Ympyrä sulkeutuu

– Onko kaikki ok? Adim kysyy minulta aamulla, ladatessaan kamerastani kuvia omalle läppärilleen.

– On. Miten niin? kysyn ihmeissäni.

– Soitin sinulle illalla, mutta et vastannut.

– Ai huoneeseeni? En ollut siellä. Olin tosi myöhään netissä.

Jotta asiasta ei jäisi epäselvyyksiä, kysyn hetken kuluttua:

– Miksi soitit minulle?

– Se oli eilen, mennyttä jo, Adim vastaa vältellen.

– Sen lisäksi olisin voinut lainata tätä johtoa.

Sen lisäksi.

Päivä etenee pehmeästi, omalla painollaan. Hidas aamupala. Rinkan pakkaamista. Valokuva-, musiikki- ja videofailien latailua ja vaihtelua. Hyvästejä, suukkoja ja halauksia, kun kurssilaiset lähtevät hotellista, yksi toisensa jälkeen. Adim on koko ajan jossain lähellä ja koskettelemme vahingossa tai halaamme ihan tarkoituksella. Tunnen hänen energiansa niin vahvasti, että löytäisin hänet sokkona väentungoksesta, vain kehoani kuunnellen. Mukavaa, vaivatonta jutustelua, hetkessä olemista ja nauttimista.

Samalla tiedän, että aika käy vähiin. Minun pitää kirjautua ulos hotellista ja etsiä itselleni uusi majapaikka, Adim lähtee muutaman tunnin kuluttua. Kun Adim lähtee saattamaan vatsatautista ystävää lentokentälle, hän tulee kertomaan minulle palaavansa neljältä.

– See you then, vastaan.

Pakkaan rinkkani, reppuni ja muut nyssykkäni riksaan ja hurautan Dharamkotiin, pieneen kylään, joka sijaitsee samalla rinteellä kuin Bhagsu, mutta 1,5 kilometriä ylempänä. Riksa joutuu kiertämään McLeod Ganjin kautta. Löydän hyvän, halvan huoneen, jonka parvekkeelta avautuu upea näköala vuorille ja alas laaksoon.

Kun seison suihkussa ja kun istun hetken kuluttua taas riksassa matkalla takaisin Bhagsuun, olen hyvin vahvasti läsnä kehossani. Kuuntelen ja tunnustelen hengitystäni ja katson. Tältä siis tuntuu, kun tietää tapaavansa kohta rakastajansa. Olen täynnä rauhaa. Ei minkäänlaista draamaa tai jännitystä, vain tämä hiljainen tieto.

No, millaista se on tällä kertaa? Periaatteessa ihan samanlaista kuin ennenkin. “Se” menee “sinne” ja sitten heilutaan ja keinutaan vähän. Mutta silti täysin erilaista. En halua mitään. En odota mitään. En yritä olla tai tehdä mitään. En ajattele mitään. Ja tavallaan ei tapahdukaan mitään. Kaikki on hyvin rauhallista. Välillä vain pysähdymme katsomaan ja odottamaan. Katsomaan ja odottamaan mitä? Emme yhtään mitään. Juuri sitä me katsomme: emme mitään. Me olemme se ei-mitään. Kunnes jossain on taas jotain, liikettä tai hengitystä tai ääntä. Ei varsinaista rytmiä, vaan taukoja ja ei-taukoja. Sellaista liikkumattomuusvetoista. Että perustila on se hiljainen, liikkumaton, johon palaamme yhä uudestaan.

Pieniä hetkiä. Adimin hymy ja ilo hänen kasvoillaan. Tai hänen tummat silmänsä, kun hän katsoo minua silmiin, ilman mitään tunnetta, tyynesti, avoimesti ja suoraan.

– Stay with me. Don’t go anywhere, hän pyytää.

Ja minä katson takaisin, suoraan ja avoimesti. Ei ole tarvetta vastata sanoin.

On hetkiä, jolloin itsetietoisuus ja paniikki tulevat lähelle, sokeita hetkiä, jolloin en tiedä mitä tehdä seuravaksi. Varsinkin kun olen päällä ja koen, että olisi jotenkin minun vastuullani tehdä jotain. Kun en voikaan vain seurata ja myötäillä Adimia. Tällaisina hetkinä vain pysähdyn. Annan sekuntien kulua, kunnes jostain taas ilmaantuu liike, hengitys tai ääni, joka vie jonnekin. Vastustan vanhaa tapaa liikkua mekaanisesti, “koska pitäähän mun nyt jotain keksiä, ettei tuo tyyppi tuossa alla kyllästy kuoliaaksi”. Miten hyvältä tuntuukin vain olla ja katsoa. Vaikka olen päällä, vaikka olen tavallaan ohjaksissa, pysyn passiivisena ja myötäilevänä. Myötäilen kehoni tahtoa, elämän tahtoa. Luottavaisesti.

Välillä tahti kiihtyy ja hengitys nopeutuu, mutta en silloinkaan lähde suorittamaan, vaan päästän irti, rentoudun. Tuntuu hyvältä olla kiihkeinäkin hetkinä pehmeä, naisellinen ja vastaanottavainen.

Rakastelu on pyöreää. Ei lineaarista, kiihtyvää, orgasmia kohti rakentavaa tai kasvavaa, vaan pyöreää. Lähdemme ympyrän yhtä sivua alas, humahdamme pohjalle ja nousemme toista sivua ylös. Pysähdymme hetkeksi ympyrän laelle lepäämään, kuuntelemaan ja olemaan. Sitten uusi ympyrä. Ei kiirettä minnekään. Jossain vaiheessa uutta ympyrää ei enää tule. Rakastelu loiventuu itsestään, luontevasti, ja jäämme vain makaamaan. Ei ole mitään tarvetta “saada” tai “tulla”. Tällä kertaa.

Näen, että mieleni voisi kuvailla rakastelua toisinkin. Voisin helposti mitätöidä kokemuksen. Taas tätä samaa. Mikään ei ole muuttunut. Samat liikkeet, samat äänet, sama huohotus. Tämä kauneus on niin hienovaraista, että sitä ei melkein ole olemassakaan. Niin pieniä väreitä, niin pientä huomaamatonta energeettistä liikettä, ettei sitä melkein tunnekaan. Mutta vain melkein. Olen niin vankasti kehossani, että pystyn seuraamaan hentoa, lähes näkymätöntä läsnäolon lankaa, rakastelun juonta. Näen myös selkeästi, että harjoituksen myötä, rakastelemalla uudestaan ja uudestaan ymmärryksen tällä puolen, se hento vahvistuu ja vankistuu. Läsnäolo tiivistyy ja syvenee.

Kun liike loppuu, lepäämme hetken sylikkäin. Sitten Adim nousee suihkuun, pakkaa viimeiset kamat matkalaukkuun ja ajamme riksalla McLeod Ganjin Bus Standille. Sanomme heipat, take care let’s keep in touch. Adim Delhin-bussiin, Premdipa Temple Roadille shoppailemaan.

Voi olla, että näen Adimin seuraavan kerran marraskuussa – puolen vuoden kuluttua. Katson tätä tietoa, eikä se herätä minussa minkäänlaista tunnereaktiota. Olen siis edelleen vahvasti läsnä nykyhetkessä, ilman toiveita ja odotuksia. Hyväksyn, että elämän tahto tapahtuu joka hetki, ja nyt elämän tahto on tämä. Voi käydä niinkin, että tapaamme kesällä Euroopassa. Tai niin, että suunnitelmani muuttuvat taas, enkä palaakaan syksyllä Puneen. Voi olla, ettemme tapaa enää koskaan.

Tuntuu hyvältä katsoa kaikkia mahdollisuuksia täältä kaukaa. Olen vain etäisesti, miedosti kiinnostunut. Ihan turha spekuloida, koska en voi vaikuttaa elämän tahtoon, en voi ohjailla sitä. Voin vain katsoa, mitä tuleman pitää.

Osa minusta on tietoinen, että ikävä, halu, analyysi, suunnitelmat, toiveet ja odotukset vaanivat nurkan takana. Mutta ne eivät ole nyt. Nyt kaikki on täydellistä ja hyvää. Selkeää ja tyyntä.

Kiitos.