Niin kirpeää

Viimeinen ilta. Meidän on tarkoitus lähteä porukalla syömään, mutta lopulta istumme Adimin kanssa kahden Ever Green Caféssa. Nopeasti puhe kääntyy siihen, mistä ei ole sanottu sanaakaan sen jälkeen kun Adim lähti huoneestani kolme viikkoa sitten.

Olemme niin erilaisia. Suurimman osan ajasta minusta on tuntunut, ettei meillä ole minkäänlaista yhteistä kieltä ja kokemusta, mutta sitten löydän itseni tilanteesta, jossa kaikki yrittäminen ja roolit karisevat. On vain yksinkertaista, selkeää läsnäoloa ja suoraa, rehellistä kommunikointia. Kun me olemme Adimin kanssa totuuden äärellä, ymmärrämme toisiamme täydellisesti.

Katson miestä, joka istuu vastapäätäni Falafel Lafaansa mutustellen. Hän näyttää niin erilaiselta kuin se prinssi, josta aloin haaveilla Punessa. Näiden parin, kolmen viikon aikana kun olemme olleet “vain kavereita” ja osallistuneet samalle Gurdjieff Movements -kurssille, kaikki on muuttunut. Punessa emme tunteneet toisiamme lainkaan. Olimme kyllä törmäilleet ja ilmassa oli varovaista kiinnostusta, mutta emme olleet koskaan puhuneet.

Adim oli minulle kaunis, uljas, itsevarma Black Robe. Hän oli mielestäni Resortin seksikkäin mies, joten eihän minun kaltaisellani nobodylla voisi olla mitään saumaa. Sain turvallisesti unelmoida hänestä, koska ei ollut pelkoa, että mitään tapahtuisi oikeassa elämässä. Mutta sitten jokin osa minua kyllästyi jatkuvaan unelmointiin ja päätti tarttua härkää sarvista. Lähetin sen raatorehellisen meilin. Adimin palattua Resortiin syöksyimme sänkyyn.

Hyppäsimme kokonaan tutustumisvaiheen yli. Sen, että hymyillään kun törmätään toiseen. Osutaan samaan aikaan Meeraan ja syödään yhdessä lounasta. Vaihdetaan muutama sana siellä, toinen täällä. Käydään German Bakeryssä drinkillä. Jos olisimme käyneet edes kerran kahvilla ja jutelleet kymmenen minuuttia niitä näitä, olisimme lähteneet aivan eri pohjalta liikkeelle. Mutta se ei ollut mahdollista. Olin niin ihastunut, että menetin hänet nähdessäni puhekykyni ja singahdin karkuun kuin sähköjänis. Ei ollut mahdollisuutta tutustua hitaasti ja luontevasti. Näin ainoastaan epätoivoisen, lähestulkoon väkivaltaisen tavan läpäistä rakentamani muuri: marssin ventovieraan miehen luo ja kerroin haluavani rakastella hänen kanssaan. Oikein naurattaa, kun muistelen pakahduttavaa keskusteluamme.

Myönnän langenneeni Black Robe -ansaan. En ihmettele yhtään, että Resortissa on tiukat säännöt koskien ryhmäohjaajien ja kurssilaisten välistä kanssakäymistä. Pitkien kurssien jälkeen on useiden viikkojen, joissain tapauksissa kuukausien karenssi, jonka aikana romanttishenkinen lähentyminen on kielletty. Sääntörikkomuksesta seuraa potkut.

Kun mies vetää mustan kaavun ylleen, hän on yhtäkkiä jotain paljon hienompaa ja parempaa kuin viininpunaisissa helmoissa kulkevat tavikset. Hänessä on luonnollista auktoriteettia, vastustamatonta säteilyä. Tara yritti välillä varovaisesti, välillä suorin sanoin herättää minua päiväunelmistani ja saada minut näkemään mieleni pyörittämä harlekiinisatu, mutta en halunnut nähdä.

Tämä vastapäätäni istuva mies ei ole se sankari, joksi hänet kuvittelin. Hän ei ole se kaikkitietävä, puolivalaistunut prinssi, jonka olin nostanut jalustalle. Adim on lihaa ja verta. Hän on inhimillinen, hänellä on omat heikkoutensa, epävarmuutensa ja sokeat pisteensä. Lähtien siitä, että hän on itsepäinen kuin pässi (oinas mikä oinas) ja dramaattisuuteen taipuvainen. Ei mikään hienovaraisin mies tai luontevin kommunikoija.

Kuulen Adimilta, että kyllä hänkin oli tuntenut välillämme olevan vetovoiman ja kiinnostuksen, jo ennen kuin lähetin sen kirjeen. Huh mikä helpotus. En tiennyt, tai en uskaltanut uskoa. Ajattelin, että Adim vain tarttui tilaisuuteen tarjottuani itseäni hänelle, ja olen tuntenut siitä häpeää.

– Olen ihmetellyt, mitä sinä oikein näit minussa, Adim sanoo.

– En minä nähnyt mitään, vaan tunsin sinut.

– Entä nyt?

– Minä tunnen sinut edelleen. Tunnen sinun energiasi vahvasti ja nautin siitä, että saan olla lähelläsi.

Syömme hetken aikaa hiljaisuudessa.

– Mitä sinä ajattelet minusta nyt, kysyn Adimilta.

Hän nielaisee ja miettii pitkään.

– Välitän sinusta, mutta en ole valmis mihinkään intiimimpään. En välttämättä siksi, että sinä et olisi valmis, mutta minä en ole valmis. Minusta tuntuu, etten pysty auttamaan sinua.

Okei, nyt päästään asiaan. Vihdoinkin minulla on tilaisuus puhua.

– En halua sinun apuasi, en tarvitse sitä. Menet pahasti metsään kuvitellessasi, että sinun pitäisi auttaa minua. Jos haluat leikkiä terapeuttia, vedä se pahuksen musta kaapu niskaasi, mutta minä en ole kiinnostunut siitä. Et voi samaan aikaan yrittää auttaa ja rakastella minun kanssani.

Adim kuuntelee tarkasti. Jatkan.

– Aina kun olen rakastellut miehen kanssa, minulla on ollut valtavasti odotuksia. Kun tavoittelen kuuta taivaalta, on mahdotonta pysyä läsnä. Näen nyt, että sen sijaan että suuntaudun rakastellessa ulospäin, minun pitää kääntyä sisäänpäin. Haluan pysyä kehossani, stay centered, juuri siinä ihanassa hiljaisessa tilassa, jota me olemme hakeneet parin viikon ajan näillä tansseilla. Tiedän, että sisäänpäin kääntyminen on tosi hienovaraista työtä ja se tila särkyy herkästi. Tiedän myös, että seuraavan kerran kun rakastelen miehen kanssa, en osaa sitä täydellisesti, vaan lipsun. Ei ole odotettavissa jotain suurta ja mahtavaa, vaan jotain hyvin pientä ja huomaamatonta. Minun pitää vain löytää joku, joka on halukas harjoittelemaan kanssani. Minun pitää rakastella uudestaan ja uudestaan, siitä se lähtee. Ja hei, myös sinulla oli valtavat odotukset saatuasi sen kirjeen. Myönnä pois. Kaikkien näiden odotusten takia meillä ei ollut mitään mahdollisuutta onnistua.

– Siihen tarvitaan kaksi, Adim sanoo hitaasti lopetettuani.

Puhumme. Lautaset tyhjentyvät. Puhumme kävellessämme hitaasti takaisin hotellille. Jumiudumme pitkäksi aikaa ulko-ovelle juttelemaan. Nousemme toiseen kerrokseen.

– Matsi on alkanut, pojat jo odottavat, Adim sanoo.

Vittu että minä vihaan jalkapalloa, ja Englannin valioliigaa erityisesti!

Adim levittää kätensä ja halaamme. Pitkään. Niin suloista, hiljaista, hyvää.

– Suutele minua ennen kuin menet, pyydän.

Adim suutelee pikaisesti ja lähtee sitten poikien huonetta ja kisakatsomoa kohti.

– Good night.

Suljen huoneeni oven takanani. Olen pettynyt. Ei vaan vihainen. Todella masentunut. Itkettää. Milloin minä opin? Milloin minä uskon, ettei Adim halua minua? Miksi roikun hänessä, vaikkei hän selvästikään ole kiinnostunut? Miehet eivät todellakaan tarvitse apua, he kyllä soittavat tai koputtavat ovelle tai tulevat sisään ikkunasta, jos ovat kiinnostuneita.

Luojan kiitos Tara on langoilla! Kännykkäni nettiyhteys ei oikein jaksa pyörittää Facebookin chattia, joten kävelen kolmanteen kerrokseen ja isken hotellin tarjoaman piuhan kiinni läppäriini. Nyt tarvitaan Tara-tädin terapiaa.