keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Pelkoa päin

Istun junassa matkalla Amman ashramiin. Kaikesta huolimatta. Viime vuonna sain nyrjäytettyä nilkkani tuntia ennen Ammalle lähtöä. En pystynyt kantamaan rinkkaani, joten peruin menon. Tänä vuonna kehitin järkyttävän ihottuman, jonka turvin jäin Sivananda-ashramiin. Luulin jo onnistuneeni siirtämään Amritapuri-vierailun ensi vuoteen, mutta sitten törmäsin Mari-enkeliin, joka toi minulle energeettiset terveiset Ammalta.

Olen monesti julistanut, myös täällä blogissa, että jos näen ja tiedostan jossain pelkoa, minun on mentävä sitä kohti ja katsottava sitä suoraan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Marin kanssa jutellessani oivalsin, että minähän pelkään! Pelkään, ja siksi pakenen. Kun tajusin tämän, en voinut kuin huokaista ja alkaa kasata kimpsujani ja kampsujani. En halua mennä, mutta minun täytyy. Nyt kun tiedostan pelkoni, en voi mitenkään odottaa kokonaista vuotta, ennen kuin Amma on seuraavan kerran Amritapurissa. Amma lähtee maanantaina 12.1. Intian-kiertueelle ja sen jälkeen maailmankiertueelle. Eli minulla on viisi päivää aikaa, neljä mahdollisuutta Amman halaukseen, jos siltä tuntuu.

Mitä minä sitten pelkään? Monia asioita. Kaikkea en varmasti edes tiedosta. Ehkä eniten pelkään sitä, että Amma ei noteeraa minua mitenkään. Mitä jos en saa voimakkaita kokemuksia ja elämyksiä, kuten niin monet muut? Miksi he, enkä minä? Mikä minussa on vikana? Pelkään, etten osaa “uskoa” oikein, samoin kuin en koskaan osannut olla lestadiolaisten sukulaisteni tai seurakuntanuorten kanssa, joiden riennoissa pyörin teininä.

Eräällä seurakunnan leirillä meillä oli muun kivan ohjelman lisäksi jumalanpalvelus. Kun tuli ehtoollisen aika, jämähdin penkkiin kuin kivipatsas. Kaikki muut menivät, minä en kyennyt nousemaan. Jos olisinkin jollain ihmeen voimalla saanut jalkani tottelemaan, saanut käveltyä ja polvistuttua alttarille, ja vieläpä kammettua leukaluuni auki, olisin tukehtunut öylättiin ja kohdannut karmean kuoleman. Istuin ahdistuneena penkissä ja tunsin toisten katseet. Jäin kiinni. En ollut oikea uskovainen, vaan feikki. Paljastuin.

Muistan olleeni lukion ensimmäisellä luokalla ahdistunut siitä, että saatan joutua helvettiin, jos en usko jumalaan. Halusin, yritin uskoa, varmuuden vuoksi, mutta en osannut.

Ehkä pelkään vähän sitäkin, että hurahdan ja jään Amman ashramiin asumaan, jolloin koko hieno Intian-seikkailuni on pilalla. Jämähtää nyt jonkin intialaisen gurun helmoihin, kun olisi niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa.

Mutta nyt lähestyn Amman ashramia ja kohtaan sen jonkin, mikä se sitten onkin. Voi olla, ettei mitään ihmeellistä tapahdu, mutta sitten oli tarkoitus, että kohtaan juuri sen ei-ihmeellisen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen monesti julistanut, myös täällä blogissa, että jos näen ja tiedostan jossain pelkoa, minun on mentävä sitä kohti ja katsottava sitä suoraan.

Hyvä asenne.

Voi olla, ettei mitään ihmeellistä tapahdu, mutta sitten oli tarkoitus, että kohtaan juuri sen ei-ihmeellisen.

Niinpä. Kävi niin tai näin, varmasti helpottaa, kun spekulointi loppuu.

Nuorallatanssija kirjoitti...

Ymmärsin vasta, että ihme on siinä, ettei ihmeitä ole. Kun lakkaa odottamasta jotain suurta, luopuu odotuksistaan, yhtäkkiä SAA. Ei ehkä sitä, mitä olisi halunnut, vaan jotain ihan muuta. Ihmeellistä.