Reality Check

Seison peilin edessä ja katson itseäni silmiin. No niin Premdipa, taitaa olla pieni reality check paikallaan. Read my lips, Sweetheart: Jos mies ei tee mitään, hän ei ole kiinnostunut. Jos hän on kiinnostunut, hän kyllä tulee luoksesi.

Olen täysin ehdollistumieni vanki. Teen Adimin kanssa tätä samaa, jota olen tehnyt teini-iästä lähtien. Ihastun pop-tähtiin, näyttelijöihin, urheilijoihin tai kehen tahansa, jota en voi saada. Johonkin ihanaan, joka ruokkii unelmiani ja saa minut uskomaan, että juuri tämän miehen kanssa voisin avautua ja päästää intohimoni ja rakkauteni valloilleen, jos vain saisin tilaisuuden. Mutta oikeasti en ole valmis. Oikeasti pelkään enkä uskalla toimia. Kun ripustan toiveeni ja odotukseni mieheen, jota en voi saada, olen alitajuisesti helpottunut. Saan pysyä ikuisena neitsyenä, minun ei tarvitsekaan laittaa itseäni alttiiksi IRL, In Real Life.

Huokailen ja haikailen miehen perään, mutta mitään ei tapahdu muualla kuin päiväunelmissani. Herätys, Premdipa! Katso Adimia! Etkö sinä jo näe, ettei hän ole se, josta haaveilet! Hän on lihaa ja verta ja hänellä on oma sirkus omassa päässään. Päästä irti, NYT HETI!

Hetkeä myöhemmin kävelen kattoterassille iltapäiväsessioon. Jokin on muuttunut. Olen todellakin päästänyt hänet menemään, leikannut hänet irti itsestäni. Sattuu ihan pirusti. Leikkaushaava on auki, voi mikä pohjaton yksinäisyys ja erillisyys. Tunnekuohu vyöryy ylitseni, mutta yritän pysyä kehossani, läsnä, yritän pitää itseni kasassa.

Elämä tietysti järjestää Adimin parikseni. Olemme tähän asti onnistuneet välttämään toisiamme pariharjoituksissa, mutta nyt seisomme välillä lähekkäin, välillä kauempana toisistamme, silmät kiinni, ja opettelemme tuntemaan ja vaistoamaan toisen läsnäolon. Harjoitus menee ihan poskelleen. Intuitioni on kuollut, en tunne Adimin energiaa lainkaan.

Amiyo pyytää meitä asettumaan neljään riviin ja kuuteen jonoon Multiplicationia varten. Ei helvetti. Tanssi perustuu Gurdjieffin luomaan Eneagrammiin ja on erittäin matemaattinen ja intuitiivinen. Minulla on hyvä rytmintaju ja koordinaatio, joten opin uudet tanssit ja askeleet leikiten, mutta Multiplicationissa ei ole kyse askelista. Täytyy olla intuitiivinen ja antautua, olla veitsenterävästi läsnä syvällä sisällään, mutta samaan aikaan katsoa ulospäin, ottaa vastuuta kokonaisuudesta, kaikkien tanssijoiden yhdessä muodostamasta harmoniasta.

Päädyn ensimmäiseen riviin ja pilaan kaiken. Olen myöhässä tai etuajassa, väärässä suunnassa, törmäilen. En saa minkäänlaista yhteyttä itseeni tai ryhmään, olen tuuliajolla, surussa, menetyksessä ja kivussa. En pysty pitämään tunteitani kasassa, vaan alan vuotaa. Kun Chetan antaa minulle ohjeita, kivahdan vihaisesti. Kiroilen hiljaa, sätin itseäni, kävelen edestakaisin kuin häkkiin teljetty leijona.

Amiyo käy päälle.

– Sinulla on ollut 12 päivää aikaa opetella tämä, mutta et ole opetellut, vai mitä? Tämä on silkkaa laiskuutta, et ota vastuuta itsestäsi ja tekemisistäsi. Häiritset kaikkia muita takanasi. Tule tänne eteen istumaan ja katso miten tanssi menee.

Istun lattialle risti-istuntaan ja seuraan muita kymmenen minuuttia. Amiyo kysyy ymmärsinkö nyt, ja vastaus on ei, en ymmärtänyt. Ymmärrän Eneagrammin teoriassa, kun piirrän sen paperille, mutta kun olen ryhmän kanssa tanssimassa, rivit ja numerot ja suunnat eivät vain mene jakeluun. Amiyo pyytää minua siirtymään takariviin, pois muiden jaloista.

En voi tehdä muuta kuin katsoa tätä kaaosta sisälläni. Tuntuu kipeältä nähdä, että olen luonut koko sotkun ihan itse: haluamalla, tarvitsemalla, takertumalla, vaatimalla, projisoimalla, unelmoimalla. Ei Amiyo ottanut minua silmätikukseen siksi, että tein virheen. Jos hän ei suvaitsisi virheitä, hän huutaisi kaikille ja koko ajan. En minä ollut ainoa, joka törmäili Multiplicationissa. Mutta Amiyo ei suvaitse sitä, etten ole läsnä, että tulen tanssimaan tunnekuohun vallassa ja vuodan, puran sen toisiin. Gurdjieff Movements ei ole tanssikurssi, vaan syvä prosessi, jossa saan katsoa juuri tätä. Itseäni ja sitä, miten peilaan itseäni muista.

Voi tätä kipua! Tiedän, etten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, mutta tieto ei tee minusta yhtään viisaampaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

Minä vain katson. Vaikka näitä kyyneleitä.