Tyhjää toimittamassa

Siirryin jo muutama päivä sitten pois näistä tunnelmista. Hurjaa katsoa, mitä kirjoitin. Tuolta siis näyttää ja tuntuu, kun on täysin mielensä vietävänä. Tuo draama näyttää ja tuntuu tavallaan normaalilta, tietysti näyttää, olenhan elänyt melkein koko ikäni mieleni vietävänä. Mutta nyt minulla on myös tämä toinen tapa olla. Tämä, jossa katsotaan suoraan ja nähdään se, mikä on totta. Mieleni luomat ajatukset ja pelot eivät ole totta.

Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.

Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.

Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.

Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.

Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)

En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.