Dagen efter

Lojun sängyssä kymmeneen. En jaksa lähteä aamupalalle, onneksi kämpillä on mysliä ja rusinoita. Surffailua, meilailua, Facebookin päivitystä.

Adim soittaa. Hän metsästää puhelimensa laturia, ei kai hän antanut sitä minulle palauttaessaan kameran johdon. Tarkistan. Juu, täällä se on.

Tavallaan ihanaa kuulla Adimin ääntä, mutta mieli sekaantuu taas peliin. Linja on huono, joudun pinnistelemään ymmärtääkseni mitä toinen puhuu. Alan jännittää, kuinka monta kertaa kehtaan sanoa sorry what’s that ja kun en ole varma ymmärränkö, alan jännittää omia vastauksiani, mitä jos hän puhuukin jostain ihan muusta. Ihan tyhmää.

Huomaan taas, että minun ja Adimin juttu toimii parhaiten kehotasolla. Meilailu ei suju, sillä kirjoitamme toistemme ohi. Puhelimessa puhuminen on vaikeaa, kun on nämä kulttuuri- ja persoonaerot kommunikoinnissa. Kun olemme yhdessä ja kehoyhteys syntyy, pystymme juttelemaan. Toissailtainen keskustelu Ever Green Caféssa oli hyvä esimerkki siitä, että meillä on paljonkin puhuttavaa, jos puhumme oikeista asioista.

Kehoyhteys ei ole pelkästään seksuaalista. Tai jos onkin, se on seksuaalista sillä syvällä tasolla, jolla kaikki elämä on seksuaalista. Se on puhdasta seksuaalisuutta, puhdasta elämänvoimaa, jolla ei ole mitään tekemistä seksin kanssa.

Olen koko ikäni kommunikoinut mielen tasolla, sanoin ja käsittein. Keho- ja energiatasolla kommunikointi on uutta ja vaikeaa. Siksi olenkin niin kiitollinen, että elämä paiskasi Adimin silmilleni. (Tai huomattavasti alemmas kuin silmille, kuten rakas Tara suvaitsi huomauttaa.) Adim on opettanut minut pysymään poissa mielestä, luottamaan kehooni ja intuitiooni, vaikka haparoinkin suurimman osan aikaa sokkona sumussa.

Ja tietysti Adimin tapaaminen on antanut minulle aitiopaikan katsoa tätä hullua mieltäni. Sen väsymätöntä halua kehitellä mitä ihmeellisimpiä päiväunia ja analyysejä. Tiedän, ettei Adim ole elämäni mies. Tästä meidän jutustamme ei kasva jotain suurta ja ihmeellistä, me emme koskaan ala seurustella tai elää yhteistä elämää. Minä tiedän sen, mutta mieleni haluaa kelata kaikki mahdollisuudet läpi. Mitä jos… Entä jos… Jospa… Mitä jos Adim yhtäkkiä muuttuisi ja siitä tulisi sellainen kuin haluaisin… and so on.

On ihan sama, mitä tiedän. Mieleni haluaa kokea ja tuntea tämän romanttis-eroottisen tarinan kaikki vivahteet, käydä läpi onnelliset ja vähemmän onnelliset loput, se haluaa pakahtua onnesta, tuntea syvää häpeää ja raastavaa mustasukkaisuutta.

Aina unelmoidessani joudun pois nykyhetkestä ja läsnäolon hiljaisesta kauneudesta. Unelmointi on kuin myrkkyä, joka imee elämästäni mehun. Nämä romanttiset, jännittävät juonikuviot ovat tietysti erittäin viihdyttäviä, mutta päiväuni on yhtä vahingollinen kuin painajainen. Hekuman jälkeen iskee krapula: tyytymättömyys, masennus ja ahdistus. Aina.

En enää halua krapulapäiviä. En halua tärinää ja huonovointisuutta. Miten mahtavaa on, ettei minun tarvitse enää suostua niihin! Unelmonti on ollut minulle niin luonteva ja (valheellisen) lohdullinen tapa vuosien ajan, että vieroittuminen on pitkä prosessi, mutta minun pitää olla valpas. Kun saan itseni kiinni unelmoinnista, päästän yksinkertaisesti irti. Keskeytän. En ala sättiä itseäni, taas sorruit, luuseri et osaa, on se kumma kun et saa typeriä ajatuksiasi kuriin. Siitä mieli saa vain lisää draaman jyviä myllyynsä. Ei, minä yksinkertaisesti keskeytän. Uudestaan ja uudestaan.