Turha merkintä

Korventaa, kaihertaa, myllää. Jokin jossain. En tiedä mikä, tai missä, mutta olen niin levoton että tekisi mieli kiemurrella ja ravistella saadakseni sen jonkin sisälläni parempaan, helpompaan asentoon. Näen peilissä syvät sibeliusrypyt kulmakarvojen välissä.

Kuljen toista päivää In Silence -nappi rinnassa. Eilen oli hienoa, tänään ihan kamalaa. Kiskon itseni ylös viideltä. Aamun dynaamisessa meditaatiossa olen niin poikki, etten jaksa hyppiä ja riehua, eikä minusta lähde pientäkään ääntä.

Parkkeeraan itseni aamupalalle yli tunniksi ja syön, syön, syön. Siirryn auditorioon kuuntelemaan Oshoa, mutta nauha on epäselvä ja auditoriossa kaikuu, enkä ymmärrä puheesta juuri mitään. Käyn pitkäkseni. Nukun yli tunnin. En tiedä kuorsaanko, mutta kerran havahdun tunteeseen, että valvoja, pieni japanilainen mies seisoo kahareisin päälläni. Kavahdan pystyyn. Ketään ei näy, mutta epäilen valvojan käyttäneen jotain energeettistä samuraitekniikkaa tökätäkseen minut hereille.

Tauolla levitän mattoni kiviaidalle ja jatkan makoilua. Yritän nauttia aamun valosta, joka siintää puiden lehvistön läpi ja seuraan katseellani taivaalla kaartelevia lintuja, mutta tyytymättömyys sisälläni peittoaa luonnon pienet ihmeet.

Vipassana-meditaatiossa ajatukset harhailevat. Mieleeni tulvii muistoja, ihmisiä ja keskusteluja. Ai niin, piti seurata hengitystä. Kohta olen taas työpaikan viikkopalaverissa ja puhelimessa väittelemässä tyytymättömän haastateltavan kanssa. Juoksen seuran mestaruuskisoissa alle 14-vuotiaiden tyttöjen 800 metriä. Kiiltävät, siniset adidaksen piikkarit, joissa on valkoiset raidat. Hiilimurskarata. Tällä radalla kompuroinnista minulla on ollut polvessani yli 20 vuotta hiilenharmaa arpi. Avaan silmät ja tarkistan polven – ainakaan tässä valossa ei näy mitään.

Ai niin, hengitys. Tästä mitään tule. En jaksa keskittyä, en jaksa istua paikoillani, selkä väsyy. Ihan turhaa hommaa. Pitäisikö luovuttaa ja kokeilla jonain toisena päivänä uudestaan?

Tauolla menen puotiin. En löydä muuta kiinnostavaa kuin kurkkupastilleja ja rouskutan niitä kourallisen yhteen menoon. Ei helpota. Haen kahvilasta suklaacroissantin ja ahmin sen matkalla auditorioon. Ohjelmassa on seuraavaksi naurumeditaatio. Ei paljon naurata, mutta päätän, että juuri siksi sinne pitää mennä. Ovella huomaan olevani kolme minuuttia myöhässä. Luojan kiitos. Käännyn takaisin.

Kirjakauppaan. Valtavasti Osho-kirjoja ja hinnat vain 2–4 euroa. Postimaksu Suomeen 17 e kahdelta kilolta. Pitäisikö? Ahdistaa. Kaikki tämä ihanuus, kaikki tämä viisaus, mutta ei aikaa lukea eikä mahdollisuutta kantaa kirjoja mukanani. Siellä ne lojuisivat vanhempien nurkissa ties miten pitkään. Ja mitä jos en palattuani enää haluakaan lukea niitä? Voisin tietysti lähettää kirjat hoitoon jollekin, joka osaisi arvostaa niitä. Lara, otatko?

Ruokalaan. Pestopulla ja pähkinälassi. Harmi, ettei minulla ole enempää rahaa, haluaisin myös broccolipiirakkaa ja suklaamoussea.

Olen niin pettynyt. Ihan turha päivä. Näiden hiljaisten päivien piti olla lahja itselle, mahdollisuus ottaa tauko jatkuvasta ajattelusta ja suunnittelusta. Ja minulla on tällainen olo.

En onnistu pysymään hiljaakaan, koska kaupan myyjä rientää perääni: “Onko tämä hattu sinun?” Vastaan kireästi: “Yritän kovasti olla puhumatta, mutta ei, hattu ei ole minun. Se oli lattialla ja nostin sen pöydälle.” Juuri äskenhän minä esitin sinulle pantomiimin, osoittelin lattiaa, hattua ja pöytää, mutta ei näköjään mene jakeluun. Dimwit.

Venäläinen Alex tulee juttelemaan. Osoitan rintanappiani. Alex levittelee käsiään aivan kuin sanoen: “No kyllähän sinä minua voisit tervehtiä.” Ääliö.

En tiedä mitä tekisin. Pitäisikö istua vai kävellä, hengailla kahvilassa vai lähteä pois, vai pitäisikö meditoida omatoimisesti, koska olen lintsannut jo kaksi sessiota? Näköjään marssin pyöräparkkiin. Matkalla kämpille tingin pitkään kaapuja myyvän katukauppiaan kanssa, kunnes muistan kaksi asiaa: a) minulla ei edelleenkään ole rahaa, ja b) minunhan piti olla puhumatta.

Nyt istun sängyllä ja naputan. Yritän muutaman minuutin välein avata sähköpostia. Saan yleensä netin päälle kännykkään ja myös puhelimen ja läppärin bluetooth-yhteys toimii, mutta sähköposti ei aukea. Tällaista tämä on ollut koko viikon. Suljen ja käynnistelen kännykkää ja konetta koko ajan, toiveikkaana, että juuri tällä kertaa netti alkaisi pelittää. Lopputuloksena on lyhyt pihahdus silloin tällöin, yleensä puolenyön jälkeen tai aamuviideltä. Onko tässä mitään järkeä? Miksi palvon tätä epäjumalaa? Miksi takerrun, miksen pakkaa myös läppäriä piiloon muutamaksi päiväksi?

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla. Minun pitäisi vain olla tämän olotilan kanssa, mennä sen läpi, pysyä hiljaisuudessa parhaani mukaan, mutten pysty. Pakenen epämiellyttävää tunnetta syömiseen, unelmointiin, ostosten suunnitteluun ja latautuvan selaimen tuijotteluun.

Olen huono meditoija. Mitään en näköjään ole oppinut, enkä tällä menolla opikaan.

Nadabrahma-meditaatio alkaa 17 minuutin kuluttua. Jos nostan helmat korviin ja poljen reidet maitohapoille, saatan ehtiä.