 2,60 e
Kirjat ja lehdet 1,90 e
Apteekki 4,30 e
Muut 8 e
Yhteensä 756,20 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 953,56
Kun muistelee joulukuun menoja, voi vain todeta, että ashramissa eläminen on halpaa. Kun lähtee liikkeelle, budjetti kaksinkertaistuu. Odotan kauhulla hetkeä, jolloin joudun ynnäämään helmikuun kurssimaksut – budjetti räjähtää!
Tammikuun menot
Sivananda-ashram (4 yötä) 29,50 e
Hotelli Varkala (2 yötä) 11,50 e
Amman ashram (8 yötä) 19,70 e
Hotelli Mumbai (10 yötä) 107 e
Home stay Pune (7 yötä) 37,30 e
Lento Trivandrum - Mumbai 86 e
Juna & bussi 3,80 e
Taksit ja riksat 35,90 e
Ruoka 69,50 e
Välipalat 32,80 e
Vesi 7,30 e
Puhelin ja internet 22,40 e
Posti 3,30
Mumbai Marathon 13,10 e
Sightseeing 17,70 e
Hieronta (2 kpl) 13,10 e
Astrologi 8,20 e
Puja-rituaalit (2 kpl) 27,10 e
Osho-meditaatiopassi (7 pv) 77,20 e
Osho-vaatteet 25,20
Osho-kurssit 91,80 e (Awareness Intensive (1 ilta) + Gurdjieff Movements (1 päivä))
Fillarin vuokra (8 pv) 2,60 e
Kirjat ja lehdet 1,90 e
Apteekki 4,30 e
Muut 8 e
Yhteensä 756,20 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 953,56
Terkut Goalta
(Tiedan, etta kieliopin mukaan pitaisi sanoa Goasta, mutta en vain pysty siihen.)
Aika: 3:00 PM
Paikka: Purple Valley Yoga Retreat.
Mita: Astangajoogaa.
Miksi: Ihmettelen itsekin.
Taalla on huono kentta, enka paase kannykalla nettiin. Retreat tarjoaa ilmaisen nettiyhteyden kahdelta koneelta, mutta muistitikkujen yms. kaytto on kielletty. Joten blogimerkinnat kasautuvat lapparille. Saa nahda millainen keko niista kertyy.
Kaunista, lasnaolevaa paivaa kaikille!
Aika: 3:00 PM
Paikka: Purple Valley Yoga Retreat.
Mita: Astangajoogaa.
Miksi: Ihmettelen itsekin.
Taalla on huono kentta, enka paase kannykalla nettiin. Retreat tarjoaa ilmaisen nettiyhteyden kahdelta koneelta, mutta muistitikkujen yms. kaytto on kielletty. Joten blogimerkinnat kasautuvat lapparille. Saa nahda millainen keko niista kertyy.
Kaunista, lasnaolevaa paivaa kaikille!
lauantaina, helmikuuta 14, 2009
Enkelin kosketus
Purple Valley Yoga Retreat, Goa. Minä ja huonetoverini, englantilainen Inge, levitämme kilpaa aurinkovoidetta ja rupattelemme. Kerron, että minulla on vasta toista kertaa Intian-reissuni aikan bikinit päällä. Ihottuma on estänyt ottamasta aurinkoa, mutta nyt iho on aika hyvässä kunnossa. Kädet ovat parantuneet ja säärten läiskät ovat haalentuneet. Kun tämä viimeisin ihottuma puhkesi vuosi sitten Intiassa...
Kämppis friikkaa. Kyynärpäässäni oleva pieni kuiva, punertava ihoalue on hänen mielestään ihan samannäköinen kuin hänen tuttunsa ringworm-sieni. Joka on todella ikävä loinen. Se kuulemma elää sisälmyksissä ja oireilee ihottumana.
Yritän kertoa, että tunnen tämän ihottumani aika hyvin, ja hoidan sitä sekä homeopaattisesti että ayurvedisesti, ja että se on melkein kokonaan poissa, paranemaan päin, olisit nähnyt 2 kuukautta sitten, kaikki on hyvin, rauhoitu. Mutta Inge vaatii, että menemme näyttämään läiskää joogakeskuksessa olevalle itävaltalaiselle lääkärille.
- Ringworm on todella tarttuva, Inge toistaa, yhä uudelleen.
Puren hammasta. Miksei tuo nainen kuuntele? Sain jo esimakua hänen sarjatulitekniikastaan, kun kerroin tulevani Oshon meditaatiokeskuksesta.
- Pitikö sinun tehdä AIDS-testi? Eikö siellä harrastetakin vapaata seksiä aamusta iltaan? Uskotko, että CIA myrkytti Oshon Amerikassa?
Vastailin voipuneesti. Piti. Ei harrasteta. En tiedä. Asialla ei ole minulle mitään merkitystä, se ei kiinnosta minua.
Ja nyt tämä ringworm-mania. Jatkan rasvailua ja sanon, että katsotaan sitten myöhemmin, ehkä minä voin puhua sen lääkärin kanssa, katsotaan sitten.
- Ei kun nyt, lääkäri lähtee tänään, meidän täytyy etsiä hänet nyt! Inge vaatii.
Hän odottaa jo ovensuussa avaimet kädessä. Minua kismittää todella. Suorastaan vituttaa. Vedän vaatteet päälle ja lähden vastahakoisesti Ingen perään. Lääkäri löytyy alakerrasta. Aloitan kireästi:
- Minulla on ihottumaa. Minulla on ollut lapsesta asti ihottumaa, eikä minulla ole asian kanssa mitään ongelmaa, mutta huonetoverini pelkää että minulla on tarttuva loinen, joten tulimme tapaamaan sinua, jotta hän saisi rauhan.
- Well, that’s the Finnish way to put it, Inge sanoo hämmentyneenä.
Neljä naista tuijottaa minua. Ilmeisesti pölläytin ilmoille myös aikamoisen pilven tukahdutettua kiukkua. Minua harmittaa koko tilanne niin, että ääneni värisee yrittäessäni vastailla lääkärin kysymyksiin. Mieleni tekisi huutaa, että teillä ei ole mitään oikeutta kysyä näitä kysymyksiä ei oikeutta epäillä minua, ei minkäänlaista oikeutta esittää arvoita ja analyysejä ihottumastani. Ringworm myllää ainoastaan tuon hysteerisen naisen päässä, se on täysin hänen mielikuvituksensa tuote, eikä sillä ole mitään tekemistä minun ihottumani kanssa.
Lääkäri toteaa, että näyttää ihan tavalliselta ihottumalta. Jos se pahenee, kannattaa mennä ihotautilääkärin luokse. Väläytän tekohymyn. Tuntuu vaikealta kiittää diagnoosista, jota en alunperinkään halunnut tai tarvinnut.
Tunnen itseni nöyryytetyksi. Näin minut taas talutettiin kuin lammas mitätöitäväksi. Tiedostan jollain tasolla, että vahva tunnereaktioni on ylimitoitettu ja johtuu omista keskeneräisistä asioistani. Ihottuma tekee minusta epäviehättävän, ja minusta on kiusallista kun siihen kiinnitetään huomiota. Alan auliisti hävetä tarttuvaa loistani, vaikka tiedän, ettei minulla ole sellaista. Mutta jos olisi, se olisi kauheaa. Olen haka tarttumaan kaikkiin tilaisuuksiin tuntea häpeää ja syyllisyyttä.
Kävellessämme takaisin huoneeseemme pyydän kivahdustani anteeksi. Minua vain ärsytti niin paljon, koska ihottuma on minulle arka asia. Inge sanoo, että hän ymmärtää, mutta hän on töissä sairaalassa ja on tottunut ottamaan kaikki epidemiariskit vakavasti.
Saan seikkaperäisen selostuksen ringwormista ja annan puheen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Tässä on ilmeisesti taas enkeli, ruotsalaisnaisen, Mangalan ja Marin jatkoksi. Tämän enkelin kanssa asun seuraavat kaksi viikkoa.
Olen niin väsynyt. Minulla on takana 14 tunnin junamatka Punesta Goaan. Torkahdin pari kertaa yöllä, mutta muuten valvoin. Huokaus. Nyt kaipaisin ennen kaikkea suojelusenkeliä.
Kämppis friikkaa. Kyynärpäässäni oleva pieni kuiva, punertava ihoalue on hänen mielestään ihan samannäköinen kuin hänen tuttunsa ringworm-sieni. Joka on todella ikävä loinen. Se kuulemma elää sisälmyksissä ja oireilee ihottumana.
Yritän kertoa, että tunnen tämän ihottumani aika hyvin, ja hoidan sitä sekä homeopaattisesti että ayurvedisesti, ja että se on melkein kokonaan poissa, paranemaan päin, olisit nähnyt 2 kuukautta sitten, kaikki on hyvin, rauhoitu. Mutta Inge vaatii, että menemme näyttämään läiskää joogakeskuksessa olevalle itävaltalaiselle lääkärille.
- Ringworm on todella tarttuva, Inge toistaa, yhä uudelleen.
Puren hammasta. Miksei tuo nainen kuuntele? Sain jo esimakua hänen sarjatulitekniikastaan, kun kerroin tulevani Oshon meditaatiokeskuksesta.
- Pitikö sinun tehdä AIDS-testi? Eikö siellä harrastetakin vapaata seksiä aamusta iltaan? Uskotko, että CIA myrkytti Oshon Amerikassa?
Vastailin voipuneesti. Piti. Ei harrasteta. En tiedä. Asialla ei ole minulle mitään merkitystä, se ei kiinnosta minua.
Ja nyt tämä ringworm-mania. Jatkan rasvailua ja sanon, että katsotaan sitten myöhemmin, ehkä minä voin puhua sen lääkärin kanssa, katsotaan sitten.
- Ei kun nyt, lääkäri lähtee tänään, meidän täytyy etsiä hänet nyt! Inge vaatii.
Hän odottaa jo ovensuussa avaimet kädessä. Minua kismittää todella. Suorastaan vituttaa. Vedän vaatteet päälle ja lähden vastahakoisesti Ingen perään. Lääkäri löytyy alakerrasta. Aloitan kireästi:
- Minulla on ihottumaa. Minulla on ollut lapsesta asti ihottumaa, eikä minulla ole asian kanssa mitään ongelmaa, mutta huonetoverini pelkää että minulla on tarttuva loinen, joten tulimme tapaamaan sinua, jotta hän saisi rauhan.
- Well, that’s the Finnish way to put it, Inge sanoo hämmentyneenä.
Neljä naista tuijottaa minua. Ilmeisesti pölläytin ilmoille myös aikamoisen pilven tukahdutettua kiukkua. Minua harmittaa koko tilanne niin, että ääneni värisee yrittäessäni vastailla lääkärin kysymyksiin. Mieleni tekisi huutaa, että teillä ei ole mitään oikeutta kysyä näitä kysymyksiä ei oikeutta epäillä minua, ei minkäänlaista oikeutta esittää arvoita ja analyysejä ihottumastani. Ringworm myllää ainoastaan tuon hysteerisen naisen päässä, se on täysin hänen mielikuvituksensa tuote, eikä sillä ole mitään tekemistä minun ihottumani kanssa.
Lääkäri toteaa, että näyttää ihan tavalliselta ihottumalta. Jos se pahenee, kannattaa mennä ihotautilääkärin luokse. Väläytän tekohymyn. Tuntuu vaikealta kiittää diagnoosista, jota en alunperinkään halunnut tai tarvinnut.
Tunnen itseni nöyryytetyksi. Näin minut taas talutettiin kuin lammas mitätöitäväksi. Tiedostan jollain tasolla, että vahva tunnereaktioni on ylimitoitettu ja johtuu omista keskeneräisistä asioistani. Ihottuma tekee minusta epäviehättävän, ja minusta on kiusallista kun siihen kiinnitetään huomiota. Alan auliisti hävetä tarttuvaa loistani, vaikka tiedän, ettei minulla ole sellaista. Mutta jos olisi, se olisi kauheaa. Olen haka tarttumaan kaikkiin tilaisuuksiin tuntea häpeää ja syyllisyyttä.
Kävellessämme takaisin huoneeseemme pyydän kivahdustani anteeksi. Minua vain ärsytti niin paljon, koska ihottuma on minulle arka asia. Inge sanoo, että hän ymmärtää, mutta hän on töissä sairaalassa ja on tottunut ottamaan kaikki epidemiariskit vakavasti.
Saan seikkaperäisen selostuksen ringwormista ja annan puheen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Tässä on ilmeisesti taas enkeli, ruotsalaisnaisen, Mangalan ja Marin jatkoksi. Tämän enkelin kanssa asun seuraavat kaksi viikkoa.
Olen niin väsynyt. Minulla on takana 14 tunnin junamatka Punesta Goaan. Torkahdin pari kertaa yöllä, mutta muuten valvoin. Huokaus. Nyt kaipaisin ennen kaikkea suojelusenkeliä.
perjantaina, helmikuuta 13, 2009
Hei ny sit
Satori on kaunis, ihmeellinen matka. Huutoa, itkua, karjuntaa, sylkeä, räkää ja kyyneliä, mutta myös humahduksia, joissa putoan johonkin aivan uuteen ulottuvuuteen. Tärisevää, värisevää läsnäoloa. Ei ihan uskaltaisi, mutta päästää sittenkin irti, ja wuush. Menen jonkin läpi. Kuorin itseäni kerros kerrokselta kuin sipulia. Poraudun syvälle, laskeudun sellaisiin kerroksiin psyykessäni, joista minulla ei ole aikaisemmin ollut kokemusta. Tietoa ehkä, muttei omaa, suoraa kokemusta.
Satori jos mikä tapahtuu ymmärryksen tällä puolen. Siksi en halua kirjoittaa siitä enempää, ainakaan vielä. En halua latistaa ja kutistaa sanoilla ja käsitteillä sellaista, jota ei voi sanoin kuvata. Satori tekee työtään minussa vielä pitkään. Antaa asioiden loksahdella. Pölyn laskeutua.
Olen pari päivää palautunut kurssista ja tehnyt lähtöä. Hieman haikein mielin. Kolmessa viikossa olen rakastunut Oshoon sekä aktiivisiin, dynaamisiin ja fyysisiin meditaatioihin. Tämä on niin minua. Täällä ei uskota, saarnata tai toisteta rituaaleja, vaan ollaan oikeasti, koetaan konkreettisesti. Löysin vihdoin paikan, jossa voin nojata taakse ja vain nauttia, koska minun ei tarvitse selittää itseäni. Kaikki tietävät täsmälleen mitä teen ja miksi. Heillä on sama kokemus. Olemme samalla tiellä.
Osa minusta haluaisi jäädä, mutta osa tekee määrätietoisesti lähtöä. Ehkä tulen vielä takaisin, mutta ensin pitää tehdä jotain muuta. On sitoumuksia, jotka vievät minut nyt muualle, ja se on ihan fine. Päästän tietoisesti irti jossittelusta tai sentimentaalisuuden aallosta, joka uhkaa lyödä ylitseni katsellessani Osholandian muotoja ja värejä ja nähdessäni tuttuja kasvoja.
Tarkastelen kasaa sängyn päällä: kolme viininpunaista mekkoa, kaksi valkoista, viininpunaiset sukat, pitkät kalsarit, silmälaput ja laukku. Valkoinen shaali ja matto. En voi ottaa niitä mukaani. Lahjoitanko ne katukauppiaalle, joka voi höynäyttää seuraavaa onnetonta, tinkimiseen tottumatonta turistia? Vai lykkäänkö ne Welcome Centerissä jonkin uuden tulokkaan syliin ja järjestän hänelle ihanan yllätyksen?
Päätös on helppo. Tuen intialaista naisyrittäjyyttä. Laitan mukaan kassillisen muutakin tavaraa, jotta saan rinkkaani lisää tilaa.
Käyn kirjakaupassa seisoskelemassa paksu rahatukko kädessäni, mutta kävelen ulos. Sen sijaan ostan kadulta parisataa tuntia Oshon audiotaltiointeja mp3-formaatissa. Hankkiudun levyistä eroon sitä mukaa kun saan kopioitua ne läppärille. Luulisi näillä pärjäävän jonkin aikaa.
Satori jos mikä tapahtuu ymmärryksen tällä puolen. Siksi en halua kirjoittaa siitä enempää, ainakaan vielä. En halua latistaa ja kutistaa sanoilla ja käsitteillä sellaista, jota ei voi sanoin kuvata. Satori tekee työtään minussa vielä pitkään. Antaa asioiden loksahdella. Pölyn laskeutua.
Olen pari päivää palautunut kurssista ja tehnyt lähtöä. Hieman haikein mielin. Kolmessa viikossa olen rakastunut Oshoon sekä aktiivisiin, dynaamisiin ja fyysisiin meditaatioihin. Tämä on niin minua. Täällä ei uskota, saarnata tai toisteta rituaaleja, vaan ollaan oikeasti, koetaan konkreettisesti. Löysin vihdoin paikan, jossa voin nojata taakse ja vain nauttia, koska minun ei tarvitse selittää itseäni. Kaikki tietävät täsmälleen mitä teen ja miksi. Heillä on sama kokemus. Olemme samalla tiellä.
Osa minusta haluaisi jäädä, mutta osa tekee määrätietoisesti lähtöä. Ehkä tulen vielä takaisin, mutta ensin pitää tehdä jotain muuta. On sitoumuksia, jotka vievät minut nyt muualle, ja se on ihan fine. Päästän tietoisesti irti jossittelusta tai sentimentaalisuuden aallosta, joka uhkaa lyödä ylitseni katsellessani Osholandian muotoja ja värejä ja nähdessäni tuttuja kasvoja.
Tarkastelen kasaa sängyn päällä: kolme viininpunaista mekkoa, kaksi valkoista, viininpunaiset sukat, pitkät kalsarit, silmälaput ja laukku. Valkoinen shaali ja matto. En voi ottaa niitä mukaani. Lahjoitanko ne katukauppiaalle, joka voi höynäyttää seuraavaa onnetonta, tinkimiseen tottumatonta turistia? Vai lykkäänkö ne Welcome Centerissä jonkin uuden tulokkaan syliin ja järjestän hänelle ihanan yllätyksen?
Päätös on helppo. Tuen intialaista naisyrittäjyyttä. Laitan mukaan kassillisen muutakin tavaraa, jotta saan rinkkaani lisää tilaa.
Käyn kirjakaupassa seisoskelemassa paksu rahatukko kädessäni, mutta kävelen ulos. Sen sijaan ostan kadulta parisataa tuntia Oshon audiotaltiointeja mp3-formaatissa. Hankkiudun levyistä eroon sitä mukaa kun saan kopioitua ne läppärille. Luulisi näillä pärjäävän jonkin aikaa.
keskiviikkona, helmikuuta 11, 2009
tiistaina, helmikuuta 03, 2009
Kirjoista
Moi!
Ehkä lähetän niitä kirjoja. Siis sillä periaatteella, että saat rauhassa lukea ne jotka haluat, minä haen ne pois kotiuduttuani Suomeen. Kyllä mä ehkä haluan lukea ne sitten joskus. Mieleni vain syytää erilaisia mutku-sitku-katokku-kuvioita vaikeuttamaan yksinkertaista olemista ja tekemistä.
Lähetätkö pliide osoitteesi? Voisitko laittaa sen myös tekstarina, varmuuden vuoksi, jos vaikka innostun asioimaan kirjakaupassa ja postissa jo tänään tai huomenna, ja jos en pääse nettiin sitä ennen. Jos ja jos ja jos. Jos is my middle name.
Mä alan olla ihan täpinöissä, kuten ehkä huomaat, koska 8 päivän Satori-kurssi alkaa huomenna. Vielä on epäselvää, minne tungen kamani huomenna klo 11-21 väliseksi ajaksi, koska kurssi alkaa vasta illalla. Järkeä? No tässäpä hyvä tilaisuus olla huolissaan, jos kerran huolituttaa. Huh kun jännittää.
Osho Boy oli kyllä jännä tyyppi. Ja täällä ashramissa on jännä tunnelma. (Vaikka ei pitäisi sanoa ashram, kuten pr-officer tiuski mulle, tämä on kuulemma International Meditation Resort. "Oletko muka nähnyt, että jossain lukisi ashram, oletko??!!")
Se, että kaikki kulkevat samanlaisissa kaavuissa, on hyvä juttu. Sen huomaa iltaisin, kun monet pukeutuvat illallista ja iltaohjelmaa varten omiin vaatteisiinsa - ai tuo onkin tuollainen milanolainen fashion-bella, ai tuo saksalaisjuntti vetää housunkauluksen kainaloihin asti. Mieli on heti arvioimassa ja luokittelemassa, ihan automaattisesti.
Myös meditaatioissa on helppo päästää irti ja antaa mennä, tanssia ja riehua, kun ympärillä on vain viininpunaisten helmojen meri. Kukaan ei oikein erotu, ellei ala tosissaan katsoa. Ja sitten vielä viininpunaiset silmälaput silmille, niin ei tule vahingossakaan katseltua muita. Huikeaa. Tämä on paikka, jonne voisin jäädä pitkäksikin aikaa. No, jatkosuunnitelmat on jo tehty (ja maksettu), mutta pääseehän tänne takaisin.
Olen ollut aika paljon yksin, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa. Ei sitten minkäänlaista. Kuten klisee kuuluu, olen yksin, mutta en yksinäinen. On hyvä olla. Mutta yhtä kaipaan: kunnon rutistusta. Karhukaisen opetuslapset yleensä ja sinä vielä erikseen osaatte totisesti halata. Olla vain ihan rauhassa ja levätä toisen lämmössä ja läsnäolossa. Ehkä siinä on seuraava hyvä syy tulla kesällä käymään Suomessa.
Niin ne kirjat - ehkä lähetän, ehkä en. Ehkä kuitenkin joo. Ehkä ennen kurssia, ehkä jälkeen. Pitää katsoa mitä kehoni tekee. Mieli kyllä jo suree, että eihän mulla ole edes kirjahyllyä, johon ne voisi laittaa.
Voi hyvin, kultaseni, nauti siitä ihanasta valkoisesta, joka pöllyää ilmaan kun sitä potkaisee. Tee mun puolesta lumipallo ja heitä se jonnekin kauas, vaikka merelle!
Take care,
Virpi
Ehkä lähetän niitä kirjoja. Siis sillä periaatteella, että saat rauhassa lukea ne jotka haluat, minä haen ne pois kotiuduttuani Suomeen. Kyllä mä ehkä haluan lukea ne sitten joskus. Mieleni vain syytää erilaisia mutku-sitku-katokku-kuvioita vaikeuttamaan yksinkertaista olemista ja tekemistä.
Lähetätkö pliide osoitteesi? Voisitko laittaa sen myös tekstarina, varmuuden vuoksi, jos vaikka innostun asioimaan kirjakaupassa ja postissa jo tänään tai huomenna, ja jos en pääse nettiin sitä ennen. Jos ja jos ja jos. Jos is my middle name.
Mä alan olla ihan täpinöissä, kuten ehkä huomaat, koska 8 päivän Satori-kurssi alkaa huomenna. Vielä on epäselvää, minne tungen kamani huomenna klo 11-21 väliseksi ajaksi, koska kurssi alkaa vasta illalla. Järkeä? No tässäpä hyvä tilaisuus olla huolissaan, jos kerran huolituttaa. Huh kun jännittää.
Osho Boy oli kyllä jännä tyyppi. Ja täällä ashramissa on jännä tunnelma. (Vaikka ei pitäisi sanoa ashram, kuten pr-officer tiuski mulle, tämä on kuulemma International Meditation Resort. "Oletko muka nähnyt, että jossain lukisi ashram, oletko??!!")
Se, että kaikki kulkevat samanlaisissa kaavuissa, on hyvä juttu. Sen huomaa iltaisin, kun monet pukeutuvat illallista ja iltaohjelmaa varten omiin vaatteisiinsa - ai tuo onkin tuollainen milanolainen fashion-bella, ai tuo saksalaisjuntti vetää housunkauluksen kainaloihin asti. Mieli on heti arvioimassa ja luokittelemassa, ihan automaattisesti.
Myös meditaatioissa on helppo päästää irti ja antaa mennä, tanssia ja riehua, kun ympärillä on vain viininpunaisten helmojen meri. Kukaan ei oikein erotu, ellei ala tosissaan katsoa. Ja sitten vielä viininpunaiset silmälaput silmille, niin ei tule vahingossakaan katseltua muita. Huikeaa. Tämä on paikka, jonne voisin jäädä pitkäksikin aikaa. No, jatkosuunnitelmat on jo tehty (ja maksettu), mutta pääseehän tänne takaisin.
Olen ollut aika paljon yksin, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa. Ei sitten minkäänlaista. Kuten klisee kuuluu, olen yksin, mutta en yksinäinen. On hyvä olla. Mutta yhtä kaipaan: kunnon rutistusta. Karhukaisen opetuslapset yleensä ja sinä vielä erikseen osaatte totisesti halata. Olla vain ihan rauhassa ja levätä toisen lämmössä ja läsnäolossa. Ehkä siinä on seuraava hyvä syy tulla kesällä käymään Suomessa.
Niin ne kirjat - ehkä lähetän, ehkä en. Ehkä kuitenkin joo. Ehkä ennen kurssia, ehkä jälkeen. Pitää katsoa mitä kehoni tekee. Mieli kyllä jo suree, että eihän mulla ole edes kirjahyllyä, johon ne voisi laittaa.
Voi hyvin, kultaseni, nauti siitä ihanasta valkoisesta, joka pöllyää ilmaan kun sitä potkaisee. Tee mun puolesta lumipallo ja heitä se jonnekin kauas, vaikka merelle!
Take care,
Virpi
Awareness Intensive: Satori
This powerful, residential process is dedicated to the search of our innermost being. Using modern koans such as "Who is in?" and others, these days will be a single-pointed, passionate quest to experience a glimpse of no-mind, of the buddha within, of the witnessing consciousness – what in Zen is called Satori.
During this residential course, you will be in silence and isolation.
A 8-day course.
During this residential course, you will be in silence and isolation.
A 8-day course.
Irrallaan
Rakastan hetkiä, jolloin päästän irti. Huomaan pyöritteleväni jotain ajatusta, kuten esimerkiksi sitä, että viimeistään huomenna pitäisi var… Ja päästän irti kesken lauseen. Putoan. On vain tyhjyys, joka hidastuu, tummuu ja syvenee.
Aluksi irtipäästäminen oli karmeaa. Tyhjyys, totaalinen unohdus oli pelottavaa, sillä kun päästän irti ajatuksesta, luovun myös tiedosta mikä se ajatus oli. Mitä jos se olisi sittenkin ollut käyttökelpoinen? Enkö voisi varata oikeutta palauttaa sen takaisin mieleeni? Huomasin konkreettisesti, miten takertunut olen ajatuksiini. Vaikka ne ovat rumia, ikäviä ja vahingoittavat minua, en halua luopua niistä.
Rakastan irtipäästämistä seuraavaa unohdusta. On vain tyhjyys, joka laajenee. Tai ehkä “tyhjyys” on vain mielen tuottama käsite, ehkä mieleni haluaa jotenkin korostaa, että nyt kuule luovuit jostain tärkeästä, ota se äkkiä takaisin ettet enää ole tyhjä.
Tunne tyhjyydestä on vain ohut kalvo. Tyhjyyden alla on jotain, joka ei ole tyhjää eikä täyttä. Se vain on. Kun tavoitan sen, voin vain ihmetellä, miten helposti se tapahtui. Miten lähellä se oli. Tai ei edes lähellä, koska sana läheisyys edellyttää, että on jonkinlainen etäisyys, välimatka. Mitään etäisyyttä tai välimatkaa ei ole. Minä olen se jo.
Kun katson pihan puita ja pensaita, näen välillä lehtien ääriviivat, välillä vihreää sumua. Jokin samankaltainen siirtymä.
Aluksi irtipäästäminen oli karmeaa. Tyhjyys, totaalinen unohdus oli pelottavaa, sillä kun päästän irti ajatuksesta, luovun myös tiedosta mikä se ajatus oli. Mitä jos se olisi sittenkin ollut käyttökelpoinen? Enkö voisi varata oikeutta palauttaa sen takaisin mieleeni? Huomasin konkreettisesti, miten takertunut olen ajatuksiini. Vaikka ne ovat rumia, ikäviä ja vahingoittavat minua, en halua luopua niistä.
Rakastan irtipäästämistä seuraavaa unohdusta. On vain tyhjyys, joka laajenee. Tai ehkä “tyhjyys” on vain mielen tuottama käsite, ehkä mieleni haluaa jotenkin korostaa, että nyt kuule luovuit jostain tärkeästä, ota se äkkiä takaisin ettet enää ole tyhjä.
Tunne tyhjyydestä on vain ohut kalvo. Tyhjyyden alla on jotain, joka ei ole tyhjää eikä täyttä. Se vain on. Kun tavoitan sen, voin vain ihmetellä, miten helposti se tapahtui. Miten lähellä se oli. Tai ei edes lähellä, koska sana läheisyys edellyttää, että on jonkinlainen etäisyys, välimatka. Mitään etäisyyttä tai välimatkaa ei ole. Minä olen se jo.
Kun katson pihan puita ja pensaita, näen välillä lehtien ääriviivat, välillä vihreää sumua. Jokin samankaltainen siirtymä.
sunnuntai, helmikuuta 01, 2009
Turha merkintä
Korventaa, kaihertaa, myllää. Jokin jossain. En tiedä mikä, tai missä, mutta olen niin levoton että tekisi mieli kiemurrella ja ravistella saadakseni sen jonkin sisälläni parempaan, helpompaan asentoon. Näen peilissä syvät sibeliusrypyt kulmakarvojen välissä.
Kuljen toista päivää In Silence -nappi rinnassa. Eilen oli hienoa, tänään ihan kamalaa. Kiskon itseni ylös viideltä. Aamun dynaamisessa meditaatiossa olen niin poikki, etten jaksa hyppiä ja riehua, eikä minusta lähde pientäkään ääntä.
Parkkeeraan itseni aamupalalle yli tunniksi ja syön, syön, syön. Siirryn auditorioon kuuntelemaan Oshoa, mutta nauha on epäselvä ja auditoriossa kaikuu, enkä ymmärrä puheesta juuri mitään. Käyn pitkäkseni. Nukun yli tunnin. En tiedä kuorsaanko, mutta kerran havahdun tunteeseen, että valvoja, pieni japanilainen mies seisoo kahareisin päälläni. Kavahdan pystyyn. Ketään ei näy, mutta epäilen valvojan käyttäneen jotain energeettistä samuraitekniikkaa tökätäkseen minut hereille.
Tauolla levitän mattoni kiviaidalle ja jatkan makoilua. Yritän nauttia aamun valosta, joka siintää puiden lehvistön läpi ja seuraan katseellani taivaalla kaartelevia lintuja, mutta tyytymättömyys sisälläni peittoaa luonnon pienet ihmeet.
Vipassana-meditaatiossa ajatukset harhailevat. Mieleeni tulvii muistoja, ihmisiä ja keskusteluja. Ai niin, piti seurata hengitystä. Kohta olen taas työpaikan viikkopalaverissa ja puhelimessa väittelemässä tyytymättömän haastateltavan kanssa. Juoksen seuran mestaruuskisoissa alle 14-vuotiaiden tyttöjen 800 metriä. Kiiltävät, siniset adidaksen piikkarit, joissa on valkoiset raidat. Hiilimurskarata. Tällä radalla kompuroinnista minulla on ollut polvessani yli 20 vuotta hiilenharmaa arpi. Avaan silmät ja tarkistan polven – ainakaan tässä valossa ei näy mitään.
Ai niin, hengitys. Tästä mitään tule. En jaksa keskittyä, en jaksa istua paikoillani, selkä väsyy. Ihan turhaa hommaa. Pitäisikö luovuttaa ja kokeilla jonain toisena päivänä uudestaan?
Tauolla menen puotiin. En löydä muuta kiinnostavaa kuin kurkkupastilleja ja rouskutan niitä kourallisen yhteen menoon. Ei helpota. Haen kahvilasta suklaacroissantin ja ahmin sen matkalla auditorioon. Ohjelmassa on seuraavaksi naurumeditaatio. Ei paljon naurata, mutta päätän, että juuri siksi sinne pitää mennä. Ovella huomaan olevani kolme minuuttia myöhässä. Luojan kiitos. Käännyn takaisin.
Kirjakauppaan. Valtavasti Osho-kirjoja ja hinnat vain 2–4 euroa. Postimaksu Suomeen 17 e kahdelta kilolta. Pitäisikö? Ahdistaa. Kaikki tämä ihanuus, kaikki tämä viisaus, mutta ei aikaa lukea eikä mahdollisuutta kantaa kirjoja mukanani. Siellä ne lojuisivat vanhempien nurkissa ties miten pitkään. Ja mitä jos en palattuani enää haluakaan lukea niitä? Voisin tietysti lähettää kirjat hoitoon jollekin, joka osaisi arvostaa niitä. Lara, otatko?
Ruokalaan. Pestopulla ja pähkinälassi. Harmi, ettei minulla ole enempää rahaa, haluaisin myös broccolipiirakkaa ja suklaamoussea.
Olen niin pettynyt. Ihan turha päivä. Näiden hiljaisten päivien piti olla lahja itselle, mahdollisuus ottaa tauko jatkuvasta ajattelusta ja suunnittelusta. Ja minulla on tällainen olo.
En onnistu pysymään hiljaakaan, koska kaupan myyjä rientää perääni: “Onko tämä hattu sinun?” Vastaan kireästi: “Yritän kovasti olla puhumatta, mutta ei, hattu ei ole minun. Se oli lattialla ja nostin sen pöydälle.” Juuri äskenhän minä esitin sinulle pantomiimin, osoittelin lattiaa, hattua ja pöytää, mutta ei näköjään mene jakeluun. Dimwit.
Venäläinen Alex tulee juttelemaan. Osoitan rintanappiani. Alex levittelee käsiään aivan kuin sanoen: “No kyllähän sinä minua voisit tervehtiä.” Ääliö.
En tiedä mitä tekisin. Pitäisikö istua vai kävellä, hengailla kahvilassa vai lähteä pois, vai pitäisikö meditoida omatoimisesti, koska olen lintsannut jo kaksi sessiota? Näköjään marssin pyöräparkkiin. Matkalla kämpille tingin pitkään kaapuja myyvän katukauppiaan kanssa, kunnes muistan kaksi asiaa: a) minulla ei edelleenkään ole rahaa, ja b) minunhan piti olla puhumatta.
Nyt istun sängyllä ja naputan. Yritän muutaman minuutin välein avata sähköpostia. Saan yleensä netin päälle kännykkään ja myös puhelimen ja läppärin bluetooth-yhteys toimii, mutta sähköposti ei aukea. Tällaista tämä on ollut koko viikon. Suljen ja käynnistelen kännykkää ja konetta koko ajan, toiveikkaana, että juuri tällä kertaa netti alkaisi pelittää. Lopputuloksena on lyhyt pihahdus silloin tällöin, yleensä puolenyön jälkeen tai aamuviideltä. Onko tässä mitään järkeä? Miksi palvon tätä epäjumalaa? Miksi takerrun, miksen pakkaa myös läppäriä piiloon muutamaksi päiväksi?
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla. Minun pitäisi vain olla tämän olotilan kanssa, mennä sen läpi, pysyä hiljaisuudessa parhaani mukaan, mutten pysty. Pakenen epämiellyttävää tunnetta syömiseen, unelmointiin, ostosten suunnitteluun ja latautuvan selaimen tuijotteluun.
Olen huono meditoija. Mitään en näköjään ole oppinut, enkä tällä menolla opikaan.
Nadabrahma-meditaatio alkaa 17 minuutin kuluttua. Jos nostan helmat korviin ja poljen reidet maitohapoille, saatan ehtiä.
Kuljen toista päivää In Silence -nappi rinnassa. Eilen oli hienoa, tänään ihan kamalaa. Kiskon itseni ylös viideltä. Aamun dynaamisessa meditaatiossa olen niin poikki, etten jaksa hyppiä ja riehua, eikä minusta lähde pientäkään ääntä.
Parkkeeraan itseni aamupalalle yli tunniksi ja syön, syön, syön. Siirryn auditorioon kuuntelemaan Oshoa, mutta nauha on epäselvä ja auditoriossa kaikuu, enkä ymmärrä puheesta juuri mitään. Käyn pitkäkseni. Nukun yli tunnin. En tiedä kuorsaanko, mutta kerran havahdun tunteeseen, että valvoja, pieni japanilainen mies seisoo kahareisin päälläni. Kavahdan pystyyn. Ketään ei näy, mutta epäilen valvojan käyttäneen jotain energeettistä samuraitekniikkaa tökätäkseen minut hereille.
Tauolla levitän mattoni kiviaidalle ja jatkan makoilua. Yritän nauttia aamun valosta, joka siintää puiden lehvistön läpi ja seuraan katseellani taivaalla kaartelevia lintuja, mutta tyytymättömyys sisälläni peittoaa luonnon pienet ihmeet.
Vipassana-meditaatiossa ajatukset harhailevat. Mieleeni tulvii muistoja, ihmisiä ja keskusteluja. Ai niin, piti seurata hengitystä. Kohta olen taas työpaikan viikkopalaverissa ja puhelimessa väittelemässä tyytymättömän haastateltavan kanssa. Juoksen seuran mestaruuskisoissa alle 14-vuotiaiden tyttöjen 800 metriä. Kiiltävät, siniset adidaksen piikkarit, joissa on valkoiset raidat. Hiilimurskarata. Tällä radalla kompuroinnista minulla on ollut polvessani yli 20 vuotta hiilenharmaa arpi. Avaan silmät ja tarkistan polven – ainakaan tässä valossa ei näy mitään.
Ai niin, hengitys. Tästä mitään tule. En jaksa keskittyä, en jaksa istua paikoillani, selkä väsyy. Ihan turhaa hommaa. Pitäisikö luovuttaa ja kokeilla jonain toisena päivänä uudestaan?
Tauolla menen puotiin. En löydä muuta kiinnostavaa kuin kurkkupastilleja ja rouskutan niitä kourallisen yhteen menoon. Ei helpota. Haen kahvilasta suklaacroissantin ja ahmin sen matkalla auditorioon. Ohjelmassa on seuraavaksi naurumeditaatio. Ei paljon naurata, mutta päätän, että juuri siksi sinne pitää mennä. Ovella huomaan olevani kolme minuuttia myöhässä. Luojan kiitos. Käännyn takaisin.
Kirjakauppaan. Valtavasti Osho-kirjoja ja hinnat vain 2–4 euroa. Postimaksu Suomeen 17 e kahdelta kilolta. Pitäisikö? Ahdistaa. Kaikki tämä ihanuus, kaikki tämä viisaus, mutta ei aikaa lukea eikä mahdollisuutta kantaa kirjoja mukanani. Siellä ne lojuisivat vanhempien nurkissa ties miten pitkään. Ja mitä jos en palattuani enää haluakaan lukea niitä? Voisin tietysti lähettää kirjat hoitoon jollekin, joka osaisi arvostaa niitä. Lara, otatko?
Ruokalaan. Pestopulla ja pähkinälassi. Harmi, ettei minulla ole enempää rahaa, haluaisin myös broccolipiirakkaa ja suklaamoussea.
Olen niin pettynyt. Ihan turha päivä. Näiden hiljaisten päivien piti olla lahja itselle, mahdollisuus ottaa tauko jatkuvasta ajattelusta ja suunnittelusta. Ja minulla on tällainen olo.
En onnistu pysymään hiljaakaan, koska kaupan myyjä rientää perääni: “Onko tämä hattu sinun?” Vastaan kireästi: “Yritän kovasti olla puhumatta, mutta ei, hattu ei ole minun. Se oli lattialla ja nostin sen pöydälle.” Juuri äskenhän minä esitin sinulle pantomiimin, osoittelin lattiaa, hattua ja pöytää, mutta ei näköjään mene jakeluun. Dimwit.
Venäläinen Alex tulee juttelemaan. Osoitan rintanappiani. Alex levittelee käsiään aivan kuin sanoen: “No kyllähän sinä minua voisit tervehtiä.” Ääliö.
En tiedä mitä tekisin. Pitäisikö istua vai kävellä, hengailla kahvilassa vai lähteä pois, vai pitäisikö meditoida omatoimisesti, koska olen lintsannut jo kaksi sessiota? Näköjään marssin pyöräparkkiin. Matkalla kämpille tingin pitkään kaapuja myyvän katukauppiaan kanssa, kunnes muistan kaksi asiaa: a) minulla ei edelleenkään ole rahaa, ja b) minunhan piti olla puhumatta.
Nyt istun sängyllä ja naputan. Yritän muutaman minuutin välein avata sähköpostia. Saan yleensä netin päälle kännykkään ja myös puhelimen ja läppärin bluetooth-yhteys toimii, mutta sähköposti ei aukea. Tällaista tämä on ollut koko viikon. Suljen ja käynnistelen kännykkää ja konetta koko ajan, toiveikkaana, että juuri tällä kertaa netti alkaisi pelittää. Lopputuloksena on lyhyt pihahdus silloin tällöin, yleensä puolenyön jälkeen tai aamuviideltä. Onko tässä mitään järkeä? Miksi palvon tätä epäjumalaa? Miksi takerrun, miksen pakkaa myös läppäriä piiloon muutamaksi päiväksi?
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla. Minun pitäisi vain olla tämän olotilan kanssa, mennä sen läpi, pysyä hiljaisuudessa parhaani mukaan, mutten pysty. Pakenen epämiellyttävää tunnetta syömiseen, unelmointiin, ostosten suunnitteluun ja latautuvan selaimen tuijotteluun.
Olen huono meditoija. Mitään en näköjään ole oppinut, enkä tällä menolla opikaan.
Nadabrahma-meditaatio alkaa 17 minuutin kuluttua. Jos nostan helmat korviin ja poljen reidet maitohapoille, saatan ehtiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
