Helsingissä oli lähtöpäivänä eli sunnuntaina 24 astetta lämmintä, Mumbaissa maanantaina 26. Eli mukava pehmeä lasku tropiikkiin. Tosin täällä on niin kosteaa, että iholla on koko ajan pieni nihkeys. Tukka litistyy päätä myöten ja latvat kihartuvat ja sojottavat ärsyttävästi. En muistanutkaan, että Intiassa olemiseen liittyy myös tällaisia ongelmia. Mietin, pitäisikö sittenkin hankkia muotovaahtoa ja fööni, jotta saisi tähän hentoon vauvantukkaan ryhtiä, mutta onneksi ajatus menee nopeasti ohi.
Nukuin lähtöä edeltävänä yönä kolme tuntia, kun väänsin toiminimen kirjanpitoa kasaan. Lähtö oli aikamoista härdelliä, kun sinkoilin huoneesta toiseen toimittaen kymmeniä keskeneräisiä asioita, mutta minkäänlaista paniikkia ei syntynyt. Vaikka kirjaimellisesti juoksin ehtiäkseni tehdä kaiken, ei siltikään tuntunut, että olisi kiire.
Kyllä meitä nauratti äidin kanssa, kun hän ompeli revennyttä toppini olkainta ja minä silitin paitoja, jotka olin pessyt yöllä käsin. MPN-syndrooma on tosiaankin verissä, ihan turha taistella vastaan. En ole silittänyt mitään vaatteitani pariin vuoteen, mutta on paljon kivempi kun sitten Intiassa saa vetää ylleen puhdasta ja sileää.
Koneessa en nukkunut ollenkaan, kun olin niin innoissani ja vähän peloissanikin ajatellessani, mikä minua odottaa. Olen siis taas Punessa Osho International Meditation Resortissa. (Eli täällä.) Sain kaksi päivää aikaa akklimatisoitua, mutta huomenna alkaa kolmen kuukauden Work as Meditation Training Programme, työmeditaatio.
Toivon, että työ olisi jotain helppoa, jota voisin tehdä rennosti ja nautiskellen. Voisin hoitaa vaikkapa Basho Courtin tenniskenttää tai istuisin kuntosalin respassa. Tai voisin hymyillä iloisesti Plaza Caféssa ja tarjoilla asiakkaille rakkaudella sekoitettuja cappuchinoja. Mutta pelkään, että elämä on järjestänyt minulle jotain muuta, esimerkiksi tilaisuuden kohdata työntekoon liittyvät demonit silmästä silmään. Ei helvetti, jos mut laitetaan toimittamaan Osho Timesia tai kirjoittamaan juttuja Osho.comiin tai tekemään jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin minun niin sanottu koulutusta vastaava työni ei olisi muutenkin riittävän ahdistavaa. Olisi kidutusta tehdä sitä englanniksi.
No, huomenaamulla marssin Beaten officeen ja saan kuulla, mikä työ minulle on määrätty. Huh kun jännittää!
Eilinen päivä meni nukkuen, mutta tänä aamuna olin aamukuudelta dynaamisessa meditaatiossa. Ihanaa! Meitä oli ehkä 30 ihmistä valtavassa auditoriossa, johon mahtuu sesonkiaikaan satoja meditoijia, mutta porukan harvalukuisuus ei häirinnyt yhtään. Päin vastoin olen nöyrän kiitollinen energiasta, jonka yhdessä tekeminen tuo meditaatioon. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-ohjaaja aikoinaan totesi: “Missä kaksi tai useampi on kokoontuneena minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Kun astuin eilen aamulla portista sisään, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Täällä on helppo olla. Vaikka nyt on low season ja Resort tuntuu tyhjältä, paikan energia on tuttu ja vahva. Maisema on kyllä muuttunut, sillä kaikki pääkulkuväylät on katettu jykevin katoksin. Pari kertaa on kuulemma jo satanut, mutta varsinaista monsuunia odotellaan vielä.
Tuntuu, että kirjoitan tätä merkintää jotenkin kauhean monotonisesti. Kuivasti, virallisesti ja tylsästi. Käyttämissäni lauserakenteissa on jotain töksähtelevää. Mutta en halua takertua siihen, vaan jatkan loppuun asti. Enkä jätä kirjoittamista kesken, enkä “huonolaatuista” tekstiä julkaisematta. Itse asiassa tämä on parasta Work as Meditationia: katson tätä tyytymättömyyttä ja täydellisyyden vaatimusta, mutta en anna niiden ottaa ylivaltaa ja lamauttaa. Sen sijaan pidän huomion siinä hyvän ja rauhan häivähdyksessä, joka minussa myös on, ja jatkan naputtelua. Tuli mitä tuli.
Huh, kylläpä vatsassa lepattaa!
tiistaina, kesäkuuta 30, 2009
sunnuntai, kesäkuuta 28, 2009
Päiväunia pilvissä
Ollaan lennetty vajaa kolme tuntia, puolen tunnin kuluttua laskeudutaan Istanbuliin. Siellä reilun tunnin vaihto ja sitten Mumbain-koneeseen. (Suosittelen lämpimästi Turkish Airlinesia kaikille Intiaan matkaaville. Halvat lennot, uudet koneet ja fantastinen ruoka. Jaloittelutauko Istanbulissa tekee vain hyvää.)
Olen nuokkunut melkein koko lennon Oshon hypnoottista ääntä kuunnellen. Koneessa humisee niin ettei puheesta tahdo saada selvää, mutta ei se ole tarpeenkaan. Minulla on Adim mielessäni. Tai ihollani, soluissa, sydämessä, harassa, joka puolella. Kuten on ollut taas pari päivää. Ajattelen häntä koko ajan. Tai en edes ajattele, en loihdi hänen kasvojaan eteeni, vaan tunnen miltä Adimin energia ja kosketus tuntuvat. Kuinka sulan, tyhjenen, rentoudun, lämpenen ja rauhoitun, kun saan olla hänen lähellään.
Haluaisin alkaa selitellä, ettei tämä ole tavallista päiväunelmointia vaan jotain jalompaa ja syvempää. Koska en “ajattele” ja “kuvittele” vaan pelkästään lepään Adimin energiassa, joka avautuu juuri tässä hetkessä kuin kaunis kosminen lahja. Mikä minä olen vastustelemaan, jos elämä haluaa luoda tällaisen energeettisen kaukoyhteyden. Vautsi mitä puppua!
Tämä on nimenomaan unelmointia ja mielikuvituksen luomaa viihdettä. Koska Adim ei ole tässä. Se, että Adim puhuisi minulle ja koskisi minua, ei kerta kaikkiaan ole totta! Kaikki tapahtuu 100-prosenttisesti minun mielessäni. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että tämän pakonomaisen Adimin ajattelun täytyy johtua siitä, että Adim ajattelee minua intensiivisesti. Että hän luo tämän yhteyden. Että hän ei pysty olemaan kenenkään muun kanssa ja odottaa vain pääsevänsä taas rakastelemaan minun kanssani… Heh heh, ja tämäkö ei muka ole päiväuni? Pelottavaa, miten ovela mieleni on. Se osaa vetää juuri oikeista naruista pitääkseen ajatussirkuksen käynnissä.
Mutta tässä hetkessä on parasta se, että unelmointi ei häiritse minua yhtään. Vaikka jäin rysän päältä kiinni, en anna haaveilulle minkäänlaista leimaa tai arvoa. Se ei ole oikein tai väärin, toivottavaa tai epätoivottavaa käytöstä, hyvä tai huono asia. En tuomitse, vaan otan askeleen kauemmas ja katson itseäni unelmoimassa. Kas, Virpin mielessä liikkuu nyt tällaisia ajatuksia ja sen keho reagoi tällä tavalla. Se unelmoi juuri niin kauan kuin unelmoi ja sitten joskus se loppuu. En ota kantaa, katson vain.
Jälleen kerran saan nähdä, miten viileä katsominen selkeyttää ja puhdistaa. Kuvat mielessä ja kuumotus kehossa hidastuvat ja hälvenevät, ja jäljelle jää vain pakoton perusaistillisuus. Tunnen vahvasti, miten hengitys liikkuu kehossa ja rintakehässä. Syvä hengitys saa jopa kainalot välillä pullistumaan, välillä laskeutumaan. Tunnen, miten vasemman jalan jalkapohja painaa tukevasti lentokoneen lattiaa, oikea jalka on heitettynä vasemman polven yli ja nilkka roikkuu rentona. Reisissä on luja puristus kun ne painuvat toisiaan vasten. Tällaista ihan tavallista hyvää ja juurevaa.
Tässä tavallisuudessa on jotain myhäilevää ja tyytyväistä. Ilo on suoraa seurausta siitä, että tämä on totta. Tämä tapahtuu oikeasti. Ne huimat päiväunelmat eivät ole mitään sen rinnalla että saan kokea jotain suoraan, tässä ja nyt, oli se sitten jotain niin tavallista kuin oman kehon aistiminen. Kun kuuntelen ja aistin fyysisiä tuntemuksia ja annan itseni rentoutua aistimaan, siirryn automaattisesti tietoisen läsnäolon tilaan. Ajatukset haihtuvat pois itsestään, haaveet haihtuvat. Tämä tila on parasta, mitä on.
Tuntuu hyvältä nähdä, että tietoinen läsnäolo, tai totuus, tai se mikä on tässä ja nyt, ja nyt ja nyt ja nyt, on aina kauniimpaa kuin korein tai kuumin kuvitelma. Tämä tavallisuuden kauneus on jotain niin hienovaraista, ettei sitä oikein meinaa nähdäkään, mutta nyt näköjään näen. Näen yhä enemmän ja useammin.
Adimin kanssa liitelen vähän väliä pilviin ja päiväuniin, mutta tuon itseni sieltä uudelleen ja uudelleen takaisin maan pinnalle ja tähän mikä on totta. Ei minun tarvitse reagoida dramaattisesti, ampua itseäni alas ja kyntää naama edellä asfalttia, vaan leijailen alas hallitusti, pudottaudun pehmeästi jaloilleni ja jatkan tyytyväisenä eteenpäin.
Hyvä Virpi!
Olen nuokkunut melkein koko lennon Oshon hypnoottista ääntä kuunnellen. Koneessa humisee niin ettei puheesta tahdo saada selvää, mutta ei se ole tarpeenkaan. Minulla on Adim mielessäni. Tai ihollani, soluissa, sydämessä, harassa, joka puolella. Kuten on ollut taas pari päivää. Ajattelen häntä koko ajan. Tai en edes ajattele, en loihdi hänen kasvojaan eteeni, vaan tunnen miltä Adimin energia ja kosketus tuntuvat. Kuinka sulan, tyhjenen, rentoudun, lämpenen ja rauhoitun, kun saan olla hänen lähellään.
Haluaisin alkaa selitellä, ettei tämä ole tavallista päiväunelmointia vaan jotain jalompaa ja syvempää. Koska en “ajattele” ja “kuvittele” vaan pelkästään lepään Adimin energiassa, joka avautuu juuri tässä hetkessä kuin kaunis kosminen lahja. Mikä minä olen vastustelemaan, jos elämä haluaa luoda tällaisen energeettisen kaukoyhteyden. Vautsi mitä puppua!
Tämä on nimenomaan unelmointia ja mielikuvituksen luomaa viihdettä. Koska Adim ei ole tässä. Se, että Adim puhuisi minulle ja koskisi minua, ei kerta kaikkiaan ole totta! Kaikki tapahtuu 100-prosenttisesti minun mielessäni. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että tämän pakonomaisen Adimin ajattelun täytyy johtua siitä, että Adim ajattelee minua intensiivisesti. Että hän luo tämän yhteyden. Että hän ei pysty olemaan kenenkään muun kanssa ja odottaa vain pääsevänsä taas rakastelemaan minun kanssani… Heh heh, ja tämäkö ei muka ole päiväuni? Pelottavaa, miten ovela mieleni on. Se osaa vetää juuri oikeista naruista pitääkseen ajatussirkuksen käynnissä.
Mutta tässä hetkessä on parasta se, että unelmointi ei häiritse minua yhtään. Vaikka jäin rysän päältä kiinni, en anna haaveilulle minkäänlaista leimaa tai arvoa. Se ei ole oikein tai väärin, toivottavaa tai epätoivottavaa käytöstä, hyvä tai huono asia. En tuomitse, vaan otan askeleen kauemmas ja katson itseäni unelmoimassa. Kas, Virpin mielessä liikkuu nyt tällaisia ajatuksia ja sen keho reagoi tällä tavalla. Se unelmoi juuri niin kauan kuin unelmoi ja sitten joskus se loppuu. En ota kantaa, katson vain.
Jälleen kerran saan nähdä, miten viileä katsominen selkeyttää ja puhdistaa. Kuvat mielessä ja kuumotus kehossa hidastuvat ja hälvenevät, ja jäljelle jää vain pakoton perusaistillisuus. Tunnen vahvasti, miten hengitys liikkuu kehossa ja rintakehässä. Syvä hengitys saa jopa kainalot välillä pullistumaan, välillä laskeutumaan. Tunnen, miten vasemman jalan jalkapohja painaa tukevasti lentokoneen lattiaa, oikea jalka on heitettynä vasemman polven yli ja nilkka roikkuu rentona. Reisissä on luja puristus kun ne painuvat toisiaan vasten. Tällaista ihan tavallista hyvää ja juurevaa.
Tässä tavallisuudessa on jotain myhäilevää ja tyytyväistä. Ilo on suoraa seurausta siitä, että tämä on totta. Tämä tapahtuu oikeasti. Ne huimat päiväunelmat eivät ole mitään sen rinnalla että saan kokea jotain suoraan, tässä ja nyt, oli se sitten jotain niin tavallista kuin oman kehon aistiminen. Kun kuuntelen ja aistin fyysisiä tuntemuksia ja annan itseni rentoutua aistimaan, siirryn automaattisesti tietoisen läsnäolon tilaan. Ajatukset haihtuvat pois itsestään, haaveet haihtuvat. Tämä tila on parasta, mitä on.
Tuntuu hyvältä nähdä, että tietoinen läsnäolo, tai totuus, tai se mikä on tässä ja nyt, ja nyt ja nyt ja nyt, on aina kauniimpaa kuin korein tai kuumin kuvitelma. Tämä tavallisuuden kauneus on jotain niin hienovaraista, ettei sitä oikein meinaa nähdäkään, mutta nyt näköjään näen. Näen yhä enemmän ja useammin.
Adimin kanssa liitelen vähän väliä pilviin ja päiväuniin, mutta tuon itseni sieltä uudelleen ja uudelleen takaisin maan pinnalle ja tähän mikä on totta. Ei minun tarvitse reagoida dramaattisesti, ampua itseäni alas ja kyntää naama edellä asfalttia, vaan leijailen alas hallitusti, pudottaudun pehmeästi jaloilleni ja jatkan tyytyväisenä eteenpäin.
Hyvä Virpi!
sunnuntai, kesäkuuta 21, 2009
Tyhjää toimittamassa
Siirryin jo muutama päivä sitten pois näistä tunnelmista. Hurjaa katsoa, mitä kirjoitin. Tuolta siis näyttää ja tuntuu, kun on täysin mielensä vietävänä. Tuo draama näyttää ja tuntuu tavallaan normaalilta, tietysti näyttää, olenhan elänyt melkein koko ikäni mieleni vietävänä. Mutta nyt minulla on myös tämä toinen tapa olla. Tämä, jossa katsotaan suoraan ja nähdään se, mikä on totta. Mieleni luomat ajatukset ja pelot eivät ole totta.
Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.
Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.
Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.
Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)
En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.
Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.
Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.
Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.
Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)
En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.
maanantaina, kesäkuuta 15, 2009
Tulla vai ei?
Minun ei olisi pitänyt lukea tätä, mutta luin silti: http://en.wikipedia.org/wiki/Female_ejaculation
Tässä on taas yksi hyvä esimerkki, miksi en arvosta tiedettä enkä ole kiinnostunut tieteen ihmiskäsityksestä. Annanko ihmisten (pääasiassa miesten), joita en tunne ja jotka eivät tunne minua, määrittää että kyllä, Virpi sai eilen ejakuloidessaan orgasmin. Tai vaihtoehtoisesti: ei, Virpi ei ejakuloinut lainkaan, se oli vain virtsaa.
Häpeä alkoi jo nostaa kierroksia täysimittaista paniikkia varten: ei helvetti laskinko minä todellakin alleni? Pissasinko silloin aiemmin Adimin päälle? Mitä jos se tapahtuu ensi kerralla uudestaan?
Sitten palasin oman kokemukseni eli oman kehoni äärelle. Ejakuloin monta kertaa, mutta ei, minä en saa orgasmia. Ejakulaatio ei ole yhtä kuin orgasmi.
Kun kirkas, lämmin neste leviää kädelleni, maistan. Neste ei tuoksu eikä maistu millekään. Menen vessaan pissalle. Tuoksuu ja maistuu virtsalle. Ejakulaationeste ei ole virtsaa.
MOT.
Ei ole suurempaa todistusta kuin minun oman kokemukseni totuus. Kaikki nuo tiedemiehet ovat yksinkertaisesti väärässä.
Uskallanko luottaa oman kokemukseni erehtymättömään viisauteen silloin, kun jokin auktoriteetti tai suuret massat väittävät toista? Siinäpä haaste tällä “tiellä”, jonka olen valinnut. Että olen riittävän rohkea elämään marginaalissa. Luotan yhden naisen enemmistööni. Se, mikä on “kaikkien” mielestä normaalia, voi ehkä ollakin normaalia, mutta se ei luonnollista. Se ei ole totta.
Tässä on taas yksi hyvä esimerkki, miksi en arvosta tiedettä enkä ole kiinnostunut tieteen ihmiskäsityksestä. Annanko ihmisten (pääasiassa miesten), joita en tunne ja jotka eivät tunne minua, määrittää että kyllä, Virpi sai eilen ejakuloidessaan orgasmin. Tai vaihtoehtoisesti: ei, Virpi ei ejakuloinut lainkaan, se oli vain virtsaa.
Häpeä alkoi jo nostaa kierroksia täysimittaista paniikkia varten: ei helvetti laskinko minä todellakin alleni? Pissasinko silloin aiemmin Adimin päälle? Mitä jos se tapahtuu ensi kerralla uudestaan?
Sitten palasin oman kokemukseni eli oman kehoni äärelle. Ejakuloin monta kertaa, mutta ei, minä en saa orgasmia. Ejakulaatio ei ole yhtä kuin orgasmi.
Kun kirkas, lämmin neste leviää kädelleni, maistan. Neste ei tuoksu eikä maistu millekään. Menen vessaan pissalle. Tuoksuu ja maistuu virtsalle. Ejakulaationeste ei ole virtsaa.
MOT.
Ei ole suurempaa todistusta kuin minun oman kokemukseni totuus. Kaikki nuo tiedemiehet ovat yksinkertaisesti väärässä.
Uskallanko luottaa oman kokemukseni erehtymättömään viisauteen silloin, kun jokin auktoriteetti tai suuret massat väittävät toista? Siinäpä haaste tällä “tiellä”, jonka olen valinnut. Että olen riittävän rohkea elämään marginaalissa. Luotan yhden naisen enemmistööni. Se, mikä on “kaikkien” mielestä normaalia, voi ehkä ollakin normaalia, mutta se ei luonnollista. Se ei ole totta.
sunnuntai, kesäkuuta 14, 2009
Kiitti vitusti
Olen joskus sanonut, että on kaksi tapaa tehdä töitä. Voi a) tehdä b) itkeä ja tehdä. Minä olen yleensä suosinut tuota jälkimmäistä metodia. Nyt voin lisätä vaihtoehdon c) itkeä mutta ei tehdä.
Kello on puoli kymmenen, enkä saa aloitettua. Olen istunut sängylläni aamusta asti läppäri sylissäni, odottaen, että hetkenä minä hyvänsä alan tehdä töitä. Tämä on ihan hirveää.
Minun on annettu ymmärtää, että koska olen "onnekas paskiainen" joka saa pian 4 000 euroa "tekemättä yhtään mitään" ja jonka "kaikki rahahuolet on nyt pyyhkäisty pois", minulla ei ole mitään oikeutta valittaa yhtään mistään yhtään mitään.
Kiitti vitusti, syyllistäminenhän auttaa minua ihan hirveästi. Heti tuli ihan vitun paljon parempi olo. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta maailmankaikkeuden vähempiosaisilta olennoilta, että olen ollut tällainen itsekäs hirviö.
Tekisi mieli ahdistua niin että joudun hoitoon, Kellokoskelle saatana. Mutta siellähän minä sitten makaisin päivät pitkät telkkaria katsellen, ja ne 4 000 euroa makaisivat tilillä kasvattaen muhkeaa korkopottia, kyllä toisten kelpaa, ja toisten pitää raataa niska limassa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Mä voin kyllä antaa ne rahat poiskin, kehitysmaiden lapsille vaikka, tai saimaannorpille, mutta MULLA ON TÄYSI OIKEUS OLLA JUURI NIIN AHDISTUNUT KUIN OLEN!
JA AION OLLA!
JUURI NIIN PITKÄÄN KUN HUVITTAA, SAATANA!
(Miten niin provosoiduin :-)
Kello on puoli kymmenen, enkä saa aloitettua. Olen istunut sängylläni aamusta asti läppäri sylissäni, odottaen, että hetkenä minä hyvänsä alan tehdä töitä. Tämä on ihan hirveää.
Minun on annettu ymmärtää, että koska olen "onnekas paskiainen" joka saa pian 4 000 euroa "tekemättä yhtään mitään" ja jonka "kaikki rahahuolet on nyt pyyhkäisty pois", minulla ei ole mitään oikeutta valittaa yhtään mistään yhtään mitään.
Kiitti vitusti, syyllistäminenhän auttaa minua ihan hirveästi. Heti tuli ihan vitun paljon parempi olo. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta maailmankaikkeuden vähempiosaisilta olennoilta, että olen ollut tällainen itsekäs hirviö.
Tekisi mieli ahdistua niin että joudun hoitoon, Kellokoskelle saatana. Mutta siellähän minä sitten makaisin päivät pitkät telkkaria katsellen, ja ne 4 000 euroa makaisivat tilillä kasvattaen muhkeaa korkopottia, kyllä toisten kelpaa, ja toisten pitää raataa niska limassa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Mä voin kyllä antaa ne rahat poiskin, kehitysmaiden lapsille vaikka, tai saimaannorpille, mutta MULLA ON TÄYSI OIKEUS OLLA JUURI NIIN AHDISTUNUT KUIN OLEN!
JA AION OLLA!
JUURI NIIN PITKÄÄN KUN HUVITTAA, SAATANA!
(Miten niin provosoiduin :-)
Kivistyksiä
Luulen, että Adim särkee vielä sydämeni. Olen yrittänyt olla cool hänen suhteensa ja vakuuttanut itselleni, että tilanne on hallinnassa. Mutta se ei ole totta.
Olen tänään vain liukunut hetkestä hetkeen ja antanut itseni tehdä juuri sitä mitä teen. Käytännössä olen nauttinut kehostani, masturboinut, ajatellut Adimia ja hokenut I love you, I love you so much edes haluamatta sanoa niin, sanat vain nousevat sisältäni. Ja ejakuloin niin että sänky ja vaatteet lainehtivat.
Olen vakuuttanut itselleni, etten voisi koskaan rakastua Adimiin oikeasti, koska hän on mitä on eikä missään tapauksessa sellainen mies jonka haluan (ja ansaitsen). Olen myös vakuuttanut itselleni, ettei Adimin kaltainen mies pysty koskaan satuttamaan minua, koska olen niin fiksu. Mutta totuus on, että läähätän hänen jaloissaan kuin höntti koiranpentu. Haluan kuollakseni, että hän silittäisi ja taputtaisi minua päähän, rakastaisi minua. Olen hänen. Hän voi sanoa tai tehdä mitä tahansa, voin olla miten ärsyyntynyt tai vihainen tahansa, mutta lopulta haluan häntä entistä enemmän.
Häpeän heikkouttani, mutta tällainen minä olen. Myös tällainen minä olen.
Haluaisin löytää jonkun toisen miehen jonka kanssa rakastella. Ennen kaikkea siksi, ettei minun tarvitsisi tunnustaa Adimille myöhemmin, ettei minulla ole ollut hänen jälkeensä ketään. Että odotin puoli vuotta, jotta saisin taas rakastella hänen kanssaan. Miten säälittävää. Ajatus Adimista jonkun toisen naisen kanssa viiltää. Kai minä ajattelen, että minuun sattuisi vähemmän, jos löytäisin itse jonkun muun. Voihan se olla tottakin. Ehkä minuun todellakin sattuisi vähemmän.
Näen, että nämä takertuvat ja mustasukkaiset ajatukset ovat mieleni tuotoksia. Näen myös, etteivät ne tee minulle hyvää, kidutan vain itseäni. Mutta en pysty päästämään irti. Kun ajattelen Adimia siellä missä hän nyt on, elämässä elämäänsä, kuinka hän on unohtanut minut eikä ainakaan ikävöi yhtään, tunnen itseni idiootiksi.
Olenko minä rakastunut häneen? Miksi olen sanonut tänään sata kertaa I love you?
Ehkä nämä epätoivoiset tunteet Adimia kohtaan ovat vain heijastus tästä muusta epätoivosta, jota elämässäni tuntuu tällä hetkellä riittävän. Olin eilen niin ahdistunut, että vatsa kramppasi, rintaa poltti, kroppa kiristyi ja kasvot vääristyivät. Revin t-paidan etumusta aivan kuin olisin halunnut kaivaa sydämeni ulos, jotta tuska helpottaisi. Oksetti. Soitin ystävälle ja itkin puhelimessa.
Työ tekee tämän minulle. Yritän aloittaa kirjoittamisen, mutta en pysty. Se ei vain tapahdu. Kun yritän pakottaa itseni töihin, murskaava ahdistus lyö ylitseni. Ystäväni näki viime loka- ja marraskuussa, miten kamppailin saman kivun ja ahdistuksen kanssa. Eilen hän esitti ajatuksen, joka pysäytti: Jos tällainen työ tekee minut näin ahdistuneeksi, olisiko mahdollista, että tämän tyyppinen työ ei enää sovi minulle? Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan ajatella, että ehkä se on totta. Kuinka paljon enemmän minun pitää kärsiä, ennen kuin näen sen mikä on itsestään selvää? Ei tämä oivallus tarkoita sitä, etten koskaan enää kirjoittaisi, mutta ehkä minun pitäisi jättää journalismi toistaiseksi.
Vaikka sanoin itseni irti jo 1,5 vuotta sitten, luovuin palkkatyöstä ja urasuunnitelmista, olen edelleen kovin takertunut journalistin identiteettiini. Tiedän, että kun saan itseni kasaan ja työt tehtyä, olen aika helvetin hyvä toimittaja. Parempi kuin moni muu. Kuinka voisin luopua jostain (siitä ainoasta asiasta), missä olen niin hyvä? Tiedostan myös, että tämä työ on minulle siunaus: freelancerina pystyn tekemään mukavan tilin lyhyessä ajassa.
Saan heinäkuun lopulla osuuteni edellisen työnantajani henkilöstörahastosta: 4 000 euroa. Myös paluulippu Intiaan on jo maksettu. Pärjäisin tällä potilla puoli vuotta, jos jättäisin kalliit kurssit väliin. Todellakin, on ihan realistinen mahdollisuus jättää kaikki työt sikseen. Päästän vain irti. Ilmoitan aamulla toimeksiantajilleni, että tällainen tilanne, hyvää kesää. Voi luoja miten houkuttelevalta ajatus tuntuu! Pelkästään se, että juttelin tästä mahdollisuudesta ystäväni kanssa antoi minulle valtavasti lisää tilaa hengittää.
Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Jos sittenkin yrittäisin vielä, tsemppaisin vähän enemmän päästäkseni tämän ahdistavan lamaannuksen yli. Ei tarvitsisi jättää ketään pulaan, ei tarvitsisi niellä ylpeyttään ja myöntää epäonnistuneensa, saisi isomman matkakassan, jolloin Intiassakin olisi helpompi hengittää. Toisaalta en ymmärrä, miten pystyisin tsemppaamaan ja rutistamaan enää yhtään enempää. Ennemminkin minun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa asioiden tapahtua. Päästää irti, rentoutua ja vain katsoa, mitä tapahtuu. Hyväksyä, että joko teen työt tai en tee.
Olenko valmis antautumaan, päästämään irti ja hyväksymään, etten ehkä kirjoita riviäkään ennen Intiaan lähtöä? Enpä usko. Todennäköisesti pusken, rimpuilen ja kärsin siihen asti, kun nousen kahden viikon kuluttua Mumbain-koneeseen. Otan kesken jääneet työt mukaani ja jatkan itseni kiduttamista Intiassa.
Sen kanssa jotenkin vielä pärjää, että työnteko on vaikeaa ja tuskallista, kunhan jälkeä syntyy. Jämähtäminen siihen, ettei tekstiä synny, on kidutusta. Tämä ei voi olla terveellistä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta antautua ja hyväksyä, että sitten kun rahat loppuvat, tulen takaisin Suomeen ja etsin töitä kaupan kassana tai siivoojana. Pari, kolme kuukautta riittäisi, jos voisin asua vanhempien luona. Muussa tapauksessa pitäisi tehdä hommia puoli vuotta. Niinhän monet tekevät: puoli vuotta töitä lännessä, puoli vuotta reissun päällä. Mutta minä tuntisin itseni marttyyriksi. En olisi yhtään onnellisempi. Päätelmä: Virpin ei ole tarkoitus olla onnellinen. Virpi-parka.
Kello lähenee seitsemää ja olen yhä tietoisempi huomisesta deadlinestä. Juttu piti palauttaa perjantaina, mutta pyysin lisäaikaa. Pitäisi kirjoittaa parisuhdejuttu erääseen naistenlehteen. Täyttä bullshittiä. Ensinnäkään en usko sellaisiin parisuhteisiin, jollaisia naistenlehtien näppärillä jutuilla yritetään auttaa tai pelastaa. Ihmiset tarvitsevat tietoista rakkautta ja läsnäolevaa rakastelua eivätkä neuvoja niin sanotuilta “asiantuntijoilta”, joilla on täsmälleen samat ongelmat omassa parisuhteessaan. Toisekseen en usko tieteen kykyyn ratkaista parisuhdeongelmia, ja minua ahdistaa siteerata asiantuntijaa, joka siteeraa kallisarvoisia tutkimuksiaan. (Emerson sanoi sen parhaiten: “I hate quotations. Tell me what you know.” Täältä voi lukea, mitä kirjoitin siteeraamisesta joskus aiemmin.) Kolmanneksi en usko terapiaan eli menneessä vellomiseen, älylliseen jauhamiseen ja setvimiseen.
Miksi helvetissä minä suostuin ottamaan tämän jutun vastaan? Kannattaako kiduttaa itseään, lapioida lisää bullshittiä tähän hulluun maailmaan vain siksi, että saa muutaman satalappusen kouraansa? Ei todellakaan. Mutta valitettavasti ylpeyteni ei salli minun luovuttaa. Olisi liian häpeällistä ilmoittaa toimitukselle, etten pysty. Siksi aion yrittää, onhan tässä vielä yö aikaa. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon ahdistusta joudun vielä sietämään ennen aamua.
Se alkakoon nyt.
PS. Tämä blogikirjoitus on pituudeltaan 7 000 merkkiä. Yhtä monta merkkiä pitäisi saada kasaan ja järjestykseen lehtijuttua varten. Kolmen sivun juttu. Onko tämä nyt sitten paljon vai vähän? Höh, typerä kysymys. Se on 7 000 merkkiä liikaa. Höpötän. Jaarittelen. Pitkitän. Venytän. Mahdollisimman. Pitkään. Okei. Nyt.
Olen tänään vain liukunut hetkestä hetkeen ja antanut itseni tehdä juuri sitä mitä teen. Käytännössä olen nauttinut kehostani, masturboinut, ajatellut Adimia ja hokenut I love you, I love you so much edes haluamatta sanoa niin, sanat vain nousevat sisältäni. Ja ejakuloin niin että sänky ja vaatteet lainehtivat.
Olen vakuuttanut itselleni, etten voisi koskaan rakastua Adimiin oikeasti, koska hän on mitä on eikä missään tapauksessa sellainen mies jonka haluan (ja ansaitsen). Olen myös vakuuttanut itselleni, ettei Adimin kaltainen mies pysty koskaan satuttamaan minua, koska olen niin fiksu. Mutta totuus on, että läähätän hänen jaloissaan kuin höntti koiranpentu. Haluan kuollakseni, että hän silittäisi ja taputtaisi minua päähän, rakastaisi minua. Olen hänen. Hän voi sanoa tai tehdä mitä tahansa, voin olla miten ärsyyntynyt tai vihainen tahansa, mutta lopulta haluan häntä entistä enemmän.
Häpeän heikkouttani, mutta tällainen minä olen. Myös tällainen minä olen.
Haluaisin löytää jonkun toisen miehen jonka kanssa rakastella. Ennen kaikkea siksi, ettei minun tarvitsisi tunnustaa Adimille myöhemmin, ettei minulla ole ollut hänen jälkeensä ketään. Että odotin puoli vuotta, jotta saisin taas rakastella hänen kanssaan. Miten säälittävää. Ajatus Adimista jonkun toisen naisen kanssa viiltää. Kai minä ajattelen, että minuun sattuisi vähemmän, jos löytäisin itse jonkun muun. Voihan se olla tottakin. Ehkä minuun todellakin sattuisi vähemmän.
Näen, että nämä takertuvat ja mustasukkaiset ajatukset ovat mieleni tuotoksia. Näen myös, etteivät ne tee minulle hyvää, kidutan vain itseäni. Mutta en pysty päästämään irti. Kun ajattelen Adimia siellä missä hän nyt on, elämässä elämäänsä, kuinka hän on unohtanut minut eikä ainakaan ikävöi yhtään, tunnen itseni idiootiksi.
Olenko minä rakastunut häneen? Miksi olen sanonut tänään sata kertaa I love you?
Ehkä nämä epätoivoiset tunteet Adimia kohtaan ovat vain heijastus tästä muusta epätoivosta, jota elämässäni tuntuu tällä hetkellä riittävän. Olin eilen niin ahdistunut, että vatsa kramppasi, rintaa poltti, kroppa kiristyi ja kasvot vääristyivät. Revin t-paidan etumusta aivan kuin olisin halunnut kaivaa sydämeni ulos, jotta tuska helpottaisi. Oksetti. Soitin ystävälle ja itkin puhelimessa.
Työ tekee tämän minulle. Yritän aloittaa kirjoittamisen, mutta en pysty. Se ei vain tapahdu. Kun yritän pakottaa itseni töihin, murskaava ahdistus lyö ylitseni. Ystäväni näki viime loka- ja marraskuussa, miten kamppailin saman kivun ja ahdistuksen kanssa. Eilen hän esitti ajatuksen, joka pysäytti: Jos tällainen työ tekee minut näin ahdistuneeksi, olisiko mahdollista, että tämän tyyppinen työ ei enää sovi minulle? Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan ajatella, että ehkä se on totta. Kuinka paljon enemmän minun pitää kärsiä, ennen kuin näen sen mikä on itsestään selvää? Ei tämä oivallus tarkoita sitä, etten koskaan enää kirjoittaisi, mutta ehkä minun pitäisi jättää journalismi toistaiseksi.
Vaikka sanoin itseni irti jo 1,5 vuotta sitten, luovuin palkkatyöstä ja urasuunnitelmista, olen edelleen kovin takertunut journalistin identiteettiini. Tiedän, että kun saan itseni kasaan ja työt tehtyä, olen aika helvetin hyvä toimittaja. Parempi kuin moni muu. Kuinka voisin luopua jostain (siitä ainoasta asiasta), missä olen niin hyvä? Tiedostan myös, että tämä työ on minulle siunaus: freelancerina pystyn tekemään mukavan tilin lyhyessä ajassa.
Saan heinäkuun lopulla osuuteni edellisen työnantajani henkilöstörahastosta: 4 000 euroa. Myös paluulippu Intiaan on jo maksettu. Pärjäisin tällä potilla puoli vuotta, jos jättäisin kalliit kurssit väliin. Todellakin, on ihan realistinen mahdollisuus jättää kaikki työt sikseen. Päästän vain irti. Ilmoitan aamulla toimeksiantajilleni, että tällainen tilanne, hyvää kesää. Voi luoja miten houkuttelevalta ajatus tuntuu! Pelkästään se, että juttelin tästä mahdollisuudesta ystäväni kanssa antoi minulle valtavasti lisää tilaa hengittää.
Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Jos sittenkin yrittäisin vielä, tsemppaisin vähän enemmän päästäkseni tämän ahdistavan lamaannuksen yli. Ei tarvitsisi jättää ketään pulaan, ei tarvitsisi niellä ylpeyttään ja myöntää epäonnistuneensa, saisi isomman matkakassan, jolloin Intiassakin olisi helpompi hengittää. Toisaalta en ymmärrä, miten pystyisin tsemppaamaan ja rutistamaan enää yhtään enempää. Ennemminkin minun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa asioiden tapahtua. Päästää irti, rentoutua ja vain katsoa, mitä tapahtuu. Hyväksyä, että joko teen työt tai en tee.
Olenko valmis antautumaan, päästämään irti ja hyväksymään, etten ehkä kirjoita riviäkään ennen Intiaan lähtöä? Enpä usko. Todennäköisesti pusken, rimpuilen ja kärsin siihen asti, kun nousen kahden viikon kuluttua Mumbain-koneeseen. Otan kesken jääneet työt mukaani ja jatkan itseni kiduttamista Intiassa.
Sen kanssa jotenkin vielä pärjää, että työnteko on vaikeaa ja tuskallista, kunhan jälkeä syntyy. Jämähtäminen siihen, ettei tekstiä synny, on kidutusta. Tämä ei voi olla terveellistä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta antautua ja hyväksyä, että sitten kun rahat loppuvat, tulen takaisin Suomeen ja etsin töitä kaupan kassana tai siivoojana. Pari, kolme kuukautta riittäisi, jos voisin asua vanhempien luona. Muussa tapauksessa pitäisi tehdä hommia puoli vuotta. Niinhän monet tekevät: puoli vuotta töitä lännessä, puoli vuotta reissun päällä. Mutta minä tuntisin itseni marttyyriksi. En olisi yhtään onnellisempi. Päätelmä: Virpin ei ole tarkoitus olla onnellinen. Virpi-parka.
Kello lähenee seitsemää ja olen yhä tietoisempi huomisesta deadlinestä. Juttu piti palauttaa perjantaina, mutta pyysin lisäaikaa. Pitäisi kirjoittaa parisuhdejuttu erääseen naistenlehteen. Täyttä bullshittiä. Ensinnäkään en usko sellaisiin parisuhteisiin, jollaisia naistenlehtien näppärillä jutuilla yritetään auttaa tai pelastaa. Ihmiset tarvitsevat tietoista rakkautta ja läsnäolevaa rakastelua eivätkä neuvoja niin sanotuilta “asiantuntijoilta”, joilla on täsmälleen samat ongelmat omassa parisuhteessaan. Toisekseen en usko tieteen kykyyn ratkaista parisuhdeongelmia, ja minua ahdistaa siteerata asiantuntijaa, joka siteeraa kallisarvoisia tutkimuksiaan. (Emerson sanoi sen parhaiten: “I hate quotations. Tell me what you know.” Täältä voi lukea, mitä kirjoitin siteeraamisesta joskus aiemmin.) Kolmanneksi en usko terapiaan eli menneessä vellomiseen, älylliseen jauhamiseen ja setvimiseen.
Miksi helvetissä minä suostuin ottamaan tämän jutun vastaan? Kannattaako kiduttaa itseään, lapioida lisää bullshittiä tähän hulluun maailmaan vain siksi, että saa muutaman satalappusen kouraansa? Ei todellakaan. Mutta valitettavasti ylpeyteni ei salli minun luovuttaa. Olisi liian häpeällistä ilmoittaa toimitukselle, etten pysty. Siksi aion yrittää, onhan tässä vielä yö aikaa. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon ahdistusta joudun vielä sietämään ennen aamua.
Se alkakoon nyt.
PS. Tämä blogikirjoitus on pituudeltaan 7 000 merkkiä. Yhtä monta merkkiä pitäisi saada kasaan ja järjestykseen lehtijuttua varten. Kolmen sivun juttu. Onko tämä nyt sitten paljon vai vähän? Höh, typerä kysymys. Se on 7 000 merkkiä liikaa. Höpötän. Jaarittelen. Pitkitän. Venytän. Mahdollisimman. Pitkään. Okei. Nyt.
torstaina, kesäkuuta 11, 2009
Puolimatkan krouvissa
Hi there Darling,
Kaksi ja puoli viikkoa takana, toiset kaksi ja puoli viikkoa edessä. Oh my God miten vaikeaa täällä on. Polttelee, ahdistaa. Pelkkä ajatus työnteosta ja kirjoittamisesta saa minut voimaan pahoin. Minulla on tänään deadline enkä ole edes aloittanut. Mietin, minkä tekosyyn tarjoilisin toimitukselle.
En ole kirjottanut sinulle (enkä blogiini) pitkään aikaan, koska olen hävennyt tätä ankeutta. Minun oli tarkoitus palata Suomeen puolivalaistuneena, tai vähintäänkin sellaisena, jonka läsnäolo on luontevan jykevää, rauhallista ja hiljaista. Että ihmiset vain huokailisivat seurassani: “Aaaaah eikö Virpin energia olekin ihana, hän suorastaan hehkuu rauhaa ja valoa”. Tai ei heidän tarvitsisi ihastella minua ääneen, kuinka niin epävalaistuneet ihmiset voisivatkaan, mutta näkisin itse kuinka pelkkä läsnäoloni saa ihmiset ympärilläni rauhoittumaan ja pehmenemään ja minä vain hymyilisin rakastavasti.
Todellisuudessa olen ihan yhtä pihalla kuin ennen Intiaan lähtöäni. Täsmälleen samat ongelmat. Valtavasti töitä jonossa eikä kykyä tarttua niihin. Olen jäänyt jumittamaan vastustukseen ja ahdistukseen eikä mikään liiku. Jälleen kerran katson kauhuissani päivien lipumista. Intiaan paluu lähestyy ja on niin paljon hommia rästissä että kuolen kuolen kuolen.
En odota sinulta neuvoa tai ratkaisua. Et pysty sanomaan mitään mitä en jo tietäisi. Minulle on ihan turha puhua järkeä koska näillä tuntemuksilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Ne ovat jossain ymmärryksen toisella puolen ja ne pitää myös ratkaista siellä. (En voi edes sanoa ymmärryksen tällä puolen, koska en ole täällä. En ole sisällä vaan ulkona. Siksi sattuu.)
Tänä aamuna herätyskellon soitua viivyttelin puoliunessa, loikoilin vielä silmät kiinni katsoen jonnekin syvemmälle. Muistin oivalluksen poikasen, jonka sain Dharamsalassa Gurdjieff Movements -kurssin aikana. Suomen kielessä on yksi sana, tunne, jota käytetään merkitsemään useita englannin kielen sanoja: feeling, emotion ja sensation. Toki suomen kielessä on tapoja kuvata näitä kaikkia kolmea, mutta täsmäsanoja ei ole. Okei okei, sensation on aistimus, mutta silti harva sanoo: “Aistin tuulen ihollani.” Yleensä sanotaan: “Tunnen tuulen ihollani”. Varsinkin feeling ja emotion ovat arkikielessä aina jotain epämääräistä tunnetta, tuntemista ja tuntemusta.
Tajusin tänä aamuna, että vaikka fiksuna ja kielitaitoisena tyttönä ymmärrän sanojen feeling ja emotion sanakirjamerkityksen ja osaan käyttää niitä sujuvasti, minulta puuttuu kokemus siitä, mikä tuntemukseni on feeling-osastoa, mikä emotion-osastoa. Aina kun tunnen, liikun hämärillä, sameilla vesillä.
Käsitteiden epämääräisyys luo ristiriitoja. Toisaalta tiedän, että tunteitaan ei saa tukahduttaa, tunteiden pitää antaa virrata vapaasti, mutta toisaalta tiedän, että tunteissa ei saa velloa, niihin ei saa takertua. Ristiriita syntyy siitä, että sanaa tunne käytetään kuvaamaan hyvin erilaisia psyyken tiloja. Tajusin aamulla, että minun pitää oppia erottamaan tunnemössöstä sävyjä ja syvyyksiä. Se on suorastaan elintärkeää.
Tällä nykyisellä vajavaisella ymmärrykselläni voisin ehdottaa itselleni, että feeling = tunne ja emotion = tunnekuohu, mutta pelkkä sanoilla ja käsittelillä kikkailu ei riitä. Minun pitää kokea ja elää nämä käsitteet, aistia ja tuntea ne kehossani, selkäytimessä ja munaskuissani, ennen kuin voin sanoa todella ymmärtäväni mistä tunteissa ja tuntemisessa on kyse.
Minun on myös aina ollut vaikea ymmärtää käsitettä containment. Suomenkielinen käännös sisältäminen, sisällyttäminen on todella kökkö ja aiheuttaa vain lisää hämmennystä. Olen usein kuullut kehoituksen: “Contain the emotion”, mutta minun on vaikea nähdä, mikä on tunteen torjumista, mikä sen sisällyttämistä, mikä tunteessa vellomista. Luulen, että myös tilanteissa, joissa kuvittelen olevani todella tietoinen (aware) ja läsnä (present) ja kohtaavani tunteet neutraalina todistajana (witness), itse asiassa vastustan niitä. Automaattisesti. Esimerkiksi jos minua ahdistaa ja hoen itselleni: “Älä panikoi, rauhoitu”, yritän itse asiassa torjua ahdistusta. Päästä siitä eroon. Koska eihän kukaan halua olla ahdistunut, eihän?
In the morning I tried to contain. Aamulla yritin vain olla ahdistuksen kanssa. Sen sijaan että olisin tuominnut sen ja yrittänyt työntää sitä pois, pysyttelin täysin passiivisena ja neutraalina. Siinä se ahdistus on. Olla möllöttää.
Minulle ei tullut varsinaisesti parempi olo, mutta ihan kuin väkivaltainen paine olisi hellittänyt aavistuksen verran. Torjunta on aina väkivaltaista, myös se alitajuinen. Ihan kuin olisin vaatinut aavistuksen verran vähemmän, että kaikki olisi toisin. Ehkä. Muutos oli suuruusluokkaa häivähdyksen häivähdys.
Huokaus. Liikaa käsitteitä, sekavia sanoja ja yritystä ymmärtää. I don't know. Pain is just so painful, always.
Päivän tarot-kortti on sopivasti Sorrow:
“The pain is not to make you sad, remember. That's where people go on missing... This pain is just to make you more alert – because people become alert only when the arrow goes deep into their heart and wounds them. Otherwise they don't become alert. When life is easy, comfortable, convenient, who cares? (- - -) The pain is not to make you miserable, the pain is to make you more aware! And when you are aware, misery disappears.”
Voi kuinka toivon, että olisin taas Punessa ja istuisin kanssasi Meerassa iltameditaation jälkeen! Antaisin pehmeän, lämpimän, tuoksuvan, tumman iltatuulen hyväillä ihoani ja päästäisin irti, irti, irti…
Well, näköjään kirjoitin sinulle. Tällainen minä olen. En mikään puolivalaistunut unenomainen olento, vaan minä vain. What to do.
I love you,
Premdipa
Kaksi ja puoli viikkoa takana, toiset kaksi ja puoli viikkoa edessä. Oh my God miten vaikeaa täällä on. Polttelee, ahdistaa. Pelkkä ajatus työnteosta ja kirjoittamisesta saa minut voimaan pahoin. Minulla on tänään deadline enkä ole edes aloittanut. Mietin, minkä tekosyyn tarjoilisin toimitukselle.
En ole kirjottanut sinulle (enkä blogiini) pitkään aikaan, koska olen hävennyt tätä ankeutta. Minun oli tarkoitus palata Suomeen puolivalaistuneena, tai vähintäänkin sellaisena, jonka läsnäolo on luontevan jykevää, rauhallista ja hiljaista. Että ihmiset vain huokailisivat seurassani: “Aaaaah eikö Virpin energia olekin ihana, hän suorastaan hehkuu rauhaa ja valoa”. Tai ei heidän tarvitsisi ihastella minua ääneen, kuinka niin epävalaistuneet ihmiset voisivatkaan, mutta näkisin itse kuinka pelkkä läsnäoloni saa ihmiset ympärilläni rauhoittumaan ja pehmenemään ja minä vain hymyilisin rakastavasti.
Todellisuudessa olen ihan yhtä pihalla kuin ennen Intiaan lähtöäni. Täsmälleen samat ongelmat. Valtavasti töitä jonossa eikä kykyä tarttua niihin. Olen jäänyt jumittamaan vastustukseen ja ahdistukseen eikä mikään liiku. Jälleen kerran katson kauhuissani päivien lipumista. Intiaan paluu lähestyy ja on niin paljon hommia rästissä että kuolen kuolen kuolen.
En odota sinulta neuvoa tai ratkaisua. Et pysty sanomaan mitään mitä en jo tietäisi. Minulle on ihan turha puhua järkeä koska näillä tuntemuksilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Ne ovat jossain ymmärryksen toisella puolen ja ne pitää myös ratkaista siellä. (En voi edes sanoa ymmärryksen tällä puolen, koska en ole täällä. En ole sisällä vaan ulkona. Siksi sattuu.)
Tänä aamuna herätyskellon soitua viivyttelin puoliunessa, loikoilin vielä silmät kiinni katsoen jonnekin syvemmälle. Muistin oivalluksen poikasen, jonka sain Dharamsalassa Gurdjieff Movements -kurssin aikana. Suomen kielessä on yksi sana, tunne, jota käytetään merkitsemään useita englannin kielen sanoja: feeling, emotion ja sensation. Toki suomen kielessä on tapoja kuvata näitä kaikkia kolmea, mutta täsmäsanoja ei ole. Okei okei, sensation on aistimus, mutta silti harva sanoo: “Aistin tuulen ihollani.” Yleensä sanotaan: “Tunnen tuulen ihollani”. Varsinkin feeling ja emotion ovat arkikielessä aina jotain epämääräistä tunnetta, tuntemista ja tuntemusta.
Tajusin tänä aamuna, että vaikka fiksuna ja kielitaitoisena tyttönä ymmärrän sanojen feeling ja emotion sanakirjamerkityksen ja osaan käyttää niitä sujuvasti, minulta puuttuu kokemus siitä, mikä tuntemukseni on feeling-osastoa, mikä emotion-osastoa. Aina kun tunnen, liikun hämärillä, sameilla vesillä.
Käsitteiden epämääräisyys luo ristiriitoja. Toisaalta tiedän, että tunteitaan ei saa tukahduttaa, tunteiden pitää antaa virrata vapaasti, mutta toisaalta tiedän, että tunteissa ei saa velloa, niihin ei saa takertua. Ristiriita syntyy siitä, että sanaa tunne käytetään kuvaamaan hyvin erilaisia psyyken tiloja. Tajusin aamulla, että minun pitää oppia erottamaan tunnemössöstä sävyjä ja syvyyksiä. Se on suorastaan elintärkeää.
Tällä nykyisellä vajavaisella ymmärrykselläni voisin ehdottaa itselleni, että feeling = tunne ja emotion = tunnekuohu, mutta pelkkä sanoilla ja käsittelillä kikkailu ei riitä. Minun pitää kokea ja elää nämä käsitteet, aistia ja tuntea ne kehossani, selkäytimessä ja munaskuissani, ennen kuin voin sanoa todella ymmärtäväni mistä tunteissa ja tuntemisessa on kyse.
Minun on myös aina ollut vaikea ymmärtää käsitettä containment. Suomenkielinen käännös sisältäminen, sisällyttäminen on todella kökkö ja aiheuttaa vain lisää hämmennystä. Olen usein kuullut kehoituksen: “Contain the emotion”, mutta minun on vaikea nähdä, mikä on tunteen torjumista, mikä sen sisällyttämistä, mikä tunteessa vellomista. Luulen, että myös tilanteissa, joissa kuvittelen olevani todella tietoinen (aware) ja läsnä (present) ja kohtaavani tunteet neutraalina todistajana (witness), itse asiassa vastustan niitä. Automaattisesti. Esimerkiksi jos minua ahdistaa ja hoen itselleni: “Älä panikoi, rauhoitu”, yritän itse asiassa torjua ahdistusta. Päästä siitä eroon. Koska eihän kukaan halua olla ahdistunut, eihän?
In the morning I tried to contain. Aamulla yritin vain olla ahdistuksen kanssa. Sen sijaan että olisin tuominnut sen ja yrittänyt työntää sitä pois, pysyttelin täysin passiivisena ja neutraalina. Siinä se ahdistus on. Olla möllöttää.
Minulle ei tullut varsinaisesti parempi olo, mutta ihan kuin väkivaltainen paine olisi hellittänyt aavistuksen verran. Torjunta on aina väkivaltaista, myös se alitajuinen. Ihan kuin olisin vaatinut aavistuksen verran vähemmän, että kaikki olisi toisin. Ehkä. Muutos oli suuruusluokkaa häivähdyksen häivähdys.
Huokaus. Liikaa käsitteitä, sekavia sanoja ja yritystä ymmärtää. I don't know. Pain is just so painful, always.
Päivän tarot-kortti on sopivasti Sorrow:
“The pain is not to make you sad, remember. That's where people go on missing... This pain is just to make you more alert – because people become alert only when the arrow goes deep into their heart and wounds them. Otherwise they don't become alert. When life is easy, comfortable, convenient, who cares? (- - -) The pain is not to make you miserable, the pain is to make you more aware! And when you are aware, misery disappears.”
Voi kuinka toivon, että olisin taas Punessa ja istuisin kanssasi Meerassa iltameditaation jälkeen! Antaisin pehmeän, lämpimän, tuoksuvan, tumman iltatuulen hyväillä ihoani ja päästäisin irti, irti, irti…
Well, näköjään kirjoitin sinulle. Tällainen minä olen. En mikään puolivalaistunut unenomainen olento, vaan minä vain. What to do.
I love you,
Premdipa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
