Ympäri mennään

Ensimmäinen aamu Mystic Rosen jälkeen. Nukun pitkään. Nousen hitaasti. Syön hitaasti. Iltapäivä on jo pitkällä, kun kävelen Resortiin. Törmään Taraan, joka huudahtaa:

– Et kertonut, että Adim oli tulossa takaisin Resortiin!

– Ai enkö? Sillä on synttärit huomenna, joten se tuli juhlimaan niitä. En ole kyllä nähnyt häntä.

– Minä näin hänet aamulla, Tara sanoo.

Kohautan olkaani. Juuri nyt minulle on ihan sama. Tottakai olen tiennyt koko päivän, että Adim on palannut. Olen tuntenut sen kehossani. Olen ollut tietoinen hengityksestäni ja jostain elävästä sisälläni. En voi väittää, ettenkö hengästyisi joka kerta kun ajattelen häntä, mutta en jaksa ottaa stressiä. Tapaan hänet tai en tapaa, ihan sama. Elämä järjestää kaiken niin kuin parhaaksi katsoo, minulla ei ole tässä minkäänlaista sanavaltaa.

Kundalini-meditaation jälkeen kävelen ulos auditoriosta ja Meera-ravintolan ohi. Tuolla se istuu. Vien maton ja huovan vuokrakaappiini ja haen laukkuni. Kun kävelen Adimin ohi, hän juttelee vilkkaasti ystäviensä kanssa. Ostan omenan. Kävelen taas hänen ohitseen, ja hän juttelee uusien ihmisten kanssa.

Isken hampaani omenaan. Ei helvetti. Mä en voi lähteä nyt. Sen kirjeen ja niiden meilien jälkeen en voi teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunut. Täytyyhän meidän herran jestas moikata.

Katselen ympärilleni ja näen Swagaton, joka oli mukana Satori-kurssilla. Luojan kiitos! Istun Swagaton viereen ja hän tarttuu käteeni.

– Hi beautiful, how are you?

Kiemurtelen. Minulla on suora näköyhteys Adimiin ja tiedän että hänkin on huomannut minut. Mutta ei katsekontaktia. Swagaton läsnäolo ja kosketus auttaa ankkuroitumaan hieman.

– Olen vähän levoton. Täällä syvällä on rauhallista ja hiljaista, mutta tässä pinnalla sähisee niin etten tiedä miten päin olisin.

Swagato hieroo käsivarttani ja katsoo minuun hymyillen.

– Minulla on yleensä tuollainen olo, jos olen ihastunut johonkin tyttöön.

Nauran ääneen. Perhanan arabit ja heidän selvänäköisyytensä.

– Jäin kiinni.

– Onko hän täällä? Swagato nyökkää ympärilleen.

– Ei ole, valehtelen.

– Onko se joku jonka tunnen?

– En tiedä, valehtelen taas.

Jatkamme juttelua. Kymmenen minuutin kuluttua huomaan, että Adim istuu pöydässään yksin. Hän nousee ja jää paikoilleen seisomaan ja venyttelemään. Hän katsoo minuun. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Hän kävelee kohti ja levittää kätensä. Nousen. Halaamme pitkään. Tuntuu hyvältä. Hengitämme samaan rytmiin. Pitkän uloshengityksen aikana uppoan syvälle. Sähköä. Jokin sulaa alavatsassani.

Selvä peli. Viehätys ei ole hiipunut kolmessa viikossa minnekään. Päin vastoin se on voimistunut.

Adim istuu alas ja juttelemme kolmisin niitä näitä. Tiedän, että hehkun. Tunnen energian, joka väreilee ympärilläni, näen valkoisen kirkkaan valoni.

Sanomme Swagatolle heipat. Lähdemme Adimin kanssa kävelemään kohti skootteriparkkia. Emme puhu mitään. Kävelemme vain, minua hymyilyttää, on niin hassu ja kupliva olo. Lopulta avaan suuni.

– Kiitos kun vastasit kirjeeseeni. En odottanut vastausta ja arvostan kovasti että teit sen niin kauniisti.

– Eipä kestä.

Kävelemme taas hiljaa.

– Minulle on tärkeää, että pystyn kommunikoimaan suoraan ja avoimesti. Kun kommunikoin, jokin jumissa ollut pääsee taas virtaamaan vapaasti.

– Ja…?

En tiedä mitä sanoa, joten olen hiljaa. Saavumme parkkipaikalle ja vaihdamme muutaman turvallisemman fraasin. Käynnistämme skootterit.

Nähdään!