Irrallaan

Rakastan hetkiä, jolloin päästän irti. Huomaan pyöritteleväni jotain ajatusta, kuten esimerkiksi sitä, että viimeistään huomenna pitäisi var… Ja päästän irti kesken lauseen. Putoan. On vain tyhjyys, joka hidastuu, tummuu ja syvenee.

Aluksi irtipäästäminen oli karmeaa. Tyhjyys, totaalinen unohdus oli pelottavaa, sillä kun päästän irti ajatuksesta, luovun myös tiedosta mikä se ajatus oli. Mitä jos se olisi sittenkin ollut käyttökelpoinen? Enkö voisi varata oikeutta palauttaa sen takaisin mieleeni? Huomasin konkreettisesti, miten takertunut olen ajatuksiini. Vaikka ne ovat rumia, ikäviä ja vahingoittavat minua, en halua luopua niistä.

Rakastan irtipäästämistä seuraavaa unohdusta. On vain tyhjyys, joka laajenee. Tai ehkä “tyhjyys” on vain mielen tuottama käsite, ehkä mieleni haluaa jotenkin korostaa, että nyt kuule luovuit jostain tärkeästä, ota se äkkiä takaisin ettet enää ole tyhjä.

Tunne tyhjyydestä on vain ohut kalvo. Tyhjyyden alla on jotain, joka ei ole tyhjää eikä täyttä. Se vain on. Kun tavoitan sen, voin vain ihmetellä, miten helposti se tapahtui. Miten lähellä se oli. Tai ei edes lähellä, koska sana läheisyys edellyttää, että on jonkinlainen etäisyys, välimatka. Mitään etäisyyttä tai välimatkaa ei ole. Minä olen se jo.

Kun katson pihan puita ja pensaita, näen välillä lehtien ääriviivat, välillä vihreää sumua. Jokin samankaltainen siirtymä.