Pidetään ne ajolinjat

Iltapäivä, Goan kuuluisa Anjuna Beach. Juon rantakahvilassa lassia ja kuuntelen aaltojen pauhua. I’m happy! Vuokrasin skootterin. Mikä ihana uusi maailma!

Miten monta vuotta olenkaan hukannut kuvittelemalla, ettei minusta ole mopotytöksi. Itse asiassa muistan, kuinka ala-asteen viidennellä luokalla kävin koulun mikroautokerhossa. Päihitin kaikki pojat, myös Iiron, johon olin ihastunut. Myös erään työpaikan pikkujouluissa ajoimme kokonaisen formulakisan mikroautoilla, ja laskettelin tosi kovia kierrosaikoja. Levikkijohtaja ei päässyt ohitseni, joten hän käänsi tappionsa rasvaiseksi vitsiksi:

– Viihdyin niin hyvin kauniin nuoren naisen persuuksissa, etten viitsinyt lähteä ohittamaan.

Kaikki nauroivat kauheasti, vaikka luulen, ettei ketään oikeasti naurattanut.

Nautin vauhdista. Kun lisään kaasua ja tunnen mopon ampaisevan matkaan ja ilmavirran iskeytyvän kehooni, olen vapaa! Monet varoittelevat liikenteestä, mutta kamoon! Olen viettänyt viisi viime viikkoa Mumbaissa ja Punessa – suurkaupunkien jälkeen Goan liikenne tuntuu kesyltä, aivan kuin ajelisi mökkiteitä pappatunturilla. Kun ajaa määrätietoisesti, pitää oman ajolinjansa ja tööttää aina kun lähtee ohittamaan, on helppo seurata liikenteen imua. Tööt tööt, here I come!

Ajamisessa on jotain meditatiivista. Jonkinlainen rentoutuminen on tarpeen, kun sukeltaa liikenteen sekaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, neljä tai viisi ajoneuvoa rinnakkain, auto vasemmalla ja rekka oikealla puolella, liikenneympyrä toisensa perään – päästän irti, rentoudun ja antaudun virran vietäväksi. Olen mukana, olen täysin turvassa. Skootteri tärisee allani lempeästi. Hymyilen.

Tiellä ei tarvitse väistellä lehmiä, koska ne kaikki ovat näköjään vaeltaneet tänne, Anjuna Beachille. Ne löntystävät pokkana päivänvarjojen alla makaavien lomalaisten luo, työntävät päänsä rantakassiin, syövät kaiken löytämänsä paperin, nykivät rantapyyhkeitä ihmisten alta ja nuolevat aurinkovoiteen iholta.

Yritän keskittyä aaltojen pauhuun, haistamaan suolan ihollani ja tuntemaan hiekan varpaiden välissä, mutta mieleni on levoton. Pyörittelen samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta olen haluton. Pitäisi soittaa Libbylle, mutta en saa aikaiseksi. Tutustuin australialaiseen Libbyyn joulukuussa Sivananda-ashramissa ja sovimme tapaavamme maaliskuussa Mysoressa. Olemme meilailleet Dr Raon kanssa ja räätälöineet itsellemme panchakarman, kolmen viikon ayurvedisen hoidon. Hard-core stuff. En enää haluaisi mennä, mutta olen luvannut.

Osho ja viininpunaiset helmat pyörivät mielessäni. Ikävöin. Kaipaan heitä: Shivania, Preminiä, Chetania, sitä eteläafrikkalaista miestä, norjalaispoikaa ja japanilaista naista. He näkivät minut. Teimme Satori-matkan yhdessä. He olivat läsnä, kun uudet, syvät psyyken kerrokset paljastuivat. He katsoivat, kun menin sinne. He näkivät, mikä oikeasti olen. On suloista tulla nähdyksi. Nautin myös siitä, mitä näin ihmisten silmistä heidän katsoessaan minua. Näin, miten hekin nauttivat. Minusta. On ihanaa voida tuottaa ihmisille iloa vain olemalla. Se mikä olen.

Satorin jälkeen olen alkanut miettiä myös Sannyas-seremoniaa, jossa saisin uuden nimen. Minua on varoitettu "kuolleen mestarin haudalle rakennetuista instituutioista", mikä Neo Sannyas tietysti on, mutta nimen ottaminen olisi minulle hyvin henkilökohtainen sitoumus. Vain yksi uusi tapa näyttää paitsi itselleni, myös muille, että tähän minä olen sitoutunut. Läsnäoloon, totuuteen ja rakkauteen. En piilottelisi itseäni edes sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ehkä ymmärrä minua ja työtä jota teen, vaan olisin avoimesti ja ylpeästi se, mikä olen. Premdipa. Rakkauden valo.

Annoin itselleni uuden nimen jo vuosi sitten. Juttelimme ystävien kesken lempinimistä, ja kuinka joskus pitää vain julistaa, että minä en enää ole Pipsa, joksi minua on kutsuttu koko ikäni, vaan vastaan tästä lähtien ainoastaan nimeen Piia. Heitin tuolloin, että minä olen sitten tästä lähtien Rakkauden Valo. Meitä nauratti kovasti ja on naurattanut monesti sen jälkeenkin, aina kun joku muistaa käyttää uutta nimeäni. Hauska vitsi. Paitsi että se ei ollut mikään vitsi. Koska minä olen rakkauden valo.

Syvällä sisälläni on kirkas, valkoinen valo. Se on aina loistanut ja tulee ikuisesti loistamaan. Se, miten paljon valo näkyy ulospäin, riippuu siitä, miten paljon persoonallisuuden savu ja mielen sumu pääsevät sitä verhoamaan. Satorin aikana ja jälkeen sumu oli pääsääntöisesti poissa. Loistin rakkauden valoa myös ulospäin. Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta rakkautta? Kuinka kukaan voisi olla rakastamatta minua silloin kun uskallan loistaa?

Tätä kaikkea mietin ja muistelen. Velvollisuudentunto ajaa minua vahvistamaan Libbylle, että pidän lupaukseni, nähdään maaliskuussa Mysoressa ja tehdään yhdessä panchakarma. Tiedän, että haluan joka tapauksessa kokea sen joskus, miksei sitten nyt? Osa minusta sanoo, että tee nyt niitä muita asioita, joiden vuoksi Intiaan tulit, koe Rishikeshit ja Dharamsalat ja mene joskus myöhemmin Osholandiaan, niin ei tarvitse harmitella menettäneensä jotain. Mutta samalla minusta tuntuu, etten ole itselleni uskollinen, ellen kuuntele sisimpäni kutsua. Yritän olla tottelevainen, kuuliainen ja järkevä, eli teen asioita vääristä syistä.

Mitä minä kirjoitinkaan niistä ajolinjoista? Minun ajolinjani veisi luonnollisesti jonnekin ihan muualle kuin Mysoreen.

Aaargh! En mä tiedä. Mä en tiedä mitään. Mun pitää nyt antaa tämän asian laskeutua ja vain katsoa, mitä teen. Jonain päivänä tartun puhelimeen ja soitan Libbylle. Sanon "yes" tai "no". Siihen hetkeen asti yritän olla vaivaamatta päätäni.