Päiväkahvien merkeissä

Istun Adimin skootterin takapaksilla, kädet hänen vyötärönsä ympärillä. Matka Cassia Courtiin D-Lanelle vie viisi minuuttia. Hissillä seitsemänteen kerrokseen. Nolo moi ayahille. Minun huoneeseeni. Ovi kiinni. Kiva huone. Joo tosi kiva. Kiva näköala. Joo eikö.

Adim istuu sängylleni. Minä seison hänen edessään. En tiedä, mihin laittaisin käteni. En ole koskaan ennen huomannut, miten pitkät ja kömpelöt käteni ovat.

– Mitenkäs meidän teini jakselee? Adim kiusoittelee.

– Auta mua, vastaan.

Adim vetää minut sängylle. Suutelemme. Tuntuupa mukavalta. Ja niin tutulta, vaikka edellisestä kerrasta on niin kauan. Olen hermostunut. Ja ihmeissäni. Tapahtuuko tämä oikeasti? Olenko minä todellakin tässä Adimin kanssa? Harrastanko minä todellakin kohta seksiä? Katson itseäni ulkopuolelta ja ihmettelen. Näen, miten lattialle tipahtaa kaksi viininpunaista vaatekasaa.

Kondomi. Adim tulee sisälleni. Nautin Adimin vartalon painosta ja hänen ihostaan ihoani vasten. Nautin aistiessani hänen elävyytensä, tunnen miten lihakset välillä jännittyvät, välillä rentoutuvat kosketukseni alla. Tämä kaikki on niin suloista. Tuntuu hyvältä olla näin lähellä Adimia, mutta…

Mutta tämä on tätä samaa! Samaa kuin aina ennenkin! Sama kaava, yllätyksetön kuin moottorikelkalla ajettu latu-ura. Ensin en pysty pitämään näppejäni erossa miehestä. Suudelmat saavat haluamaan lisää. Esileikki saa nykimään ja tärisemään, on pakko päästä vieläkin lähemmäs, ja tuntuu taivaalliselta, kun mies lopulta liukuu sisälleni. Ja sitten… Taika katoaa.

Kosketus, joka oli aiemmin niin sähköinen, on enää vain kosketus. Ihan tavallinen paine iholla. Turrun. En enää tunne Adimia. Olen niin turta, että hän vain katoaa sisääni. Alan taas nähdä. Ja kuulla. Ähinää ja puhinaa. Tämmöinen asento. Ja sitten tämmöinen. Saan asentoa vaihtaessamme muutaman väristyksen, mutta ne hälvenevät nopeasti. Jää vain tylsä, mekaaninen liike.

Ei ole toivoakaan, että tämä yhtäkkiä muuttuisi, että innostuisin uudestaan. Ei. Tämä on tätä. Tylsää. Enää en voi muuta kuin yrittää liikkua sillä tavalla, että mies tulisi mahdollisimman nopeasti, jotta tämä turhuus loppuisi. Alan jännittää, tuleeko mies ennen kuin minä kuivun ja jään kiinni rysän päältä: en osaa rakastella. Olen kylmä, huono, viallinen. Säälittävä nainen, joka ei pysty nauttimaan seksistä.

Muutama vuosi sitten jatkuva kiinnijäämisen pelko ja huonouden tunne tekivät minusta aggressiivisen. Pinnistelin aktin loppuun asti, vaikka olin niin raivoissani, että olisin voinut lyödä miestä, johon olin kietoutunut. Vihasin sitä, että minuun kosketaan. Vihasin sitä, että mies jyysti minua kuin kone, silmät lasittuneina, jossain ihan muualla, ja minä makasin alla kuin kuollut lahna, hokien mielessäni: “Tule jo, tule jo, tule jo.”

Tiedän, että olin siinä ihan vapaaehtoisesti, kukaan ei ollut pakottanut minua. Rakastelin miehen kanssa, jonka kanssa olin elänyt yhdessä jo vuosia ja silti minusta tuntui, että minua käytetään hyväksi. Aivan kuin olisin halpa huora. Tai pumpattava Barbara. Ainakin olin yhtä tunnoton, yhtä muovinen. Vihaa seurasi murskaava häpeän ja syyllisyyden aalto. Mikä minussa on vikana, kun en pysty nauttimaan seksistä rakastamani miehen kanssa? Miehen, joka on niin hyvä? Miehen, jonka kanssa haluan perustaa perheen?

Mutta takaisin Intiaan, Puneen ja Adimin käsivarsille. Sähläämme kondomin kanssa ja lopetamme leikin sikseen. Makaamme rinnakkain, huohottaen.

– How are you feeling, Adim kysyy.

Kysymys jota inhoan yli kaiken.

– I’m good, vastaan tyynesti, katsoen Adimia ilmeettömästi silmiin.

Näen hänen silmistään, että vastaus ei tyydytä.

– How are you, kysyn hiljaisuuden jälkeen.

– No vastaan samalla tavalla kuin sinäkin, I’m good, Adim tokaisee.

Hiljaisuus.

– Kaverit varmaan ihmettelevät, minne minä katosin, hän sanoo hetken kuluttua.

Käymme suihkussa. Sujautamme viininpunaiset kaavut takaisin ylle. Adim heittää minut skootterillaan Resortin portille.

– Onko sulla mun puhelinnumero? Adim kysyy.

Pudistan päätäni. Hän raapustaa numeron paperilapulle.

– See you.