Ensimmäisen asteen yhteys

Kännykkä piippaa puolenyön aikaan. Tekstiviesti.

– Missä olet?

– Kotona.

– Haluatko tavata?

– Tuletko tänne?

– Mitä sinä haluat. Haluatko että tulen?

– Joo :-)

– Ok nähdään kymmenen minuutin kuluttua.

Tällä kertaa tiedämme molemmat, mitä seuraavaksi tapahtuu. Halaamme. Käymme suihkussa. Suutelemme. Ja sitten menoksi. En jännitä ollenkaan niin paljon kuin toissapäivänä. Tunnen valtavaa riemua saadessani koskettaa Adimia. Hänen ihonsa maistuu hyvältä, suljen silmät ja hengitän hänen tuoksuaan. Taivaallista.

Mutta sitten. Taas. Sitä. Samaa. Vanhaa. Kun Adim tulee sisääni, taika katoaa. Menetän yhteyden Adimiin. En tunne häntä sisälläni. Emme ole enää yhdessä, emme samalla aaltopituudella. Katson meitä ulkopuolisen silmin. Ihme häsläämistä. Nolottaa. Harmittaa. Olen niin pettynyt. Ihan hirvittävän pettynyt. Minusta ei kerta kaikkiaan ole tähän.

Miksi helvetissä tämä ei toimi! huudan sisään päin. Mitä teen väärin? Miksi tämä on edelleen näin vaikeaa, pelottavaa ja häpeällistä? Enkö minä ole jo ansainnut jotain kaunista? Saatana päätin kaksi ja puoli vuotta sitten, että ei enää tätä, en harrasta seksiä enää koskaan jos se on tätä! Julistin, että seuraavalla kerran haluan rakastella tietoisesti, läsnäolevasti, sellaisen miehen kanssa, joka osaa olla läsnä.

Olen kuivaharjoitellut eli meditoinut jo monta vuotta. Tässä on mies, joka osaa olla läsnä. Huikea vetovoima. Ja kaikki lässähtää.

Tiedän, että Adim kuvittelee auttavansa minua kiepauttaessaan minut päälleen. Kun olen päällä, saan rentoutua ja olla oma itseni. Saan määrätä tahdin. En ole miehen talutettavana, vaan täysin vapaa. Vapaa liikkumaan miten tahdon. Saan vain olla ja nauttia, nauttia, nauttia.

Ja vitut. Kun olen päällä, menen paniikkiin. Ei ole mitään, mistä nauttia. Ei ole mitään, mihin rentoutua. En halua tällaista vapautta, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi sillä tehdä. Ahdistun. Mikä tahansa muu asento olisi parempi, koska silloin voisin mukautua miehen liikkeisiin, teeskennellä, että kaikki on hyvin, olen edelleen messissä, näin tässä harrastetaan tajunnanräjäyttävää seksiä, tähdet vilkkuvat silmissä, maa järisee, huohotan ja päästelen asiaankuuluvia ääniä. Mutta kun olen päällä, tunnen oloni yksinäiseksi ja paljaaksi. Hylätyksi. Kiristyn, sillä voin jäädä kiinni hetkellä millä hyvänsä. Haluaisin pysähtyä, peittää kasvot käsilläni ja jäädä odottamaan tappavaa giljotiinin välähdystä.

Ahdistaa niin että oksettaa, mutta pakotan itseni liikkeelle ja kohtaamaan Adimin katseen tyynesti, ilman pakokauhua. Okei, kyllä mä tän haldaan. Osaanhan minä tämän. Ratsastan välillä hitaammin, välillä rajummin. Välillä tähän, välillä tuohon suuntaan. Vaihtelen kulmaa: nojaan välillä takse, pudotan itseni välillä kohtisuoraan alas, oikaisen jalat suoriksi tai painan rintani Adimin rintaa vasten. En ole kehossani, en edes tässä huoneessa. Ajatukset laukkaavat jossain hyvin kaukana.

Tylsyyden multihuipentuma. Uusia asentoja, mutta ihan sama. Odotan vain, että touhottaminen loppuisi ja toivon selviäväni kunnialla loppuun asti. Lopulta Adim tulee. Luojan kiitos. Kyllä minusta sentään johonkin on. Saan miehen tulemaan.

Makaamme sängyllä sylikkäin. Vähitellen hengityksemme tasaantuu. Adim kääntyy selälleen, vie toisen kätensä päänsä alle ja katsoo kattoon. Pitkään. Lopulta hän katsoo minuun ja kysyy:

– Missä sinä olet, kun rakastelemme?

Sydämeni jysähtää. Kiinni jäin. Koko huijausoperaatio oli aivan turha. Samalla sekunnilla kun Adim kysyy kysymyksensä, tajuan että nyt se vasta alkaa. Nöyryytykseni. Minun pitää kohdata tämä nyt. Juuri nyt, Adimin kanssa, vaikka kuinka hävettää.

– Yritän pysyä läsnä, parhaani mukaan, vastaan.

Onhan se tavallaan totta. Yritys on kova, mutta lopputulos surkea. En pystynyt olemaan ollenkaan läsnä.

Vastaukseni ei tyydytä Adimia. Hän näkee, että kiertelen.

– Missä kohtaa kehoasi olet, kun rakastelemme?

Olen kauan hiljaa. Mietin kuumeisesti, mikä olisi oikea vastaus, mutta ei ole oikeita vastauksia. On vain tämä kauhu, mutta näen että minun on vain mentävä sitä päin.

– Olen päässäni ja ajatukseni karkaavat jonnekin kauas. Silloin kun olen kehossani, olen lähinnä lantion seudulla. En kuitenkaan emättimessä. Ja välillä olen täällä, sanon painaen käden rinnalleni.

– Millainen yhteys sinulla on omaan naisellisuuteesi, Adim kysyy.

Näen, että voisin loukkaantua tai vajota maan alle, mutta en loukkaannu enkä vajoa. Se oli suora kysymys ilman arvostelua tai tuomiota. Ja minä vastaan yhtä suoraan:

– En tiedä. Minä en taida olla oikein sinut naisellisuuteni kanssa. Yritän niin kovasti miettiä, mitä mies haluaa ja miten voisin miellyttää häntä, ettei minulla ole aikaa olla naisellinen.

– Ja mitä sinä uskot minun haluavan?

En osaa vastata. Tai osaan sittenkin.

– Ajattelin, että sinä tulit tänne, koska halusit seksiä ja minä tein sen sinulle niin helpoksi, myönnän lopulta.

Kerron, miltä minusta tuntui olla päällä sen ikuisuudelta kestävän ajan. Miten kammottavan tylsää se oli. Miten yritin tehdä kaikkeni, jotta rakastelu loppuisi mahdollisimman pian. Adim kuuntelee ja sanoo:

– Siltä se tuntui. Nait minua, mutta et ollut itse paikalla.

En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Minä yritin niin kovasti miellyttää, tehdä oikeat temput ja heittää muutaman bonuksen superyllätyssektorilta, ja nyt tämä mies syyttää minua siitä, että nain häntä. Hän ei halunnut sitä yhtään enempää kuin minäkään.

En ole koskaan eläissäni kertonut miehelle, mitä minä haluan. Miten minä haluaisin rakastella. En ole kertonut, koska en ole tiennyt mitä sanoa. Siinäpä taas yksi tarkoin varjeltu salaisuus: rukoilen hiljaa, ettei mies kysyisi minulta, mistä minä pidän. Koska en tiedä. Minähän en pidä mistään. Joten olen yleensä vastannut suloisesti: “Minä pidän kaikesta” ja siirtänyt käteni miehen jalkoväliin toivoen, että hän unohtaisi koko kysymyksen.

Olen rakastellessa hyvin suoraviivainen ja maskuliininen. Päällekäyvä. Siksi, että minun pitää hoitaa homma niin sanotusti himaan. Koska en saa rakastelusta itse mitään, aktin ainoa onnistumisen mittari on se, tuleeko mies vai ei.

Juttelemme yli kaksi tuntia. Ei hirveästi sanoja, ei monen monta lausetta. Pitkiä hiljaisia taukoja. Mutta suoraa rehellistä puhetta. Rintaani puristaa kun pusken yhä uusien pelko- ja häpeäkerrosten läpi.

– Voisimmeko me olla kavereita? Adim ehdottaa.

– Kyllä. Minäkään en halua enää tätä, huokaan.

Kolmen jälkeen Adim suutelee hyvästiksi ja lähtee.

Valvon pitkään. Tunnen valtavaa surua, mutta olen samalla helpottunut. Tänään tapahtui jotain merkittävää. Kohtasin miehen ensimmäistä kertaa. Katsoin omaa seksuaalisuuttani ja puhuin siitä rehellisesti. Sanoin ensimmäistä kertaa ääneen asioita, joista minun olisi pitänyt puhua jo silloin kun rakastelin miehen kanssa ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana. Kaatokännissä, latotanssien jälkeen. Mikä valtava pettymys se olikaan. Vaikenin silloin ja olen vaiennut nämä 20 vuotta.

Se häpeä on nyt kohdattu. Mutta surullinen olen.