Virta vie

Yö. Olen niin jännittynyt, etten pysty nukkumaan. Sain Libbyltä viestin: hän ei enää haluakaan tehdä panchakarmaa Mysoressa. Sen sijaan hän on tulossa Goalle: "Tavataanko siellä?" Mikä helpotus! Minun ei tarvitsekaan tehdä päätöstä, elämä teki sen puolestani!

Nyt en pysty nukkumaan, kun suunnittelen paluuta Osholandiaan. Koska sinnehän minä olen menossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Mitä minä todistaisin ja kenelle sillä, että tekisin ensin monta kuukautta jotain muuta, suorittaisin jotain etsijän Intian-opetussuunnitelmaa? Ja vasta lopuksi palkitsisin itseni paikalla, jossa kehoni jokainen solu haluaa olla?

Ihmettelen tätä elämää ja sen luonnollista, pettämätöntä organisointikykyä. Joogakurssi Goalla päättyy perjantaina 27. helmikuuta. Sunnuntai-iltana Osho Resortissa alkaa uusi Satori-ryhmä. Lähetin ohjaajalle meilin ja tiedustelin mahdollisuutta osallistua kurssille Helper-statuksella. Avustaja maksaa 850 euron sijaan vain 75 euroa ja huolehtii ovien lukitsemisesta, siivoushommien jaosta päivittäisen Work Meditationin aikana tai lounaan jaosta. Pieniä, yksinkertaisia hommia, joista pystyy suoriutumaan vaikka olisikin ihan spaced out.

Voi, kunpa minut hyväksyttäisiin! Tai sitten maksan täyden kurssihinnan. Miksi en maksaisi? Olen nyt sellaisessa virrassa, että haluan takoa ja moukaroida tätä hehkuvaa rautaa. Ei kompromisseja! Ei järkeilyä, vaan sydän edellä, sydän auki rohkeasti eteenpäin! Niin syvälle kuin pääsen, niin nopeasti kuin mahdollista! Kaikki peliin, ihan kaikki! Ei josittelua, ei pelkoa, ei sumua, ei piilottelua, ei epävarmuutta, ei varman päälle pelaamista! Pelkkää intensiivistä, terävää, porautuvaa läsnäoloa. Rakkautta, rakkautta, rakkautta!

Inge kääntyilee parvella, valvookohan hänkin? Olimme molemmat aika hysteerisiä ennen nukkumaanmenoa, räkätettiin jalat ristissä, vedet silmissä. Ihanaa, että meillä sujuu näin hyvin. Olemme täysin eri planeetoilta emmekä ymmärrä toisiamme, mutta jotenkin kummasti meillä synkkaa. Me katselemme toisiamme kuin lapset, jotka eivät ole vielä oppineet kääntämään katsettaan häveliäästi pois. “Ai tuollaisiakin on olemassa”, tunnumme molemmat ihmettelevän. Sitten jossain välähtää kipinä ja alamme nauraa.

On ihanaa, kun ei tarvitsekaan ymmärtää, eikä tarvitse arvostella tai tuomita. Minua ei häiritse enää pätkääkään, ettei Inge ymmärrä minua. En tunne itseäni mitätöidyksi tai torjutuksi, vaikka toinen katsoo minua kuin avaruusolentoa ja pyörittelee silmiään. Tämä on minulle jotain aivan uutta. Hyvää. Olen syvästi kiitollinen, että olen saanut asua juuri Ingen kanssa nämä viisi päivää.

Kiitos, elämä. Tästä kaikesta.